Iisalmen heränneitä vastaan v. 1820 nostettu vaino.
Iisalmen päivä päivältä elpyvä herännäisyysliike ei voinut
olla herättämättä yhä suurempaa huomiota maailman puolelta.
Ollikkalan, Nerkoniemen, Haapajärven, Lammasjärven, Pörsänmäen
y.m. kylissä pidettiin ahkeraan seuroja, joihin kansaa likeltä ja
kaukaa kokoontui. Näissä tilaisuuksissa nähtiin monesti liikkeen
ulkopuolellakin olevia ihmisiä. Moni mies, joka turhaan oli kieltänyt
vaimoaan seuroihin lähtemästä, saapui niihin väkisin häntä kotia
palauttamaan, moni isä ja äiti haki niissä "tottelemattomia"
lapsiaan, moni isäntä palkollisiaan. Tämmöiset vieraat purkivat usein
hyvin raa'alla tavalla vihansa noita "viettelijöitä" vastaan, jotka
olivat aikaansaaneet niin paljon häiriöitä perheissä ja kodeissa.
Sanoen hulluudeksi koko tuota outoa menoa, soimasivat he heränneitä
jos millaisilla haukuntanimillä, koettaen kaikin tavoin häiritä
seuranpidon hartautta [Kertonut L. J. Niskasen poika Kusti N. (1899)
isänsä ja muiden "vanhojen heränneitten" kertomusten mukaan. Akiander
VI eri paikoissa.]. Itsestään on selvää, etteivät heränneetkään
aina maltillisesti vastustajiaan kohdelleet. Puolustaessaan
elävää kristillisyyttä, antautui moni heistä pilkkaajien kanssa
väittelyihin, joiden kautta juopa vain suureni. Tälle kannalle eivät
asiat voineet jäädä. Siksi voimalliseksi oli herännäisyysliike
kasvanut, että vastustajat päättivät ryhtyä tehokkaampiin toimiin sen
ehkäisemiseksi. Ja koska Iisalmen kirkkoherra _P. J. Collan_, joka
sekä yksityisesti että saarnoissaan oli nuhdellut sanankuulijoitaan
seurakunnassa syntyneistä häiriöistä ja riidoista, selvään oli
osoittanut, ettei hän suinkaan heränneitä suosinut, kääntyivät
vastustajat hänen puoleensa, pyytäen häntä niin toimimaan, että tuo
ikävä epäkohta vihdoinkin saataisiin seurakunnasta poistetuksi.
Turhaan ei tarvinnut heidän tätä pyytää. Collan ilmoitti huhtikuun 4
p:nä 1820 päivätyssä kirjeessä [Kuopion lääninhallituksen arkisto.]
Kuopion maaherralle, että monessa talossa Ollikkalan kylässä oli
pidetty hartausseuroja, vaikka hän seurakunnan kirkossa oli
saarnatuolista lukenut tammikuun 12 p:nä 1726 päivätyn kuninkaallisen
kirjeen, joka kieltää tämmöiset kokoukset. Tämän johdosta pyysi
hän maaherraa jonkun kruununpalvelijan kautta tutkituttamaan
asiaa sekä, jos siihen huomattaisiin syytä olevan, haastattamaan
syylliset jo niihin käräjiin, joita paraikaa pidettiin Iisalmella.
Maaherra antoi asianomaiselle maafiskaalille käskyn ryhtyä Collanin
ehdottamiin toimenpiteisiin, mutta hanke raukesi kuitenkin sillä
kertaa tyhjiin. Oikeus näet ei voinut ottaa asiaa tutkittavaksi,
kun kanne ei ollut laillisessa järjestyksessä nostettu, uskontoa
koskevat oikeusjutut kun olivat pantavat vireelle prokuraattorin
kautta. Asianomaiset eivät kuitenkaan lannistuneet. He kääntyivät
prokuraattorin puoleen (1821), joka, saatuaan rovasti Collanilta
vaatimansa, heränneitten esiintymistä räikeillä väreillä kuvaavan
selityksen, määräsi asianomaisen maafiskaalin heitä oikeuden edessä
syyttämään. "Luvattomien hartausseurojen" pitämisestä tuomitsi
(1822) kihlakunnanoikeus talollisen Heikki Martikaisen vetämään
sakkoa 96 rupl.; Erkki ja Josua Tikkanen, joita oli syytetty samasta
rikoksesta, saivat vasta myöhemmin tuomionsa [Akiander VI, 153, 155.].
Voisivatko siis vihamiehet lain turvaamina estää seurojen
pitämistä ja rakentaa salpoja heränneitten kanssakäymiselle? Eikö
voitaisi mitään tehdä tuon uhkaavan hankkeen estämiseksi? H.
Renqvistin kirjeenvaihdon kautta Pietarissa asuvan J. Patersonin
kanssa tiedettiin, että keisari Aleksanteri I mielisuosiolla
seurasi uskonnollisen elämän elpymistä valtakunnassaan, sekä että
Pietarin lutherilaisten seurakuntien piispa _Sakari Cygnaeus_ oli
herännäisliikkeen harras ystävä. Asiasta neuvoteltuaan, päättivät
heränneet kääntyä viimemainitun puoleen, hänen kauttansa, jos
mahdollista, saadaksensa apua heitä uhkaavassa vaarassa. Tuossa
tarkoituksessa lähetettiin Paavo Ruotsalainen ja L. J. Niskanen
Pietariin. Vähän oudolta tuntuu yritys, vaan silloisiin oloihin ja
kansan silloiseen katsantotapaan nähden ei sovi sitä kummastella.
Kaikessa tapauksessa on se aina oleva elävänä todistuksena
heränneitten keskinäisestä rakkaudesta, samalla kuin se osoittaa,
miten kallis heille se asia oli, jolle olivat elämänsä pyhittäneet.
-- Ystävällisesti otti Cygnaeus vastaan nuo kaukaiset matkustajat.
He kertoivat hänelle Jumalan ihmeistä Savon erämaissa, heränneitten
taisteluista ja maailman heitä vastaan nostamasta vainosta. Asian
selvittämiseksi oli Niskanen sitäpaitsi käräjäjutusta laatinut
kirjoituksen, johon oli liitetty kihlakunnanoikeuden pöytäkirjat.
"Cygnaeus" -- niin kertoo Niskanen muistokirjassaan "vakuutti heitä
keisarin ystävyydestä ja rakkaudesta herännyttä kansaa kohtaan, puhui
arastelematta suruttomain vihasta ja vainosta Jumalaa pelkääviä
vastaan sekä sanoi, ettei hiuskarvaa tulisi heidän päästänsä
putoamaan". Piispa lupasi esittää asian keisarille "totisen
kristillisyyden suojelukseksi".
Tämä tapahtui kesällä 1822. Niin tarmokasta vastarintaa Collan ei
ollut odottanut. Kun hän Niskasen hänelle tuomasta Cygnaeuksen
kirjoittamasta kirjeestä huomasi, miten epäedulliseen valoon hän oli
joutunut Pietarissa, missä moni vaikuttava henkilö siihen aikaan
lämpimästi harrasti elävää, vapaamielisessä hengessä toimivaa
kristillisyyttä, ei hänkään puolestaan jäänyt toimettomaksi. Hän
kirjoitti Cygnaeukselle kirjeen, jossa hän kaikin tavoin koetti
itseään puolustaa, tietysti säästämättä heränneitä. Näyttää kuin
olisi tämä kirje vaikuttanut jonkunmoista epäilystä Cygnaeuksessa
sekä estäneen häntä ryhtymästä välittämään heränneitten asiassa.
Hän oli näet muun ohessa luvannut keisarin käsikassasta toimittaa
rahat Martikaisen maksettavaksi tuomitun sakon suorittamiseksi,
vaan tätä apua ei kuulunut. Martikaisen sakkorahat tuomittiin
ryöstön kautta ulosotettaviksi. Tämän johdosta kirjoituttivat
heränneet anomuskirjeen keisarille, pyytäen häneltä tuota apua.
Muistokirjassaan lausuu Niskanen mielipahansa siitä, että sanottu
kirje, jonka "eräs suruton herrasmies" kirjoitti, myönsi Martikaisen
"tietämättömyydestä erehtyneen". Anottu apu saatiin, mutta Iisalmen
kirkossa kuulutettiin, että Hänen Majesteettinsa, joka tällä kertaa
oli tahtonut Martikaiselle tuomitut sakot korvata, ei vastedes
tämänkaltaisissa tapauksissa aio yhtä armollinen olla [Niskasen
Muistokirja.].
Iisalmella ja Nilsiässä tapahtuneiden häiriöiden johdosta toimitti
Porvoon hiippakunnan piispa _J. Molander_ piispantarkastuksen
näissä seurakunnissa helmikuussa 1823. Ensin saapui hän Iisalmelle.
Kirkossa ei kukaan ilmoittanut mitään kannetta papistoa vastaan,
vaikka piispa, tämmöisiä tilaisuuksia varten säädettyä ohjetta
noudattaen, seurakunnalta kysyi, oliko sillä tässä suhteessa
mitään muistutettavaa. Vasta toimituksen päätyttyä, antoi Niskanen
piispalle valituskirjan sen sorron johdosta, jonka alaisiksi
heränneet papiston toimesta olivat joutuneet. Sen alla oli seuraavat
nimet: L. J. Niskanen, H. Martikainen, E. Tikkanen, P. Lustig, J.
Kauppinen, A. Niskanen, H. Kauppi, A. Lappalainen, J. Lappalainen
sekä J. Poikonen. Vähän oudolta tuntuu, ettei tätä valitusta
julkisesti esitetty kirkossa. Näyttää kuin olisivat valittajat
pelänneet suurta melua seurakunnan puolelta, jos kohta muutkin
vaikuttimet saattoivat olla siihen syynä. Oli miten olikaan:
kaikessa tapauksessa todistavat valituskirjan suorat sanat, etteivät
heränneet ihmispelon tähden aikoneet keneltäkään mitään salata.
Valittaen muilta seurakuntalaisilta kärsimäänsä sortoa ja kertoen
etteivät saaneet heiltä rauhaa omissa kodeissaankaan, lausuivat he
näet siinä peittelemättä sen vakuutuksen, että seurakunnan papit,
rovasti Collan ja hänen apulaisensa Arhenius, olivat syypäät näihin
kärsimisiin. Sekä julkisesti saarnoissaan että yksityisesti olivat he
nim. heränneitä soimanneet ja heidän oppiansa vääräksi moittineet,
siten yllyttäen surutonta kansaa tuohon vihaan ja vainoon. Lopuksi
kertoo valituskirja heränneitä vastaan nostetusta käräjäjutusta sekä
pyytää piispaa pitämään isällistä huolta siitä, että nämä vapaasti
saisivat raamatun ja Lutherin opetuksen mukaan kristillisyyttänsä
harjoittaa. Se päättyy seuraavilla sanoilla: "Tämän asian johdosta
kävimme viime kesänä Pietarissa piispa Cygnaeuksen puheilla, joka
vakuutti, ettei kirjan lukemisen ja veisaamisen tähden heränneitten
päästä hiuskarvaakaan putoa, ja sanoi meidän armollisen ja lempeän
keisarimme harrastavan ihmisten heräämistä synnin unesta. Suurella
rakkaudella hän puhui meille siitä kääntymisestä, kuin Jumalan tykö
on, ja siitä uskosta, kuin meidän Herramme Jesuksen Kristuksen päälle
on". -- Silmäiltyään valituskirjaa, kutsui piispa allekirjoittajat
pappilaan, luvaten siellä asiaa tutkia. Ensimmäiseen kysymykseen,
miksi heränneet valituksillaan eivät olleet kääntyneet hänen,
hiippakunnan piispan puoleen, vaan matkustaneet Pietariin, vastasi
Niskanen heidän toivoneen siten pääsevänsä vapaiksi käräjissä
tuomittujen sakkojen suorittamisesta. Jos tämä vastaus ehkä oli
vähän luikerteleva, oli seuraava sitä suorempi. Kun nim. piispa
tiedusteli syytä siihen, etteivät heränneet autuudenasiassa kysyneet
neuvoa rovastiltaan, lausui Niskanen: "Tämä rovasti ei taida mitään
niistä asioista puhua enemmän kuin muutkaan suruttomat". "Enkö minä"
tiuskasi Collan "ole sinulle saarnannut autuuden oppia, junkkari".
"Ette koskaan" vastasi Niskanen "raamatun jälkeen ole puhunut
parannuksesta ja kääntymisestä". -- Piispan kehotuksesta selvitti
Niskanen tämän jälkeen heränneitten opin sekä kertoi, että hänelle
vasta Paavo Ruotsalaisen opetuksen kautta, oli kirkastunut raamatun
todistus uskon vanhurskaudesta sekä että hän siten oli saanut voimaa
synnin saastaisuutta vastustamaan. Molanderin häneltä kysyttyä syytä
heränneitten seuroihin kokoontumiseen ja toistensa luona käymiseen,
huomautti Niskanen sitä suurta siunausta, joka heillä keskinäisestä
kanssakäymisestä oli.
Jonkunlaisen tilapäisen sovinnon näkyy Molander saaneen aikaan
Collanin ja heränneitten välillä. Ainakin luopui ensinmainittu
aikeestaan lykätä asia maallisen oikeuden tutkittavaksi. Hän
pidätti itselleen vain oikeuden saada kirjallisesti vastata häntä
vastaan tehtyihin syytöksiin. Kun tämä selitys sitten valmistui --
se on päivätty huhtikuun 18 p:nä 1823 -- ilmaisi se kuitenkin mitä
selvimmällä tavalla, ettei piispantarkastus vähimmässäkään määrässä
ollut hänen mielipiteitään muuttanut. Myöntämättä heränneitten
vaikuttaneen mitään hyvää, syyttää hän yksinomaan heitä kaikista
Iisalmella syntyneistä häiriöistä. Kaikki, jotka eivät usko "heidän
luultuja ilmoituksiaan ja näkyjään" todeksi, ovat muka sorrettuja ja
ylönkatsottuja. Väittäen perusteettomiksi heränneitten vakuutukset
heidän lainkuuliaisuudestaan, syyttää hän heitä korkean esivallan
asetusten rikkomisesta, he kun "lempeistä varoituksista huolimatta"
lukemattomia kertoja suurissa joukoissa ovat kokoontuneet muista
pitäjistäkin saapuneiden kanssa luvattomia seuroja pitämään. Etenkin
Ruotsalaista vastaan purkaa Collan vihaansa. Räikeillä väreillä
kuvaa hän hänen laiskuuttaan, huolimattomuuttaan, petollisuuttaan,
voitonpyyntöään, etsien näistä vaikuttimista selitystä hänen
esiintymiseensä "hengellisenä uskonpuhdistajana". Myöskin Niskanen
ja Poikonen, joiden saarnamatkoista kirjoitus niinikään puhuu,
saavat osansa Collanin mielenpurkauksista. Ainoastaan Lustigille
hän antaa jonkunlaisen tunnustuksen, arvellen hänen joutuneen
heränneitten epäsuosioon siitä syystä, ettei hän voinut hyväksyä
heidän seuroissa tapahtuneita pyörtymisiä, erinomaisia ilmestyksiä,
näkyjä y.m. häiritseviä kohtauksia. Kuvaava on etenkin seuraava
kohta tässä kirjoituksessa: "Vaikka he muinaisajan farisealaisten
tavoin välttävät muutamia julkisia paheita, suosivat he sensijaan
toisia, jotka yhtä vähän kuin edellisetkään sopivat yhteen tosi
kristillisyyden kanssa. Tottelemattomuutta vanhempia ja isäntäväkeä
kohtaan, eripuraisuutta naapurien ja aviopuolisojen välillä,
auttamattomuutta hätääkärsiviä kohtaan, jos nim. nämä ovat toista
uskoa, ylpeyttä, kostonhimoa, vihaa ja katkeruutta, hävytöntä
sanojensa ja tekojensa kieltämistä y.m. tavataan usein. Väärin
sovittaen pyhän raamatun sanoja _enemmän tulee kuulla Jumalaa
kuin ihmisiä_, asettuvat nuo muka heränneet röyhkeästi esivallan
käskyjä vastaan, koska itse luulevat asian paremmin ymmärtävänsä
eivätkä pidä itseään velvollisina tottelemaan inhimillisiä käskyjä
ja määräyksiä semmoisissa asioissa, jotka ovat jonkunmoisessa
yhteydessä uskonnon kanssa. -- -- -- Ruumiillisessa niinkuin
taloudellisessakin suhteessa tuottaa tämä eksynyt jumalisuus
haitallisia seurauksia. Synkkämielisyydellään ja surullisella
mielentilallaan sekä kieltäytymällä viattomimmastakin ilosta
ja huvituksesta on moni etenkin heikompaan sukupuoleen kuuluva
ainaiseksi ajaksi pilannut terveytensä. Useat ennen kukoistavat
vainiot ja tytöt ovat niinsanotun kääntymisensä jälkeen
ulkomuodoltaan aivan muuttuneet. Entinen eloisuus ja nuortea
ihonväri on kadonnut. Kalpea iho, vääristyneet kasvoinpiirteet,
toiselle puolelle painunut pää, kaamea nurjamielisyys tahi myöskin
alakuloisuus, kaikki ilmaisee ruumiillista kärsimystä, sielun
tilan kanssa sopusoinnussa olevaa. Luonnollista on, että alituiset
matkat etenkin etäisiin seutuihin noilta lahkolaisilta kysyvät
monta päivää, joita olisivat voineet käyttää tarpeelliseen työhön,
sekä että he siten usein laiminlyövät tehtävänsä". Lopuksi sanoo
Collan olevansa sitä mieltä, että itserakkautta, eksytystä ja
ennakkoluuloja vastaan käytetyt pakkokeinot ovat yhtä voimattomat
kuin vakuutuksen aseet tätä haaveilevaa lahkolaisuutta vastaan,
joka kyllä oman onnensa varaan jätettynä ennenpitkää on kukistuva
sen löysän perustuksen kanssa, jolla se seisoo. Tämä kuitenkaan ei
estä häntä lausumasta sitä toivomusta, että raja on pantava "lahkon
kasvavalle ylimielisyydelle ja sen väkivaltaiselle, jos kohta
hyväntahtoiselle käännyttämisinnolle", jotta se ei estäisi papiston
toimia "valistuneen ja oikean kristillisyyden levittämiseksi eikä
turmelisi sitä suhdetta, jossa rehellisten opettajien tulee olla
sanankuulijoihinsa" [Akiander VI, 161-167.].
Collania pidettiin "valistuneena ja taitavana seurakunnanopettajana".
[Akianderin arvostelu VI, 153.] Hänen sanansa painoivat vaa'assa
paljon. Hän edusti tuota vanhaa, puhdasoppisuuden tarkkaan
järjestämää kirkkojumalisuutta, jonka hallitsemana Suomen kansa niin
kauan isien tavoin nöyrästi, omantakeista uskonnollista vakuutusta
ilmaisematta, oli noudattanut papiston opetuksia ja ohjeita, näiden
perusteita tiedustelematta. Uusi aika oli koittanut. Uskonnon
objektiiviset totuudet eivät enää riitä yksin tyydyttämään kansan
tarvetta; subjektiivinenkin uskonelämä tunkeutuu esille, pyytäen
luoda itselleen vastaavia muotoja. Persoonallinen, oman vakuutuksen
kautta saavutettu itsetietoinen usko on sitä vaatimassa, ja
vaatimusta tukevat särjettyjen sydänten huokaukset. Erehdyksien ja
kaiken inhimillisen heikkouden uhallakin liikkuu tuossa vaatimuksessa
Jumalan voima, jolle ei mikään mahti voi esteitä rakentaa. Mutta
sitä eivät kirkon johtavat henkilöt ymmärtäneet. He pelkäsivät tuon
uuden uskonnollisen elämän ilmauksia, pitäen niitä sekä valtiolle
että kirkolle vaarallisina. Jo Iisalmella käydessään oli piispa
Molanderin täytynyt kokea, että herännäisyysliike oli enemmän
levinnyt ja paljon voimallisempi kuin hän oli voinut aavistaakaan,
ja Nilsiään tultuaan näki hän sen vielä selvemmin. Täällä kannatti
liikettä seurakunnan kirkkoherrakin. Tämä mies -- hänen nimensä oli
_Antti Juhana Brofeldt_ -- oli ollut armovuodensaarnaajana Iisalmella
v. 1796, [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] ja siis omin silmin
nähnyt Savon herännäisyyden ensimmäisiä ilmauksia. Epäilemättä
olivat ne häneen jotakin vaikuttaneet. Kun Aleksanteri I v. 1819
kävi Iisalmella, pyysivät Nilsiäläiset saada Brofeldtin, joka siihen
aikaan oli kappalaisena Nilsiässä, Iisalmesta seuraavana vuonna
eri kirkkoherrakunnaksi erotettavan seurakuntansa kirkkoherraksi.
Keisari suostui pyyntöön, ja Brofeldt astui uuteen virkaansa v.
1819 taipumatta noudattamaan tuomiokapitulin määräystä, että hänen
sitä ennen tulisi suorittaa laissa säädetty tutkinto [Kertonut
(1900) rovasti H. G. Th. Brofeldt.]. Tehokkaampaa osaa heränneitten
kanssakäymiseen ja seuraelämään hän ei näy ottaneen, vaan että hän
oli heille ystävällinen, tuli selvästi näkyviin muun ohessa myöskin
kysymyksessä olevassa piispantarkastuksessa. Nilsiänkin heränneet
antoivat piispalle valituskirjan, jossa he, vedoten Aleksanteri
I:sen Suomen kansalle antamaan lupaukseen saada Lutherin opin mukaan
Jumalaa palvella, pyysivät piispalta suojelusta maailman sortoa
ja kappalaistaan A. J. Sireliusta vastaan. Viimemainittu olikin
heitä röyhkeästi kohdellut ja sekä saarnoillaan että yksityisillä
puheillaan yllyttänyt seurakuntaa vihaan ja kiihottanut sitä heitä
vainoomaan. Kirkkoherraansa vastaan sitävastoin ei ollut heränneillä
mitään muistutettavaa. "Me olemme luvanneet" lausuivat valittajat,
joista Paavo Ruotsalainen oli yksi, "ennen antaa henkemme, jos Herran
tahto niin olisi, kuin luopua elävästä uskosta, jonka Herra on meidän
seassamme sanansa kautta vaikuttanut" [Akiander VI, 106 -- 108.].
Molander sai kyllä valittajat luopumaan kanteesta, mutta ettei rauha
sillä ollut saavutettu, sen hän kyllä ymmärsi.
Entistä painavampana esiintyi johtavain henkilöiden ratkaistavaksi
kysymys, tulisiko maassa yhä leviävää herännäisyysliikettä suvaita
vai vastustaa. Kolmatta mahdollisuutta ei ollut. Vallanpitäjät
valitsivat viimemainitun noista kahdesta.
Erkki ja Juho Tikkaselle, jotka turhaan olivat vedonneet
hovioikeuteen, kihlakunnanoikeudessa tuomitut sakot kyllä
heränneitten kirjallisesti tekemän alamaisen anomuksen mukaan
maksettiin keisarin käsikassasta [Niskanen, Muistokirja.], vaan
alkoipa myöskin Pietarista ennenpitkää muutakin kuulua. Piispa
Molander, joka ministerivaltiosihteeri Rehbinderille oli ilmoittanut
tarkastusmatkansa tulokset, sai viimemainitulta elokuun 2 p:nä
päivätyn kirjoituksen herännäisyyden ehkäisemiseksi ryhdyttävistä
toimenpiteistä. Hän ilmoittaa H. K. Majesteettinsa "pitävän
huolestuttavana, että hänen alamaisensa (edellä mainituilla
seuduilla) olivat pitäneet uskonharjoituksia, jotka, eroten muun
seurakunnan jumalanpalveluksesta ja ollen kovin poikkeavaiset
siitä, tuottivat semmoisen eripuraisuuden vallitsevassa kirkossa,
että oli syytä pelätä siitä syntyvän häiriöitä yhteiskunnassakin".
Pakkokeinoihin ryhtymään ei asianomaisia vaadita, mutta heitä
kehotetaan niin toimimaan, että tuo haitalliseksi huomattu
eriseuraisuus poistuisi seurakunnista, heränneitten seuranpidot
ja muut tavallisesta järjestyksestä poikkeavat menot lakkaisivat,
jotta H. Majesteettinsa ei tarvitsisi ryhtyä ankarampiin keinoihin
noita eksyneitä vastaan [Akiander VII, 128-131.]. -- Tätä vaikeaa
kysymystä pohtimaan sekä ehdottamaan semmoisia toimenpiteitä, joiden
kautta herännäisyys paraiten saataisiin ehkäistyksi, kokoontui
Turkuun 1824 keisarin asettama komitea, johon kuuluivat arkkipiispa
_Tengström_ ja piispa _Molander_ sekä tuomiorovastit _G. Gadolin_ ja
_M. Alopaeus_. Toukok. 28 p:nä s.v. antamassaan lausunnossa kannatti
komitea pääasiassa yllämainitussa ministerivaltiosihteerin kirjeessä
lausuttua mielipidettä, arvellen että eriseuraisia ainoastaan
siinä tapauksessa lain ankaruudella olisi kohdeltava, että nämä,
ystävällisistä neuvoista ja opetuksista huolimatta, jatkuvalla
uppiniskaisuudella häiritsisivät valtion ja kirkon rauhaa [Handlingar
i anledning af prästmötet i Åbo 1825.]. Mutta miten suvaitsevalta
tämä ehdotus kuuluukin, on selvästi sen tarkoituksena herännäisyyden
perinpohjainen kukistaminen.
Collanin tuomiokapitulille lausumat toivomukset olivat toteutuneet.
Hän oli täydellisesti turvattu. Vielä samana vuonna kutsuttiin
hän kirkkokäsikirjan komitean jäseneksi sekä nimitettiin 1826
jumaluusopin tohtoriksi. [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.]
Mutta heränneitten sydämmistä pusertui haikea huokaus, kun
viimeinen maallinen turva heiltä noin äkkiarvaamatta otettiin pois.
Miten vapaa kiihkosta ja hurmahengellisyyden eksyvästä innosta
herännäisyysliike oli, näkyy muun ohessa eräästä Paavo Ruotsalaisen
näiden toimenpiteiden johdosta ystävälleen _Matti Härköselle_, joka
siihen aikaan oli huomattavin Pielisjärven heränneitten johtajista,
kirjoittamasta kirjeestä. Hän näet lausuu siinä: "Nyt alkaa aika
niin vaarallinen olla, etteivät nyt saa enää kokouksia pitää, sillä
keisari on tehnyt kovan päätöksen, että joka nyt vaan kokouksia
pitää, se pitää vietämän Sipiriaan vankeuteen. Nyt on salainen käsky
joka pitäjän kirkkoherralla ja nimismiehellä koko Suomenmaassa antaa
ilmi ne, jotka kokouksia pitävät. Sentähden, hyvä ystävä, lakkaa
kokouksia pitämästä ja julkisesti muualla matkustamasta; äläkä yhtään
hämmästy tästä kiellosta, vaan rohkase itseäs ja koettele, onko
uskosi elävä. Jos uskosi on pelvolla ja epäilyksellä täytetty, niin
pyri likeisempään yhdistykseen Kristuksen kanssa, jonka luo löydät
tien Jumalan sanasta. Älä tästä asiasta anna tietoa yksinkertaisille
ja huikenteleville heränneille; vaan kiellä heitä hiljaisuudessa
niin paljon halajamasta kokousten pitoa. Älä sitä pelkää, että
Jumalan neuvot ja armonvetämiset tämän kautta tulevat estetyiksi.
Herra voi auttaa itsekutakin yksinäisyydessäkin; sillä nyt on
kuitenkin vielä monta luvallista tilaa, niinkuin kirkkomatkoilla ja
markkinapaikoissa. Siihen asti kuin näemme, mikä tätä seuraa, täytyy
meidän tällä ajalla olla hiljaa eikä Pietarin tavoin hengellisen
röyhkeyden luuloissa syöksyä kiusaukseen. Jos Herra itse sallii
vainon tulla, niin emme voi sitä välttää mitenkään." [Akiander VI,
95-96]