VIII.

Henrik Renqvist 1817-1826.

Sydämmensä palavan halun innostuttamana oli Renqvist kesällä 1817

saapunut _Liperiin_, siellä ryhtyäksensä Herran viinimäen työhön.

Lujempaa päätöstä panna kaikki voimansa alttiiksi Jumalan valtakunnan

palveluksessa ei kukaan Suomen pappi paimenvirkaansa astuessaan

ole tehnyt, eikä kukaan ole tälle lupaukselle uskollisempi ollut.

Jos missään, tarvittiin Liperin seurakunnassa uuttera, totuuden

hengen koulussa kasvatettu paimen. Kuinka masentavalta mahtoikaan

kaikki täällä, verrattuna Turkuun ja sen ympäristöön, Renqvististä

näyttää. Mitä raainta jumalattomuutta näki hän kaikkialla -- elävää

kristillisyyttä ei missään. Jos seurakunnassa olikin lukutaitoisia,

oli paljon semmoisiakin, jotka eivät tietäneet mitään maailman

Luojasta eivätkä Vapahtajaa niineltäkään tunteneet. Koko pitäjässä

ei löytynyt kuin 7 raamattua, monella perhekunnalla ei ollut

virsikirjaa, puhumattakaan muista uskonnollisista kirjoista.

Taikausko, juoppous, siveettömyys y.m. paheet olivat aivan yleisiä,

ja yleinen mielipide miltei kannatti niiden harjoittamista

[Renqvistin Vaasan hovioikeudelle antaman valituksen mukaan.].

Kuinka mahdottomalta näiden paheiden poistaminen näyttikin ja miten

vaikealta niin muokkaamattoman maan viljeleminen Herran pelloksi:

Renqvist ryhtyi heti työhön. Ei hän epäillyt, vaikka hänen täytyi

aivan yksin tuohon erämaahan lähteä, sillä hän tiesi, että Herra oli

hänen kanssansa.

Kehottavaa on katsella Renqvistiä, hänen alkaessaan taisteluaan

pimeyden valtaa vastaan. Siinä on intoa, rohkeutta, tarmoa,

lujaa luottamusta totuuden voittoon. Kaikki voimansa tahtoo hän

pyhittää Herran palvelukseen. Tätä leimaa kantaa Renqvistin työ

kaikkialla. Mutta siinä näkyy muutakin. Hänen luottamustaan totuuden

omaan sisälliseen voimaan häiritsee monesti levoton puuhaaminen

ja ulkonaisiin toimiin turvaaminen. Monta kovaa kohtaloa olisi

hän voinut välttää, jollei hän tuohon olisi eksynyt. Suurta on

saada kärsiä Herran tähden, ja tätä suuruutta on Renqvistin

elämässä paljon, mutta moni itsepäinen teko, moni pikkumaiseen

ahdasmielisyyteen perustuva lausunto ja nuo hänen ulkomuodoissa usein

riippuvat, orjalliseen pyhityksen harjoitukseen vaativat neuvonsa

ja puheensa johtavat hänet monesti rettelöihin ja riitoihin, mitkä

eivät sovi tosi suuruuden kanssa yhteen. Eikä siinä kyllin, että

tämä vaikeutti hänen työtään maailmaan nähden: se pystytti hänen

johtamansa ja muun herännäisyysliikkeen välille aidan, jota ei

millään keinoin saatu maahan jaotetuksi.

Jo ennenkuin mitään herätystä Liperissä oli syntynyt, alkoi Renqvist

pitää polvirukouksia joka paikassa mihin vain saapui, kehottaen

seurakuntalaisiaan tällä tavoin kotihartautta harjoittamaan. Kun

hän kutsuttiin sairaan tykö ja muutamia harvojakin oli saapuvilla,

ryhtyi hän näille heti selittämään katkismusta ja autuudenoppia

terottamaan. Ahkeraan hän tämän ohessa pitäjässä levitti raamatuita,

aapis- ja virsikirjoja sekä muita hartauskirjoja. Vanhempia kehotti

hän opettamaan lapsiaan lukemaan, lukutaitoisia ohjaamaan niitä

omaisiaan ja tuttaviaan, jotka eivät osanneet lukea, kirjanlukuun

ja heitä tuossa työssä auttamaan. Joka lauantai-illaksi kutsui

hän sanankuulijoitaan kotiinsa Jumalan sanaa viljelemään ja

rukoilemaan. Vaatimalla vaati hän ihmisiä parannusta tekemään; sekä

lempeydellä että pakkokeinoilla koetti hän heitä siihen taivuttaa.

Entiset kelvottomat tarkastusmiehet, joiden tuli valvoa siveyttä

seurakunnassa, erotti hän, kirkkoherraltaan lupaa kysymättä, virasta

ja asetti uusia heidän sijaansa, vaatien näitä ilmoittamaan kaikki

rikokselliset ja tottelemattomat etenkin sitä varten, ettei julkisia

syntisiä laskettaisi Herran ehtoolliselle. Jokaisen, jolla vain ei

ollut täysin pätevää syytä poissaoloon, täytyi sunnuntaina kirkkoon

saapua, ja joka jumalanpalveluksen aikana seisoskeli kirkonmäellä

oli -- sitä vaati Renqvist jyrkästi -- lain mukaan rangaistava

jalkapuulla.

Mitään vastausta saamatta kaikuivat alussa Renqvistin herätyshuudot

Liperin erämaassa. Mutta hän taisteli, rukoili ja teki työtä, toivoen

siihen Herraan, jonka palvelukseen hän oli kaikki voimansa uhrannut.

Ennenkuin vuosi 1817 oli kulunut umpeen, oli hänellä jo muutamia

ystäviä, jotka vilpittömässä parannuksessa ja uskossa tahtoivat

hänen kanssaan vaeltaa elämän kapealla tiellä. Seuraavana vuonna

kasvoi näiden luku pariin kymmeneen, ja v. 1819 levisi herätys

yli koko seurakunnan, vaatien syrjäisimmissäkin kylissä ihmisiä

kysymään: "Mitä minun pitää tekemän, että minä autuaaksi tulisin?"

Ei tarvinnut kenenkään tuota turhaan kysyä, sillä Renqvist oli aina

valmis vastaamaan ja neuvomaan. Etenkin lauvantaina, jolloin kansaa

etäämmällä olevista kylistä saapui kirkolle, kävi hänen luonansa

paljon heränneitä. Renqvist oli vihdoinkin löytänyt mitä hän halaten

oli etsinyt: nälkäisen kuulijakunnan. Ollen itse kansan lapsia,

ymmärsi hän asettua neuvottaviensa kannalle. Vastenmielisimmätkään

eivät pystyneet häntä syyttämään itsekkäistä vaikuttimista; jokaisen

täytyi myöntää, että hän "ei omaansa etsinyt." Oudolta ja tukalalta

tuntui kyllä monesta se uusi elämä, johon hän kansaa vaatimalla

vaati, mutta omatunto todisti hänen olevan oikeassa ja esti

arkatuntoisia vastarintaa tekemästä. Kauniina todistuksena Liperin

ensimmäisistä heränneistä on jälkimaailmalle säilynyt muun ohessa

se, että he rakkaan opettajansa neuvon mukaan luopuivat väkijuomien

käytännöstä. Jyrkkänä kieltona ei Renqvist kyllä vielä siihen aikaan

tätä neuvoaan esittänyt, hän vain lausui: "Paras on kerrassaan luopua

viinan käytännöstä, koskei sitä kuitenkaan kohtuudella nautita,"

[Kertonut (1896) talonvanhus Kaarle Lappalainen, jonka isä Juhana

oli Renqvistin ensimmäisiä ystäviä Liperissä.] mutta mielellään

asettuivat hänen ystävänsä raittiusaatteen palvelukseen, ollen siis

ensimmäiset maassamme, jotka noudattivat tämän aatteen ensimmäisen

tienraivaajan kehotusta.

Vaikka Renqvistin toiminta tarkoitti kaikkia ihmisiä, vaikka tuskin

jumalattominkaan saattoi tulla hänen läheisyyteensä saamatta häneltä

kysymyksiä sielunsa tilasta sekä kehotuksia kääntymään synnin ja

saatanan palveluksesta Herran tykö, muodostivat hänen käsityksensä

mukaan ainoastaan heränneet seurakunnan tämän sanan vasituisessa

merkityksessä. Tätä katsantotapaa, joka on omituista herännäisyydelle

ylimalkaan, tukivat kirjeillään Renqvistin ulkomailla asuvat ystävät,

etenkin Vaetterdahl Tukholmassa. Mutta kirkon halveksimiseen tuo ei

koskaan johtanut eikä siitä erikseen pyrkimistä saanut aikaan. Ei

kukaan ole Suomen lutherilaiselle kirkolle ollut uskollisempi kuin

Henrik Renqvist. Vaikka hän oli kasvatettu herrnhutismin koulussa ja

vaikka esimiehensä häntä kohtelivat mitä ankarimmalla tavalla, ei hän

koskaan ajatellut eriseuran perustamista eikä kirkosta luopumista.

Hänen käsityksensä mukaan ovat heränneet, jotka muodostavat pienen

seurakunnan kirkossa, kutsutut omassa keskuudessaan elävässä hengessä

toteuttamaan seurakunta-aatetta ja siten elähyttäen ulospäinkin

vaikuttamaan. Niinpä hän kirjoituksessaan "Neuvoja heränneille",

jonka hän Liperissä ollessaan käsikirjoituksena levitti ystävilleen

ja jossa hän lyhyesti käsittelee Jumalan kymmenen käskyn vaatimuksia,

muun ohessa lausuu: "Jotka näitä syntejä ja muita välttävät,

niitten sallitaan kantaa heränneen nimeä ja käydä Herran pyhällä

ehtoollisella niin usein, kuin he omantuntonsa lohdutukseksi

halajavat. Mutta niitä, jotka toisin tekevät, pidetään pakanoina

ja publikaanina. Ja sentähden asetetaan kyläkuntiin päällys- eli

katsannusmiehiä. Jos joku näkee virheen ja vilpin toisessa, tulee

hänen häntä kahden kesken nuhdella, jonka jälkeen asia ilmoitetaan

katsannusmiehelle, jonka tulee viallista nuhdella. Jos ei tämä auta,

ilmoitettakoon asia koko heränneitten joukolle, jonka läsnäollessa

syyllinen on nuhdeltava. Ellei sekään auta, on hän erotettava

seurakunnasta. Math. 18."

Etteivät tämmöiset neuvot ja toimet olleet suruttomalle papistolle ja

kääntymättömille sanankuulijoille mieliksi, on selvä. Jota enemmän

Renqvistin ystävien luku karttui, sitä yleisemmäksi ja kiivaammaksi

kasvoi myöskin vastustajain viha. Huomattavin viimemainituista

oli seurakunnan kirkkoherra _N. J. Perander_. Epäilemättä olisi

Renqvist ainakin osaksi voinut välttää niitä ikävyyksiä ja

kärsimyksiä, joihin hän tämän miehen toimesta joutui, jos hän ei

itsekin maltittomuudellaan ja itsepäisyydellään olisi antanut

niihin aihetta. Puhumattakaan siitä että hän menetteli laittomasti

erottamalla toimestaan kyläkuntiin asetetut tarkastusmiehet,

loukkasi hän esimiestään monesti kiivaalla esiintymisellään. Hän

kirjoitti hänelle kirjeitä, joissa hän ankarin sanoin soimasi häntä

leväperäisyydestä ja velvollisuuksien laiminlyömisestä, uhaten tästä

syyttää häntä tuomiokapitulissa, ellei muutosta tulisi. Perander,

joka vanhan tavan mukaan hoiti seurakuntaansa eikä pitänyt sitä muita

huonompana, ei kauan voinut kärsiä Renqvistin esiintymistä. Kun tämän

lisäksi seurakunnan säätyhenkilöt, joita tuo ankara, uutta, ennen

kuulumatonta järjestystä tavoitteleva pappi ei saarnoissaankaan ollut

säästänyt, kehottivat kirkkoherraa ryhtymään toimenpiteisiin häntä

vastaan, ei tarvinnut heidän sitä turhaan tehdä. Sitäpaitsi tiesi

Perander saavansa tehokasta kannatusta seurakunnan enemmistöltä,

monessa talossa ja perhekunnassa kun oli saatu kokea yhä leviävän

herätyksen suruttomalle maailmalle aina ikäviä seurauksia. Hän päätti

ilmoittaa asiasta tuomiokapitulille. Valituskirjassaan, joka on

päivätty lokakuun 20 p:nä 1820, valittaa hän apulaisensa "liiallisia

katumus- ja hartausharjoituksia myöhään illoilla ja öisin", "hänen

mieletöntä uutteruuttaan, joka saarnatuolissakin oli puhjennut

mitä sopimattomimpiin sanoihin". Tämän ohessa syytti Perander

apulaistaan aiheettomasta ja laittomasta sekaantumisesta kirkkoherran

virkatoimiin sekä loukkaavasta esiintymisestä esimiestään kohtaan.

Todistuksena seurasi valitusta Renqvistin hänelle kirjoittamat

loukkaavat kirjeet. Pyytäen tuon vastenmielisen apulaisen siirtämistä

toiseen paikkakuntaan, jättää Perander asianomaisten ratkaistavaksi,

minkä rangaistuksen Renqvist esimiestään kohtaan osoittamastaan

ynseydestä tulisi saada. Tämän kirjeen johdosta määräsi

tuomiokapituli Yli-Karjalan lääninrovastin, Kaavin kirkkoherran

_S. Kiljanderin_ pitämään tarkastusta Liperissä. Se toimitettiin

maalisk. 3-5 p:nä 1821. Uudistettuaan tässä tilaisuudessa Renqvistiä

vastaan tekemänsä syytökset sekä, väittäen hänen herkkäuskoisissa

vaikuttaneen kiihkoa ja epäjärjestystä, josta tulevaisuudessa

voisi syntyä vaarallisia seurauksia, ehdotti Perander syytetyn

siirtämistä "johonkin etäisempään seurakuntaan". Niinikään tahtoi hän

pöytäkirjaan merkittäväksi että Renqvist aivan omavaltaisesti oli

joka kyläkuntaan asettanut viisi tarkastusmiestä, vaikka semmoisia jo

ennestään löytyi ainakin yksi joka piirissä. Yhtä mielivaltaisesti

oli Renqvist Peranderin tekemän muistutuksen mukaan kyliin asettanut

lukutaitoisia miehiä sekä saarnatuolista käskenyt kaikkia yli 15

vuoden vanhoja henkilöitä, jotka eivät osanneet lukea, saapumaan

heidän luo sisäluvussa opetettaviksi. Tämän Renqvistin toimenpiteen

sanoi tarkastaja hyväksyvänsä kuitenkin sillä huomautuksella, että

asian järjestäminen riippuisi seurakunnan kirkkoherrasta. Miten

tarkkaan Perander koetti muistaa apulaisensa rikoksia, osoittaa

sekin, että hän todisti väitteensä tämän sopimattomasta saarnatavasta

ilmoittamalla hänen muun ohessa saarnatuolista lausuneen, ettei

uskottomilla ole kirpunkaan vertaa uskoa, sekä kysyneen eräältä

kesken saarnaa kirkosta poistuvalta, riensikö tämä nyt jo

kadotukseen. Niinikään oli Renqvist saarnoissaan usein lausunut, että

saatana asuu jumalattomien sydämmissä sekä että Vapahtaja ei etsinyt

herrojen ystävyyttä eikä heidän huvituksiaan. Etenkin viimemainittua

lausetta piti Perander hyvin loukkaavana, arvellen sen talonpojissa

vaikuttavan säätyläisluokan halveksimista. Ja näillä esimerkeillä --

muita rovasti ei voinut esiintuoda -- oli muka Renqvistin sopimaton

saarnatapa todistettu!

Peranderia kannattaen, esiintyi tarkastuksessa paitsi muita etenkin

toimeliaana myöskin pitäjän nimismies _I. Stenius_. Hän huomautti

Renqvistin asettamien tarkastusmiesten aikaansaamista häiriöistä,

väitti ettei hän kirkkoherran sairaana ollessa ollut pitänyt huolta

esivallan kuulutusten julkaisemisesta kirkossa, vaan sensijaan

saarnatuolista oli lukenut kirkkolakia. Ei hän myöskään unohtanut

huomauttaa tarkastajaa siitä, että Renqvist oli kieltänyt Herran

ehtoollista henkilöiltä, jotka olivat oikeutetut sitä nauttimaan.

Tällä tavoin oli hän esim. kohdellut erästä talonisäntää sillä

perustuksella, että tämä oli riitainen vaimollensa, vaikka

kirkkoherra todisti, ettei tuossa väitteessä ollut ensinkään perää.

Samaa virkavirhettä todistamaan antoi talollinen Tuhkanen esille

kihlakunnanoikeuden pöytäkirjan, josta kävi selville, että hän

oli vetänyt Renqvistin oikeuteen, koska tämä oli käskenyt hänen

poistumaan ehtoollispöydästä.

Tämmöiset olivat Renqvistiä vastaan tehdyt syytökset. Ne osoittavat

selvästi, millä kannalla hänen vastustajansa, millä hän itse oli

kristinuskon pyhimpien totuuksien suhteen. Edelliset edustavat

katoavan ajan kuollutta, maailmanmukaista kristillisyyttä, joka

turvautuu vanhoihin kaavoihin, pitäen kaikkea, mikä vain tavalla

tahi toisella niistä poikkeaa, hurmahenkisyytenä, hulluutena;

Renqvist sitä vastoin puhuu ja toimii sen hengen elähyttämänä,

jonka herättävä ja uudistava vaikutus on luomassa uutta aikaa

Suomen Siionissa. Myöntäen ylimalkaan oikeiksi kertomukset niistä

tapahtumista, joita syyttäjänsä olivat esiintuoneet, puolusti

Renqvist esiintymistään seurakunnan pappina omaantuntoonsa ja

Jumalan sanaan vetoamalla. Niinpä oli hän esim. kieltäynyt jakamasta

Herran ehtoollista muutamille henkilöille, koska näiden jumalaton

elämä selvään osoitti, etteivät he voineet siunaukseksi nauttia

tätä pyhää ateriaa. Muuten on Kiljanderin toimittaman tarkastuksen

pöytäkirja etenkin Renqvistin puolustukseen nähden hyvin lyhyt. Yksi

kohta vain on siinä vielä huomattava. Se ei puhu Renqvistin eduksi.

Hän näet tahtoi pöytäkirjaan merkittäväksi, että kirkkoherra oli

huonosti virkaansa hoitanut, laiminlyönyt kirkkokuria, laskenut

Herran ehtoolliselle nuorukaisia, jotka eivät tietäneet paljon mitään

kristinuskon päätotuuksistakaan, sekä että hän saarnoissaan ei

tehnyt minkäänlaista erotusta jumalattomien ja hurskasten välillä.

Ei esiinny Renqvist sen kautta paremmassa valossa, että tarkastaja

muutamien hänen esiintuomiensa syytösten johdosta huomautti

Peranderia noudattamaan kirkkolain määräyksiä. Hyvin kiire oli

hänellä niinikään toimittamaan tuomiokapituliin puolustuskirjoitus

niiden syytösten johdosta, joita häntä vastaan oli tehty. Kaksi

talonpoikaa Liperistä, J. Mustoinen ja J. Ruunukainen, lähti viemään

sitä perille, jo toukokuun 11 p:nä jätettiin se tuomiokapituliin

[Porvoon tuomiokapitulin arkisto.].

Renqvist sanoo tämän kirjoituksen aiheutuneen siitä, ettei hän

rovasti Kiljanderin Liperissä pitämässä tarkastuksessa ollut saanut

tilaisuutta itseään puolustamaan. Oudolta tuntuu tämäkin väite, sillä

ei ainakaan tarkastuspöytäkirja oikeuta ketään syyttämään Kiljanderia

puolueellisuudesta. Vaikea oli kyllä Renqvistin asema. Hän oli

köyhä mies ja hänellä oli täysi syy pelätä, että hänen vihamiehensä

tekisivät voitavansa, valmistaaksensa hänelle tuntuvaa kostoa.

Vaan jos tämä selittääkin tuota hänen hätäilevää puuhaamistaan

ja huolellista itsensäpuolustamista, jonka silmämääränä tämän

ohessa selvään on vastustajien vikojen esiintuominen, ei riitä se

todistamaan hänen esiintymistään suuren miehen käytökseksi. Mutta

tässä heikkoudessa toimii kuitenkin Herra, ja hänen kunniansa se on,

ettei Renqvist, miten suuriin ahdinkoihin ja kärsimyksiin hän sitten

taistelussaan joutuikin, milloinkaan luopunut vakuutuksestaan eikä

sen totuuden puolustamisesta, jolle hän oli elämänsä pyhittänyt.

Yhtä väsymättömällä innolla kuin ennen jatkoi Renqvist työtään

Liperissä. Rovastintarkastukset ja käräjäjutut eivät olleet

vähentäneet heräjävän kansan luottamusta häneen, vaan päinvastoin

sitä lisänneet. Ennenpitkää kasvoi heränneitten luku niin suureksi,

ettei Renqvist enää voinut seuroja kodissaan pitää. Siitä syystä

kehotti hän ystäviään lähelle kirkkoa rakentamaan seuratuvan,

missä hän lauvantai- ja sunnuntai-iltoina saisi heidän kanssaan

sanaa viljellä, veisata ja rukoilla. Semmoinen rakennus saatiin

valmiiksi kevättalvella 1822. Likeltä ja kaukaa tulvasi sinne

kansaa kuulemaan tuota elävähenkistä opettajaa, joka niin rohkeasti

totuutta julisti. Vaikka seurahuone oli 9 metriä pitkä, oli se

lauvantai- ja sunnuntai-iltoina tungokseen asti täynnä. _Liperin

Kalliosta_ -- tällä nimellä oli paikka tunnettu naapuripitäjissäkin

-- ja siellä pidetyistä hartauskokouksista puhuttiin kaikkialla

näillä seuduin. _Polvijärven_ ja _Kuusjärven_ erämaista, joissa ei

siihen aikaan vielä ollut kirkkoa, tuli tänne ihmisiä ottamaan osaa

hartausseuroihin. Nämä kaukaiset vieraat viipyivät kirkkomatkoillaan

Liperissä usein monta päivää, joskus viikkojakin, tuoden kotia

palatessaan mukanaan monta kallista opetusta sukulaisilleen ja

tuttavilleen [Kert. (1896) Liperin vaivaishoitolainen Niilo Varis,

Maria Järveläinen Kuusjärvellä sekä talollinen Kaarle Lappalainen

Liperissä; Ad. Neovius, Suomen Evankelis-Lutherilaisen Kirkon

Matrikkeli.].

Perander ei voinut toimetonna tätä katsella. Hän ilmoitti

tuomiokapitulille seurahuoneen synnystä [Porvoon tuomiokapitulin

arkisto.], huomauttaen Renqvistin siinä pitämien hartausseurojen

tuottamista häiriöistä, selvään viitaten muun ohessa siihenkin,

että näissä tilaisuuksissa kertomusten mukaan olisi harjoitettu

siveettömyyttäkin. Tämä kirjoitus esitettiin tuomiokapitulissa

heinäkuun 3 p:nä 1822. Sitä ennen oli Renqvist, joka samana vuonna,

Liperin kappalaisen kuoltua, oli määrätty toistaiseksi hoitamaan

tätä virkaa, [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] saanut kutsumuksen

saapua Porvooseen niiden syytösten johdosta tutkittavaksi, joita

hän oli tehnyt Peranderia vastaan. Kuulustelu pidettiin elokuun 14

p:nä 1822. Tunnustaen kirjoittaneensa kirkkoherralleen muutamia

tämän laiminlyömiä virkatehtäviä koskevia kirjeitä, ei Renqvist

voinut myöntää tuossa väärin menetelleensä eikä siinäkään, että hän

tuomiokapitulissa oli esimiestään syyttänyt, koska tämä ei ollut

ottanut hänen veljellisessä rakkaudessa tekemiään huomautuksia

kuuleviin korviin, vaan päinvastoin kehottanut häntä kääntymään

tuomiokapitulin puoleen. Sitäpaitsi -- niin lausui Renqvist --

osoittivat Peranderin virkatoimet hänen olevan miehen, "joka ei

pelkää Jumalaa eikä häpeä ihmisiä". Ainoastaan sen hän myönsi,

että hän Peranderille kirjoittamissaan kirjeissä olisi saattanut

käyttää vähemmän loukkaavia sanoja. Renqvistin kantaa ja hänen

edustamaansa kristillisyyttä kuvaa hänen tässä tilaisuudessa

Peranderin saarnoista lausumansa arvostelu. Kun häneltä näet

kysyttiin, millä perustuksella hän oli väittänyt näitä kelvottomiksi,

antoi hän sen vastauksen, että Peranderin tapana vain oli kuvata,

miten autuaita Jumalan lapset ovat ajassa ja ijankaikkisuudessa,

vaan ettei hän milloinkaan opettanut, kuinka ihminen tulee Jumalan

lapseksi, eikä puhunut mitään parannuksesta ja kääntymisestä, siten

eksyttäen seurakuntaa ajattelemaan, että tie autuuteen on aivan

helppo. Hyvinkin vähäpätöisistä seikoista oli Perander Renqvistiä

syyttänyt, ja tämäkin oli kirjoituksissaan eksynyt mittaamaan

samalla mitalla. Nekin asiat vedettiin kysymyksessä olevassa

tilaisuudessa esille. Niinpä oli Renqvist kerran kinkeripaikassa

näpistelemisestä kurittanut erästä poikaa. Myöntäen tämän

syytöksen oikeaksi, puolusti hän itseään sillä, että kouluissakin

tuommoisissa tapauksissa käytettiin ruumiinrangaistusta. -- Tässä

kuulustelussa tehdyn pöytäkirjan loppuosa koskee Renqvistin ennen

lausumia arvosteluja Liperin seurakunnan huonosta tilasta. Uudistaen

Peranderia vastaan tekemänsä syytökset, myönsi hän tämän kyllä, jos

kohta silminnähtävästi rangaistuksen pelosta, viime aikoina entistä

huolellisemmin valvovan esim. vihkimättömien pariskuntien saattamista

lailliseen edesvastaukseen, mutta arveli hänen kuitenkin tämän

Liperin seurakunnassa vallitsevan paheen suhteen yhä edelleenkin

osoittavan suurta leväperäisyyttä. Jyrkästi puolusti Renqvist itseään

sitä syytöstä vastaan, että hän muka mielivaltaisesti olisi kieltänyt

ihmisiltä Herran ehtoollisen. Epäilemättä oli hän tässä oikeassa, ei

vain periaatteen kannalta katsoen, vaan niihin yksityiskohtiinkin

nähden, jotka pöytäkirjassa mainitaan. Mutta sitä oudommalta tuntuu,

että Renqvist, joka tässä tienraivaajana edustaa hengellisesti

kehittyneemmän ajan taistelua Herran ehtoollisen kirkossa yhä

yleisemmäksi käynyttä väärinkäytöstä vastaan, syyttää Liperin

seurakunnan säätyläisiä ehtoollisella käynnin laiminlyömisestä,

ikäänkuin tahtoisi hän pakoittamalla pakoittaa heitä Herran pöydälle.

Niinpä hän esimerkiksi huomautti tuomiokapitulia siitäkin, ettei

Perander moneen vuoteen ollut ehtoollista nauttinut, sanoen tuon

herättäneen huomiota seurakuntalaisissa. Mutta kyllä olivat toiselta

puolen vastustajatkin pitäneet huolta siitä, että Renqvistin oli

vaikea säilyttää tyyneyttä ja tasapuolista malttia. Niin pitkälle

olivat he, tahi oikeammin Perander mennyt, että hän oli syyttänyt

Renqvistiäkin niistä siveellisyysrikoksista, joita jumalaton

maailma sepitti ja totena kertoi Liperin seurahuoneessa kävijöistä.

Ihmeteltävän nöyrästi loi syytetty luotaan tuon loukkaavan

viittauksen, eikä näy tuomiokapituli vähintäkään epäilleen hänen sen

johdosta antamansa selityksen todenperäisyyttä.

Tuomiokapitulin toimesta lykättiin Renqvistin asia

kihlakunnanoikeuden tutkittavaksi. Ennenkuin täten syntynyt

oikeusjuttu alkoi, saapui piispa Molander, toimitettuaan

ennenmainitun piispantarkastuksen Iisalmella ja Nilsiässä, samaa

tarkoitusta varten Liperiin. Tarkastusta kesti viisi päivää,

helmikuun 23-27 p:nä 1823. Vastoin Renqvistin tuomiokapitulille

tekemiä ilmoituksia Liperin seurakunnan huonosta tilasta, arvosteli

piispa kansan käsitystä kristinuskon totuuksista tyydyttäväksi ja

sen lukutaitoa välttäväksi, jota paitsi pöytäkirjaan merkittiin,

että seurakunta oli antanut kiittävän todistuksen rovasti Peranderin

virkatoimista ja hänen arvokkaasta käytöksestään. Sitävastoin

piti Molander "esiintulleista syistä" velvollisuutenaan kehottaa

Renqvistiä vasta kirjoittamaan saarnansa sekä vaadittaessa näyttämään

ne kirkkoherralleen. Nuo jo ennen esiintuodut huomautukset monessa

talossa ja varsinkin lähellä kirkkoa olevassa seurahuoneessa

pidettyjen hartausseurojen vahingollisuudesta uudistettiin tässäkin

tilaisuudessa. Tarkastuspöytäkirjassa sanotaan, että nämä kokoukset,

"jotka rukouskaavoihin ja niihin liittyvään käytöstapaan nähden

jyrkästi eroavat seurakunnissamme käytännössä olevista muodoista",

ovat tuottaneet paljon pahaa yhteiskunnallisessa elämässä,

synnyttämällä eripuraisuutta perheissä, ylpeyttä, tottelemattomuutta,

vieläpä siveettömyyttäkin. Kaikesta tästä syytti Perander ja hänen

kanssaan moni seurakuntalainen Renqvistiä, jonka esiintuomat

selitykset ja puolustukset eivät piispan mielestä näy olleen paljo

mistään arvosta [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]. Päinvastoin

tuomitsi hän jyrkästi edellisen itsevanhurskaaksi mieheksi, sanoen

hänen ylpeydellään ja rakastamattomuudellaan kipeästi loukanneen

lähimmäisiään. Renqvistin uskonnollista kantaa piti hän ykspuolisena,

arvellen hänen sanankuulijoiltaan "vaativan ainoastaan herätystä".

Huono oli piispan mielestä myöskin tuon muka täydellä syyllä moititun

papin piispantarkastuksessa pitämä saarna, ala-arvoista hänen

kirkossa toimittamansa kuulustelu. Sitäpaitsi oli Molander kuullut

kerrottavan, että Renqvist valheella oli puolustanut itseään, kun hän

sai muistutuksen siitä, ettei hän tämmöistäkään tilaisuutta varten

ollut saarnaansa kirjoittanut [J. Fr. Berghin päiväkirja, jonka

omistaa kirkkoherra O, J. Cleve].

Raskauttavana muistutuksena Renqvistiä vastaan esitettiin

tässä tilaisuudessa lopuksi uusi todistus siitä, että hän muka

omavaltaisesti oli kieltänyt muutamilta Herran ehtoollisen. Asian

laita oli seuraava. Renqvist oli kutsuttuna käynyt talollisen

Kolehmaisen luona, joka oli sairaana. Siellä oli hän veisauttanut

muutamia virsiä ja pitänyt rukouksia, joiden kestäessä sairas

polvillaan oli häneltä pyytänyt Herran ehtoollista. Renqvist ei

kuitenkaan ollut pyyntöön suostunut, vaan ehdottanut, että tuo

jätettäisiin seuraavaan päivään. Yöllä oli sairas kuollut, ja

Renqvist oli siis syypäänä siihen, että hänen täytyi viimeiselle

matkalleen lähteä saamatta Herran ehtoollista. Turhaan huomautti

Renqvist, että Kolehmainen mainitussa tilaisuudessa oli houriossa

sekä käyttäytyi aivan mielipuolen tavoin. Syytöstä pidettiin niihin

määrin raskauttavana, että tuomiokapituli jätti tämänkin asian muiden

Renqvistiä vastaan tehtyjen syytösten kera kihlakunnanoikeuden

harkittavaksi. Miten maallinen oikeus aikana, jolloin kirkon johtavat

henkilöt tällä tavoin kohtelivat kaiken elävähenkisen kristillisyyden

ilmauksia, oli Renqvistiä arvosteleva, sitä ei ollut vaikea ennakolta

tietää. Sentähden lausuikin Renqvist eräässä tähän aikaan pitämässään

seurapuheessa: "Kyllä minulle vihollisen yllytyksestä valmistetaan

kovia vainoja, mutta Herra on minua auttava". [Kertonut (1896) Anna

Maria Härkönen, joka tämän oli isältään, Juhana Härköseltä, kuullut.]

Tutkiessaan Peranderin ja Renqvistin välistä riitaa, kiinnitti

kihlakunnanoikeus huomionsa seuraaviin kohtiin. Todistaaksensa

Liperin seurakunnan huonoa tilaa ja puolustaaksensa itseään

Peranderia vastaan, oli Renqvist muun ohessa väittänyt pitäjän

kiertokoulunopettajaa Hasselinia kelvottomaksi tätä virkaa hoitamaan,

koska mies, niinkuin myöskin oikeudessa todistettiin, oli juoppo

sekä kerrassaan leväperäinen toimissaan. Miten väärin Renqvistin

paraita tarkoituksia selitettiin, näkyy siitä, että toiset

todistajat arvelivat hänen tehneen tämän syytöksen itse päästäksensä

kysymyksessä olevaan virkaan. Epäilemättä rohkasi heitä sekin seikka,

että Perander piispantarkastuksessa oli Hasselinia lämpimästi

puolustanut. Ikävän vaikutuksen tekee niinikään se tapa, millä

oikeus käsitteli niitä Renqvistin vaikuttimia, joiden mukaan hän oli

kieltäytynyt jakamasta Herran ehtoollista muutamille henkilöille.

Häntä ei käsitetä tahi ei tahdota käsittää ensinkään. Sitävastoin

Perander, joka leväperäisyydestä ei ollut saapunut erään sairaan luo

tälle ehtoollista antamaan, vapautettiin kaikesta edesvastauksesta.

Mutta eniten silmäänpistävä on kuitenkin kihlakunnanoikeuden

menettely erään 15 vuotisen pojan kurittamisesta tehdyn syytöksen

johdosta, josta ennen on kerrottu. Jos missään, niin tulee tässä

selvään näkyviin vastustajien mieskohtaisuus ja heidän huonot

vaikuttimensa, samoinkuin oikeuden puolueellinen ahdasmielisyys.

Tämä juttu päättyi näet niin, että Renqvist vangittiin

valtiovalarikoksesta lokakuun 7 p:nä 1823. Ja tämä tapahtui aikana,

jolloin koulunopettajat, isäntäväki, virkamiehet y.m. yleisesti

käyttivät ruumiinrangaistusta katsomatta sitä, oliko rangaistava

alaikäinen vai eikö! -- Lääninvankilaan ei Renqvistiä kuitenkaan

passitettu, koska muutamat talolliset ottivat vastatakseen, ettei

hän karkaisi. Näiden vartioimana sai hän oleskella kodissaan, kunnes

hovioikeus, johon hän viimemainitun tuomion johdosta vetosi, ehtisi

asian ratkaista.

Kuten ennen on kerrottu, oli piispa Molander Pietariin toimittanut

kertomuksen Iisalmella, Nilsiässä ja Liperissä helmikuussa 1823

toimittamastaan piispantarkastuksesta ja ministerivaltiosihteeri

Rehbinder sen johdosta käskenyt tuomiokapitulia ryhtymään

toimenpiteisiin herännäisyyden kukistamiseksi. Viimemainitun

tuomiokapitulille elokuun 2 p:nä 1823 lähettämässä kirjoituksessa

vaaditaan asianomaisia peruuttamaan Renqvistille edellisenä

vuonna antamansa määräys toistaiseksi hoitamaan kappalaisenvirkaa

Liperissä, "koska seurakunta hänen vaikutuksestaan ei luottanut

muuhun papistoon, ja koska hän eri kokoushuoneessa pitämillään

jumalisuudenharjoituksilla oli perustanut oman seurakunnan, jota hän

kaikin tavoin koetti suurentaa". Sensijaan oli tuo vaarallinen pappi

siirrettävä Porvooseen, ollaksensa siellä tuomiokapitulin välittömän

katsannon alaisena. Jo marraskuissa 1823 sai Renqvist tuomiokapitulin

hänelle lähettämän kirjoituksen kautta tiedon tästä käskystä. Hän ei

kuitenkaan voinut sitä heti noudattaa, koska hän kihlakunnanoikeuden

päätöksen mukaan ei saanut paikaltaan mihinkään liikkua.

Tuomiokapitulin täytyi siis malttaa mieltään sen varoituksenkin

suhteen, jonka se Rehbinderin vasta mainitun kirjeen johdosta oli

pitänyt itsensä velvoitettuna Renqvistille antamaan.

Eikä siinä kyllin, että Porvoon hiippakunnan tuomiokapituli ja sen

papisto mitä säälimättömimmällä ankaruudella arvosteli ja valvoi

Renqvistin toimintaa -- sama oli Turunkin hiippakunnan papiston

mielipide hänestä. Niinpä lausui esim. arkkipiispa _J. Tengström_

Turun pappeinkokouksessa v. 1825 herännäisyysliikettä koskevassa

puheessaan mieltymyksensä siitä, että "se mies, joka etenkin oli

aikaansaanut ja ylläpitänyt häiriöitä, nyt oli haastettu maalliseen

oikeuteen sekä ajattelemattomien tekojensa tähden asetettu

tuomiokapitulin läheisemmän valvonnan alaiseksi" [Handlingar i

anledning af prästmötet i Åbo den 16-24 september 1825, 83.].

Millä mielellä Renqvist kantoi kovaa kohtaloaan, näkyy eräästä

hänen tähän aikaan tuomiokapitulille lähettämästään kirjoituksesta.

Tarkastaessaan siinä kihlakunnanoikeuden pöytäkirjaa, lausuu hän

muun ohessa seuraavat sanat: "Jos kohtaloni olisikin marttyyrin

kruunu, kärsin viattomana uskonnon, hyveen ja hyvien tapojen

harrastamisen tähden ja tahdon iloisena kohtaloani kantaa, vaikka

olisinkin vakuutettu siitä, että rovasti Perander keksimillään

ja vastoin asianomaisten tahtoa tekemillään kanteilla on kovasti

kostanut mitä häntä vastaan olen rikkonut, pitäessäni huolta Jumalan

seurakunnan ijankaikkisesta autuudesta. Moni helläsydämminen

ihminen on ainakin säälivä minua ja onnetonta perhettäni, rakasta

vaimoani ja neljää turvatonta lastani -- -- --" "Lopuksi en saata

olla muistuttamatta, että ankara yleinen mielipide on valmistanut

minulle tämän onnettomuuden. Enemmän innokkaana kuin pahana, enemmän

yksinkertaisena kuin kavalana olen Jumalan seurakunnalle opettanut

kalliin oppimme pyhiä ohjeita. Luulen jokaisen puolueettoman edessä

voivani puolustaa oppiani ja tarkoitukseni puhtautta. Vakaasti voin

vakuuttaa, että silmämääränäni on ollut sanankuulioitteni siveellinen

sivistyminen ja heidän perehtymisensä Jumalan sanaan. Jos olen

rikkonut, seuratessani aikamme kunnianarvoisten miesten edustamien

evankeliumiseurojen opetuksia ja siten saavuttanut maailmanmielisten

vihan, halveksimisen ja pahansuonnin, niin toivon suurimmassa

nöyryydessä valistuneitten esimiesteni tunnustusta siinä, missä olen

oikeassa, sekä että he lempeällä sääliväisyydellä minua oikaisevat,

kun erehdyn. Totta on, että minä enemmän liiallisesta kiivaudesta

hyvän asian puolesta kuin uppiniskaisuudesta ja vastustamishalusta

olen loukannut esimiestäni h:ra rovasti Peranderia, jota (älköön tätä

paheksittako) tunnossani olen pitänyt kovin kylmänä ja haluttomana

pyhää tointansa hoitamaan. Mutta koska hänen oikaisemisensa ei

ollut minun tehtävänäni, niin rukoilen Teidän kauttanne h:ra

rovastilta, jota olen loukannut, säälivää anteeksiantamista.

Että moni joko sentähden, että joskus olin häntä nuhdellut, tahi

kevytmielisesti joukkoa seuraten viime piispantarkastuksessa

huusi: ristiinnaulitse, ristiinnaulitse, sekä ehkä jonkun pahaa

suovan yllyttämänä suullisesti kantoi päälleni tahi toi esille

minua vastaan sepitettyjä valheellisia herjauskirjoituksia ja

niissä kertoi olemattomista tapahtumista, joita ei hän koskaan ole

aikonut, koettanut, uskaltanut tahi saattanut todistaa -- kaiken

tuon jätän sikseen. Hyvä, etteivät ne, jotka pitävät rukousseurojani

eleusialaisina mysterioina, ole syyttäneet minuakin törkeimmistä

rikoksista. Moite on kuitenkin moitetta ja kaipaa laillista

todistusta, ennenkuin kukaan on oikeutettu sitä uskomaan. Kuitenkin

on tämä yhdistynyt liitto saattanut Teissä ja piispantarkastuksessa

saapuvilla olleissa kunnioitettavissa esimiehissä synnyttää nurjaa

mieltä minua kohtaan. Ilolla haluaisin siis, kunnioitettavaa käskyä

noudattaen, mitä pikemmin sitä parempi, matkustaa Porvooseen, toivoen

siellä voivani osoittaa viattomuuteni ja saavuttaa esimiesteni

suosion, etenkin koska siten pääsisin pois tältä seudulta, missä

olen kärsinyt kovimmat vainot, jos kohta moni kieltäjistäni ehkä

onkin Pietarin tavoin katunut syntinsä. Mutta tämänkin toiveen

ovat kihlakunnanoikeuden kovan ja onnettoman päätöksen seuraukset

toistaiseksi minulta riistäneet". Vastustajien Renqvistille hankkimat

odottamattoman kovat kärsimykset eivät ole häntä yllyttäneet vihaan,

vaan sovinnollisuuteen, ei kiihkoon, vaan maltillisuuteen. Koetuksen

tulessa sulatettuna esiintyy hänen uskonsa nöyrempänä, puhtaampana.

Häntä turvaa Herra, ja se turva on luja eikä horju, jos ihmiset

kilvan koettavatkin häntä sortaen painaa maahan. Tämän Herran käsiin

oppii hän yhä ehdottomammin antautumaan -- hänehen ihmisten vääristä

tuomioista yhä turvallisemmin vetoamaan. Niinpä lausuu hän tässä

tuomiokapitulille lähettämässään kirjoituksessa, vangitsemisestaan

puhuessaan: "Sum judicatus, Deus de omnibus supremo die judicet"

(minä olen tuomittu, Jumala tuomitkoon kaikista viimeisenä päivänä).

Kymmenen viikkoa oli Renqvist ollut vankina kodissaan, kun Vaasan

hovioikeuden hänen valituksensa johdosta antama päätös saapui

Liperiin. Se vapautti hänet tuosta rangaistuksesta, määräten tämän

ohessa, että juttu oli uudelleen tutkittava kihlakunnanoikeudessa.

Noudattaen tuomiokapitulin määräystä, matkusti Renqvist Porvooseen,

minne hän saapui maaliskuun 3 p:nä 1824. Jo samana päivänä kutsuttiin

hän tuomiokapitulin eteen. Piispa johti hänen mieleensä, että hän

"ei täyteen 7 vuotta sitä ennen Herran alttarin edessä valalla

oli sitoutunut saarnaamaan ainoastaan sitä oppia, joka perustuu

raamattuun ja tunnustuskirjoihin, jotka varoittavat kaikesta

eriseuraisuudesta", ja muistutti häntä hänen velvollisuuksistaan

pappisviran menettämisen uhalla.

Loistava Renqvistin asema Porvoossa ei suinkaan ollut. Seurakunnan

ylimääräisenä pappina ei hänellä ollut mitään palkkaa, ja Pietarista

tuli vasta 1826 vastaus tuomiokapitulin ehdotukseen hänelle Porvoon

pedagogian v.t. rehtorina tulevasta palkasta. Mutta jos hän heti

olisikin päässyt nauttimaan tätä 200 paperiruplan suuruista tuloa,

ei olisi hänellä siitä paljon turvaa taloudellisissa asioissaan

ollut. Koko tämä summa kului nim. palkaksi sijaiselle, Renqvistin

kun Liperissä jatkuneen oikeusjutun tähden tuon tuostakin täytyi

sinne matkustaa. Kihlakunnanoikeus käsitteli näet hänen asiaansa

uudelleen yhdeksässä eri käräjässä, joista ensimmäiset pidettiin

lokakuun 18 p:nä 1824. Vasta v. 1826 julisti se päätöksensä. Näiden

Renqvistin kärsimyksien lisäksi valmistivat hänen vastustajansa

hänelle yhä uusia ahdinkoja. Mitä huolellisimmin valvottiin hänen

toimiaan ei vaan Porvoossa, mutta hänen käräjämatkoillaankin. Tuntuu

kuin olisivat maallikot ja papit, ylhäiset ja alhaiset solmineet

liiton tuon turvattoman miehen kukistamiseksi. Ei sekään avannut

asianomaisten silmiä Renqvistin hyödyllisiä toimia näkemään,

että hän niin suurella menestyksellä oli taistellut väkijuomien

väärinkäyttämistä vastaan. Ja kuitenkin pitivät vallanpitäjätkin

tämän paheen leviämistä kansassa arveluttavana, vaatien papistoa

sitä vastustamaan. Niinpä teki kenraalikuvernööri Zakrewski

heinäkuun 28 p:nä 1824 Porvoon tuomiokapituliin siitä ilmoituksen,

jossa hän moitti papiston leväperäisyyttä tässä suhteessa [Porvoon

tuomiokapitulin arkisto.].

V. 1824 ilmoitti piispa Molanderin poika K. A. Molander, joka oli

pappina Ilomantsissa, että Renqvist viimemainitussa pitäjässä

matkallaan Liperiin samana vuonna oli pitänyt hartausseuroja

vanhempiensa kodissa sekä muutamissa syrjäisissä kylissä. Kuopion

maaherra, jolta tuomiokapituli tiedusteli, miksi Renqvist niin kauan

viipyi matkallaan, lähetti Porvooseen Liperin kruununvoudin helmikuun

18 p:nä 1825 päivätyn ilmoituksen siitä, että tuo uppiniskainen

pappi kysymyksessä olevalla matkallaan tuon tuostakin oli pitänyt

rukoushetkiä monessa kylässä. Yhä huolellisempiin toimenpiteisiin

ryhtyi tuomiokapituli. Renqvist oli lähettänyt Porvooseen todistuksen

hänelle sattuneesta taudinkohtauksesta. Tuomiokapituli ei luottanut

siihen, vaan tiedusteli Kuopion maaherralta, vieläkö tauti esti

Renqvistiä matkalle lähtemästä, sekä vaati rovasti Kiljanderilta

lausuntoa hänen viimeksi pitämiensä rukousseurojen laadusta,

kauanko niitä oli kestänyt y.m. y.m. [Porvoon tuomiokapitulin

arkisto.] Mutta näilläkään toimenpiteillä eivät asianomaiset

saaneet sammutetuksi sitä innostuksen tulta, joka paloi Renqvistin

sydämmessä. Ei saattanut hän Porvooseen saavuttuaankaan olla

julistamatta Kristuksen evankeliumia ihmisille. Niinpä hän esim.

heinäkuussa 1825 piti rukoushetkiä Porvoon läheisyydessä olevissa

seurakunnissa, muun ohessa majuuri _N. L. Gripenbergin_ kodissa

Liljendalin kappelissa, jonka kappalainen _L. Tallgren_ tuntuu

olleen altis hänen opetuksilleen. Millä tavoin kenraalikuvernööri

Zakrewski muutamia viikkoja myöhemmin näillä seuduin liikkuessaan oli

saanut tästä vihiä, ei tiedetä, mutta seuraus siitä oli Renqvistille

hyvin tuntuva. Kun nim. tuo korkea herrakin oli asiaan puuttunut

tiedustelemalla, miten eriseuraisuudesta tunnettu, tuomiokapitulin

valvonnan alaisena oleva pappi sai pitää "salaisia kokouksia",

oli muka vihdoinkin ryhtyminen ankarampiin keinoihin. Elokuun 15

p:nä 1825 erotti tuomiokapituli Renqvistin toistaiseksi hänen

opettajavirastaan sekä kielsi häntä papin tehtäviä toimittamasta.

Näin kovaa iskua ei ollut Renqvist odottanut. Oliko hänen

tulevaisuutensa pappina kerrassaan ehkäisty, vai uskaltaisiko hän

toivoa muutosta tuomiokapitulin päätökseen? Mitä hän tähän aikaan

lieneekin ajatellut: kauniina ruskotti taivaan reunalla hänen

silmiensä edessä sen uuden ajan koitto, jota hän edusti. Lyhyesti

esitettyään vaikutustansa pappina ja niitä kärsimyksiä, joiden

alaiseksi hän Herran sanan julistajana oli joutunut, huomauttaa hän

valituksessaan Turun hovioikeuteen Rehbinderin kirjeestä vuodelta

1823, sanoen sen aiheutuneen siitä, että piispa Molander, alttiina

totuuden vastustajien valheellisille syytöksille, oli tehnyt hänet

epäluulonalaiseksi keisarinkin silmissä, muun ohessa lausuen: "Että

tuon korkean kirjoituksen isällistä ja lempeää tarkoitusta on hyvin

ankarasti selitetty ja sovitettu minuun, onnettomaan mieheen,

sen hyvin selvästi näen ja huomaan; mutta tämmöinen menettely on

odottamaton meidän aikana, jolloin valistuksen tulisoiton olisi

pitänyt hajoittaa suvaitsemattomuuden synkät pilvet eikä omantunnon

rauhan joutua uskonnollisten riitojen ja vainojen sorrettavaksi".

Paremmin kuin tuomiokapituli ymmärsi Turun hovioikeus Renqvistin

asemaa arvostella. Huhtikuun 19 p:nä 1826 kumoten viimemainitun

virkakunnan tuomion, asetti se hänet jälleen niihin virkatehtäviin,

joita hoitamaan kirkollinen hallitus oli pitänyt häntä kelvottomana,

kunnes asianomaiset oikeudet olivat hänen juttunsa lopullisesti

selvittäneet. Vaan ei tämäkään päätös suojellut tuota onnetonta

miestä vihamiesten vainolta ja mielivallalta. Kuten tiedämme,

oli Porvoon tuomiokapituli pitänyt huolta siitä, että Renqvistiä

Pietarissa pidettiin epäluulonalaisena ja yhteiskunnalle vaarallisena

henkilönä. Sieltä saapui Porvooseen kesäkuun 16 p:nä päivätty

keisarillinen käsky, jonka mukaan Renqvist heti oli määrättävä

saarnaajaksi _Svartholmaan_, jonka komentajan tarkoin tulisi valvoa,

ettei hän saisi linnasta mihinkään poistua. Jo siinä lausunnossa,

jonka rovasti Kiljander antoi tuomiokapituliin Liperissä v. 1821

pitämästään tarkastuksesta, on kysymys tuommoisesta keinosta tuon

häiriötä tuottavan papin syrjäyttämiseksi. Siinä ehdotetaan nim.

että Renqvist määrättäisiin vankilansaarnaajaksi, joksi hän muka

olisi paljon sopivampi kuin papiksi väkirikkaassa seurakunnassa,

missä kansa helposti hänen saarnoistaan ja liiallisista

hartausharjoituksistaan voisi yltyä levottomuuksiin. Hyvin luultavaa

on, ettei tätä ehdotusta, joka tietysti oli mieliksi Porvoon

tuomiokapitulille, salattu hallitukselta, vaan että se päinvastoin

aiheutti yllämainitun keisarillisen käskyn.

Ennenkuin Renqvist siirtyi uuteen virkaansa, johon

tuomiokapituli hänet määräsi heinäkuun 13 p:nä 1826, oli Liperin

kihlakunnanoikeudessa vihdoinkin hänen pitkällinen juttunsa

päättynyt. Viimemainittu oikeus ei kyllä paitsi oikeuskulujen

maksuja ollut langettanut häntä muuhun rangaistukseen kuin julkiseen

anteeksipyyntöön esimiehiltään, joita hän oli loukannut, mutta kun

pöytäkirjat saapuivat tuomiokapituliin, oli tässä virkakunnassa jo

tehty uusia syytöksiä häntä vastaan. Etenkin yksi tuomiokapitulin

jäsen, lehtori _K. E. Alopaeus_, joka siihen aikaan oli v.t.

kirkkoherrana Porvoossa, oli hänen esiintymisestään pahasti

loukkaantunut eikä suinkaan ollut altis tuomiota lieventämään.

Huolimatta hänen kielloistaan ja uhkauksistaan oli nim. Renqvist

pitänyt "luvattomia kokouksia" hänen hoitoonsa uskotussa

seurakunnassa sekä sopimattomilla sanoilla ja kirjoituksilla häntä

pahoittanut. Tätä väitti hän saaneensa kokea jo heti Renqvistin

tultua Porvooseen, mutta etenkin v. 1826. Turhaan oli hän koettanut

viimemainitulle terottaa, ettei semmoisia rukouskokouksia, joihin

kokoontui enemmän kuin muutamia harvoja henkilöitä, voisi sanoa

kotihartauden harjoittamiseksi. Renqvist oli silloin kysynyt, miten

tulee kohdella ihmisiä, kun he saapuvat kokouksiin, sekä lehtorin

neuvon johdosta: "teidän tulee käskeä heitä poistumaan", vastannut:

"Vapahtaja teki opetuslapsensa ihmiskalastajiksi, mutta kuka

kalastaja on niin yksinkertainen, että hän, heittäessään verkkonsa

apajalle, ensin pelottaa kalat pois? Aivan toisin opettaa Vapahtaja

Luuk. 5 luvussa, missä puhutaan suuresta kalansaaliista". Tästä

ilmoitti Alopaeus tuomiokapituliin kesäkuun 22 p:nä 1826. Uuden

samanlaisen kanteen jätti hän esille marraskuun 15 p:nä s.v. [Porvoon

tuomiokapitulin arkisto.] Hän valittaa siinä, että Renqvist, jota

hän uudelleen saman kuun 5 p:nä oli kieltänyt kokouksia pitämästä,

muutamia päiviä myöhemmin kuitenkin oli johtanut hartautta

koulutalossa eräässä tämmöisessä tilaisuudessa, selittäen että

lehtorin kielto sotisi sekä jumalallista että inhimillistä lakia

vastaan. Kieltojen ja rangaistusten uhallakin aikoi siis Renqvist

pysyä vakuutukselleen uskollisena. Hänen tunnussananaan oli "enemmän

tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä." Vaikeampi on selittää, miksi hän,

niinkuin Alopaeus viimemainitussa valituksessaan myöskin sanoo, ei

ollut suostunut saarnaamaan "kuin yhden kerran", sanoen esim. eräänä

pyhänä sattuneen sairauden häntä tuosta estäneen, "vaikka hän samana

päivänä oli kirkossa". Epäilemättä piileilee tämänkin syytöksen

takana rettelöitä ja nurjaa mieltä Renqvistiä vastaan, jonka

rikoksellisuus kaikin tavoin oli näytettävä toteen. Tuomiokapituli

julisti päätöksensä Renqvistin pitkässä ja yhä monimutkaisemmaksi

käyneessä jutussa marraskuun 15 p:nä 1826. Siihen eivät jäävin

tähden ottaneet osaa piispa Molander eikä lehtori Alopaeus [Porvoon

tuomiokapitulin arkisto.]. Renqvist tuomittiin tuomiokapitulin edessä

julkisesti pyytämään anteeksi rovasti Peranderilta, kontrahtirovasti

Kiljanderilta ja lehtori Alopaeukselta, erikseen itsekultakin, heitä

vastaan tekemistään vääristä syytöksistä sekä heistä kirjeissä

käyttämistään loukkaavista lausetavoista.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Renqvist elokuun 16 p:nä 1826

astui uuteen virkatoimeensa. Vastustajat olivat voittaneet -- hänen

täytyi tyytyä kohtaloonsa ja yleisön halveksivaan arvosteluun. Millä

mielellä hän näin ollen ryhtyi uutta virkaansa hoitamaan, kun hän

sitäpaitsi jo alussa huomasi, että hän itsekin oli vankina, ei ole

vaikea käsittää. Hänen kärsimyksiään lisäämään tulivat leipähuolet,

palkakseen kun oli määrätty ainoastaan 365 paperiruplaa vuodessa.

Synkemmältä kuin koskaan ennen näytti hänen tulevaisuutensa pappina

ja perheenisänä. Ja jos hän, tuo uskollinen Herran palvelija, monesti

saattoikin unohtaa omat kärsimyksensä: minkä kohtalon alaiseksi

joutuisi Jumalan valtakunta Suomessa, kun virkavalta ja syvään

juurtuneet ennakkoluulot pakoittamaila pakoittivat herätyshuudot

vaikenemaan? -- Mutta Svartholman vangin huokauksiin vastasi

lohdutuksen ja toivon Jumala, opettaen häntä näkemättä uskomaan ja

siten kasvattaen häntä sitä suurta taistelua jatkamaan, johon hän oli

hänet valinnut [Paitsi ennen mainituita lähteitä olen tässä luvussa

käyttänyt: Akiander VII, 61-80, 109-168.].