Herännäisyyden leviäminen Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa
1815-1820.
Lapsuutensa ensimmäisestä kodista oli Paavo Ruotsalainen v. 1787
vanhempansa kera siirtynyt asumaan Sutelan kylään, joka, kun Iisalmen
kirkkoherrakunta v. 1820 jaettiin, liitettiin Nilsiän pitäjään. Tässä
kylässä osti isä Sutelanvaaran talon, missä Paavo asui vanhempansa
luona, kunnes hän v. 1801 meni naimisiin _Briitta Ollikaisen_ kanssa,
jolloin hän isältään sai osan Huhta-aho nimistä tilaa samassa kylässä
Vuorisen järven rannalla [Kertonut (1896) Paavo Ruotsalaisen tytär
Liisa Markkanen, synt. 1813, y.m.].
Kärsimisten kovassa koulussa Herra edelleen Paavoa kasvatti. Vaimonsa
oli kiivasluontoinen eikä taipuvainen auttamaan miestään nöyrästi
kantamaan sitä taakkaa, joka heidän osakseen oli määrätty. Raskaat
olivat perheen huolet etenkin toimeentulon puolesta. Monesti vei
halla kaiken viljan, jättämättä senkään verran, että petäjäleipä
olisi pysynyt koossa ilman vanteita. Mutta läpi päästiin kuitenkin
aina, vaikka taistelu usein oli ylenmäärin kovaa. Yksin Herra
tietää, mitä Paavon näinä vuosina täytyi kokea. Hänen tapanaan
ei ollut siitä valittaen kertoa. Hän "unohti mitä takana oli,
kokottaen niiden puoleen, jotka edessä ovat". Jos hän vanhoilla
päivillään joskus menneistä kovista ajoista puhui, koski hän niihin
ainoastaan kertoaksensa, miten Jumala oli häntä auttanut. Niinpä
muisteli hän esim. kuinka hän Huhta-aholla asuessaan, turhaan
eräältä varakkaalta naapurilta apua pyydettyään, eräänä kauniina
kevätaamuna lähti "oravalta lainaa ottamaan". Monesti ennen oli
hän tuossa tarkoituksessa metsässä käynyt, vaan niin juhlallisella
huminalla eivät petäjät vielä koskaan olleet Jumalan suuruutta ja
hyvyyttä ylistäneet. Paavolta unohtui nälkä, huolet poistuivat hänen
mielestään, hänkin tahtoi kiittää ja ylistää, "kun noin paljon ruokaa
metsässä vielä oli". Ja raikkaana kaikui hänen huuliltaan virsi "O
Herra, ilo suuri". Paluumatkalla koki hän rysäänsä: se oli täynnä
kaloja, ja kun hän saapui kotia, kertoi vaimonsa, että se rikas
naapuri, joka äsken vielä, kun Paavo häneltä apua pyysi, tylysti
oli häntä kohdellut, oli lähettänyt heille säkillisen viljaa [K.
Saarelaisen ja K. A. Malmbergin muistiinpanot sekä viimemainitun
suullinen kertomus v. 1896. Akianderin kertomus VI, 9 ei täysin
oikea.].
Tällä tavoin kasvoi Paavo uskonelämää käsittämään. Tärkeää tuo
hänelle oli, sillä Herra oli valinnut hänen monia neuvomaan autuuden
tiellä. Ja ahkeraan hän jo tähän aikaan tätä tehtävää toimitti.
Joukottain heräsi Nilsiässä ihmisiä synnin unesta, ja yhä useampi
näistä kysyi Paavolta neuvoa sielunsa asiassa. Eikä kieltäytynyt
hän heitä opettamasta ja heidän etsivää uskoansa tukemasta. Sutelan
kylässä asui siihen aikaan myöskin Lustig. Tämä kyllä koetti
vetää Nilsiänkin heränneet puolellensa, vaan tuo ei onnistunut.
Vähenemistään väheni luottamus häneen hänen kotikylässään ja sen
läheisyydessä, ja samoihin määrin kasvoi Paavon maine. Sitävastoin
näkyy Lustig vielä muutamia vuosia nauttineen suurta kannatusta
Kuopiossa ja Maaningalla sekä Iisalmen puolella. Mutta että Paavokin
jo siihen aikaan oli tunnettu kotiseutunsa ulkopuolella, siitä
todistaa seuraava tapahtuma.
Jo siihen aikaan kuin Paavo muutti Huhta-aholle, oli herätyksiä
alkanut tapahtua _Rautavaaran_ kappelissa. Hyvin luultavaa on,
että nämä saivat alkunsa Iisalmelta ja Nilsiästä, jos kohta
Pohjois-Karjalan vanhimmat heränneet jyrkästi ja yksimielisesti
väittivätkin Jumalan erityisen ilmoituksen ensin sytyttäneen
tuon tulen. Kertomus siitä eksyy heti alusta sadun sumuihin,
vaan ansaitsee huomiota, koska se kuvaa sikäläisten heränneitten
uskonnollista katsantotapaa. Se kuuluu: Eräänä helluntaiaamuna (noin
v. 1802) lähti talollinen _Paavo Kuosmanen_ kalaan Rautavaaran
_Keyrityn_ järvelle. Rannalla veistettyään itselleen melan, kävi hän
vielä kodissaan, lähellä olevassa Keyrityn kylässä, aikoen myöhemmin
lähteä järvelle. Puolipäivän aikana palatessaan pyydyksiänsä
katsomaan, näki hän rannalla "erityisesti vaatetetun" miehen, joka
hänelle alkoi saarnata. Kädessään oli miehellä melan tekemisestä
lähteneet lastut, jotka hän tarjosi Kuosmaselle. Kun tämä tarttui
niihin, syttyivät ne palamaan, polttaen häneltä käden pilalle. Tämä
"enkeli" käski Kuosmasta tekemään parannusta sekä siitä muille
saarnaamaan.
Oli miten olikaan: näistä ajoista sai Rautavaaran herätys alkunsa.
Kuosmanen alkoi seurakuntalaisilleen puhua elämän tiestä, ja
hänen johtamiinsa hartausseuroihin kokoontui vuosi vuodelta yhä
enemmän sanankuulijoita. Missä määrässä Kuosmanen itse on antanut
aihetta tuohon hänen heräämisestään sepitettyyn kertomukseen, sitä
ei tiedetä, mutta silminnähtävästi oli hänen kääntymisensä yhtä
todellista, kuin se ylimalkaan oli mielikuvituksen eksytyksistä
vapaata ja raitista. Tätä väitettä tukee paitsi miehen myöhempi
vaikutus herännäisyysliikkeen palveluksessa etenkin se seikka, että
hän jo heräyksensä alkuaikoina monesti kävi Paavo Ruotsalaiselta
neuvoa kysymässä sekä että hänen sanankuulijansakin usein kulkivat
viimemainitun seuroissa [Akiander VI, 183.]. Keyrityn kylän ja
Nilsiän välinen matka ei ollut kuin 3 peninkulman pituinen, niin että
Paavo helposti voipi seurata Rautavaaran heränneitten kehitystä.
Eikä olisi hän antaunut ystävyyteen heidän kanssaan, jos ihmisten
keksimät, henkielämälle vieraat tarinat olisivat olleet Kuosmasen ja
hänen ystävänsä uskonnollisen elämän vasituisena tuntomerkkinä.
Mutta vielä kaukaisemmissakin seuduissa tunnettiin Paavo Ruotsalainen
jo varhain. Niinpä hän v. 1816 [L. J. Niskasen muistokirja sekä eräs
A. Möykkysen Paavo Ruotsalaisen nimessä v. 1837 kirjoittama edellisen
mukainen käsikirjoitus.] matkusti _Pielisjärvelle_, missä Herran
valmistavan armon työtä oli alkanut näkyä. Sikäläisistä heränneistä
olivat huomattavimmat _Antti Pyykkö_ ja _Antti Timonen_, jotka muille
lukivat hartauskirjoista sekä puhuivat parannuksen tarpeellisuudesta
ja elämän tiestä. Suurempaa liikettä siellä ei kuitenkaan syntynyt,
ennenkuin Paavo, silminnähtävästi kutsuttuna, sinne saapui. Jos
Niskanen siellä tapahtuneista herätyksistä lausuukin: "Pielisjärven
pitäjässä ei ollut ainoatakaan ennen (Paavon sinne tuloa), joka
heräämisen kautta olisi tullut totuuden tuntoon kuin muutamia
suukristityitä", niin ei hän tällä lauseella tarkoita, ettei siellä
muuta ollut kuin suukristillisyyttä tämän sanan tavallisessa
merkityksessä. Sitä vain tuo ankaralta kuuluva arvostelu tarkoittaa,
ettei Jumalan armo Kristuksessa vielä ollut noille etsiville
kirkastunut. Ellei Pielisjärvellä syvempää tarvetta olisi löytynyt,
ei olisi Paavoa sinne tahdottu eikä olisi hän itsekään lähtenyt.
Tässäkin syrjäisessä perukassa tuntuivat jo sen hengen tuulahdukset,
joka siihen aikaan niin monessa paikassa isänmaassamme tahtoi vihkiä
ihmisten sydämmet Jumalan temppeliksi. Tuntuva olikin sentähden jo
tämän Paavon ensimmäisen käynnin vaikutus Pielisjärvellä. "Ilolla
ottivat he vastaan hänen puheensa elämän tien salaisuudesta", kertoo
Niskanen "ja Herra herätti siellä paljon kansaa voimallisella
käsivarrellaan, ja he olivat kiivaat ja palavat niin hyvin erittäin
oman sielunsa rakennukseksi kuin myös yhteisessä kanssakäymisessä".
Alkamassa on Pohjois-Karjalan suuri herätys, joka muodostaa niin
huomattavan osan herännäisyysliikkeen historiassa. Ennenkuin lähdemme
sen jatkuvia vaiheita ja Paavo Ruotsalaisen niiden kanssa yhteydessä
olevia matkoja silmäilemään, vaatii eräs tuon merkillisen miehen
elämänurassa sattunut omituinen mutka meitä hetkeksi kääntämään
lukijan huomion muualle.
Kuten ennen on mainittu, oli Paavon toimeentulo Huhta-ahon
hallanaralla tilalla kovin vaikeata. Etenkin näyttää talvi 1816-1817
olleen hänelle äärimmäisiin asti kovaa. Monet vihamiehensä --
niiden luku kasvoi samoihin määrin, kuin herätykset levisivät --
soimasivat häntä laiskaksi ja kevytmieliseksi, väittäen hänen
omaa kelvottomuuttaan hänen köyhyytensä syyksi. Paavo kyllä
tiesi parastansa koettaneensa, vaan ei tuommoinen panetteleminen
kuitenkaan ollut häneen koskematta. Ei puuttunut häneltä suomalaisen
sitkeyttä, ei ollut hän ylimalkaan altis ensimmäisen vastustuksen
kohdatessa yrityksestään luopumaan. Mutta hänen luonteessaan oli
toinenkin ominaisuus, joka ei suinkaan aina nöyrtynyt edellisen
hallittavaksi, vaan päinvastoin vaati häntä aivan äkkiarvaamatta
luopumaan entisistä tuumistaan ja heittäytymään aivan toisaalle.
Kauan esim. hiljaa ja nöyrästi kärsittyään jotakin vaivaa, saattoi
hän joskus yhtäkkiä tehdä väkirynnäkön, riistääksensä itsensä
silmänräpäyksessä siitä kerrassaan irti. Niiden kovien kärsimisten
ja iskujen alla, joita hän elämänsä aikana niin runsaassa määrin sai
kokea, saattoi hän joskus joutua hämilleen ja aivan neuvottomaksi,
kunnes hän kenenkään aavistamatta keksi uhkarohkean keinon, jolla
repi rikki siteensä. Ei ole helppo sanoa, mitä tuo oli. Maailma
nimitti sitä kevytmielisyydeksi, huikentelevaisuudeksi, ylpeydeksi,
y.m.s., eikä tätä arvostelua saata aivan perättömäksi väittää, miten
pintapuolinen se semmoisenaan sitten onkin. Paavon likeisimmät
ystävät huomasivat kyllä tuon hänen luonteensa piirteen, ja toiset
heistä ovat kertoneet tapahtumista, joissa se selvään tulee näkyviin,
mutta epämääräisesti ja ikäänkuin karttamalla ovat he siitä puhuneet.
Sen sopivin nimi on meistä tavaton hengen voima, joka, harvinaisen
rikkaan mielikuvituksen yllyttämänä, ei lannistunut toimettomaksi
lujimpienkaan esteiden edessä, vaan väkisinkin murtautui niiden läpi.
Kun siihen Jumalan armo pyhittäen liittyi, voitti Paavo kiusausten
kovimpinakin hetkinä noita suuria uskonvoittoja, joista hänen
elämänsä on niin rikasta; kun se omin neuvoin toimi, johtui siitä
monta tekoa, joista sekä hänen oma aikansa että jälkimaailma täydellä
syyllä ovat häntä moittineet.
Vuonna 1815 alkoi Paavon kotiseuduilla liikkua huhu, että Puolassa
löytyisi paljon erinomaisen viljavaa maata tarjona suomalaisille
uutisasukkaille. Paavon mielikuvitus loi noista kertomuksista
vielä enemmän, vaikka niitä olivat levitelleet laukkuryssät ja
muut yhtä luotettavat henkilöt. Ystävänsä rukouksista ja pappein
varoituksista huolimatta möi hän talonsa ja muun siihen kuuluvan
omaisuutensa, lähtien matkalle perheineen ja muutamien tuttavien
kera talvella 1817. Paljon vaivoja kärsittyään saapui seurue
Viipuriin, mutta sikäläinen kuvernööri kieltäytyi heille passia
antamasta. Pian ymmärsi Paavo menetelleensä vasten Jumalan tahtoa.
Perheensä sairastuminen tuossa hänelle vento vieraassa seudussa,
siitä johtuva puute ja monet muut kärsimiset selvittivät hänelle
sitä mitä räikeimmällä tavalla. Nälkään nääntymäisillään palasi hän
perheineen syyspuolella kotia tuolta onnettomalta matkalta, jota hän
sittemmin aina häpesi, kieltäytyen siitä mitään kertomasta [Kertonut
Paavon tytär Liisa (1896). Hän oli silloin 4 vuoden ikäinen ja kuuli
myöhemmin äitinsä siitä puhuvan. Asessori K. A. Malmberg.].
Kotiseuduilleen päästyään, asettui Paavo asumaan ennenmainittuun
Aholansaaren taloon kuuluvaan _Markkala_ nimiseen saareen, missä
hän ystävien avulla rakensi itselleen torpan. Iso se ei ollut eikä
tiluksiltaan kehuttava, vaan hän tuli siellä kuitenkin toimeen 4
vuotta [Liisa Markkasen ja muiden paikkakunnalla elävien vanhojen
henkilöiden kertomusten mukaan (1896) Akianderin tietoihin
vertaamalla.]. Moni kiusattu kävi siellä häneltä neuvoa kysymässä,
monet taistelut siellä taisteltiin ja monet voitot voitettiin. Ei
voinut Paavon köyhyys eivätkä muut vastoinkäymiset estää hänen
maineensa kasvamista. Pian tarvittiin häntä jälleen Karjalassa sekä
Iisalmella, niissä uusia herätyksiä oli tapahtunut, mutta sen ohessa
myöskin paljon häiriöitä ilmaantunut heränneiden keskuudessa.
Rautavaaralla syntynyt herännäisyys levisi jo ensi aikoina tämän
kappelin emäseurakuntaan, _Nurmekseen_. Kirkkojen välillä ei ollut
maantietä, mutta sitä ahkerammin kulkivat heränneet jalan toisiaan
tapaamassa. "Tuossa kulkee Keyrittiläisten jono" oli maailman lasten
tapana sanoa, heidän nähdessään tuota outoa, ennen kuulumatonta
liikettä. Hyvin epäiltävää on, onko siinä arvelussa perää, että nimeä
_Körttiläinen_, jota jo varhain ruvettiin heränneistä käyttämään,
johtuisi sanasta Keyrittiläinen. Luultavampaa on, että se on saanut
alkunsa heidän käyttämästään körttipuvusta, joka vanhoina aikoina
oli yleinen kansallispuku monessa paikoin Suomessa. -- Elähyttäen
vaikutti Paavon käynnin jälkeen Pielisjärvellä siellä syntynyt liike
Nurmeksen ja Rautavaaran heränneisiin, yhdistäen heidät kaikki
toisiinsa ensimmäisen rakkauden siteillä. Etenkin huomattava näkyy
vuosi 1817 olleen. Voimallisesti levisi liike silloin varsinkin
Pielisjärvellä. Siitä kertoo Niskanen: "Heti ensimmäisen herätyksen
jälkeen, kun he tulivat kokoon sanaa harjoittamaan, lankesi Pyhä
Henki heidän päällensä eräässä seurapaikassa, niinkuin helluntaina
apostolein päälle, niin että yli 30 henkeä nuoresta kansasta puhui
oudoilla kielillä ja ennusti; ja heidän seassansa oli muutamia, jotka
selittivät nämä puheet meidän kielellemme, jos kohta he eivät kaikkia
voineetkaan selittää. He eivät syöneet mitään luonnollista ruokaa
viiteen päivään eivätkä toisistansa eronneet niinä päivinä".
Vuonna 1818 vietti ennenmainitun Kuosmasen veljenpoika häitä Antti
Pyykön sisaren kanssa Pielisjärven Viekin kylässä. Tähän tilaisuuteen
saapui paljon heränneitä Nurmeksesta ja Rautavaaralta ja kaikkien
iloksi myöskin Paavo Ruotsalainen. Seuraelämä oli elävää, kuten
vastaheränneitten keskuudessa ainakin, ennustaen sikäläiselle
herännäisyysliikkeelle suurta tulevaisuutta. Paljon keskusteli Paavo
Pyykön kanssa, joka jo siihen aikaan esiintyi Karjalan heränneitten
opettajana. Aivan yksimieliset kaikissa opinkysymyksissä he eivät
olleet, vaan sovussa he kuitenkin toisistaan erosivat. Paavo näet
väitti Pyykön kantaa orjuudeksi lain alla, koettaen hänelle kirkastaa
evankeliumin ja siihen perustuvan uskonelämän salaisuutta. Mutta
Pyykkö oli itsenäinen mies, joka ei mielipiteistään luopunut. Hieman
kylmäksi jäi ainaiseksi heidän välinsä, vaan ulkonaisesti säilyi
kuitenkin ystävyys. Kernaasti kuuntelivat Pielisjärven ja Nurmeksen
heränneet Pyykön puheita, vaikka hän pysyttelihe syrjässä ja erikseen
Ruotsalaisesta, jonka maine ja uskonnollinen kanta näilläkin tienoin
levenemistään leveni.
Kesällä seuraavana vuonna (1819) sai Paavo kolmelta eri taholta
kutsun saapumaan Pielisjärvelle. Arveluttavia häiriöitä oli
nimittäin syntynyt heränneitten keskuudessa, uhaten suistaa heidät
aivan väärälle tolalle. Ehkä oli syynä siihen Pyykön jyrkkä kanta,
joka jo näin varhain synnytti vastakohtansa. Hekumallinen, ylpeä
henki pääsi vallalle heränneissä. He alkoivat vaatimalla vaatia
itselleen tuttavan armon suloisia tunteita, pitäen niitä uskonelämän
vasituisena tuntomerkkinä, ja kun eivät tuota todellisuudessa enää
kokea saaneet, kuten ensimmäisen kihlausajan ihanina päivinä, neuvoi
paisunut luulousko niitä varkain anastamaan. Ylenkatseellisesti
kohdellen murheenalaisia ystäviään, antautuivat he yhä suuremmassa
määrässä hurmahengen valtaan, hyppien seuroissa, kädet ylöspäin
nostettuina, tahi kuunnellen riemastuneina kielillä puhujien yhä
hurjemmaksi yltyvää puhetta. Ei aikaakaan, niin puuttuivat jo
järjestyksen ylläpitäjätkin asiaan. Ennenmainittu Antti Timonen, jota
syyttömästi syytettiin epäjärjestyksen alkuunpanijaksi, vangittiin ja
lähetettiin Kuopion maaherran tutkittavaksi. Hän heti vapautettiin,
silminnähtävästi siitäkin syystä, etteivät asianomaiset pitäneet
häntä täysijärkisenä, mutta vaikka hän kotia palattuaan kaikin tavoin
koetti epäjärjestystä asettaa, ei hänen yrityksistään apua ollut. Hän
oli kyllä elävä kristitty, mutta silloista asemaa vallitsemaan hän ei
pystynyt. Siihen tarvittiin suurempi kyky ja suuremmat hengen voimat.
Eikä ollut Pyyköstäkään apua. Häneltä puuttui niin vaikeaan kohtaan
tarvittavaa viisautta ja taitoa, eikä kansa häneen täysin luottanut.
Kaikki ajattelevat ymmärsivät, että Paavo Ruotsalainen oli ainoa,
joka voisi palauttaa eksyneet Herran pelvon hengen kuuliaisuuteen.
Vaikea oli Paavon päästä kotoa lähtemään, silloin kun oli paras
heinäntekoaika. Vaan ei epäillyt hän, mitä teki: sillä hänen tarkka
silmänsä huomasi jo kaukaa, millä kannalla Pielisjärven heränneitten
asiat olivat. Hän lähti heti matkalle. Yötä päivää hän matkusti,
ehtiäksensä perille niin pian kuin suinkin. Paavo tapasi heränneet
eräässä seurapaikassa. Hän kääntyi ensin Timosen puoleen, ojentaen
hänelle kättä, vaan tämä vastasi kylmästi: "Ei ole lupa". "Onpa"
lausui Paavo iloisesti, pyöräyttäen häntä hartioista. Tuo vaikutti.
Timonen taipui heti, luottamuksella kuunnellen kuuluisan vieraan
puhetta. Tuon ihmeteltävän tarkkatuntoisuutensa opastamana, jolla
hän pääsi ihmisten salaisimpienkin ajatusten perille, puhutteli
Paavo sitten hurmahengen kiivaimpia edustajia, kutakin erikseen,
osoittaen heille kristityn rakkaudella sen erehdyksen, johon olivat
sortuneet. Hän varoitti heitä halveksimasta kristityn murhetta
sekä neuvoi heitä Herran kasvoin edessä katsomaan turmelustansa ja
syntiänsä, jotta Kristuksen rakkauden syvyys heille kirkastuisi.
Nöyrästi ja iloiten kuuntelivat eksyneet Paavon puheita, tunnustaen
erehdyksensä ja tehden noita ensimmäisiä töitä, joita paitsi
herännytkin sydän ennenpitkää käy penseäksi. Se eripuraisuuden henki,
jolla sielunvihollinen oli koettanut hajoittaa Pohjois-Karjalan
heränneitten joukon, katosi; rakkauden ja yksimielisyyden siteillä
liittyivät sydämmet toisiinsa ja Herraan. Kauan muistivat
Pielisjärven heränneet 1819 vuoden levotonta kesää. He antoivat sille
nimen _rytäkkö-kesä_ [L. J. Niskasen Muistokirjan sekä muutamien
Paavon Nilsiässä v. 1896 vielä elävien tuttavien kertomusten mukaan.
Akiander VI, 187-189.].
* * * * *
Samaan aikaan kuin tämä tapahtui Karjalassa, alkoivat Iisalmenkin
olot kysyä Paavon läsnäoloa. Noita entisen kotiseutunsa heränneitä
oli hän aina muistanut ja heidän kehitystään seurannut, vaikka
Lustigin siellä vallitseva henki näkyy hänen ainakin muutamiksi
vuosiksi heistä vieroittaneen. Etenkin kaksi Iisalmella asuvaa
miestä veti nyt hänen huomionsa puoleensa: _Juhana Poikonen_ ja
_Lauri Juhana Niskanen_, viimemainittu sen _"Hengellisten asiain
muistokirjan"_ tekijä, jonka kertomuksiin usein olemme viitanneet.
Koska nämä miehet jo varhain saavuttivat tärkeän aseman Savon,
lähinnä Iisalmen, herännäisyyden historiassa, sopii heidän
aikuisimpia elämänvaiheitaan tässä silmäillä.
Noina Lustigin ensimmäisen julkisen tappion jälkeen Iisalmen
herännäisyydelle koittaneina uudistusaikoina, joista ennen on
kerrottu, heräsi etenkin nuoria ihmisiä paljon. Niiden joukossa
oli renki Juhana Poikonen [Poikosen elämänvaiheita käsitellessäni
olen seurannut paitsi Niskasen Muistokirjaa pääasiallisesti
erästä vanhaa käsikirjoitusta, jonka olen saanut V. Suhoselta
Suonenjoella. Sekä käsialasta että sisällyksestä päättäen tuntuu
tämä käsikirjoitus olevan Poikosen kirjoittama.]. Kaksi vuotta
elettyään mitä riemullisinta aikaa, alkoi hän vuodesta 1814 --
hän oli silloin 22 vuoden ikäinen -- käydä hyvin alakuloiseksi.
Kaikki autuaalliset tunteet katosivat, luovuttaen sijansa hänen
sydämmessään kolkolle pimeydelle ja tyhjyydelle. Turhaan koetti hän
päästä entiseen onnelliseen tilaansa, turhaan vakuuttivat Lustigin
ystävät, joiden kanssa hän seurusteli, että nuo synkät ajatukset
olivat vain vihollisen kiusauksia. Rauha ei palannut, kaikenlaiset
ennen kokemattomat himot syttyivät hänen mielessään, uhaten syöstä
hänet epätoivoon. Viisi vuotta turhaan etsittyään lohdutusta
Lustigin hengenheimolaisilta Iisalmella, joista etenkin _Margareetta
Suhonen_ nautti suurta luottamusta, päätti hän lähteä Nilsiään Paavo
Ruotsalaista puhuttelemaan (1819). "Sain kerran armon", lausui hän
perille päästyään, "vaan olen siitä langennut ja nyt täytyy minun
helvettiin joutua". Tiedusteltuaan tuon hädänalaisen vieraansa
entistä tilaa, lausui Paavo: "Et ole langennut armosta, vaan Jumala
ei sallinut sinun tehdä itsellesi petollista uskoa; armon henki
on vaikuttanut sinussa elävää itsesi tuntemista. Etkö ole mennyt
Kristuksen tykö? Senkaltaisten Vapahtaja hän on". Poikonen viipyi
Nilsiässä kolme päivää. Mitä hellimmällä rakkaudella kohteli Paavo
häntä, näyttäen raamatusta, Vegeliuksen postillasta sekä Vilcockin
"Hunajanpisaroista", että "syntinen rukouksella ja toivon ikävällä
saapi seisahtua kaikkivaltiaan Vapahtajamme eteen". Poikonen ei
kuitenkaan saanut noita lohduttavia totuuksia itseensä sovitetuksi,
hän tunsi vain itsensä entistä onnettomammaksi ja epätoivon
valtaamana hän poistui Paavon luota. Vasta kotimatkalla avasi Herra
hänen silmänsä, ja ylistäen Jumalan armoa palasi hän kotia.
Kaksi vuotta aikuisemmin (1817) oli Poikonen alkanut seurustella
erään toisen heränneen nuorukaisen kanssa nimeltä _Lauri Juhana
Niskanen_. Tämä herännäisyyden historiassa monesta syystä
huomattava mies syntyi Iisalmella 1794. Jo lapsuudessaan oli hän
ahkeraan lukenut raamattua ja muita hartauskirjoja, aina osoittaen
mitä suurinta tiedonhalua, vilkasta käsityskykyä ja terävää
ymmärrystä. Lustigin opetuslasten hänen kotiseuduillaan pitämissä
seuroissa saatuaan kokea Herran kutsumusta, alkoi Niskanen tuntea
levottomuutta sielunsa tilasta, ja v. 1817 hän julkisesti liittyi
heränneisiin. Mutta laimentunutta ja eksynyttä oli siihen aikaan
näiden uskonnollinen elämä; ei voinut se ajanpitkään elävään
synnintuntoon tullutta tyydyttää. Herätyksensä ensi aikoina Niskanen
kuitenkaan ei näy tätä huomanneen, jos kohta hänen kaikkia epäileviä
kohtaan osoittamansa kiivaus todistaa jonkunmoista levottomuutta
tuon kysymyksen suhteen. Yksi noita epäileviä oli Poikonen. Hänen
kanssaan väitteli Niskanen monesti tärkeimmistä opinkohdista.
Etenkin oli vanhurskauttamisoppi heidän keskustelunsa esineenä.
Vanhoista heränneistä ei heillä paljon apua ollut. Nämä olivat
suurimmaksi osaksi joko sortuneet julkiseen suruttomuuteen tahi lain
raskaan ikeen alle; muut koettivat turhaan tekopyhyydellä salata
sisällistä tilaansa. Sekasorto tuli vain suuremmaksi, kun Lustig
v. 1817 saapui Iisalmelle. Painaen alas nuo monet heränneitten
keskuudessa liikkuvat, autuudenopin tärkeimpiä kohtia koskevat
erimieliset kysymykset, koetti hän saada aikaan yksimielisyyttä ja
asettaa levottomuutta hyvinkin pintapuolisilla selityksillä, neuvoen
sanankuulijoitaan seuraavaan tapaan: "Jos kaksi laivaa lähtee samasta
satamasta, niin kyllä kumpikin samaan paikkaan jälleen palajaa, jos
toinen kulkeekin toista, toinen toista rantaa. Näin on hengellisten
matkamiestenkin. Älkää sentähden tiedustelko, ken on vihan tilassa,
kuka armoitettu, mikä uskovainen, mikä luulo- ja epäuskon vallassa;
vaan muistakaa Kristuksen sanoja: rakastakaa toisianne, siitä on
maailma tunteva teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakkauden
keskenänne pidätte. Älkää myöskään kiusatko Jumalaa pyytämällä
tietää, oletteko vihan vai armon tilassa: autuaat ovat, jotka eivät
näe ja kuitenkin uskovat" [Ennenmainittu Poikosen elämäkertaa koskeva
käsikirjoitus.]
Etenkin tämä Lustigin käynti Iisalmella näkyy aiheuttaneen Poikosen
vasta mainitsemamme matkan Nilsiään. Kun hän sittemmin Niskaselle
kertoi siellä saamistaan neuvoista, kehotti tämä häntä pyytämään
Paavoa saapumaan Iisalmelle. Noudattaen tätä kehotusta, matkusti
Poikonen uudestaan Nilsiään (1819). Siihen vaati häntä sekin
seikka, että Iisalmen heränneitä jo ennen häirinnyt levottomuus
ja eripuraisuus Lustigin siellä käynnin jälkeen ei suinkaan ollut
asettunut, vaan päinvastoin yltynyt. Paavo oli heti valmis lähtemään.
Miten tarkkaan hän karttoikin kaikkea aiheetonta sekaantumista
muiden paikkakuntien oloihin, ei kieltäynyt hän etäälläkään asuvia
neuvomasta, kun häneltä tuota pyydettiin. Ja juuri sentähden, että
hän lähtiessään tuommoiselle matkalle aina kysyi neuvoa Herralta,
uskalsi hän vieraalla paikkakunnallakin urhoollisesti puuttua
arkaluontoisiinpiinkin kohtiin ja ihmisten mieliä katsomatta
ratkaista vaikeimmatkin kysymykset. Minne hän saapuikin, siellä
huomattiin, ettei hän liikkunut oman viisautensa varassa, vaan
korkeamman voiman tukemana.
Luja oli luulouskon voima Iisalmen heränneitten sydämmissä, mutta
Paavon sanojen edessä se ei kestänyt. Toisen kerran sai hän heidät
nyt palautetuiksi ristin Herran evankeliumin kuuliaisuuteen. Ei
enää väitelty eri opinsuunnista, nyt palveltiin yksimielisesti
Herraa. Heränneet virkistyivät uuteen eloon ja heidän lukunsa
lisääntyi päivä päivältä. Seurat, joita pidettiin taloissa sekä
lauvantai- ja sunnuntai-iltoina jahtivouti O. Lindmanin alueelle
v. 1819 rakennetussa kirkkomajassa, kävivät vilkkaammiksi; synnin
valta murtui, paheet poistuivat. Entistä likeisemmäksi tuli näiden
heränneiden ja heidän Nilsiässä asuvien ystäviensä väli. Siellä
he alkoivat yhä useammin käydä, varsinkin vuodesta 1820 alkaen,
jolloin Paavo asettui asumaan vastapäätä Markkasen saarta olevalle
mannermaalle, missä hän oli lunastanut itselleen maata ennen
asumattomassa paikassa. Tällä tilalla -- sen nimi oli _Tahkomäki_ --
oli ensi vuosina ainoastaan saunantapainen rakennus, mutta likeltä ja
kaukaa kokoontui sinne ystäviä Paavon puheita kuulemaan ja Herralle
kiitosta veisaamaan [Kertonut Paavon tytär Liisa (1896) y.m. Samat
tiedot saadaan eräästä vanhasta, Paavon elämäkertaa käsittelevästä
käsikirjoituksesta, jonka nimensä ilmoittamaton on minulle
lähettänyt. Tämä käsikirjoitus, joka silminnähtävästi perustuu Paavon
omiin kertomuksiin, tuntuu luotettavalta.].
Turhaan koetti Lustig asemaansa säilyttää. Eivätkä voineet hänen
ystävänsäkään, joista ennenmainittu Pietari Väänänen Kuopiossa (k.
1846) oli huomattavin, sitä turvata. Mahtavan kevätvirran tavoin
raivasi Paavon edustama herännäisyys itselleen tietä kaikkialla.
Nöyryyden syvässä laaksossa juoksi tämä virta, ja sentähden veti se
puoleensa muualtakin lähteneet joet ja purot. -- -- Ei menestynyt
siihen aikaan se välittävä asema, jolle esim. Väänänen [Akiander
VI, 5, 194, 199, 200.], Lustigin katsantotapaa noudattaen, koetti
asettua. Pyytäen olla ystävyydessä kaikkien kanssa, joiden sydämmen
asiaksi kristinusko oli tullut [L. J. Niskanen, Muistokirja.], ei
päässyt hän oikein perehtymään pietismin jyrkkään kantaan ja jäi
siitä syystä sille verraten vieraaksi. Kirjakauppiaana Kuopiossa (hän
oli tämän oikeuden saanut v. 1819) vaikutti hän kuitenkin kuolemaansa
asti siunaukseksi heränneillekin. Lustig sitä vastoin joutui
ennenpitkää aivan unohduksiin, vaikka hän eli vielä monta vuotta. Hän
kuoli helmikuun 2 p:nä 1833 [Akiander VI, 5.].