Paimenääniä Lounais-Suomessa 19 vuosisadan vaiheessa.
Siihen aikaan jolloin Pohjois-Savon kansa alkoi herätä suruttomuuden
unesta, kutsui Herran henki voimallisesti Lounais-Suomen asukkaita
parannukseen ja elävään uskoon. Savon alkavaa herännäisyyttä
johtavat kansanmiehet; papit vastustavat sitä ja koettavat sen
leviämistä estää. Lounais-Suomessa sitävastoin seisovat muutamat
seurakunnanpaimenet taistelun eturivissä, pyytäen saarnoillaan
ja kansalle toimittamallaan kirjallisuudella levittää Jumalan
valtakuntaa.
V. 1801 ilmestyi Turussa painosta _"Uskon harjoitus autuuteen"_
niminen saarnakirja. Sisällykseen nähden ei tuomiokapituli, jonka
tarkastettavana kirja ensin oli ollut, tehnyt mitään muistutuksia;
ainoastaan muutamia muotoa koskevia korjauksia oli se vaatinut
tekijää toimittamaan, ennenkuin se antoi luvan kirjan painattamiseen.
[Ecclesiastikt Litteraturblad 1844, n:o 5, 104.] Jo ensimmäisen
adventtisunnuntain saarnan alkulause "Nouse pohjatuuli ja tule
lounatuuli ja puhalla minun yrttitarhani läpitse, että sen yrtit
vuotaisivat" ilmaisee, missä hengessä postilla on kirjoitettu. Kirja
pyytää olla herätyshuutona maailman suruttomille lapsille sekä
luulokristityille näyttää, ettei kukaan pääse Jumalan valtakuntaan,
ellei hän synny uudeksi luontokappaleeksi. Uhkaavana kaikuu näissä
saarnoissa Siinain ukkosenjylinä, mitään syntiä säästämättä, tuomiten
kaikki, mitä ihmisessä omaa on, kelvottomaksi ja Jumalan vihan
alaiseksi. Vakavasti vaatii se parannukseen ei vain suruttomia, vaan
heränneitä ja uskoviakin. Vaan ei koeta tämä kirja lain saarnalla
ketään eläväksi tehdä. Se päinvastoin alusta loppuun terottaa sitä
totuutta, että evankeliumi yksin voi tuon vaikuttaa. Niinpä lausuu
tekijä (5:nä sunnuntaina loppiaisesta): "Joka ei halaja evankeliumin
autuaallista sanaa, vaan etsii ja odottaa lain musertamisen
vaikuttavan välttämätöntä sydämmen muutosta, hänessä kasvaa ilkein
farisealaisuus, tekopyhä ja luonnonvoimilla ulkonaisiin töihin
luottava kuvakristillisyys, joka ei ulotu kuin kiusauksiin asti,
joissa semmoisen kristityn myötäkäymisessä menestyneet ulkonaiset
työt, muoto ja ahkeruus revitään rikki ja hajoovat tuhaksi".
Taistellen elävän kristillisyyden puolesta, pyytää kirja vaikuttaa
sitä mielenmuutosta, joka on kääntymisen edellytyksenä ja jota
paitsi ei P. Hengen jatkuva armontyö voi menestyä. Tunne-elämää
kiihottamaan ja siihen perustuvaa kristillisyyttä rakentamaan tekijä
ei milloinkaan eksy. Hänen voimallinen ja vilkas esitystapansa on
samalla maltillista, raitista. Kuvaava on esim. seuraava kohta
pääsiäispäivän saarnassa: "Uskossa ontuvaiset tahtovat, ennenkuin
Jesuksen ylösnousemisen voima on tullut heissä vahvistetuksi,
uskonsa perustukseksi vastaanottaa ja pyytää Jumalalta liikutuksia,
nuhteen ja lohdutuksen tuntemisia, vaatien muilta samankaltaisia
tiloja kuin heidän omansa on, arvellen tuota ainoaksi Herran tieksi.
Sielun pyrkiminen käännetään pois uskon esineestä, joka on Kristus,
ja kiinnitetään pysymättömiin tunteisiin, jotka sitten ylipaimenen
tahdon ja neuvon jälkeen ainakin ajaksi seisahtuvat, jotta usko
yksinänsä työtä tekisi. Evankeliumin herättämä usko on ainoa
välikappale, joka liikutusten ja tuntemisten kadotessa koetuksissa
jää sydämmeen; yksin Jesus jää perustukseksi ja kulmakiveksi, ja
häneen usko nojaa." Jyrkästi seisoen Lutherin vanhurskauttamisopin
kannalla, erottaa tekijä vanhurskauttamisen pyhityksestä, joka kasvaa
hedelmänä edellisestä. Kirkkaana säteilee kaikkialla tässä kirjassa
Jumalan armo Jesuksessa Kristuksessa. Sitä se kehottaa lukijoitaan
etsimään, pyytäen vetää heitä armonistuimen eteen armoa armosta
vastaanottamaan. Sitä tekemättä -- tätä totuutta terottaa tekijä
usein -- lakastuu usko, antaen ennenpitkää sijaa tekopyhyydelle ja
julkisesti syntiselle elämälle. Jo kirjan nimi "Uskon harjoitus
autuuteen" osoittaa, että se etupäässä on kirjoitettu uskoville,
samoinkuin siinä esitetyn uskonelämän eri tilat, sen vaarat,
taistelut, tappiot ja voitot, sen taantuminen, varttuminen ja
kasvaminen, ehdottomasti edellyttää syvällistä kokemusta tekijässä.
Sitä huomattavampi on tuo usein tavattava varoitus perustamasta
uskoa liikutuksiin ja tunteisiin tahi muihin omassa sydämmessä
tajuttaviin muutoksiin. Maailman ja Jumalan valtakunnan välinen
raja näkyy kirjassa selvästi, nimikristitty ja Herran opetuslapsi
erotetaan tarkkaan toisistaan. Pelkäämättä julistaa se totuuden
ylhäisillekin. "Meidän aikamme kristikunnassa" niin lausuu tekijä
8:na sunn. kolminaisuudenpäivästä "on pakanallisuus niihin määrin
varttunut, että varsinkin säätyläisten seuroissa pidetään suurena
häpeänä puhua jotakin Jumalasta ja hänen tahdostaan". Vaan ei eksy
hän silti puolueellisesti säätyläisistä ankarasti puhumaan. Hän näkee
muidenkin synnit ja erehdykset, vetäen ne säälimättä valkeuteen.
Viimemainitun saarnan jatko kuuluu: "Mutta paitsi näitä tämän
maailman suuria, jotka eivät Jumalan sanaa siedä kuullakaan, etenkin
jos nuhdesanaa heille julistetaan, löytyy suuri joukko ihmisiä, jotka
ainoastaan luonnollisen muistinsa mukaan puhuvat Jumalasta, vaan
eivät mitään omasta koettelemuksestaan ja Pyhän Hengen uudistavasta
armosta. Syy tähän puustavinpuheeseen on Jumalan sanan voiman puute,
sen hengellisyys kun ei vielä ole päässyt sydämmeen. Senkaltaisen
puheen hedelmä on pysymätön. Kokemus osoittaa että ne, jotka
ilman Kristuksen henkeä puhuvat, eivät saa muuta aikaan kuin pian
loppuvan varjokristillisyyden ilman olennollista pyhittävää voimaa
ja hengellistä elämää. Siten kuolettavat he sisällisen Pyhän Hengen
kuuliaisuuden toisten sieluista. Varokaa puheitanne, kuten apostoli
varoittaa: jos joku puhuu, hän puhukoon niinkuin Jumalan sanoja.
-- Omassa nimessä, hengessä ja mielessä puhuminen on saanut vallan
meidän aikanamme. Muilta opituilla puheilla koettavat useat toisten
seurassa esiintyä kristittyinä, ollen arkioloissaan murhamiesten
kaltaisia, vaeltaen tyhmässä eripuraisuudessa, vihassa ja vainossa."
Mikä totuuden tasapuolisuus alalla, jolla herätyssaarnaaja
hengellisesti kuolleena aikana helpoimmin voi eksyä sanankuulijoitaan
puolueellisesti arvostelemaan, mikä vakaa vaatimus herätykseen,
valvomiseen, totuuden hengen kuuliaisuuteen!
Verrattuna esim. Tornion koulun rehtorin _Juhana Vegeliuksen_ v.
1747-1749 ilmestyneeseen mainioon postillaan _"Pyhä evankeliumillinen
valkeus taivaallisessa opissa ja pyhässä elämässä"_ ei vedä "Uskon
harjoitus autuuteen" vertoja, etenkin jos silmällä pidetään
uskonopin käsitteiden tarkka ja perusteellinen selvittäminen.
Mutta käytännölliseen hyötyyn nähden ei se suinkaan jää jälelle
edellisestä, ollen sen kera vielä tänään heränneitten rakkaana
ystävänä kaikkialla Suomessa. Paitsi kirjan voimallinen ja
evankelinen henki on tätä asemaa sille säilyttänyt saarnojen selvyys,
jota ei kielen puutteellisuus eikä lauserakennuksen vanhanaikainen
omituisuus ole voinut turmella. Kirjan suureksi ansioksi on myöskin
merkittävä, ettei saarnoja pilaa tuo väsyttävä pituus, joka on
miltei kaikkien vanhojen saarnakirjojen yhteisenä vikana. Lyhyen
esipuheen jälkeen seuraa itse saarna, joka on jaettuna kahteen,
joskus kolmeen osaan. Saarnan tekstiä koskettelee tekijä verraten
vähän, silloinkin kun eksegeettiset selitykset olisivat tarpeen. Hän
kiinnittää huomionsa ainoastaan muutamaan siinä olevaan näkökohtaan,
jota hän sitten kehittää, valaisten ja tukien esitystään muualta
lainatuilla raamatunlauseilla. Kahdeksan eri painosta on tästä
kirjasta ilmestynyt; viimeinen "Herättäjän" kustannuksella v. 1895.
Ruotsiksi käänsi kirjan v. 1843 herännäisyyden historiassa tunnettu
L. J. Achrén.
Tämän huomattavan kirjan tekijä on Vehmaan kappalainen _Antti
Björkqvist_. Hän syntyi Härjänsilmän talossa Nousiaisten pitäjässä
v. 1741. Isänsä -- hänen nimensä oli Antti Antinpoika Grelsson
-- oli ahkera ja toimellinen talonpoika. Ollen hyvissä varoissa,
päätti hän kouluttaa papiksi yhden kolmesta pojastaan. Vanhin ei
ollut siihen taipuvainen eikä toinenkaan, vaan nuorin, Antti,
vastasi päättävästi: "No minä lähden". Nautittuaan alkeisopetusta
Turun koulussa, tuli Antti, joka oli ottanut nimekseen Björkqvist,
ylioppilaaksi v. 1760. Jo ylioppilaana kerrotaan hänen heränneen.
Hänen karkean jyrkkä luonteensa vaati häntä vastustamaan kaikkea
mietoa, ytimetöntä kristillisyyttä. Turun seuduilla jo ennestään
kotiutunut, hänen aikoinaan elpyvä pietistinen liike tarjosi hänen
taipumuksilleen monta liittymiskohtaa, ja täydestä sydämmestä päätti
hän antautua tämän liikkeen tulkiksi. Luultavasti sentähden että
Turun piispanvirka silloin oli avoinna, lähti Björkqvist v. 1765
Tukholmaan, missä hän samana vuonna vihittiin papiksi. Oltuaan
ylimääräisenä pappina ensin Turussa, sitten Loimaalla, määrättiin
Björkqvist pitäjänapulaiseksi Sauvoon (1767), jota virkaa hän hoiti
15 vuotta. Syytä on otaksua, että hän jo näissä seurakunnissa
ollessaan herätti huomiota ja sai aikaan herätyksiäkin, vaikkei siitä
mitään varmoja tietoja ole jälkimaailmalle säilynyt. Enemmän tunnettu
on sitävastoin hänen vaikutuksensa _Vehmaan_ kappalaisena, johon
virkaan hän seurakunnan yksimielisen kutsumuksen nojalla astui v.
1781 ja jossa hän pysyi kuolemaansa asti, joka tapahtui syyskuun 9
p:nä 1809.
Saarnoillaan ja esimerkillään tahtoi Björkqvist johtaa
sanankuulijoitaan elävään kristillisyyteen. "Minä ja minun huoneeni
tahdomme palvella Herraa" lausui hän ensimmäisen Vehmaalla pitämänsä
saarnan esipuheessa. Hänen kiivas luonteensa ja vaikeat kotiolot
olivat kyllä usein suurenakin esteenä, vaan eivät kuitenkaan voineet
tuota hänen päätöstään turhaksi tehdä. Varsinkin pyhäpäivinä
ja monesti muulloinkin kantoi Vehmaan pappila Björkqvistin
aikana heränneen kodin leimaa. Nuo hänen saarnoistaan heränneet
eivät tyytyneet siihen ravintoon, jonka he kirkossa saivat.
Jumalanpalveluksen päätyttyä tulivat he pappilaan saadaksensa
enemmän. Syötyään puolista, kokosi Björkqvist heidät huoneisiinsa
sananharjoitukseen. Jos hän kirkossa monesti oli ankara ja nyrkillään
saarnatuolin laitaan lyöden antoi kiivaudelleen ja karkealle
voimalleen liika suurta valtaa, oli hän näissä tilaisuuksissa
erinomaisen lempeä ja hiljainen. Selitellen päivän evankeliumia,
tiedusteli Björkqvist ystäviensä sieluntilaa, varoitti, neuvoi,
kehotti ja lohdutti. Puheiden välissä veisattiin virsikirjaa tahi
Siionin virsiä. Miltei aina päättyivät nämä hartaushetket rukouksella.
Ahkeraan liikkui Björkqvist pitäjällä, käyden tuttavia tervehtimässä
tahi sairasten luona. Monesti seurasi häntä näillä matkoilla muutamia
ystäviä, ottaen osaa siihen veisuun, jolla hän maantiellä kulkiessaan
virkisti mieltään. Suruttomain talonpoikain pidoissa ei Björkqvist
viihtynyt ja saapui semmoisiin ainoastaan virkansa puolesta. Kun
tanssi alkoi, vetäysi hän muutamain ystäväin kera syrjähuoneeseen
tahi lähti kotia. Jonkun päivän kuluttua oli hänen tapanaan palata
taloon vieraanvaraisuudesta kiittämään. Silloin puhui hän painavia
sanoja armonajan tärkeydestä ja Herran kutsuvasta rakkaudesta. Seudun
säätyläisten kanssa seurusteli Björkqvist niinikään hyvin vähän.
Syynä ei ollut ujous eikä sivistyneen seuran halveksiminen, vaan
noiden säätyläisten suruttomuus. Ehkä asettui hän liika jyrkälle
kannalle heitä kohtaan. He puolestaan mittasivat hänelle vielä
runsaammalla mitalla.
Björkqvistin ensimmäinen vaimo Helena Elisabet Helleday oli
jalomielinen ja hienosti sivistynyt nainen. Hänen vaikutuksensa
mieheensä oli monessa suhteessa terveellinen. Hän taivutti ja
hienostutti tämän jäykkää ja karkeata luonnetta ulkonaisestikin
noudattamaan kristitylle sopivaa käytöstä. Lastensa kasvattamisessa
näkyy hän sitävastoin huonommin onnistuneen. Toisista näistä oli
Björkqvistillä vanhoilla päivillään paljo surua. Pääsyynä siihen oli
luultavasti kuitenkin toinen vaimonsa Anna Lovisa Forselius, joka
oli hänelle niin suurena ristinä, että hän, kuten on väitetty, ei
saarnoissaankaan saattanut olla tähän onnettomuuteen viittaamatta.
Taloudelliset huolet, joita tämä vaimo ei millään tavoin kyennyt
helpottamaan, liittyivät katkeroittamaan hänen elämäänsä. Mikäli
aikaa riitti, koetti Björkqvist kyllä johtaa pappilansa ulkotöitä,
kyntäen ja kylväen itse peltojaan, vaan tulos oli tavallisesti
huono. Jos hänellä tällaisiin toimiin olikin taipumusta, liikkuivat
ajatuksensa aina muualla, estäen häntä perehtymästä tämän maailman
askareihin. Huonosti menestyivät rahallisessa suhteessa myöskin hänen
kirjalliset toimensa. Kahdeksan vuotta työskenteli hän postillansa
kirjoittamisessa. Enimmäkseen käytti hän siihen yön hiljaisia
hetkiä, päivän tunnit kun tarkkaan kuluivat virkatehtäviin ja
taloudellisiin toimiin. Kirjaa painettiin 2,000 kpl, joista suuri
osa pilaantui pappilan aitassa. Ei sekään paljon tappiota korvannut,
että Björkqvist itse sitoi monta sataa kappaletta sekä opetti erästä
tytärtään tätä työtä tekemään. Vasta hänen kuolemansa jälkeen
meni kirjaa suuremmassa määrässä kaupan, kun hänen poikansa erään
talonpojan kanssa lähti Hämeeseen sitä myymään. Ainoastaan harvoista
kappaleista saivat he kuitenkin hinnan rahassa; useimmat maksoivat
pellavilla, voilla y.m. maalaistuotteilla. Eivät vastanneet nämäkään
tulot Björkqvistin kustannuksia, puhumattakaan kirjailijapalkkiosta.
Myöhempien aikojen kirjankustantajat perivät voiton.
Björkqvistin ja hänen virkakumppaniensa väli ei ollut hyvä.
Seurakunnan toinen kappalainen J. Syrenius moitti häntä julkisesti
saarnatuoliltakin, saaden sitten hänkin vuorossaan seuraavana
pyhänä kuulla samankaltaista puhetta itsestään samasta paikasta. Ei
ymmärtänyt I. Enebergkään, joka v. 1805 tuli Vehmaan kirkkoherraksi,
Björkqvistin ansioita eikä koettanutkaan päästä häntä likemmin
tuntemaan. Heidän välinsä pysyi loppuun asti kylmänä, vieläpä
vihamielisenäkin. Vaan epäilemättä antoi Björkqvistkin puolestaan
siihen paljon aihetta. Hänen vastenmielisyytensä tätä esimiestään
kohtaan aiheutui sitäpaitsi hyvin itsekkäästä syystä. Kun näet
Vehmaan kirkkoherranvirka v. 1804 tuli avonaiseksi, tahtoivat
seurakunnan talonpojat Björkqvistiä tähän virkaan. Vaalisijaa
hän ei kuitenkaan voinut saada, hän kun ei ollut suorittanut
siihen vaadittua tutkintoa. Hänelle toivotun kolmannen sijan sai
Eneberg, joka ennen oli ollut pappina seurakunnassa ja silloin
päässyt säätyläisten suosioon. Hänellä oli siis toivo päästä
virkaan. Varmuuden vuoksi matkusti hän Tukholmaan, missä hän sai
valtakirjan virkaan. Sitä ennen oli siellä samoissa asioissa
käynyt myöskin Björkqvistin vaimo. Miehensä kiellosta huolimatta
oli hän kullattuihin kansiin sidottanut kolme kappaletta hänen
postillaansa, antanut ne kuninkaalle sekä, vedoten kirjan tekijän
ansioihin, pyytänyt tälle palkinnoksi Vehmaan kirkkoherranvirkaa.
"Teidän miehenne saa viran, rouvaseni" oli kuningas vakuuttanut.
Jo oli Björkqvistkin ehtinyt perehtyä tuohon toivoon, kun hän sai
tiedon, että Enebergin vaikuttavien suosijain oli onnistunut hankkia
valtakirja viimemainitulle. Tämä vaikutti, ettei Björkqvist kahteen
vuoteen avannut kilpailijansa ovea. Vasta kuolinvuoteellaan sopi hän
hänen kanssaan.
Björkqvist oli rehellinen ja suora mies. Vilppiä ja teeskentelyä
hän ei kärsinyt itsessään eikä muissa. Sentähden olikin
nimikristillisyys hänelle vastenmielinen. Ja pian huomasi hän
tämän vian, missä muodossa se sitten esiintyikin, ja paljasti sen
säälimättä. Kun hän kerran kävi ystävänsä ja hengenheimolaisensa
_Heikki Achreniuksen_ luona Nousiaisissa, kysyi hän seuroissa
oltaessa viimemainitulta: "Oletko varma siitä, että kaikki täällä
ovat vilpittömiä kristityltä?" Achrenius vastasi myöntämällä, vaan
Björkqvist lausui: "Etkö huomaa mitä vehkeitä noilla on?" osoittaen
erästä akkaa, joka viekkaasti nykäsi toista hiasta, siten kehottaen
tätä polvistumaan. Ja yhtä jyrkästi vastusti hän hurmahenkisyyttä
ja tunteitten liiallista kiihottamista saarnoissa ja seurapuheissa.
Vaikka hän terotti kristittyjen yleistä pappeutta ja eli aikana, jona
maallikkosaarnaajatkin alkoivat esiintyä kuollutta kirkollisuutta
ja puhdasoppisuutta vastaan, ei eksynyt hän tässäkään kohden
ykspuolisuuksiin. Kaikkea vanhaa, joka oli kelvollista, puolusti
hän voimallisesti eikä hyväksynyt uutta uutuuden tähden. Niinpä
lausui hän kerran matkalla ollessaan, veisattuaan loppuun erään
lempivirtensä, kyytimiehelleen: "Jos joku kerjäläisukko olisi tämän
virren sepittänyt, niin sitä pidettäisiin erinomaisena, vaan kun se
löytyy virsikirjassa, ei sitä suuressa arvossa monikaan pidä."
Yhtä väsymättömällä ahkeruudella ja innolla kuin nuorena hoiti
Björkqvist loppuun asti paimentyötään, vaikka kova päätauti elämänsä
loppuaikoina usein häntä vaivasi. Hän ei ollut tottunut itseään
säästämään eikä sitä koskaan oppinut. Vielä kuolinvuoteellaan
piti hän tuskistaan ja omaistensa kiellosta huolimatta pitkän
seurapuheen muutamille hänen luokseen saapuneille ystäville. Kun nämä
sitten valittaen hänelle lausuivat: "Kuka nyt meitä opettaa, kun
pastori meidät jättää?" vastasi hän tunnettuun jäykkään tapaansa:
"Hakekaa raamatusta." Kolme viikkoa kesti hänen kuolintautinsa.
Se oli kovaa sekä ruumiille että sielulle. Monesti kuultiin hänen
valittavan: "Onko Jumala unhottanut olla armollinen ja sulkenut
laupeutensa vihansa tähden?" Mutta pimeässäkin toivoi hän Herraan,
hartaasti ikävöiden päästäksensä hänen luokseen. Kun hänen omaisensa
huomasivat, että loppu oli lähellä, ja hänen tyttärensä lausui:
"Kyllä Herra nyt taitaa kutsua isän pois", vastasi hän: "Niin, minä
vain odotan lunastustani". Kuolinvuoteellaan lausumansa toivon mukaan
haudattiin hän ensimmäisen vaimonsa viereen. Haudan siunasi Eneberg,
joka hautausvirreksi määräsi "Jumalast' en eritä tahdo".
Björkqvist oli kutsuttu kylvämään suolaa Lounais-Suomen virkistyvään
kirkolliseen elämään, jotta tämä tuon tunteellisen ja sävyisän
esiintymisen takia, jonka leimaa se kantaa, ei menettäisi voimaansa
eikä kesken heittäisi aseitaan maahan. Näin asiain ollen ei
sovi kummastella, että hänellä oli monta vihamiestä ja etteivät
herännäismieliset papitkaan ylimalkaan häneen ystävyydellä
liittyneet. Myöntää täytyy kuitenkin, että hän itsekin monesti
loukkaavalla esiintymisellään sopua esteli. Pian hajosi myöskin
se pieni joukko, joka oli ottanut osaa hänen johtamiinsa
hartausseuroihin ja muodostanut Lounais-Suomen ehkä raitishenkisimmän
herännäisyysliikkeen. Ei sekään jäänyt jälkimaailmalle todistamaan
hänen innokkaasta työstään Herran viinimäessä. Mutta sitä paremman
todistuksen ovat hänestä antaneet ne lukuisat joukot, jotka lähellä
hänen kotiseutuaan ja kaukana siitä sukupolvesta toiseen hänen
postillansa neuvomina ovat "harjoittaneet uskoaan autuuteen".
[Lähteitä: Strandberg, Åbo Stifts Herdaminne; Ecclesiastikt
Litteraturblad, 1844. Tolpo, Åbo Stifts Matrikel, johon omistaja,
Gabr. Borg, on tehnyt lisäyksiä; L. J. Achrénin Björkqvistin
postillan käännökseen liittämä tekijän elämäkerta; eräs vanha,
huolellisesti ja tarkasti tehty, rovasti A. O. Törnuddin papereista
löytynyt käsikirjoitus, johon on koottu Björkqvistin tuttavien
suusanallisia kertomuksia hänestä. (Käsikirjoituksen omistaa piispa
J. R. Forsman.)]
* * * * *
19 vuosisadan alussa vaikutti Turun tienoilla eräs toinen pietististä
suuntaa edustava mies, joka monessa kohden esiintyy Björkqvistin
vastakohtana. Tämä mies oli Perniön kirkkoherra _Kustaa Rancken_.
Hänen ulkonaiset elämänvaiheensa, joista hän itsestään tekemässään,
vuoteen 1821 ulottuvassa elämäkerrassa kertoo, ovat pääpiirteissään
seuraavat [Akiander V, 269 -- 305.].
Rancken syntyi v. 1756 Hattulassa, missä isänsä oli kappalaisena.
Lapsena orvoksi jääneenä täytyi hänen kauan puutetta ja muita
kärsimisiä kokea, vaan pääsi kuitenkin ylioppilaaksi jo v. 1772.
Varojen puute teki lahjakkaan ja tietohaluisen nuorukaisen
ylioppilasajan Turussa hyvin raskaaksi. Etenkin suri Rancken
sitä, ettei hän voinut hankkia itselleen kirjoja. Hänen lukujaan
estelemässä oli sitäpaitsi kotiopettajan toimi maalla, johon hänen
loma-ajoiksi täytyi sitoutua. Innolla ja menestyksellä jatkoi hän
kuitenkin opintojaan. Jo oli hän valmistua maisterintutkintoa
suorittamaan, kun aivan odottamaton käänne tapahtui hänen elämässään,
joka erotti hänet yliopistosta ja laski hänen hartioilleen entistä
raskaamman kuorman. V. 1774 sai hän tietää, että Sahalahden
seurakunta, missä isänsä oli ollut pappina, aikoi kutsua hänet
pitäjänapulaiseksi. Anomus siitä jätettiinkin tuomiokapituliin.
Rancken, joka alussa aikoi kieltäytyä kutsumusta vastaanottamasta,
hän kun piti itseänsä aivan kelvottomana Herran seurakuntaa paimenena
hoitamaan, suostui siihen kuitenkin enonsa, rovasti N. Idmanin
kehotuksesta. Päävaikuttimena oli kuitenkin ylipaimenen ääni, jonka
vaativaa kehotusta: "Sinun tulee mennä, minne minä sinun lähetän"
hän omassatunnossaan luuli kuulevansa. Helmikuussa 1775 kävi hän
Sahalahdella vaalisaarnaa pitämässä, sai seurakunnan melkein
yksimielisen kutsumuksen ja vihittiin papiksi kesäkuun 10 p:nä. Hän
oli siihen aikaan vain 19 vuoden vanha.
Minkä mielinen mies Rancken oli ja missä hengessä hän aikoi pappina
toimia, tuli ennen pitkää selvästi näkyviin. Joutui vuosi 1776.
Se oli tärkeä Lounais-Suomen kirkolle. Kuuluisa _Anna Rogel_ (k.
1784) oli saarnoillaan sytyttänyt tulen, joka nopeasti levisi hänen
kotipitäjästään Merikarvialta laajalta Satakuntaan ja Hämeeseen.
Haaveilevia, jonkunmoisessa horrostilassa pidettyjä olivat monesti
hänen puheensa, mutta sisällykseltään Jumalan sanan mukaisia,
voimallisena herätyshuutona kuolleelle kristikunnalle ja tuomiona
kaavoihin kangistuneelle kirkolle. Tuhansia ihmisiä niiden kautta
heräsi kysymään elämän tietä. Harva seurakunta Lounais-Suomessa jäi
siltä koskematta; useimmissa herätti se kansassa ennen kuulumatonta
uskonnollista innostusta. Näin kävi esim. Tyrväällä, Karkussa,
Pirkkalassa, Messukylässä, Orihvedellä, Sahalahdella, Längelmäellä,
Ruovedellä, Hämeenkyrössä, Ikalisissa y.m. Papit säikähtyivät. Toiset
heistä valittivat neuvottomina tuota outoa, kaikkea järjestystä
häiritsevää ja heidän arvoaan loukkaavaa levottomuutta; toiset
asettuivat vastarintaan, ilmoittaen asiasta tuomiokapituliin sekä
ryhtyen lain ankaralla käsivarrella painamaan liikkeen kannattajia
maahan.
Ei kuulu tämä huomattava uskonnollinen ilmiö tämän teoksen
käsiteltävän ajan piiriin. Olemme siitä sentähden ainoastaan
sivumennen maininneet huomauttamalla sen merkityksestä tienraivaajana
uskonnollisessa suhteessa valoisamman ajan kristillisyydelle.
Vielä nukkuivat Suomen Siionin palvelijat suruttomuuden unta,
kuulematta heräävän kansan levotonta kysymystä: "Vartija, mitä
kuluu yö?" Mutta että niitäkin löytyi, jotka tiesivät, mitä ajan
kello oli lyönyt, sitä todistaa muun ohessa sen miehen käytös,
jonka elämäkertaa tässä silmäilemme. Tuosta vasta mainitsemastamme
uskonnollisesta liikkeestä ja suhteestaan siihen kertoo Rancken:
"Huomasin heti näissä jumalisuudenharjoituksissa jotakin, joka
minusta tuntui arveluttavalta ja epäjärjestystä synnyttävältä.
Siitä en kuitenkaan mitään puhunut, ennenkuin kypsyneen tutkimuksen
kautta olin tullut vakuutetuksi siitä, että pääasia oli hyvä ja
varsin tärkeä, vaikka vihollinen oli siihen ohdakkeita kylvänyt;
näitä ei saisi väkivallalla repiä pois, vaan varovasti tukehuttaa
ja kasvamasta estää. Suostuin siis hoitamaan näitä liikkeitä ja
niissä myötävaikuttaen toimimaan omaksi ja muiden hartaudeksi,
mikäli kykyni ja tietoni siihen riittivät, enkä ole vielä koskaan
tämän johdosta muuta katunut kuin että minulta puuttui eloa ja
ahkeruutta, niin etten voinut näistä liikkeistä osakseni saada
sitä hyötyä, minkä ne minulle tarjosivat. Vaikka pienin osa
liikutukseen ja heräykseen tulleista kehittyi oikeiksi ja vakaiksi
kristityiksi, niin vaikuttivat kuitenkin nämä liikkeet voimallisen
puhdistuksen ja käänteen kuolleessa, uneliaassa ja jumalattomassa
kristikunnassa. Ja varma on, että vielä 20 vuoden kuluttua hyviä
jäännöksiä niistä löytyy näillä seuduin. -- --. Mutta minun tulee
myöskin ilmaista mielipiteeni niistä lausutuista moittivista
arvosteluista. Hartausseuroja ja niihin kokoontuneita soimattiin
vallattoman haaveileviksi, heitä syytettiin tekopyhyydestä,
teeskentelemisestä, luultujen näkyjen näkemisestä ja kaikenlaisista
erehdyksistä opissa ja elämässä. Totta on, että moni heistä eksyi
kauas näillä harhateillä, vaan puolueeton tarkastelija on altis
heitä tämän johdosta enemmän säälimään kuin moittimaan. Sillä jos
semmoinenkin yksityinen henkilö, jolla on kirjoista opittua tietoa,
herätessään synnin unesta, monesti on epätietoinen, eksyy harhateille
ja sentähden tarvitsee neuvoa ja ohjausta, onko kummallista, että
oppimaton ja liikutuksiin joutunut yleisö menee liiallisuuksiin,
kun toinen toista kiihottaa, yksi keksii yhtä, toinen toista, ja he
puhuvat toisilleen sekä valetta että totuutta, tietämättömyydessään
turvautuen mielettömiin ja vahingollisiin keinoihin, joita
käyttämään ihmisen aistillinen luonto hengellisissäkin asioissa
usein heidät eksyttää. Juuri niin täällä kävi; ja uskallan väittää,
että suurin syy siihen on papeissa, joista toiset julkisesti ja
puhdasoppisuuden nimessä ilmaisivat heille vastenmielisyytensä,
karttoivat sekä yksityistä keskustelua heidän kanssaan että etenkin
heidän seurojaan kuin ruttotautia, perustaen heistä lausumansa
arvostelut panettelijoitten perättömiin kertomuksiin. -- -- Heitä
syytettiin itsepäisyydestä ja tottelemattomuudesta opettajia kohtaan.
Tekisi melkein mieli sanoa, että suuri osa papeista eivät muuta
ansainneetkaan, he kun itse olivat lihallisia ja hengellisesti
kuolleita sekä toivoivat, että kuollut kristillisyys muuttumattomana
jäisi entisilleen."
Monta muutakin vapaamielistä ja valistunutta ajatusta aikansa
herätysliikkeistä lausuu Rancken samassa kirjoituksessa. Ne
ilmaisevat kaikki rakkautta Jumalan valtakuntaan ja hellät, oikeaan
osaavaa huolenpitoa kansan heränneistä lapsista. Niinpä kertoo hän
muun ohessa kehottaneensa kansan omia miehiä seuroissa puhumaan,
arvellen heidän puheestansa kuulijoilla olevan paljon hyötyä ja
valmistavan näiden sydämmiä papin puheita vastaanottamaan. Ja
kuitenkin eksyivät 1776 vuoden uskonnollisen liikkeen kansan riveihin
kuuluvat puhujat opissaan monesti kauas raamatun totuudesta, eikä
ainoakaan heistä saavuttanut suurempaa mainetta. Miten toisin
kohtelivat esim. Savon papit etenkin alussa siellä syntyneen
herännäisyysliikkeen edustajia, vaikka näiden joukossa oli Paavo
Ruotsalainen! Mutta Rancken olikin herännyt pappi.
Nöyryydellä puhuu Rancken toimistaan seurakunnan opettajana. Hän
valittaa, ettei hän osannut saarnata, ei kansaa oikein neuvoa.
Etenkin näkyy häntä painaneen yksityinen sielunhoito varsinkin
sairasten ja kuolemaan valmistettavien luona. Hän surkuttelee sitä,
että yliopisto lähettää nuoria, kokemattomia miehiä seurakuntiin
sielunpaimenen pyhää virkaa toimittamaan, antamatta heille neuvoa
ja ohjeita, miten heidän käytännöllisinä pappeina tulisi toimia.
Ylentävää on 18 vuosisadan iltahämärästä kuulla tämän uskollisen
sielunpaimenen valituksia ja hänen kehottavia sanojaan. Jos kaikki
vartijat Suomen Siionin muureilta olisivat tuohon tapaan puhuneet,
olisi ihmeitä nähty isiemme maassa, sillä altista oli kansa siihen
aikaan totuutta kuulemaan. Mutta Jumalan valtakunnan sankarit
ovat tuntemattomat maailmalle, halvoilta näyttävät usein sen
aseet, tappioilta monesti sen voitot. Jos mikään, todistaa Suomen
herännäisyyden historia, että niin on laita.
Erinomaisen sävyisää ja maltillista mahtoi Ranckenin esiintyminen
olla, koska hänen ei esimiehiltään tarvinnut kokea minkäänlaista
sortoa, vaikka hänen toimensa sielunpaimenena jyrkästi poikkesi
vanhan ajan tavoista. Jos kohta silloinen Turun tuomiokapituli
jossain määrin osoittaakin älynneensä, ettei pakkokeinoihin
ryhtymisestä suurta apua ollut, todistavat sen toimenpiteet esim.
tunnetun Orihveden kirkkoherranapulaisen _I. Utterin_ asiassa, joka
päättyi tämän pappisvirasta ainaiseksi erottamisella (1778), mikä
mieli sillä itse teossa oli herännäisyysliikkeen edustajia kohtaan.
Rancken sitävastoin näkyy aina olleen sen erityisessä suosiossa.
Epäilemättä oli syynä siihen osaksi sekin, että asianomaiset tunsivat
tarvitsevansa hänen kykyään ja oppiaan.
Oltuaan yhdeksän vuotta kappalaisena Kuhmolahdella, haki ja sai
Rancken kappalaisenviran Turun suomalaisessa seurakunnassa (1789).
Jo juhannuspäivänä pitämällään tulosaarnalla, jossa hän terotti
lain merkitystä armonvälikappaleena, herätti hän levottomuutta
kaupungissa. Paitsi Spenerin ystäviä löytyi täällä herrnhutisen
hengen vaikuttamaa evankelismia, jonka edustajista ainakin toiset
olivat eksyneet julistamaan lihan evankeliumia, uskoa ilman
parannusta. Nämä loukkaantuivat herätyssaarnaajan puheesta, pitäen
sitä liika laillisena. Tyytymättömyyttä lisäämässä oli tietysti moni
maailman lapsi.
Levoton oli aika. Kirkkojumalisuuden vanhat muodot eivät enää
riittäneet tyydyttämään janoavan hengen vaatimuksia. Ihmiset tunsivat
tarvitsevansa jotakin parempaa. Mutta moni eksyi luulemaan, että
tuo oli saavutettavissa oikeassa opissa semmoisenaan, ja kysyi
epätietoisena, mikä oikea oppi oli aikana, jolloin toinen puolusti
toista, toinen? toista opinsuuntaa. Tämän johdosta lausuu Rancken
elämäkerrassaan: "Yhtä katkeraa kuin outoa oli tavata ihmisiä, jotka,
levottomina sielunsa tilasta, tiedustelivat: mitä tulee uskoa,
mihin oppiin tulee luottaa, kun pidän Jumalan sanan autuudenoppia
niin selvänä, että jokainen, joka vain rehellisesti tarkoittaa
omaa parastansa, voipi löytää totuuden". Selvittääksensä kysymystä
ja tämän ohessa näyttääksensä myöskin tuon vasta mainitsemamme
evankelisen suunnan erehdykset, pani Rancken mietteensä paperille
eräässä kirjoituksessa, jolle hän antoi nimen _"Se oikia uskon oppi,
ihmisten valheesta puhdistettu"_. Tämä käsikirjoitus, joka vasta
myöhemmin painettiin, lähetettiin kahden muun papin toinen niistä
oli Turun ruotsalaisen seurakunnan kappalainen _B. J. Ignatius_ --
allekirjoittamana myöskin Uusmaalle, missä herrnhutilais-evankelinen
suunta oli voittanut vielä suuremman alan kuin Lounais-Suomessa.
Ahkerasti ja pelkäämättä julistettuaan totuuden sanaa Turussa 14
vuotta, siirtyi Rancken Perniöön, jonka seurakunnan kirkkoherraksi
hän oli nimitetty (1803). Valvoen Herrassa jatkoi hän täällä
uutterasti työtään, kooten kokemusta ja kasvaen uskossa ja Vapahtajan
tuntemisessa. 1808-9 vuoden sota, jonka tuottamat kärsimykset
kipeästi koskivat hänen hellään sydämmeensä, eivät lannistaneet
hänen intoaan, vaan vaativat häntä sitä ahkerampaan työhön kärsivien
kansalaistensa hyväksi. Hänen vakaat, rakkautta uhkuvat sanansa
eivät voineet olla kuulijoihin koskematta, ja voimallisesti
tukivat niitä hänen etevä puhelahjansa ja perusteelliset
jumaluusopilliset tietonsa. Terottaen parannuksen ja uuden syntymisen
välttämättömyyttä, taisteli Rancken sitä käsitystä vastaan, joka
kääntymättömällekin ihmiselle kasteen perustuksella omistaa kristityn
nimen. Huomattava kohta hänen uskonnollisessa katsantotavassaan
on niinikään se, että oppi pyhityksestä siinä saa tärkeän sijan.
Sitä terotti hän kirjoissaan ja puheissaan, siitä saarnasi hän ei
ainoastaan kirkossa, vaan koko elämällään.
Samoinkuin Ranckenin koko elämäntyö viittaa koittavaan valoisampaan
aikaan, oli hänen hellänä huolenaan sen sukupolven kasvattaminen,
joka oli tätä aikaa edustava. V. 1808 perusti hän Perniössä
sunnuntaikouluja, jotka kuitenkin vasta myöhemmin alkoivat toimensa,
niihin valitut opettajat kun sodan synnyttämän levottomuuden tähden
eivät heti työhön ryhtyneet. Miten vähän paljas tieto kristinuskon
totuuksista Ranckenin vakuutuksen mukaan voikaan ketään johdattaa
autuuteen, oivalsi hän toiselta puolen sen suuren tärkeyden.
Tämä näkyy paitsi hänen toimistaan yllämainittujen koulujen
perustamisessa omasta antamastaan uskonnonopetuksesta. Tässä työssä
oli hän erinomaisen huolellinen. Kun Svebeliuksen katkismus ei
häntä miellyttänyt, se kun hänen mielestään oli omiaan synnyttämään
suruttomuutta ja tukemaan siihen aikaan yleistä luulouskoa, rupesi
hän toimittamaan uutta kristinuskon oppikirjaa. Se painettiin Turussa
v. 1808 nimellä _Autuuden oppi syntisille_ ja ansaitsee monesta
syystä huomiota, vaikkei sitä hyväksytty yleisesti käytettäväksi.
Omassa seurakunnassaan käytti Rancken yksinomaan sitä, tehden
siihen vuosien kuluessa lisäyksiä. Katkismuksen opettamisessa
saavuttamiensa kokemuksien nojalla ja hartaan, kirkon parasta aina
lämpimästi tarkoittavan innostuksensa elähyttämänä, kirjoitti hän
ystävilleen, piispalle sekä muille johtaville henkilöille usein
ehdotuksia paremman oppikirjan tarpeellisuudesta. Hän saikin
asian niin pitkälle ajetuksi, että kysymystä pohtimaan ja uutta
katkismusta toimittamaan asetettiin komitea, jonka jäseneksi hänkin
valittiin (1817). Useimmat papit vastustivat ehdotusta Svebeliuksen
katkismuksen syrjäyttämisestä, silminnähtävästi etenkin siitä syystä,
että aiottiin ottaa käytäntöön Ranckenin oppikirja, jonka vakava
kristillisyys tuomitsi heitä kristittyinä ja seurakunnan opettajina.
Tämän johdosta kirjoitti viimemainittu valaisevan mietinnön
Svebeliuksen katkismuksesta. Siinä lausutut mielipiteet ansaitsevat
huomiota. Lainaamme siitä muutamia otteita:
"Kysyn Svebeliuksen katkismuksen puolustajilta: eikö ole pyhän
raamatun tärkein oppi, oppi _syntisen parannuksesta_ s.o. miten
langenneiden ja lunastettujen syntisten tulee etsiä ja saavuttaa
armoa ja miten armoitettujen tulee vaeltaa evankeliumille otollisina,
kokonaan suljettu pois tästä kirjasta? -- -- -- Löytyykö siinä
mitään siitä _hengen köyhyydestä_, jota Vapahtajamme niin paljon
kiittää? Myöskin se _murhe, joka Jumalan mielen jälkeen tapahtuu_
ja joka välttämättömästi seuraa elävää itsensätuntemista, on tästä
kirjasta kokonaan unohdettu pois. Kun nyt uskon edellytykset ovat
näin katkonaisesti esitetyt, niin ovat myöskin ne opinmuodot, joilla
Vapahtaja itse kuvaa autuaaksi tekevän uskon elävyyttä: _häntä
isoominen ja janoominen, häntä etsiminen, kääntyminen ja pakeneminen
hänen luoksensa, hänen vastaanottaminen ja hänessä pysyminen_ jätetyt
sikseen, jota vastoin kirjaan on otettu skolastinen uskon käsitteen
selitys, joka röyhkeimmälle teeskentelijälle tarjoo tilaisuutta
pitämään kuollutta järjenuskoaan, lihallista suruttomuuttaan ja
paatumustaan oikeana ja lujana uskona". Todistuksena siihen, mitä
tämmöinen kristinuskon opettaminen vaikuttaa, kertoo Rancken
yhteydessä edellisen kanssa, miten eräs mestattavaksi tuomittu vanki,
jota hän v. 1800 valmisti kuolemaan, vastusti hänen varoituksiaan ja
puolusti itseään Svebeliuksen katkismuksella. "Tuossa mielentilassa"
huudahtaa Rancken "menetti hän oikean kätensä ja päänsä. Oi ettei
tuolla onnettomalla olisi sadottain yhtä lujauskoisia vertaisia!"
-- -- "Millaiseksi muodostuu autuuden oppi tämän oppikirjan mukaan?"
kysyy hän edelleen, vastaten tähän kysymykseen: "Ei yhdenkään
kristikunnassa syntyneen ihmisen tule itsestään muuta uskoa ja
tunnustaa kuin että hän on totinen kristitty, koska hän on kastettu
Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, kasteessa on pukenut
päällensä Kristuksen sekä sanoo uskovansa ja tunnustavansa Kristuksen
Vapahtajakseen." -- Niitä vastaan, jotka mahdollisesti väittäisivät,
että katkismus, jos oppi parannuksesta siihen lisättäisiin, kasvaisi
liika laveaksi, huomauttaa Rancken mietinnössään: "Ystäväni, pyhi
pois kaikki Svebeliuksen eriuskolaisia vastaan tehdyt väitökset,
sillä täällä Suomessa eivät meitä hätyytä katoolilaiset, kalvinistat
eivätkä muut kerettiläiset; pyhi vielä pois kaikki ulkoa luettavaksi
aiotussa kirjassa tarpeettomat, kummalliset, skolastiset ja puhtaasti
opilliset kysymykset, niin saat tarpeeksi sijaa raamatulliselle ja
käytännölliselle, kääntymistä ja kristillistä elämää käsittelevälle
opille, jossa ei ole skolastisia kaavoja, määritelmiä, jaoituksia
ja alajaoituksia, vaan yksinkertaisesti historiallista opetusta
Jesuksen vertauksessa tuhlaajapojasta antaman ohjeen ja evankelistain
kertomuksen mukaan Jesuksen elämästä, opista ja kärsimisestä".
Tämmöiset ajatukset ovat todellakin tienraivaajan ajatuksia.
Miehuullisesti rohkenee hän vastustaa aikansa vanhoja ennakkoluuloja
ja ryhtyä poistamaan lahonneita ja kelvottomia kerroksia Suomen
kirkon rakennuksesta. Vaan ei tahdo hän ainoastaan repiä ja
hävittää, hän tahtoo ennen kaikkea rakentaa. Eikä puutu häneltä
rakennusaineita. Niitä on hän rukoillen ja työtä tehden koonnut.
Uskonpuhdistuksen riemujuhlassa (1817) nimitettiin Rancken
jumaluusopin tohtoriksi. Saman arvonimen sai silloin myöskin hänen
likeinen ystävänsä ennen mainittu B. J. Ignatius. Samana vuonna teki
hän tämän ystävänsä kera tuomiokapitulille ehdotuksen, että Suomessa
perustettaisiin yhdistys, jonka tehtävänä olisi kansalle toimittaa
hyviä hengellisiä kirjasia. Aiheen tähän ehdotukseen oli hän saanut
Ruotsin evankelisesta seurasta, jonka ripeää edistymistä hän ilolla
oli seurannut. Kun sitäpaitsi yksi tämän seuran innokkaimmista
jäsenistä, Tukholman kappalainen Joh. Vaetterdahl, jonka kanssa hän
oli kirjevaihdossa, lämpimästi kehotti häntä toteuttamaan aikomustaan
samanlaisen seuran perustamiseksi Suomessa, jätti hän siitä
hakemuksen tuomiokapituliin, joka otti yritystä kannattaaksensa.
Täten syntyi (1818) _Turun evankeliumiyhdistys_.
Näiden aikojen jälkeen alkoivat Ranckenin voimat vähitellen uupua.
Siihen vaikutti suuressa määrässä Suomen erottaminen Ruotsista,
joka kipeästi oli koskenut häneen. Elämänsä loppuun asti suri
hän katkerasti isänmaansa kohtaloa, työläästi perehtyen uusiin
oloihin. Mutta sitä rakkaammaksi kävi hänelle taivaallinen isänmaa,
sitä hartaammin toivoi hän sinne päästäksensä. Kauan täytyi hänen
kuitenkin vielä vapautumisensa hetkeä odottaa. Vasta tammikuun 16
p:nä 1831 sai hän siirtyä siihen "lepoon, joka on Jumalan kansalle
tarjona".
Paitsi ennen mainittuja kirjoja on Rancken painosta julkaissut
_"Halullisen rippilapsen kaksi virttä"_ (1817) sekä seuraavat
käännökset: _"Sana syntisille ja sana pyhille, jonka Th. Gouge
Englannissa kirjoitti. Turussa 1801;" "Buggen postilla eli
evankeliumillisia tutkistelemuksia. Turussa 1804;" "Tien osottaja
ijankaikkiseen elämään, kirjoitettu N. Hamnerinilta. Turussa 1804;"
"Rosenmüllerin autuuden oppi ja jumalisuuden historia lapsille.
Turussa 1803;" "Neuvo pyhästä ehtoollisesta. Turussa 1814;" "Yhden
torppariflikan kristillinen elämä ja autuaallinen kuolema. Turussa
1815;" "Muutamain talonpoikain terveellisiä kanssapuheita keskenänsä.
Turussa 1815;" "G. Murray, Niiden sieluin vaara, jotka parannuksensa
viivyttävät. Turussa 1822"_ sekä _"Sydämmellinen neuvoja varoitus
nuorukaisille, aikoessansa ensimmäisen kerran Jesuksen pyhää
ehtollista nauttia. Turussa 1823"_.
* * * * *
Ranckenin ystävä ja ehkä läheisin hengenheimolainen oli _Bengt
Jaakko Ignatius_. Hän syntyi Tuusulassa v. 1761. Suoritettuaan
Helsingin trivialikoulun ja Turun katedralikoulun oppimäärän, tuli
hän ylioppilaaksi v. 1775 ja vihittiin papiksi v. 1780. Samana
vuonna määrättiin hän pitäjänapulaiseksi Sahalahdelle, missä hän
tutustui v. 1776 syntyneeseen herätysliikkeeseen. Ei tiedetä, mihin
määrin tämä elävähenkinen, jos kohta eksyttäväkin liike häneen
vaikutti, vaan varma on, että hän jo muutamia vuosia myöhemmin
esiintyi herännäisyyden innokkaana ja voimallisena tulkkina, kun hän,
oltuaan yhden vuoden (1783) henkirakuunain eskadroonasaarnaajana,
v. 1784 nimitettiin Turun ruotsalaisen seurakunnan kappalaiseksi.
Ranckeniin, joka siihen aikaan täällä vaikutti, liittyi Ignatius
ystävyydellä. Harvoin on köyhässä maassamme kaksi niin lahjakasta ja
totuuden taisteluun niin ehdottomasti antautunutta pappia samassa
seurakunnassa työtä tehnyt. Rancken, joka luonteeltaan oli lempeämpi,
julisti ehkä oikeammin kuin tuo hänen voimallinen ystävänsä
evankeliumia särjetyille sydämmille; hän oli oppineempi ja hänen
näköpiirinsä ehkä laajempi, mutta herätyssaarnaajana ja puhujana
oli Ignatius etevämpi. Minkä henkinen Ignatiuksen herätyshuuto oli,
näkyy esim. hänen Turun tuomiokirkossa 25:nä sunnuntaina kolminais.
päivästä v. 1789 pitämästään saarnasta. Elävästi kuvattuaan Jumalan
vanhurskaita tuomioita Israelissa, puhuu hän siinä Suomen kansan
luopumisesta Herrasta, joka sentähden rankaisi sitä verisellä sodalla
ja kauhealla hengellisellä eksytyksellä. Saarna [Se painettiin
kuulijain pyynnöstä nimellä _"Den rättfärdige Gudens hämdedomar öfver
ett syndigt folk"_ Turussa 1790.] päättyi seuraavilla sanoilla:
"Ei ole totuutta, ei laupeutta eikä Jumalan tuntoa maassa, mutta
valapattoisuus, valhe, murha, varkaus ja huoruus ovat vallan saaneet
ja yksi verenvika tapahtuu toisen jälkeen (Hos. 4: 1-2). Ja tämä
hävittävä synnin tulva, tämä yhä kasvava turmelus on levinnyt
kaikkiin säätyihin, komeimmista asunnoista halvimpiin mökkeihin,
niin että Jumalalla on syytä meistä katkerasti valittaa: 'Koko
pää on sairas, koko sydän on väsynyt; kantapäästä kiireeseen asti
ei siinä ole tervettä.' Mutta kauheinta kaikesta on tuo ääretön
suruttomuus, joka estää meitä näkemästä kurjuuttamme ja viimeiseen
asti vastustaa pitkämielisen Jumalan väsymättömiä yrityksiä hänen
koettaessaan taivuttaa meitä parannukseen. Ja katso, sentähden ovat
myöskin Jumalan kostontuomiot joutuneet ja hänen vihansa maljat
täytetyt ylitsemme vuodatettaviksi. Katso, hänen miekkansa höyryää
kaatuneitten veljiemme verestä ja rajoillamme palaa tuli, levittäen
kauhua ja hävitystä kaikkialle. Miksi me täällä kotona vielä saamme
kokea Kaikkivaltiaan kärsivällisyyttä, miksi on hänen ääretön armonsa
meille niin runsaalla mitalla jakanut siunausta, ja minkätähden
antaa hän meidän vielä rauhassa kuulla noita vakavia kehotuksia
parannukseen? Sentähdenkö että olemme vähemmän syyllisiä kuin ne,
jotka jo ovat joutuneet julman sodan hävitettäviksi, kuoleman nuolien
surmattaviksi? Oi, ei; me olemme synneillämme kantaneet puita siihen
kauheaan liekkiin, joka nyt on sytytetty, ja meidän pahuutemme on
tehnyt niin monen kristityn rangaistuksen esimerkiksi meille. Mutta
jos emme tee parannusta, jolleivät nämä vakavat varoitukset mitään
voi vaikuttaa, niin täytyy meidän kaikkien samalla tavalla hukkua
(Luuk. 13: 3)".
"Mutta, vanhurskas Jumala, kuka uskoo sinun niin raskaasti
vihastuvan ja kuka pelkää senkaltaista sinun hirmuisuuttasi (Ps.
90: n)? Voi, useimmat meistä elävät vielä röyhkeästi sokeudessa ja
tunnottomuudessa, jota eivät veriset kyyneleet riitä surkuttelemaan.
Liikkumattomina kuni kalliot ovat heidän sydämmensä, vaikka armo
niin voimallisesti niiden ovia kolkuttaa, eivätkä Jumalan vihan
tuomiot saa heissä vaikuttaa luonnollistakaan pelkoa, puhumattakaan
kristillisestä. Meidän syntimme ovat enentyneet meidän päämme ylitse
ja meidän pahat tekomme ovat kasvaneet hamaan taivaaseen asti (Esr.
9: 6); mutta kuitenkin täällä huudetaan: ei ole mitään hätää, ei
idästä eikä lännestä (Ps. 75: 17). Vanhurskas Jumala puettaa itsensä
koston vaatteilla ja pukee yllensä kiivauden niinkuin hameen (Jes.
59: 17), ja kuitenkin käydään epäuskossa sotaa taivasta vastaan.
Kuolemalla ja perikadolla uhkaa hurmeinen miekka, ja kuitenkin
rientävät useimmat hymy huulillaan nopeasti eteenpäin synnin
tiellä, uiden kevytmielisten huvien virrassa. Mitä meitä näin ollen
hyödyttävät onnen ja myötäkäymisen unelmat? Mitä meitä auttaa
luottamuksemme lukuisiin sotajoukkoihin, miehuuteen ja voimaan,
niin kauan kuin me jatkuvalla jumalattomuudellamme taomme aseita
itseämme vastaan sekä turmiollisilla riidoilla ja uskottomuudellamme
revimme maahan turvamme perustukset? Voi, täytyyhän todistaa:
itse sinä olet kadotuksesi, Israel (Hos. 13: 9). -- -- -- Oi,
isänmaani, jos tuntisit, etsikkoaikasi ja tietäisit mitä rauhaasi
sopii! Oi että koittaisi kaivattu päivä, jolloin elpynyt jumalisuus
jälleen sitoisi kiinni rakkauden ja yksimielisyyden siteet, jotka
jumalattomuus ja sen sikiöt, tunnottomuus ja itsekkäisyys, ovat
repineet rikki! -- Ja, rakkaat sanankuulijani, jos voisin kyyneleillä
kostutetuilla huokauksilla ja hellimmillä varoituksillani taivuttaa
teitä katuvaisina polvistumaan vihoitetun Jumalan eteen. Rukoilen
teitä sitä tekemään sen äärettömän armon tähden, joka näihin asti
on teitä säästänyt; isänmaan tähden ja oman autuutenne tähden
rukoilen: palatkaamme Herran tykö ja tarttukaamme Jesuksen nimessä
hänen kostavan vanhurskautensa käsiin. Tulkaa, me tahdomme pysyä
Herrassa ijankaikkisella liitolla, jota ei ikänä pidä unhotettaman
(Jer. 50: 5). Ehkä hän vielä säästää tätä syntistä Ninivetä ja katuu
sitä pahaa, jota hän meitä vastaan on puhunut. -- Mutta, suruton
sielu, kaikki nämä varoitukset ovat luultavasti nyt, kuten ennenkin,
turhat eivätkä vaikuta tunnottomaan sydämmeesi. Et vieläkään huomaa
mitään vaaraa ja hätää, vaan lepäät häiritsemättä suruttomuuden
helmassa, uneksien onnesta onnettomuudessa. Tähän päivään asti olet
halveksinut Jumalaa, hänen sanaansa ja hänen palvelijoitaan. Olet
siunannut itseäsi sydämmessäsi joka kerta, kuin olet kuullut tuomion
sanoja ja kuuron kyykäärmeen tavoin tukkinut korvasi hellimmiltäkin
varoituksilta. Jumalan armoa olet väärinkäyttänyt syntiin, kun hän
uudistetuilla armonhuudoilla vuosi vuodelta on tahtonut taivuttaa
sinua parannukseen. Anna nyt hänen vanhurskasten tuomioinsa, hänen
korotetun kostonvitsansa, hänen vihansa jylinän tuntuvammin puhua
nukkuvalle omalletunnollesi; anna kaatuneiden veljesi maahan
vuotaneen veren, heidän särjettyjen jäseniensä, heidän tuskansa ja
onnettomuutensa, heidän kyyneleensä ja huokauksensa, jotka sinun ja
koko maan pahuus on heistä pusertanut, liikuttaa sydäntäsi. Opi tästä
tuntemaan vanhurskasta Jumalaa ja synnin hävittävää kauhistusta.
Joudu pelastamaan köyhää sieluasi, jotta se temmattaisiin kuin kekäle
tulesta. Pakene katuvin sydämmin Vapahtajasi rakkauden avonaiseen
helmaan, jonka sovittavan vanhurskauden turvissa sinä voit välttää
tulevaa vihaa. -- -- -- Ja te harvat uskolliset Jumalan lapset, te
rehelliset sielut, jotka kyynelillä valitatte kristillisyyden suurta
turmelusta ja huokaatte yleisen onnettomuuden tähden näinä viimeisinä
aikoina, lohduttakaa itseänne sillä, että Herra kostonsa tuomioitakin
toimittaessaan armollisesti muistaa valittujaan ja niiden tähden
lyhentää tuskan päivät. Iloitkaa siitä, että olette hyvässä turvassa
kaikkivaltiaan isällisessä helmassa, ja pelastakaa sielunne
saaliina, jos onnettomuus tulisikin kaiken lihan päälle. Jesuksen
verisissä haavoissa on varmin turvapaikkanne, hänen autuaallisessa
osallisuudessaan luja linna kaikkia uhkaavia vaaroja vastaan.
Verellään on tämä lunastajanne merkinnyt teidät Jumalan vapautetuksi
omaisuuden kansaksi ja sillä tehnyt kostajan voimattomaksi
ijankaikkisesti teitä vahingoittamaan. Älköön maailma saastuttako
sielujanne, paetkaa jumalattoman Sodoman saastaisia himoja.
Rukoilkaa, rukoilkaa Herraa ainakin lieventämään rangaistusta,
vuodattamaan armoa kostonpäivienkin osalle, siten kääntämään syntisiä
parannukseen ja etenkin varjelemaan lapsiaan kaikista sielun
vaaroista ijankaikkiseen autuuteen. Mutta ennen kaikkea luokaa
kaiken tuskan uhalla, joka täällä surun laaksossa painaa sielua ja
ruumista, uskonne silmät oikeaan isänmaahan ja siihen autuaalliseen
ijankaikkisuuteen, missä te, vapautettuina kaikesta onnettomuudesta,
alituisesti saatte iloita ja veisata Jesuksen ylistystä, taivaan
rauhan majoissa, Jumalan lasten ilossa. Amen."
Ei ollut tavallista tämmöinen puhe Kustaa III:nen uskonnollisessa
suhteessa pintapuolisena aikana, jolloin saarnaajat tyhjillä
korusanoilla koettivat salata ihmisiltä Jumalan sanan vakaat
totuudet. Mutta Ignatius ei taipunut uhraamaan ajan hengelle.
Rohkeasti paljasti hän vallitsevan uskottomuuden ja kevytmielisyyden.
Hänellä oli luja, omaan kokemukseen perustuva vakaumus. Hyvät tiedot,
laajalle kantava katse, joka pystyi huomaamaan yhteiskunnallisen ja
valtiollisen elämän ilmiöitä, tarkka arvostelukyky ja harvinainen
puhelahja tukivat hänen esiintymistään, vaatien tunnustusta
vastustajiltakin. Herännäisyyden tienraivaajaksi teki hänet kuitenkin
etupäässä hänen elävä uskonsa ja voimallisen miehuullinen luonteensa.
Oltuaan 12 vuotta pappina Turussa, tuli Ignatius (1794) Vihdin ja v.
1799 Halikon kirkkoherraksi. Viimemainitussa seurakunnassa vaikutti
hän 25 vuotta, ollen likeisessä kanssakäymisessä Ranckenin kanssa
ja johtaen yksissä hänen kanssaan sitä hengellistä liikettä, jonka
edustajia he olivat. Näyttää siltä kuin eivät heränneet heidän
seurakunnissaan ulkonaisesti olisi niin jyrkästi eronneet muista
kuin esim. Vehmaalla ja Nousiaisissa. Ehkä koettivat Rancken ja
Ignatius, jotka jo nuorina pappina omasta kokemuksestaan tiesivät,
mihin ykspuolisuuksiin elävähenkinenkin uskonnollinen liike helposti
voi eksyä, huolellisemmin kuin muut senmieliset papit säilyttää
johtamaansa herännäisyyttä niin kirkollisena kuin suinkin.
Kirkon johtavissa piirissä nautti Ignatius suurta kunnioitusta.
Uskonpuhdistuksen riemujuhlassa 1817 nimitettiin hän jumaluusopin
tohtoriksi, oli samana vuonna Turussa kokoontuneen käsikirjakomitean
ja v. 1820 virsikirjakomitean jäsenenä. Viimemainittuna vuonna,
jolloin Rancken omasta pyynnöstään vapautettiin Perniön rovastikunnan
lääninrovastin tehtävistä, nimitettiin Ignatius tähän virkaan, sekä,
saatuaan (1824) Ulvilan kirkkoherranviran, samaan toimeen Ala-Porin
rovastikunnassa (1825).
Kirjailijanakin on Ignatius tunnettu. Paitsi yllämainittua on
hänen saarnoistaan painettu myöskin _"Ruotsin kansan valitus ja
lohdutus kuningas Kustaa III:nen kuoleman johdosta"_ (1792) sekä
_"Kristillinen saarna Antti Achreniuksen hautaamisen johdosta"_
(1811). Ignatiuksen suorasanaisista kirjoituksista ansaitsee
mainitsemista etenkin _"Rehellisten ja vilpillisten kristittyjen
tuntomerkit"_ niminen kirja, joka v. 1797 painettiin Falunissa
ja palkittiin ruotsalaisen N. Södergrenin toimeenpanemassa
kirjailijakilpailussa. -- Virrensepittäjänä on Ignatius toimittanut
vielä enemmän. V. 1788 ilmestyi hänen ja Antti Achreniuksen
toimittamat _"Halullisten sieluin hengelliset laulut"_, jotka vielä
tänään ovat heränneille kaikkialla Suomessa hyvin rakkaita, sekä
v. 1824 _"Uusia suomalaisia kirkkovirsiä"_, joista 47 ovat hänen
sepittämiään, muut käännöksiä ja muunnoksia. Jos Ignatiuksen virsien
runollista muotoa vastaan onkin paljon muistuttamista, on varsinkin
ensinmainittu kokoelma sisällykseen nähden yhtä syvä, kuin se on
raamatullinen ja elävää kristillisyyttä uhkuva. Palajamme siihen
vasta.
Elämänsä loppuun pysyi Ignatius uskollisena pietismille. Niinpä
esiintyi hän, kuten vasta saamme nähdä, Ulvilassakin tämän liikkeen
luotettavana ystävänä. Hän kuoli marraskuun 6 p:nä 1827 ja haudattiin
Halikkoon [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Finsk biografisk
handbok; Chydenius, Matrikel öfver presterskapet i Åbo erkestift;
Akiander V, 306-307.].
* * * * *
Näiden tunnettujen miesten kera edustavat Lounais-Suomen
herännäisyyttä 19 vuosisadan vaiheessa muutamat muutkin paimenet,
joita emme saa unohtaa. Olemme jo maininneet _Antti Achreniuksen_
nimen. Hän oli kuuluisan Abraham Achreniuksen (k. 1769) poika
ja syntyi 1745. Lapsuudesta asti taipui hänen mielensä elävään
ja vakavaan kristillisyyteen, jota varsinkin hänen isänsä yhtä
huolellisesti kuin hellästi koetti häneen istuttaa. Jos Abraham
Achreniuksen luonne elämän taisteluissa ja myrskyissä monesti
yltyi kiivauteen ja taipumattomaan itsepäisyyteen, niinkuin hänen
tunnettu riitansa Turun tuomiokapitulin kanssa selvään osottaa,
kehittyi sitävastoin hänen poikansa hiljaiseksi, kristityn salaista
sisällistä elämää eläväksi sielunpaimeneksi. Saatuaan alkeisopetusta
isältään, tuli Antti Achrenius ylioppilaaksi 1758. Kahdeksan vuotta
harjoitettuaan opintoja yliopistossa, vihittiin hän maisteriksi
(1766) sekä papiksi v. 1769. Viimemainittuna vuonna määrättiin hän
isänsä apulaiseksi Nousiaisiin ja tämän rakkaan kotiseurakuntansa
kirkkoherraksi v. 1778. Että hän oli esimiestensä suosiossa näkyy
siitä, että hän v. 1793 määrättiin lääninrovastiksi, josta toimesta
hän kuitenkin sairautensa tähden luopui (1806). Antti Achrenius kuoli
v. 1810.
Isänsä tavoin piti Achrenius hellää huolta seurakuntansa heränneistä.
Nämä kokoontuivat pappilaan sunnuntaina hartausseuroihin, jota paitsi
lähellä asuvat ystävät saapuivat hänen luokseen joka ilta yhteistä
rukousta pitämään. Ajasta ilmoitettiin kellonsoitolla. Tähän häntä
ei vaatinut yksinomaan velvollisuudentunto, vaan oma sisällinen
tarve. Achreniuksen luonteen huomattavimpia piirteitä oli näet
suruvoittoisuus, joka etenkin kiusausten ja sisällisten taistelujen
aikoina helposti kasvoi painostavaksi raskasmielisyydeksi. Sitä
lisäämässä oli sairaloisuus, joka monesti tuotti hänelle kovia
ruumiillisia tuskia. Ne hän kuitenkin nöyrästi kärsi, pitäen niitä
Jumalan erinomaisen armon ja rakkauden todistuksena. Ystäviensä
seurassa virkistyi hänen toivonsa uudelleen, kun hän heidän kanssaan
sai puhua ristin Herrasta ja hänen tiestään. Harvinaisella taidolla
osasi hän itse murheellisia lohduttaa. Nöyrtyminen Jumalan väkevän
käden alle, Herraa odottaminen pimeimpinäkin aikoina, "kunnes päivä
jälleen valkenee ja kointähti koittaa sydämmessä", kaiken kurjuuden
ja pelvon uhalla armonistuimelle käyminen -- siinä hänen kiusatuille
sieluille antamansa neuvojen pääpiirteet. Jos hän ei Hedbergin
lausunnon mukaan [Allmän evangelisk tidning 1846, 15 5.] sanonutkaan
heille: "Syntisi annetaan sinulle anteeksi", vaan jätti sen Jumalan
sanottavaksi, niin ei johtunut tämä menettelytapa lainalaisesta
tilasta, jossa elävä usko Kristukseen ei saa sijaa sydämmessä,
vaan tuosta terveellisestä Herran pelvon hengestä, josta pietismi
tunnetaan.
Achreniuksen elämä oli pyhitetyn kristityn elämää. Sitä hän itseltään
ja muilta uskon hedelmänä vaati. Mutta ei hän siitä kerskannut. Hänen
suruvoittoisuutensa johtui päinvastoin juuri siitä, ettei tämä elämä
ollut semmoista, kuin pyhä Jumala vaatii.
Achrenius oli perinyt isänsä taipumuksen runollisuuteen. Epäilemättä
[Katso K. Ranckenin kirje Tengströmille, Akiander V, 351.] on
hän huomattavassa määrässä ottanut osaa Ignatiuksen toimittaman
"Halullisten sieluin hengelliset laulut" nimisen virsikokoelman
sepittämiseen. Muitakin virsiä on hän kirjoittanut, vaan isänsä
vertaiseksi hän ei tällä alalla päässyt kehittymään.
Seurustelu heränneitten pappien kanssa oli juhlahetkiä
Achreniukselle. Björkqvist, Rancken ja Ignatius olivat hänen
ystäviään. Mutta paitsi näihin johtaviin henkilöihin liittyi hän
ystävyydellä etenkin kahteen samanmieliseen tuttavaan, joiden nimet
ansaitsevat sijan herännäisyyden historiassa, miten vähän tietoja
heistä onkin jälkimaailmalle säilynyt. Nämä miehet olivat Loimaan
kappalainen _Juhana Ahlstedt_ ja Yläneen kappalainen _Gabriel
Grönelius_. Edellisen elämänvaiheista tiedetään, että hän syntyi
Piikkiössä v. 1741, nimitettiin pitäjänapulaiseksi Loimaalle 1771,
kappalaiseksi samaan seurakuntaan 1785 sekä kuoli 1804. Grönelius,
joka oli häntä 14 vuotta nuorempi, tuli ylioppilaaksi 1774, väitteli
pro exercitio 1777 ja vihittiin papiksi 1779. Oltuaan ylimääräisenä
pappina 9 vuotta, määrättiin hän 1784 Orihpään ja 1796 Yläneen
kappalaiseksi. Että häntä pidettiin etevänä pappina, näkyy siitä,
että hän valittiin saarnaajaksi 1791 vuoden kirkolliskokouksessa,
joka kunnia siihen aikaan harvoin lie tullut kappalaisten osaksi.
Gröneliuksen muisto elää vieläkin Lounais-Suomen heränneitten
keskuudessa, vaikka hän kuoli jo v. 1823. Hän oli tunnetun
Matti Paavolan (josta myöhemmin) likeinen ystävä [Tiedot Antti
Achreniuksesta, Ahlstedtista ja Gröneliuksesta olen koonnut
seuraavista lähteistä: Tolpo, Matrikel lisäyksineen; Strandberg,
Åbo stifts herdaminne; B. J. Ignatius, Kristillinen saarna And.
Achreniuksen hautaamisen johdosta; Akiander V, 261-263; Ludv.
Vennerström, Fr, Gabr. Hedberg, hans lif o. verksamhet, 34.].
* * * * *
Ennenkuin päätämme tämän silmäyksen Lounais-Suomen pappien työhön 19
vuosisadan tienraivaajina, tulee meidän vielä mainita yhdestä heidän
kokoamastansa ja tälle liikkeelle jättämästään kalliista perinnöstä,
jonka käytännöllistä merkitystä herännäisyyden vaiheissa tuskin voi
liika suureksi arvata. V. 1790 ilmestyi Turussa painosta _"Siionin
Virret"_ niminen virsikokoelma, jonka Taivassalon kirkkoherra
_Elias Lagus_ (k. 1819) käänsi ruotsista suomeksi. Luultavasti
ovat nämä virret ainakin suureksi osaksi muunnoksia ja mukaelmia
herrnhutilaisissa ja muissa senaikuisissa ulkomaalla syntyneissä
uskonnollisissa piireissä sepitetyistä virsistä. Mitä suomentajaan
tulee, on herrnhutismin vaikutus häneen muussakin suhteessa
silminnähtävä. "Siionin virret" ja ennen mainitut "Halullisten
sieluin hengelliset laulut", joihin virsikokoelmiin vasta palajamme,
levisivät nopeasti kaikkiin herännäisyyden koskettamiin seutuihin,
saaden kaikkialla osakseen heränneiden yksimielisen kannatuksen.