Juhana Fredrik Bergh ylioppilaana ja ylimääräisenä pappina.
V. 1794 määrättiin pitäjänapulaiseksi _Suonenjoelle_ _Kaarle Fredrik
Bergh_. Hän oli kotosin Maaningalta, missä oli syntynyt v. 1763.
Elettyään mitä kirjavinta nuoruudenaikaa, jona hän oman kertomuksensa
mukaan "tienkulkijana kasvoi milloin siellä, milloin täällä",
sekä oltuaan muun ohessa toista vuotta vapaaehtoisena sotamiehenä
Savon jalkaväen rykmentissä, oli hän vasta 20 vuoden ikäisenä
ruvennut opintoja harjoittamaan. Ettei häneltä puuttunut kykyä eikä
ahkeruutta, näkyy siitä, että hän v. 1785 pääsi ylioppilaaksi, vaikka
oli aivan varaton eikä ollut saanut varsinaista kouluopetusta kuin
kaksi lukukautta Oulun koulun rehtorinluokassa [Sukukirja; Suomen
aatelittomia sukuja.].
Tämä Kaarle Fredrik Bergh on herännäisyyden historiassa kuuluisan
Bergh-suvun kantaisä. Millainen mies hän itse lieneekin ollut --
hänestä löytyy ainoastaan vähän ja osaksi hyvinkin ristiriitaisia
tietoja -- aivan tavallinen pappila ei hänen kotinsa ollut. Niinpä
kävi esim. Paavo Ruotsalainen, palatessaan toiselta matkaltaan
Högmanin tykö, hänen luonaan [Kertonut (1896) pitäjänkirjuri V.
Suhonen Suonenjoella sekä asessori K. A. Malmberg.]. Jos Paavo
pahenikin Berghin kertomuksista seudun taitamattomista heränneistä,
joita siellä jo siihen aikaan alkoi ilmestyä, osoittaa tämä käynti
Suonenjoen pappilan jo vuosisadan alussa olleen jonkunmoisessa
maineessa elävähenkisten kristittyjen suosimisesta. Ja ennen kaikkea
ovat tästä kodista lähteneet lapset jälkimaailmalle todistaneet
suuria siitä Jumalan armollisesta etsimisestä, jonka esineenä se
oli. Yksi näistä lapsista vetää jo siihen aikaan, jolloin Renqvistin
herätyshuuto kaikui Liperissä, huomion puoleensa. Hänen aikuisempia
elämänvaiheitaan tahdomme tässä silmäillä [Tässä luvussa Juhana
Fredrik Berghistä julkaistut tiedot olen vuoteen 1824 koonnut hänen
kirjoittamastaan ennen mainitusta päiväkirjasta.].
Kaarle Fredrik Berghin ja hänen ensimmäisen puolisonsa Kristina
Kjellmanin (k. 1807) vanhin poika, _Juhana Fredrik Bergh_,
syntyi Suonenjoen pappilassa kesäkuun 17 p:nä 1795. Pojan vilkas
mielikuvitus, hänen harvinaisen hyvä käsityskykynsä ja harras
opinhalunsa takasivat menestystä isän opetukselle, joka tarkoitti
hänen valmistamistaan Porvoon lukioon. Altis oli Juhana Fredrik
myöskin niille kristilliseen siveyteen kehottaville neuvoille, joita
hän kodissaan sai, jos hän toiselta puolen jo lapsena tunsikin suuria
kiusauksia syntiin. Ikäänkuin olisi hän aavistanut nuoruutensa ajan
vaarat, lausui hän kerran -- hän oli silloin 8 vuoden ikäinen --
lukiessaan katkismustaan, isälleen: "Tahtoisin kuolla aina ollakseni
Vapahtajan tykönä". Mieheksi tultuaan muisteli hän niinikään 14
vuoden vanhana monesti tunteneensa katumusta ja kovia omantunnon
nuhteita synnin tähden, vaikka hän, ankarasti itseään tuomiten, sanoo
niiden aiheutuneen vain rangaistuksen pelosta.
V. 1812 otettiin Bergh oppilaaksi Porvoon lukioon. Paraana eväänään
matkalla tuohon kaukaiseen opinahjoon oli hänellä isän neuvot ja
varoitukset, jotka etenkin kehottivat häntä välttämään jumalattomien
kumppanien seuraa. Mutta näistä eväistä ei ollut hänellä perille
päästyään paljon mitään jälellä. Ennenpitkää antautui hän vapaasti
toveriensa raakaan seuraelämään, lyöden korttia, kiroillen ja
kallistaen lasia yhtä rohkeasti kuin muutkin. Ei vaikuttanut hänen
ensimmäinen Herran ehtoollisella käyntinsäkään -- Bergh kävi
rippikoulua Porvoossa v. 1813 -- muutosta hänen elämässään. Mutta
kyllä olivatkin silloiset olot Porvoossa, niinkuin ylimalkaan
miltei kaikkialla maassamme, omiaan eksyttämään vakaastakin kodista
lähtenyttä nuorukaista synnin poluille. Bergh kuvaa niitä myöhemmin
(1822) seuraavin sanoin: "Käsitys Jumalasta oli aivan häälyvä;
hänen sanaansa, tahtoansa ja määräyksiään pidettiin ihmisten
keksiminä sääntöinä, tarpeellisina vain yhteiskunnallisen elämän
ylläpitämiseksi, Jumalaa aistillisten himojen alkuna, sovinto-oppia
eksytyksenä, joka ei mitenkään sopisi valistuneelle ihmiselle."
Koko katsantotavaltaankin aivan vieraantuneena lapsuutensa uskolle
ja pitäen isänsä neuvoja ja opetuksia vanhuudenheikkouden oireina,
tuli Bergh, erottuaan lukiosta syksyllä 1815, ylioppilaaksi
helmikuussa 1816. Kuten tiedämme, löytyi kyllä Turussa siihen aikaan
eläviä, pyhityksen tiellä vaeltavia kristittyjä, mutta niitä hän ei
löytänyt eikä etsinytkään. Hän jatkoi entistä rohkeammin iloista,
kaikenlaisiin synninharjoituksiin altista elämäänsä, joutumatta
kuitenkaan millään tavoin maailman silmissä rappiotilaan. Päinvastoin
harjoitti hän tämän ohessa etenkin ajoittain ahkeraan opintoja,
aikoen suorittaa maisterintutkinnon. Monesti esiintyi hän ajan tavan
mukaan tuomiokirkon saarnatuolissa pitämättä tuota millään tavoin
sopimattomana, etenkin koska hän usein ennenkin oli saarnannut,
ensikerran joulupäivänä 1812 Suonenjoen kirkossa. Tätä muistellessaan
kirjoittaa Bergh muutamia vuosia myöhemmin: "Oi rohkeutta, kun noin
turmeltuneena uskaltaa astua saarnatuoliin; miten varomattomia papit
ovat, laskiessaan nuorukaisia, jos kohta ovat turmeltumattomiakin,
niin pyhälle sijalle! Joka tapauksessa on saarnaviralle alentavaa,
kun annetaan vakaantumattoman poikasen esiintyä julkisena opettajana.
Tuo on aivan samaa kuin jos opettaja sanoisi kuulijoilleen: meidän
opetuksiamme ei tarvitse kenenkään noudattaa; mutta koska laki meitä
velvoittaa niitä jakamaan, niin täytyy meidän, jos kohta vasten
tahtoamme, jotakin teille saarnata". Bergh oli jo suorittanut "pro
exercitio"-väittelyn filosofisessa tiedekunnassa, [Sukukirja; Suomen
aatelittomia sukuja.] kun hän päätti ruveta papiksi, aikoen myöhemmin
päättää maisterintutkintoa varten aloittamansa luvut. Mikään
sisällinen halu ei kuitenkaan tuota muutosta hänen alkuperäisessä
lukusuunnitelmassaan vaikuttanut. Päinvastoin oli hän kerrassaan
joutunut ajan ratsionalistisen katsantotavan orjaksi. Kun esim.
eräs hänen tuttavansa, jonka kanssa hän kesällä 1817, ollessaan
kotiopettajana maalla, kerran keskusteli uskontoa koskevista
kysymyksistä, häneltä kysyi, miten hän ensinkään saattoi puolustaa
sovinto-oppia, vastasi Bergh: "En sitä tekisi, ellen olisi päättänyt
ruveta papiksi". Bergh ei ollut mikään tavallinen nuorukainen.
Harvinaisen rikasta oli hänen sielunelämänsä, kauas kantoi hänen
silmänsä, ei mikään ilmiö jäänyt häneltä huomaamatta. Semmoisten
henkilöiden täytyy kokea suurempia kiusauksia kuin muiden. Heidän
tiellänsä on syvyyksiä ja kukkuloita, joita jokapäiväisen ihmisen
tasainen polku kiertää. Mutta jos Herran armo heidät löytää, säteilee
heidän katseestaan sitä kirkkaampana hänen henkensä rikkaus. Tämän
totuuden opastamina tahdomme seurata Juhana Fredrik Berghiä hänen
matkallaan sitä tulevaisuutta kohti, johon Jumalan ääni jo siihen
aikaan häntä kutsui, vaikkei hän tätä ääntä silloin vielä kuullut.
Syyskuussa v. 1818 päätti Bergh opintonsa yliopistossa. Suoritettuaan
papintutkinnon Porvoossa arvolauseella "laudatur", [Porvoon
tuomiokapitulin arkisto.] vihittiin hän papiksi Turussa lokakuun 26
p:nä samana vuonna. Isänsä oli pyytänyt saada häntä apulaisekseen
Suonenjoelle, mutta tuntemattomasta syystä määräsi tuomiokapituli
hänet kappalaisensijaiseksi _Hartolaan_. Jonkunlainen muutos
oli jo siihen aikaan Berghissä tapahtunut. Hän inhosi niitä
syntejä, joille nimikristillisyys antoi tämän nimen, mutta Jumalan
valkeuteen hän ei vielä astunut. Maailma oli hänelle rakas, sen
huvitukset: korttipelit, pidot, tanssit luvalliset, vieläpä aivan
välttämättömätkin sivistyneelle kristitylle. Jo menneinä aikoina oli
näillä seuduin siellä täällä herätyksiä tapahtunut, mutta yleinen
mielipide tuomitsi mitä ankarimmin kaikkia, jotka, maailmasta
luopuneina, harrastivat elävää kristillisyyttä, ja tuolle yleiselle
mielipiteelle oli Bergh vielä hyvin arka. Näitä aikoja muistellessaan
sanoo hän jo silloin huomanneensa, miten väärät syytökset noiden
"lahkolaisten" rikoksellisuudesta ja haaveilevasta jumalisuudesta
olivat, valittaen että ihmispelko ja maailman rakkaus estivät häntä
heitä puolustamasta ja heihin liittymästä. Maailma kiitti häntä
hyväksi saarnaajaksi ja miellyttäväksi seuraihmiseksi; sen ystävyyttä
hän ei raskinut uhrata. Berghin kesäkuussa 1819 Eva Fredrika
Tandefeltin kanssa solmima kihlaus ei ollut omiaan vapauttamaan
häntä tuosta orjuudesta. Tämä nainen, joka sitä ennen oli ollut
naimisissa Hartolan kappalaisen H. Selinin kanssa [Biografinen
Nimikirja.], oli aivan maailmallismielinen eikä suinkaan estänyt
hänen seurustelemistaan seudun säätyläisten kanssa, jotka -- hänen
vanhempansa koti, Pohjolan hovi [Sukukirja; Suomen aatelittomia
sukuja.], oli samassa pitäjässä -- olivat hänen lapsuutensa tuttavia.
Etenkin näkyy kihlausaika totuttaneen Berghiä pintapuolisesti
hoitamaan virkatehtäviään, jos kohta hän toisinaan siitä tunsikin
tunnonvaivoja. Kun hän sitten syksyllä 1820 meni naimisiin, alkoivat
taloudelliset huoletkin kysyä yhä enemmän aikaa, nekin estäen
häntä kuulemasta Herran kutsuvaa ääntä. Voidaksensa elää pitäjän
säätyluokan tavoin, vuokrasi Bergh erään suuren maatilan, jonka
hoito kysyi paljon rahoja. Tästä oli muun ohessa sekin vahinko, että
hän jätti kaikki tuumat maisterintutkinnon suorittamisesta sikseen,
uhraten sensijaan joutilaan aikansa seuraelämän huvituksille. Vaan
kaiken tämän uhallakin ei voinut Bergh itseltään salata sitä yhä
suurempaa levottomuutta, jonka alaiseksi hän tuontuostakin joutui.
Herran ääni alkoi käydä kohti nuhtelevana, tuomitsevana. Ei voinut
sitäpaitsi Berghin syvällinen luonnekaan ajanpitkään saada tyydytystä
niistä pintapuolisista keskusteluista ja huvituksista, joita Hartolan
seuraelämä tarjosi. Hän kyllästyi niihin, niinkuin se kyllästyy, joka
koko olemukseltaan kuuluu aivan toiseen piiriin.
Keväällä 1821 sairastui Bergh kovaan tautiin. Painavampana
kuin konsanaan ennen esiintyi hänelle elämän ja kuoleman vakaa
todellisuus, vaatien häntä tilintekoon pyhän Jumalan eteen.
Tautivuoteellaan lukien Jung-Stillingin selityksiä Ilmestyskirjaan,
alkoi hän Herran valkeudessa tuomita itseään kristittynä ja
seurakunnanopettajana. Mutta perinpohjaista muutosta ei hänessä
kuitenkaan vielä nytkään tapahtunut. Bergh nousi tautivuoteeltaan,
vaan ei synnistä. Ettei hän vielä ollut ulkonaisestikaan luopunut
maailmasta ja sen tavoista, tuli selvään näkyviin hänen poikansa
ristiäisissä, joita tähän aikaan [Aatelittomain sukujen sukukirjaan
annettu tieto, että tämä poika, joka pienenä kuoli, oli syntynyt
jo v. 1820, ei pidä yhtä Berghin päiväkirjan kanssa ja on siis
silminnähtävästi väärä.] vietettiin. Pidot olivat komeat, Bergh
otti itse osaa tanssiin ja kehotti ahkeraan omalla esimerkilläänkin
vieraitaan juomaan. Syksyllä samana vuonna kutsui Jumala jälleen
tavallista tuntuvammalla tavalla häntä totuuden valoon. Bergh,
joka huhtikuussa oli määrätty v.t. kappalaiseksi _Sysmään_, kävi
Hartolassa asuvaa perhettänsä tervehtimässä. Oli sunnuntai. Hän oli
saarnannut viimemainitun seurakunnan kirkossa ja syönyt puolista
pappilassa. Ajan tavan mukaan sijoittuivat vieraat, niiden kera
Bergh, pelipöydän ympäri. Pieni poika astui huoneeseen, pyytäen
Berghiä lähtemään kotia, minne eräs hänelle tuttu isäntä oli tullut
häntä tapaamaan. Mies oli herännyt. Pojalta sai hän kuulla, miten
Bergh, joka hetken perästä saapui kotia, pappilassa oli aikaansa
viettänyt. Epäilemättä oli tämä mies jo ennen huomannut, ettei
tuo pappi, jota hän oli tullut tervehtimään, ollut tavallinen
maailmanihminen, ja varmaankin sai hän hänen arasta katseestaan
nytkin todistusta siihen. Vakavasti ja lempeästi nuhteli hän Berghiä
tämän maailmankaltaisuudesta ja varoittaen puhui etenkin korttipelin
turmiollisuudesta. Tuo oli tavatonta aikana, jolloin juopa talonpojan
ja herrasmiehen välillä oli niin suuri, mutta tämä talonpoika
edustikin sitä koittavaa vapaampaa aikaa, joka totuuden voimalla oli
painava vanhat ennakkoluulot maahan. Tämän ajan miehiä oli Berghkin,
vaikkei hän vielä ollut antautunut sen palvelukseen. Ojentaen
kätensä vieraalleen, lausui hän liikutettuna: "Tahdon kätkeä sananne
sydämmeeni".
Lokakuun 10 p:nä 1821 [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.]
määrättiin Bergh kirkkoherranapulaiseksi Pälkjärvelle. Hän lähti
sinne yksin, jättäen vaimonsa Hartolaan taloutta hoitamaan. Seuraava
vuosi oli käännevuosi hänen elämässään. Jo matkallaan Pälkjärvelle
vaipui hän monesti syviin mietteisiin, ajatellessaan menneitä
päiviä ja niitä synnin syvyyksiä, joihin hän oli langennut. Jumalan
valkeus ympäröi häntä kaikkialla, ja tässä kirkkaudessa näki hän
kauhistuksella onnettoman tilansa. Hän ei enää tehnyt hyviä päätöksiä
vain, niinkuin ennen, lankeemuksiaan muistellessaan ja niitä
katuessaan -- hän huusi syvyydestä Herran tykö, kerjäten häneltä
armoa.
Masentuneena ja levottomana saapui Bergh Pälkjärvelle. Mille
kannalle oli hän täällä asettuva, miten painavaa paimenvirkaansa
hoitava? Omatunto vaati vastausta tähän kysymykseen, ratkaiseva
päätös oli tehtävä. Renqvistin herätyshuudot kaikuivat Liperissä
ja niiden vaikutus oli nähtävänä Pälkjärvelläkin. Jo ennen oli
Bergh kuullut puhuttavan tästä miehestä. Tuskin kukaan oli häntä
puolustanut, miltei kaikki olivat häntä soimaten moittineet ja
ankarasti tuominneet. Hänen tuttavuuteensa antautuminen tuottaisi
välttämättömästi paljon ehkä oikeutettuakin ylenkatsetta ja
pilkkaa, koska "yleinen mielipide" niin jyrkästi oli häntä
vastaan -- mitä tulisi hänen tehdä? Toisella puolella maailma,
sen ystävyys ja kunnia, mutta levoton, saastutettu omatunto --
toisella pilkka, vaino, kärsimykset, mutta rauha Jumalassa. Bergh
valitsi viimemainitun. Hän lähti Renqvistin luo ja avasi hänelle
sydämmensä. Monessa kohden oudoilta tuntuivat hänestä tuon moititun
virkaveljen opetukset, ja hänen uskonnollisessa katsantotavassaan
oli ykspuolisuuksia, jotka eivät sopineet yhteen Berghin vakuutuksen
ja hänen syvämietteisen, evankeliumin vapautta etsivän henkensä
vaatimusten kanssa, mutta pääasia oli kuitenkin oikea. Renqvist
oli elävä kristitty, jota totuuden tähden vainottiin, sen hän heti
näki. Maksoi minkä maksoi: Bergh päätti asettua hänen puolelleen.
Ei viipynyt kauan, ennenkuin hän sai siitä kärsiä paljon ivaa ja
pilkkaa. Jos tuo alussa monesti tuntuikin raskaalta, vapautti
toiselta puolen Renqvistin puolustaminen häntä suuressa määrässä
ihmisorjuuden siteistä ja rohkasi häntä sekä yksityisissä
keskusteluissa että julkisesti totuutta julistamaan. Kevät, Herran
armoajan kevät, oli hänellekin vihdoin joutunut. Jos se toikin
mukanaan monta myrskyistä ja pilvistä päivää, oli se kuitenkin ihanaa
kevätaikaa, jonka vertaista hän ei milloinkaan ennen ollut elänyt.
Ilokseen sai hän myöskin paimenvirassaan kokea Herran ihmeellistä
armoa. Jo kevätkesällä 1822 alkoi monessa paikoin hänen kylvämästään
sanasta oras näkyä, ja siitä alkaen kasvoi päivä päivältä Pälkjärven
heränneitten luku.
Niinkuin olemme nähneet, tapahtui Berghin kääntyminen vähitellen,
ei kovien murrosten kautta, vaan verraten tyynesti ja hiljaa. Hän
oli noita Johannes-luonteita, joita Herran on tapana tällä tavoin
opetuslapsikseen tehdä. Mutta ei Berghin heräys ja uudestisyntyminen
silti helppoa ollut. Tämä koskee varsinkin hänen kääntymisensä ensi
aikoja. Synnin muistot ja näihin tuon tuostakin liittyvät kiusaukset
tekivät hänen mielensä monesti hyvin raskaaksi ja pusertivat hänen
sydämmestään huudon: "Minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minun
tästä kuoleman ruumiista?" Levotonna etsi hän monesti vastausta
kysymykseen, oliko hän kääntynyt vai eikö. Kiusaukset syntiin
eivät sallineet sitä uskoa, mutta uutta oli kuitenkin menneeseen
aikaan verrattuna kaikki. Raskas oli epävarmuus, mutta hän nöyrtyi
odottamaan, kunnes Herra itse hänelle vastauksen antaisi. Myöskin
ajan ratsionalistiset mielipiteet, joita hän ennen, jollei
juuri julkisesti, niin ainakin sydämmessään, oli kannattanut,
liittyivät lisäämään hänen sisällistä ahdinkoaan. Niinpä hän
esim. koetti itselleen selvittää siihen aikaan jumaluusoppineiden
ja maallikkojenkin keskuudessa vireillä olevaa kysymystä
ijankaikkisista rangaistuksista, joita väitettiin mahdottomiksi,
ne kun muka eivät sopineet Jumalan rakkauden kanssa yhteen. Tämän
ja muiden samankaltaisten kysymysten järjenmukainen tutkiminen ei
kuitenkaan enää voinut syrjäyttää Berghin mielestä kristinuskon
käytännöllisiä totuuksia, ja jota ahkerammin hän näitä tutkija
omaan kohtaansa sovitti, sitä suuremmaksi kirkastui hänelle Jumalan
armo Kristuksessa. Siitä hän löysi kaiken totuuden avaimen, siitä
vastaukset levottoman sydämmensä kysymyksiin, siitä sai hän voimaa
taistelussaan syntiä vastaan. Jos hän ajatuksissaan monesti vielä
oleskelikin Siinain läheisyydessä, missä hän pelosta vapisevana teki
lupauksia Herralle, veti armon henki hänet aina uudelleen Siionin
vuoren tykö uuden testamentin välimieheltä etsimään puhdistusta ja
voimaa. Ja täällä virkistyi hänen toivonsa jälleen, täällä uudistui
usko, täällä syttyi rakkaus särjetyn sydämmen kiitosuhria Herralle
uhraamaan.
Jonkun ajan almanakkaansa merkittyään hengellistä tilaansa koskevat
tapahtumat sekä omat mietteensä niiden johdosta, päätti Bergh alottaa
sen päiväkirjan kirjoittamista, jonka opastamina olemme koettaneet
kuvata hänen aikuisempia elämänvaiheitaan. Se on kirjoitettu
ruotsiksi ja sisältää 176 oktaavisivua. Lukuunottamatta siellä täällä
sattuneita aukkoja käsittää tämä päiväkirja joulukuun 3 p:vän 1822
ja lokakuun 1 p:vän 1824 välisen ajan. Sitäpaitsi löytyy alussa
lyhyt hänen lapsuutensa ja nuoruutensa aikoja sekä ensimmäisiä
papinvuosiaan kuvaava kertomus. Missä hengessä tämä päiväkirja on
kirjoitettu, näkyy jo siitä rukouksesta, millä se alkaa. Se kuuluu:
"Kaikkivaltias jumala, taivaallinen Isä, valkeuden ja laupeuden
alku, Isä, Poika ja Pyhä Henki! Kurjin syntisistä uskaltaa tässä
lähestyä sinua. Vahvista minua voimallasi, jotta minä voisin sen
tehdä tavalla, joka olisi sinulle otollinen ja paraiten vastaisi
minun tarvettani. Jos syntinen koskaan on tarvinnut sinun apuasi,
niin tarvitsen todella minä; sillä minä tiedän kyllä, kuinka heikko
minä olen, kuinka minä itserakkauteni, tämän hirvittävän epäjumalan
ravinnoksi tahdon käyttää luvallisinta, hyödyllisintä tekoa.
-- -- -- Unohda, laupias armahtaja, sinä syntisten ystävä, Herra
Jesus, unohda oman täydentekemisesi tähden entiset tuhannet ja jälleen
tuhannet syntini. Vapahda minut niiden hirveästä taakasta ja niiden
häpeällisestä vallasta siten, että sinä minussa vaikutat elävän uskon
itseesi. Sinä laupeuden ja voiman alku ja loppu! kaikkien hyvien
lahjojen antaja, joka hyvän työn aloittanut olet, päätä se omaksi
kunniaksesi ja köyhän sieluni pelastukseksi. Ja, kolmiyhteinen Jumala,
Isä, auttaja, armahtaja, joka et tahdo kenenkään syntisen kuolemaa,
käännä minut, käännä myös, jos mahdollista on, kaikki lähimmäiseni,
niin tulemme käännetyiksi! Sinun on tämä suuri ja tärkeä tehtävä!
Tiedän että sinä sen teet, jos me vain tahdomme antautua sinun
käsiisi. Oi! kenen käsiin tahtoisimmekaan antautua, jollemme itse
rakkauden! Ota siis, Herra, minut hoidettavaksesi. Ota kaikki mitä
kutsun omakseni sieluni, ruumiini, järkeni, tahtoni, kaikki voimani.
Ota ne -- puhdista ne, uudista ne -- hoida niitä oman tahtosi mukaan.
Jesuksen tähden unohda, kuinka itse olen niitä hoitanut ja näihin asti
niitä käyttänyt. Ja kun olet saanut minut taivutetuksi ja uudistetuksi
oman mielesi mukaan, niin pidä tämä työ, tämä vanhurskaus, jonka
Jesuksen veri vaikuttaa, minun omaisuutenani, jolla minä voin vaatia
sinun armahtavaisuuttasi. Niin, hyvä Jumala! puhdista tarkoitukseni
tämän työn suhteen, tee minut puolueettomaksi itseäni arvostellessani,
jotta en itseäni pettäisi. Karkoita kaikki viholliset, kun tartun
kynääni tähän kirjaan kirjoittaakseni muistiinpanojani, jotta ne eivät
voisi saada minua tuomitsemaan puolueellisesti omissa eikä toisten
asioissa. Anna minulle etenkin armoa, että ensiksi koettaisin sinun
avullasi ottaa malan omasta silmästäni ja sitten myös tehdä työtä
veljeni ja sisareni parantamiseksi. Ohjaa minua niin joka
silmänräpäys, että sinä voisit omistaa itsellesi kaikki minun sanani,
ajatukseni, haluni ja tekoni ja että ne olisivat sinulle otolliset.
Anna minulle sama henki, joka hallitsi apostoliasi, kun hän lausui:
kaikki voin minä Kristuksen kautta, joka minut väkeväksi tekee --
sanalla sanoen: anna minulle elävä usko, niin tulen sinun armostasi
autuaaksi. Pakoita minua tällä rukouksen huokauksella ryhtymään
kaikkiin tehtäviini. Amen! Minä tiedän, että sinä sen teet Jesuksen
tähden!" -- Tässä puhuu toivo, joka "ei anna häpeään joutua", tässä
taistelee usko, joka ei kilvoituksen helteessäkään ole epäuskoon
sortuva, tässä palaa rakkaus, joka "ei vihaan syty, ei pahaa ajattele,
ei vääryydestä iloitse". Mitä kauniimmassa sopusoinnussa "pysyivät
nämä kolme, usko, toivo ja rakkaus" Berghin näistä ajoista alkavan
hengellisen elämän peruspiirteinä, kehittäen hänet herännäisyyden ehkä
eheimmäksi sielunpaimeneksi. "Suurin niistä oli kuitenkin rakkaus",
tuo hänen jalon, Herran koulussa pyhitetyn luonteensa huomattavin
ominaisuus. Yhtä suurella innolla kuin hän, ehkä joskus
suuremmallakin, ovat muutamat muutkin Suomen Siionin samanaikuiset
vartijat paimenvirkaansa hoitaneet, yhtä väsymättömästi ja
uskollisesti ainakin jotkut heistä loppuun asti raskasta päivätyötään
toimittaneet, mutta tuskin kukaan niin omaansa etsimättä ja niin
hellällä rakkaudella kuin Bergh. Ja sentähden tuntuukin meistä,
lukiessamme tuota rukousta, jonka hän joulukuun 3 p:nä 1822
päiväkirjaansa kirjoitti, kuin olisi hän tahtonut aloittaa uutta
elämäänsä kantamalla koko Suomen kansaa armahdettavaksi Herran eteen.
Kirkkaudesta toiseen kehittyi Bergh Pälkjärvellä ollessaan.
Perheestään erotettuna, täytyi hänen tällä vieraalla paikkakunnalla
monesti kokea sitä ikävää, jota yksinäisyys tuottaa semminkin niin
avosydämmiselle henkilölle kuin hän oli, mutta sitä enemmän oli
hänellä aikaa oman sielunsa kasvattamiseen ja papillisiin tehtäviin.
Kiittäen Jumalaa hän päiväkirjassaan tämän tunnustaakin. Ahkeraan
luki Bergh tähän aikaan raamattua ja muuta kirjallisuutta, seuraten
tämän ohessa tarkalla silmällä ajan uskonnollisia virtauksia
varsinkin omassa maassa. Kansan tietämättömyys ja alhainen
siveellinen kanta koski kipeästi hänen hellään sydämmeensä. Selvään
näki hän, ettei sen epäusko ollut samaa laatua kuin säätyläisten ja
että se siis oli kohdeltava eri tavalla. Sen juuret olivat taikauskon
raa'assa maassa, kun sitä vastoin säätyläiset ajan turmeltuneesta
uskonnollisesta ja muusta kirjallisuudesta sekä seuraelämän
kevytmielisestä hengestä olivat särpineet sitä myrkkyä, joka esti
heitä uskomasta kristinuskon totuuksia. Päiväkirjassaan palajaa Bergh
vuoden 1823 alkupuolella tuon tuostakin tähän kysymykseen, lausuen
tämän ohessa monta huomattavaa ajatusta papin velvollisuuksista ja
tehtävistä. Silminnähtävästi heräsi hänessä jo tähän aikaan tuo
lämmin halu kansan lukutaidon korottamiseen, jonka hedelmät myöhemmin
ovat nähtävinä etenkin niissä seurakunnissa, missä hän pappina
vaikutti. Pälkjärvellä ollessaan ei hän kuitenkaan vielä ryhtynyt
erityisiin toimenpiteisiin tämän aatteen toteuttamiseksi. Sitä
ahkerammin koetti hän sensijaan sekä saarnoillaan että kinkeri- ja
seurapuheillaan kansan lapsiin vaikuttaa. Silmämääränä oli hänellä
syntisten kokoaminen taivaan valtakuntaan ja koottujen varjeleminen
ja kasvattaminen Herran liitossa. Sentähden pyysi hän kaikille
kirkastaa sitä totuutta, joka ijankaikkisesti pysyy, sovittamalla
sitä kaikkiin oloihin. Säälivä rakkaus oli hänen herätyshuutonsa
perussäveleenä, ja juuri sentähden avautuivat sydämmet sille. Ja
samankaltaista oli Berghin puhe myöskin yksityisissä keskusteluissa.
Säätyhenkilöihinkin koetti hän tuossa hengessä vaikuttaa. Kuinka
vakavat hänen nuhteensa monesti olivatkin, miten rohkeasti hän,
itseään ja muita säälimättä, raivasikin auki Jumalan valtakunnan ja
maailman välistä rajaa, täytyi jokaisen ainakin sydämmessään myöntää,
että rakkaus oli hänen vaikuttimensa. Miten Berghin käsityksen
mukaan kristityn tulisi kohdella kääntymätöntä lähimmäistään, näkyy
seuraavista hänen päiväkirjassaan tammikuun 8 p:ltä 1823 tavattavista
sanoista: "Kääntyneen ihmisen tulee kyllä tuntea armontilansa arvo
ja syvässä nöyryydessä tunnustaa Jumalan hyvyys, joka on hänet
johdattanut pimeydestä valkeuteen ja saatanan vallasta Jumalan
tykö, sekä myöskin ulkonaisella käytöksellä ilmaista ilonsa siitä
äärettömästä armosta ja laupeudesta, joka hänelle on tapahtunut,
samoinkuin myöskin sekä sydämmellään että esiintymisellään ilmituoda
huolensa kääntymättömien valitettavasta tilasta. Mutta jos hän tuosta
onnellisemmasta asemastaan luulee saavansa aihetta muiden, olkoonpa
julki kääntymättömien, ylönkatsomiseen ja ynseyteen heitä kohtaan,
niin ei tämmöinen käytös sovi Kristuksen mielen kanssa yhteen; sillä
tuo näyttää todistavan, että semmoinen ihminen pitää kääntymistään
omana työnään, joka on hengellisen ylpeyden perusluonne. Tämmöinen
käytös ei lisää kääntyneitten lukua, vaan vähentää sitä päinvastoin.
Sitäpaitsi tulee meidän aina muistaa, että, niinkauan kuin armonaikaa
kestää, viimeiset voivat tulla ensimmäisiksi ja ensimmäiset
viimeisiksi -- ainakin tulee meidän toivoa ja myöskin kaikin voimin
tehdä työtä siinä mielessä, että ne, jotka nyt ovat kääntymättömiä,
vielä Herran armon kautta kääntyisivät. Mutta tätä ei saavuta se,
joka jyrkästi vaatien nuhtelee, tyrkyttää, neuvoo. Sentähden sanookin
apostoli: 'Saarnaa sanaa sekä hyvällä että sopimattomalla ajalla,
rankaise, nuhtele, neuvo kaikella siveydellä ja opetuksella'. Niin,
kallis Jesus! opeta minua näin käyttäytymään, taivuta minua kaikessa
nöyryyttä noudattamaan ja välttämään ylpeyttä sekä sydämmessä että
sanoissa ja käytöksessäni, jotta kernaammin hiljaisuudella kuin
ankaruudella koettaisin voittaa ihmisten sydämmiä sinulle. Niin olet
itse tehnyt; niin tulee minunkin tehdä".
Olemme sanoneet, että Bergh jo Pälkjärvellä ollessaan kehittyi
kirkkaudesta toiseen. Todistuksena on hänen päiväkirjansa, missä
hän itseään säälimättä kertoo rumimmatkin kiusauksensa ja Herran
kaikkivoipaa armoa päivä päivältä yhä hartaammin ylistää. Jumalan
valkeudessa oppii hän yhä paremmin tuntemaan ihmissydämmen
turmeluksen ja pitämään itseään syntisistä suurimpana. Mutta samoihin
määrin suureksi kirkastuu hänelle myöskin Kristuksen rakkaus
syntisiä kohtaan. Valvovan, Herrassa elävän kristityn taisteluista
ja voitoista puhuu tuo päiväkirja syvällisiä ja tarkkaan kokemukseen
perustuvia sanoja. Etenkin näkyy Bergh jo tähän aikaan oppineen,
miten taitava sielunvihollinen on eksyttämään kääntynyttäkin ihmistä
ainakin salaisesti turvautumaan omiin voimiinsa sekä tukkimaan
häneltä tien armonistuimen tykö. Hän tuntee farisealaisuuden
sen hienoimmissakin muodoissa ja taistelee Kristuksen uskossa
voitollisesti sitä vastaan, pyytäen päästä yhä likeisempään yhteyteen
Herran kanssa. Hän anoo ja hänelle annetaan, hän etsii ja hän löytää,
hän kolkuttaa ja hänelle avataan.
Berghin muuttunut katsantotapa ja hänen siitä riippuva toimintansa
pappina ei voinut jäädä hänen esimiehiltään huomaamatta.
Tarkastusmatkallaan Liperissä ja ehkä jo ennenkin oli piispa Molander
saanut kuulla, että tuo nuori, lahjakas pappikin oli ruvennut
herännäisyysliikkeen kannattajaksi. Paluumatkallaan tapasi hän
Berghin Pälkjärven pappilassa maaliskuun 4 p:nä 1823. Isännältään,
provasti L. J. Hultinilta [Akiander, Herdaminne.], silminnähtävästi
ensin tiedusteltuaan asiaa ja saatuaan häneltä tarkkoja tietoja,
kysyi hän, kääntyen viimemainitun puoleen, Berghin läsnäollessa:
"Eikö ole Iisalmella, Nilsiässä ja Liperissä vallitseva uskonnollinen
lahko alkanut tunkeutua myöskin teidän seurakuntaan?" Hultin
vastasi kysymykseen myöntämällä, viitaten apulaisensa enemmän kuin
epäiltävään suhteeseen kysymyksessä olevaan liikkeeseen. Selvin
sanoin ilmaisi Molander, miten vastenmielinen Renqvist hänelle oli,
moittien hänen kykenemättömyyttään saarnaajana ja hänen loukkaavaa,
itserakasta esiintymistään. Ja jotta Bergh tulisi täysin käsittämään,
miten vaarallinen koko herännäisyysliike oli ja kuinka arveluttavaa
laatua sen Iisalmella, Nilsiässä ja Liperissä aikaansaamat häiriöt
ja riidat, lausui hän sen vakuutuksen, että nuo hurmahenkiset
haaveilijat, jos vain saisivat johtajakseen jonkun lahjakkaan miehen,
varmaan ennenpitkää julkisesti asettuisivat esivaltaa vastaan ja
aloittaisivat sisällisen sodan. Ettei tämmöinen arvostelu yleisesti
arvossa pidetyn esimiehen suusta voinut olla jotakin vaikuttamatta
tuohon nuoreen pappiin, on itsestään selvä. Sitäpaitsi ei Bergh
siihen aikaan vielä tuntenut Savon ja Karjalan herännäisyyttä kuin
ainoastaan huhujen ja kertomusten kautta; ehkä olivat -- niin arveli
hän -- Molanderin väitteet ainakin osaksi oikeutetut. Vaan toiselta
puolen oli hän sydämmessään vakuutettu Renqvistin viattomuudesta ja
hänen tarkoitustensa puhtaudesta eikä myöskään voinut uskoa piispan
kertomusta heränneistä ehdottomasti oikeaksi. Mille kannalle Bergh
tämän keskustelun ja sen kestäessä hänelle annettujen vakavien
varoitusten johdosta aikoi asettua, näkyy seuraavista hänen
päiväkirjassaan maaliskuun 6 p:ltä löytyvistä sanoista: "Nyt toivon
ja rukoilen, että Herra sanansa jälkeen opettaa minua totuutta
löytämään sekä, katsomatta sitä, mitä muut minusta ajattelevat ja
kuinka he minua kohtelevat, siinä pysymään. Vielä ei omatuntoni
minua soimaa muusta kuin leväperäisyydestä, opettajatoimestani kun
on kysymys. Herra antakoon minulle voimaa kernaammin kärsimään mitä
hyvänsä kuin poiketa hänen sanansa ohjeesta oikealle tahi vasemmalle.
Tiedän, että hän, joka hyvän työn alkanut on, myöskin kaikessa minua
auttaa. -- -- -- Herra, valmista itsellesi kunniaa kaiken tämänkin
kautta, ja tapahtukoon sinun tahtosi niin maan päällä kuin taivaassa!
Ainoastaan tue minua voimallasi, niin en pelkää mitään maan päällä.
Opeta minua kaikkia rakastamaan, niinkuin Jesukseni on tehnyt!
Anna minulle elävä usko ja sen hedelmät -- enempää en tarvitse.
Valaise myöskin maalliset esimieheni ja opeta minua olemaan heille
kuuliainen kaikessa, joka ei ole vasten sinun tahtoasi. Anna minulle
elävä usko ja pakoita minua, mitään muuta katsomatta, koettamaan
johdattaa kaikkia, jotka paimenvirassani tapaan, tosi kääntymiseen,
jonka kehitys riippuu elävästä uskosta, minkä ainoana esineenä on
ristiinnaulittu Jesus. Tätä tarkoittakoot kaikki minun pyrintöni.
Jos minun tämän tähden täytyisi vaikka kuolla, niin tietäisin sen
tapahtuneen totuuden, ei itseni eikä maallisen kunnian tähden.
Olkoon kaukana minusta ja kaikista, jotka kiivailevat sinun kunniasi
puolesta, koettaa puolustaa itseämme vainoojiamme vastaan muilla
aseilla kuin sinun puhtaalla sanallasi; ja kuivettukoon jokainen
käsi, joka korottaikse esivaltaa vastaan! Herra, sinä joka et tahdo
kenenkään syntisen kuolemaa, pelasta sieluni -- pelasta myöskin, jos
mahdollista, niiden sielut, jotka nyt asettuvat totuutta vastaan.
Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät! Amen -- en
epäile -- tue heikko uskoni, sitä rukoilee kurjin syntisistä".
Pietismiä soimattiin jo siihen aikaan yleisesti lahkoksi ja sen
edustajia syytettiin mitä suurimmasta ahdasmielisyydestä ja
suvaitsemattomuudesta. Jos muutamat yksityiset antoivatkin aihetta
tuohon arvosteluun, ei pidä se paikkaansa, mikäli kysymys koskee
liikettä semmoisenaan. Berghin kanta tässä suhteessa on muun ohessa
tuosta hänen vasta kertomastamme rukouksesta niin selvä, ettei se
kaipaa mitään puolustusta. Hän tahtoi elävää kristillisyyttä --
siinä hänen lahkolaisuutensa. Yksin Jumalan sanasta etsi hän neuvoa
opettajavirkaansa hoitaessaan, rukoillen alituisesti voidaksensa
aina ja ehdottomasti alistua sen neuvottavaksi. Suuria kiusauksia
täytyi hänen monen opinkysymyksen suhteen kestää, ennenkuin hänen
kantansa vakaantui. Niinpä hän esim. huhtikuussa 1823 taisteli
kovaa sisällistä taistelua sen johdosta, että heränneitten käsitys
kääntymisestä ja uudestisyntymisestä hänestä oli ristiriidassa
raamatun opin kanssa kasteesta. Jos kerran -- niin hän arveli --
ihminen syntyy uudesti jo kasteessa, voiko sitten olla kysymystäkään
toisesta uudestisyntymisestä. Vilkkaasti toimi Berghin mielikuvitus,
ja hänen syvälliseen miettimiseen taipuva luonteensa vaati
johdonmukaisuutta ja selvyyttä. Tämä taistelu, joka sitäpaitsi koski
niin tärkeätä, papin selitystä hänen opettajatoimessaan monesti
kysyvää opinkohtaa, ei ollut helppoa. Sen kestäessä johtui Bergh
joskus siihenkin johtopäätökseen, että ainoastaan ne kastetut,
jotka ovat tehneet syntiä Pyhää Henkeä vastaan, ovat hengellisesti
kuolleet, jota vastoin muut tarvitsevat ainoastaan uudistumista, ei
uudestisyntymistä, päästäkseen jälleen siihen liittoon, johon Herra
heidät kasteessa otti. Ellei tätä myönnetä -- arveli hän -- niin
ovat anabaptistat oikeassa. Mutta näistä ja muista samankaltaisista
eksyneistä ajatuksista selvisi Bergh raamattua tutkimalla. Siitä
näki hän selvään, että moni kastettu on hengellisesti kuollut, ja
hänen oma kokemuksensa tuki mitä vastustamattomimmalla tavalla tätä
todistusta. Miten puutteellinen hänen käsityksensä siitä uudesta
elämästä, joka kasteessa lapseen istutetaan, tähän aikaan vielä
lieneekin ollut, ei epäillyt hän kauemmin, että kasteen liitosta
langennut on hengellisesti kuollut, eikä sitä, että semmoisen täytyy
syntyä uudesti, ennenkuin hän saattaa Jumalan valtakuntaan sisälle
tulla.
Ihmeellisen araksi kehittyi Berghin omatunto jo hänen Pälkjärvellä
ollessaan. Pienimmätkin erehdykset ajatuksissa, sanoissa ja töissä
huomaa hän heti, katkerasti itkien niiden tähden ristin juurella.
Etenkin valittaa hän itserakkauttaan, ihmispelkoaan, hitauttaan
ja kylmyyttään, sekä niitä saastaisia ajatuksia, jotka hänen
entisen "helmasyntinsä" tähden tuon tuostakin nousevat hänen
mieleensä. Edistymistään hän ei koskaan näe, päinvastoin hän monesti
hämmästyneenä kysyy: olenko milloinkaan kääntynyt? Mutta semmoisina
hetkinä kirkastuu hänelle aina uudelleen ja entistä kirkkaampana
Kristuksen rakkaus syntisiä kohtaan, ja hänen kiusauksen kuumassa
pätsissä puhdistettu uskonsa oppii yhä turvallisemmin luottamaan
yksin Vapahtajaan. Niinpä on hän, muutamia päiviä kestettyään
mitä kuuminta sisällistä hellettä ja kovia nuhteita aralta
omaltatunnoltaan, toukokuun 14 p:nä päiväkirjaansa kirjoittanut:
"Tehkööt sitten elämä tahi kuolema, rauha tahi myrsky, perkele tahi
synti kaiken minkä voivat, syöstäksensä minua onnettomuuteen: en
poistu Jesukseni ristin luota. Epäuskolla ja perkeleellä on paulansa,
joilla he koettavat jälleen saada minua omaa työtä tekemään. Ei, niin
huono ja kurja kuin olenkin, anna minun löytää apuni sinussa, sinä
ainoa turvani, vapahtajani, Jesukseni. -- -- -- Herran armo tekee
minussa työtä, sen huomaan. Minä olen ja tahdon aina olla Vapahtajani
oma".
Toukokuun 21 p:nä 1823 [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.]
määrättiin Bergh isänsä apulaiseksi Suonenjoelle. Harras
toivonsa saada kotiseutunsa kansalle julistaa Kristuksen
evankeliumia ei kuitenkaan toteutunut. Hartolassa, missä hän kävi
perhettänsä tapaamassa, sai hän näet tietää, että tuomiokapituli
peruuttamalla aikuisemman määräyksensä, aikoikin siirtää hänet
kirkkoherranapulaiseksi _Kuopioon_. Elokuun 23 p:nä saapui hän
viimemainittuun kaupunkiin.
Haikein sydämmin ja suuren pelvon alaisena ryhtyi Bergh uutta
virkaansa hoitamaan. Oliko hän kestävä taistelussa maailmaa ja syntiä
vastaan? Bergh ymmärsi asemansa; hän tunsi, että Herra häneltä
vaati paljon. Aikana, jolloin sekä kirkon että valtion johtavat
henkilöt olivat solmineet liiton herännäisyyden kukistamiseksi,
tuli hänen pappina toimia juuri sen läänin pääkaupungissa, jota
etenkin pidettiin silmällä. Tässä kysyttiin todella urhoollisuutta
ja taitoa. Heränneitä pilkattiin, heistä levitettiin jos minkälaisia
huhuja: pilkan ja vainon alaiseksi joutui välttämättömästi varsinkin
kaupunkiseurakunnassa pappi, jos hän millään tavoin noita "hulluja
haaveilijoita" suosi. Bergh oli paljon seurustellut sivistyneiden
kanssa. Seuraelämän tavat ja huvitukset tarjosivat vielä hänelle
viehätystä, eikä ollut hän tähän aikaan vielä selvillä siitä,
vaatiko Jumalan sana häntä kokonaan kaikesta tuosta luopumaan. Miten
esiintyä kristittynä tuommoisissa tilaisuuksissa, miten rohjeta
nuhdella maailmaa synnistä musiikin soidessa ja ilon korkeimmallaan
ollessa? Olemme sanoneet, että Berghin kehitys tapahtui vähitellen.
Tuo on etenkin nähtävänä hänen suhteessaan maailmaan. Vaikka hän
oli herännyt ja elävä kristitty -- ei kukaan, joka lukee hänen
päiväkirjaansa epäile sitä luopui hän vähitellen, vasta Kuopiossa
toista vuotta oltuaan, kokonaan seuraelämän huvituksista. Sitäpaitsi
on huomattava, ettei herännäisyyden periaatteet tässä kohden
vielä olleet vakaantuneet. Bergh oli näiden aatteiden ensimmäisiä
tienraivaajia, ja semmoisten henkilöiden täytyy kulkea hitaammin
kuin niiden, jotka heidän jälkiään seuraavat. Mutta vaikka Bergh
näin kulkikin omaa tietään, yksin Jumalan sanasta etsien ohjeita,
mille kannalle hänen näissä uusissa olosuhteissa tulisi asettua,
vaikutti hänen tutustumisensa Kuopion heränneitten kanssa huomattavan
muutoksen hänen ulkonaisessa elämässään. Silminnähtävästi koski
häneen syvästi myöskin Renqvistin näihin aikoihin sattunut kova
kohtalo, vaatien häntä "astumaan ulos leiristä Herran pilkkaa
kantamaan".
Apulaistoimensa ohessa hoiti Bergh vankilansaarnaajanvirkaa
Kuopiossa. Jo hänen perusteellinen luonteensa ja ennen kaikkea hänen
säälivä, hellä sydämmensä vaati häntä tarkkaan perehtymään vankien
tilaan. Semmoisen sielunpaimenen rakkaudelle avautuivat vankilankin
asukasten kovat sydämmet. Tarkatessaan näiden menneitä elämänvaiheita
ja tutkiessaan syitä heidän kovaan kohtaloonsa, tuli hän siihen
johtopäätökseen, että opin puute ja kerjuu olivat johtaneet useimmat
noista onnettomista rikoksen poluille [Biografinen Nimikirja.].
"Valoa kansalle" oli jo siihen aikaan Berghin tunnussanana. Tämän
aatteen toteuttamiseksi teki hän jo Kuopiossa ollessaan ahkeraan
työtä varsinkin kinkerimatkoillaan. Ei yksinkertaisinkaan päässyt
hänen käsistään jotakin oppimatta. Harvinainen opettajakyky
tuki hänen väsymätöntä intoaan, ja sitäpaitsi valmisti hän
kinkerimatkoilleen lähtiessään itselleen kaavan, jonka mukaan hän
sitten kysymyksensä ja opetuksensa järjesti. Yksi semmoinen löytyy
hänen päiväkirjassaan huhtikuun 10 p:ltä 1824. Sen silmämääränä
on synnin ja armon selvittäminen opetettaville. Kysymykset ovat
liikuttavan yksinkertaisia, mutta samalla johdonmukaisia ja
syvällisiä. Ei ole vaikea huomata, että ne ovat heränneen ja taitavan
opettajan muodostamia.
Vuoden 1826 loppuun viipyi Bergh Kuopiossa. Hän näki täällä
herännäisyysliikkeen kaikkien pakkokeinojen uhallakin virkistyvän ja
leviävän seudusta toiseen. Jos siinä joskus ilmaantuikin häiriöitä
ja ykspuolisuuksia, joita hän ei voinut hyväksyä, veti sen henki
kuitenkin häntä yhä lähemmäs noita halveksittuja "lahkolaisia", sillä
hän näki, että heillä oli aivan toiset pyrinnöt kuin muilla. Hän
ymmärsi heidän kyyneleensä, sillä hän oli itse semmoisia vuodattanut
ja vuodatti niitä yhä, joka kerta kuin synninsuru tahi taivaallisen
isänmaan ikävä valtasi sydämmen; hän tiesi heidän kiusauksensa,
sillä hän oli itse samoja kokenut, ja hän tiesi keneen he uskoivat,
sillä Jesus Kristus oli hänenkin Herransa. Kuopiossa ollessaan
tutustui hän myöskin Paavo Ruotsalaisen kanssa, liittyen häneen
sydämmensä täydellä rakkaudella, jos kohta hän ei silloin vielä näy
päässeen häntä täysin käsittämään. Tämä aika on Berghille oppiaikaa
vielä. Hän arastelee, karttaa julkista esiintymistä herännäisyyden
edustajana. Silminnähtävästi on häntä vielä estämässä ihmispelko,
ainakin jonkunmoinen orjuus maailmaan nähden. -- Korkea on se torni,
jota Bergh on kutsuttu rakentamaan Suomen Siioniin. Älkäämme sitä
oudoksuko, että häneltä kuluu aikaa kustannusten laskemiseen.