Paavo Ruotsalaisen toinen käynti Högmanin luona.
Epäilemättä oli Paavo Ruotsalaisen kehitykselle hyvin tärkeää,
että hän jonkun aikaa syrjästä sai tarkastaa herännäisyyden
vaiheita, ennenkuin hän opettajana julkisuudessa esiintyi. Jos
kenenkään, tarvitsi juuri tämän miehen, jonka puhetta kuulemaan
suuret kansanjoukot likeltä ja kaukaa kokoontuivat, oppia näitä
joukkoja oikein arvostelemaan. Vaikea oli tämä tehtävä. Aikana,
jolloin hengellinen elämä voimallisena heräsi, tarjosi noiden
suurten kansanjoukkojen liikkeelle lähteminen ja kokoontuminen sanan
ääreen suurta viehätystä varsinkin johtaville henkilöille. Moni
näistä eksyi kansan paljouteen mieltyen tyytymään eikä pystynyt
kuonaa raudasta erottamaan. Jos Paavo alituisesti olisi ollut tuon
riemastuneen joukon keskuudessa ja sen ihailemana heti alusta olisi
saanut heränneitten seuroja johtaa, olisi hän ehkä vieraantunut
sille Herralle, joka ei anna kunniaansa ihmisille, eikä olisi hän
oppinut tyynesti ja puolueettomasti arvostelemaan sitä valtaavaa
uskonnollista liikettä, jonka huomattavimmaksi johtajaksi hän oli
aiottu.
Aivan erillään Lustigin ystävistä Paavo kuitenkaan ei tähänkään
aikaan ollut. Vaikka tuo kuuluisa johtaja häntä halveksien kohteli,
saapui hän silloin tällöin heränneitten seuroihin, näissä kuitenkaan
julkisesti esiintymättä. Hän toivoi, että noissa entisissä
ystävissään muutos tapahtuisi ja että hän jälleen voisi heihin
liittyä. Mutta turhalta näytti tämä toivo. Joskus vain tuli hänen
luoksensa neuvoa pyytämään joku Lustigin sanankuulija, jota seurojen
henki ei enää miellyttänyt ja oma tila epäilytti. Tästä Ruotsalainen
näki, että Herra vielä teki työtä heränneitten eksyneessä joukossa.
Tällä tavoin kului lähes kaksi vuotta. Vaikka ajatus ryhtyä
heränneitä opettamaan näihin asti olikin ollut Paavolle vieras,
heräsi hänessä nyt vastustamaton halu lähteä työhön Herran
hävitettyyn viinimäkeen. Vaan oliko tuo oikein? Miten hän uskaltaisi?
Kuinka tulisi hänen esiintyä korjataksensa Joosefin vahinkoa? Nuo
muutamat ystävänsä, jotka hänelle valittivat Lustigin eksyttävää
opetusta ja heränneitten arveluttavaa tilaa, kyllä kehottivat häntä
astumaan esille, vaan ei uskaltanut hän heidän neuvoaan noudattaa.
Kaipuulla muisteli Paavo Högmania, joka hänelle niin kalliita
opetuksia oli antanut. Tuon kokeneen ja luotettavan opettajan neuvoa
tunsi hän jälleen tarvitsevansa. Hän päätti käydä hänen luonaan.
Lopulla vuotta 1800 tahi seuraavan vuoden alussa lähti hän jälleen
Jyväskylään. Keveämmällä mielellä kuin edellisellä kerralla käveli
Paavo nyt tuota pitkää tietä. Eihän matkustanut hän vieraan miehen
luo, vaan rakkaan ystävän tykö, jolle hän epäilyksettä saattoi
sydämmensä avata. Matkallaan poikkesi hän samassa Suonenjoen
talossa, jossa häntä kaksi vuotta aikuisemmin niin ystävällisesti
oli kohdeltu. Kyyneleet silmissä riensivät häntä vastaanottamaan
emäntä ja tämän lapset. He ilmoittivat, että vanha isäntä oli
muuttanut parempaan kotiin ja kuolinvuoteellaan lausunut: "Jos
joskus tapaatte Ruotsalaisen, niin sanokaa hänelle, että Jumala
käytti häntä välikappaleenaan, temmatessaan minut ijankaikkisesta
onnettomuudesta." Syvästi liikutettuna kuunteli Paavo tervehdystä. Se
rohkasi hänen mieltänsä ja tuki hänen aavistustaan siitä, että Jumala
oli kutsunut hänen evankeliumin aarteita ihmisille jakamaan.
Omasta hädästään oli Paavo ensi kerran Högmanin luona käydessään
puhunut. Nyt painoi häntä heränneitten onnettomuus [Tiedon
tästä Ruotsalaisen toisesta käynnistä Högmanin luona on minulle
antanut Kusti Niskanen (1899).]. Tästä oli hän tullut opettajansa
kanssa neuvottelemaan. Miten taipumaton Högman itse näkyykin
olleen johtamaan hengellistä liikettä, kehotti hän vakavasti
Ruotsalaista Iisalmen heränneille neuvomaan autuuden tietä, jotta
nämä, vapautettuina Lustigin erehdyksistä, pääsisivät käsittämään
uskonelämän salaisuuden. Silminnähtävästi älysi Högman Ruotsalaisen
suuret lahjat, ehkäpä aavisti hänen tulevan tehtävänsäkin. Tuo hänen
Paavolle antamansa neuvo tukee sitä arvostelua, jonka hänestä olemme
lausuneet. Jumalan valtakunnan voitto ihmisten sydämmissä ja sen
leviäminen isien maassa oli hänelle kallis, mutta itse tahtoi hän
asua siimeksessä, missä muutamat harvat vain saivat häntä puhutella.
Näille hän näytti löytämänsä kalliin aarteen, muille ei. Paavo
Ruotsalainen oli yksi näitä harvoja. Ilman hänettä olisi Högmanin
nimi tuskin jälkimaailmalle säilynyt.
L. J. Niskanen kertoo [Hengellisten asiain muistokirja.] Högmanin
muun ohessa vieraalleen selvittäneen "sen välin, joka on totisen
ja väärän kristityn välillä" sekä "kuinka meidän pitää monen
vaivan ja kiusauksen kautta Jumalan valtakuntaan sisälle tuleman."
Vääräksi kristityksi ei Högman voinut Paavoa sanoa ja vielä vähemmin
yhteydessä tämän nimityksen kanssa terottaa hänelle jälkimmäisen
lauseen sisältöä. Silminnähtävästi tarkoittavat nämä sanat toista
henkilöä. Ken tämä on, ei ole vaikea päättää. Tuo puhe väärästä
kristitystä, joka ei enää, muista tahi ei koskaan ole kokenut, että
"meidän pitää monen vaivan kautta Jumalan valtakuntaan sisälle
tuleman" tarkoittaa silminnähtävästi Lustigia.
Millaisia neuvoja Paavo oppi-isältään oli saanut, tuo tuli näkyviin
hänen kotia saavuttuaan. Hän ei kuitenkaan vielä esiintynyt
julkisuudessa, vaan neuvoi ainoastaan noita harvoja murheellisia
ystäviään ja muutamia muita omasta tilastaan epäilykseen joutuneita
yksityisesti. Jokapäiväinen käyminen armonistuimen tykö oli näiden
neuvojen johtavana ajatuksena. Kysymys kristityn suhteesta maailmaan
ja Lustigin tässä kohden osoittama leväperäisyys ei sitä vastoin näy
antaneen aihetta erityisiin neuvotteluihin.
Ei viipynyt kauan, ennenkuin Paavo joutui väittelyyn Lustigin kanssa.
Se oli kiivasta eikä suinkaan omiaan vähentämään heidän välillään jo
ennestään olevaa juopaa. Lustig syytti vastustajaansa lainalaisesta
orjuudesta, tämä taas jyrkästi terotti sitä totuutta, että
joutilas, suloisissa tunteissa lepäävä usko, jonka ei enää tarvitse
kilvoitella pysyäksensä ja kasvaaksensa Jumalan tuntemisessa, on
luuloa vain, ihmisen oman turmeltuneen luonnon luomaa vakuutusta,
ei ylhäältä saatua armoa. Sen tuloksena on hengellinen ylpeys ja
tekopyhyys. Moni kyllä koettaa kristillisyyden kuoren alla salata
tämmöistä tilaa, mutta nuo hänen luukun uskonsa hedelmät ilmaisevat
ennenpitkää, minkä hengen lapsi hän on. Högmanin neuvon mukaan
ja oman, Herran koulussa saamansa kokemuksen vakuutuksesta puhui
Paavo voimallisesti jokapäiväisestä parannuksesta, osoittaen ettei
ensimmäinen vanhurskauttaminen suinkaan tee sitä tarpeettomaksi,
vaan päinvastoin. Usko -- niin hän opetti -- ei liiku tuntemisissa
eikä elä niistä. Se elää Herrasta, silloinkin kun hän on siltä
salattu, turvaa näkemättäkin hänen lupauksiinsa, toivoo häneen
pimeässäkin, kilvoitellen kunnes se hänen löytää. Jokapäiväisessä
parannuksessa kääntyy se etsien apua hänen puoleensa, toivon
uskalluksella kilvoitellen ja ikävöiden Herraa, mutta tyytyen
odottamaan, jos Herran apu viipyy ja hän näkee tarpeelliseksi
syntisen nöyryttämiseksi pitää häntä murhehuoneessa. Nöyrtyen Pyhän
Hengen nuhteiden alaiseksi ja tuomiten itsensä, astuu valvova
ihminen Jumalan valkeuteen. Sinne ei uskalla luulousko mennä, mutta
kilvoitteleva usko uskaltaa, sillä sen voimana on Herra. Laki
kurittaa Kristuksen tykö, ja hänen puoleensa vetää armon Henki, sillä
Jumala ei tahdo syntisen kuolemaa. Täten syntyy, uudistuu ja kasvaa
uskon vanhurskaus, joka uudistuvassa vanhurskauttamisessa omistaa
Kristuksen eikä unohda häntä hänen antamiensa lahjojen tähden. [Kusti
Niskasen kertomus; A, Möykkysen kirjoitus Suomettaressa 1856 n:o 22.]
Ei miellyttänyt Paavon kanta Lustigia. Tuommoinen autuudenjärjestys
tuntui hänestä liiaksi tukalalta. Eikä se aluksi hänen
kuulijakuntaansakaan hyvää vaikutusta tehnyt. Lustigin opetukset
olivat päässeet syvään juurtumaan moneen vakaamieliseenkin ja hänen
maineensa oli suuri. Ken rohkeni epäilläkään hänen oppiansa ja
asettua häntä, tuota innokasta, heränneitten vanhaa johtajaa vastaan?
Ja jos tuommoinen mieli muutamissa harvoissa joskus heräsikin,
kun seuroissa saadut suloiset liikutukset arkielämän toimissa
lamautuivat, tuli kiire etsimään uusia sytytysaineita tunteiden
sammuvalle tulelle. Eikä tarvinnut kenenkään turhaan tuota hakea.
Sitä oli runsaasti tarjona Lustigin johtamissa seuroissa. Tuntehikas
veisu, palavat rukoukset, suloiset, armon ylistystä uhkuvat puheet,
lujat vakuutukset armontilan varmuudesta sekä seuraväessä vallitseva
iloinen mieliala -- kaikki oli omiaan poistamaan epäilykset ja
tukemaan Lustigin arvoa.
Tällä tavoin kului noin 8 vuotta. Iisalmen heränneitten enemmistö
kannatti alussa Lustigia, Paavoa käyttivät neuvonantajanaan muutamat
harvat vain. Vähitellen alkoi kuitenkin luottamus edelliseen
vähentyä. Samoihin määrin kasvoi Paavon arvo. Ei ole kummallista,
että elävää kristillisyyttä harrastava kansa ilmaisee tarvitsevansa
opettajaa, johon se täydellä luottamuksella voisi liittyä. Tuommoinen
ihmisiin turvaaminen osoittaa muutakin kuin inhimillistä heikkoutta,
siinä ilmenee oikeutettu tarve, jonka vaatimuksille täysi tunnustus
on annettava. Alhainen oli kansan käsityskanta, sen lukutaito huono,
ei voinut se itse ammentaa vettä Jumalan sanan syvästä kaivosta.
Papit eivät pystyneet eivätkä tahtoneet sitä auttaa. He päinvastoin
koettivat kaikin tavoin estellä tuota heidän rauhaansa häiritsevää
uskonnollista liikettä. Ei liioittele esim. Lustig, kun hän eräässä
v. 1814 H. Renqvistille lähettämässään kirjeessä lausuu: "Siitä on
meidän seurakunnissa suuri vastus, että papit tämän pahan maailman
kanssa meitä vastaan sotivat" [Akiander VI siv. 6.]. Ken oudoksuisi,
että nuo synnin unesta heränneet ihmiset näin asiain ollen etsivät
itselleen johdattajia sekä että he, semmoisen löydettyään, sydämmen
luottamuksella ja rakkaudella häneen liittyivät?
Että Paavolla oli täysi syy esiintymään Lustigia vastaan, siitä
ei voi olla kuin yksi mielipide. Vaikea ei myöskään ole päättää,
kummanko tappiolla taistelu oli päättyvä. Tunnustettava on
niinikään, ettei Paavo omaa kunniaansa etsinyt, antautuessaan
tuohon taisteluun. Hän päinvastoin pysyi syrjässä vielä noin 8
vuotta toisen kerran Högmanin luona käytyään, kunnes totuuden voima
vastustamattomasti vaati häntä julkisessa tilaisuudessa esiintymään
Lustigia vastaan. Tämä tapahtui eräissä seuroissa v. 1808 eli 1809,
missä Lustigin erehdykset ja hänen kuulijakuntansa kevytmielinen
henki tavallista selvemmin tuli näkyviin. Ruotsalainen astui esille:
"Jos ei nyt pikaisesti palata Herran puoleen, niin Lustigin oppi
viepi meidät helvettiin" huudahti hän. Ei riittänyt Lustigin arvo
enää estämään häntä puhumasta eikä kansaa kuulemasta. Paavo piti
voimallisen puheen. Sen sisältö oli pääpiirteissään seuraava:
"Herra on henkensä kautta meidät herättänyt. Sentähden tulee meidän
vaivaisina, kirottuina syntisinä jälleen ja joka päivä sielun
ikävöimisellä palata armahtajan eteen, jotta hän katsoisi armossa
meidän puoleemme, antaisi synnit ja rikokset anteeksi, uuden mielen,
uudet voimat elämän tielle lähtemään. Koska Herra jo ensimmäisessä
vanhurskauttamisessa on meitä armahtanut, niin tulee meidän käyttää
siinä saatua voimaa synnin kuolettamiseksi ja maailman kieltämiseksi.
Täten opimme tuntemaan ja vihaamaan kaikkea, mikä aatamillisesta
turmeluksestamme vuotaa, perisynnin juurta ja myrkkyä sekä tekosynnin
saastaisuutta. Tällä tavoin ymmärrämme, miten suuri on erotus
tekopyhyyden ja tosi jumalisuuden välillä, opimme vihaamaan omaa
lihaamme ja seuraamaan Kristusta, joka sanoo: 'Joka tahtoo olla minun
opetuslapseni, hän kieltäköön itsensä'."
Valtaava oli Paavon puheen vaikutus. Toinen toisen perästä vaipui
horroksiin lattialle, alkaen "hengessä saarnata" ja "kielillä puhua",
kuten noina alkuherätysten ihmeellisinä aikoina. Pintapuolisimmatkin
saivat piston sydämmeensä. Kylmyys ja penseys, jotka kauan olivat
painaneet heränneitten seurakuntaa, antoivat sijaa ensimmäisen
rakkauden tulelle, ja entistä voimallisempana ja raikkaampana kaikui
heidän huuliltaan Jumalan kiitos. "Ei ole Herran käsi vielä lyhetty"
lausui Paavo tuolle riemastuneelle joukolle. Mutta kielilläpuhujia
hän varoitti: "Antakaa Jumalalle kunnia, ihmisten kunnia on häpeää
vain" [L. J. Niskasen Muuttokirja; A. Möykkynen, Suometar 1856 n:o
22; Kusti Niskasen ja asessori K. A. Malmbergin kertomukset.].
"Koko seurakunta meni sitten Paavon puolelle, eikä jäänyt Lustigin
kanssa kuin kaksi ulkokullattua vaimoa, sillä kaikki muut suostuivat
Paavoon ja seurasivat häntä" lausuu Niskanen muistokirjassaan.
Hän kertoo myöskin, että "Lustig tämän jälkeen kävi pyrkimässä
seurakuntaan sekä päämieheksi että opettajaksi, vaan ei häntä otettu
vastaan". Oliko sovinto Lustigin kanssa todellakin mahdoton, oliko
hänen uskonnollinen kantansa niin pintapuolinen, hänen opetuksensa
niihin määrin erehdyttävät, ettei hän sopinut Paavon ja hänen
ystäväinsä "seurakuntaan"? Yksimielisesti ovat viimemainitut sekä
menneinä että myöhempinä aikoina antaneet hänestä huonon todistuksen,
jossa tuskin ainoakaan tunnustus hänen työstään herännäisyysliikkeen
palveluksessa on saanut sijaa. Huonon palveluksen tekee hänelle
niinikään Iisalmen rovasti P. J. Collan eräässä häneltä heränneitä
vastaan nostetun kanteen johdosta vaaditussa selityksessä v. 1823.
Hän näet arvostelee siinä Ruotsalaista ja tämän ystäviä paljon
ankarammin kuin Lustigia, josta hän osaksi kiittäenkin puhuu. Mutta
tämä Collanin selitys on niihin määrin puolueellinen ja heränneille
vihamielinen, että pikemmin joutuu epäilemään niitä henkilöitä,
joista siinä myötätuntoisuudella puhutaan, kuin heistä hyvää
ajattelemaan. Lustigin hyvistä ominaisuuksista olemme jo ennen
puhuneet. Tässä vain huomautettakoon, etteivät hänen vastustajansa
ja ankarimmat arvostelijansakaan ole lausuneet ainoaakaan moittivaa
sanaa hänen elämästään, lukuunottamatta L. J. Niskasen lausetta
"usein ei nähty erotusta hänen ja maailman välillä", jotka sanat
kuitenkaan eivät ensinkään tarkoita siveellistä elämää. Täydellä
syyllä on sitävastoin hänen uskonnollista kantaansa ankarasti
arvosteltu. Häneltä puuttui ylimalkaan tuota ajatusten ja tunteiden
syvyyttä, jota paitsi ei kukaan pääse tunkeutumaan ytimeen. Mutta
jos hän olikin taipuvainen liikkumaan pinnalla ja jos hän opissaan
erehtyikin, on Niskasen todistus tässäkin kohden epäilemättä
liioiteltua ja puolueellista. Vastapainoksi lainaamme tähän muutamia
otteita Lustigin H. Renqvistille v. 1814 kirjoittamasta, ennen
mainitsemastamme kirjeestä:
"-- -- Minä olen lähes 20 vuotta pitänyt seuraa pienen joukon kanssa.
Osoitettuani heille tien Jesuksen veren kautta Jumalan tykö, päätimme
vakaasti pysyä tässä armossa ja kasvaa hengellisessä viisaudessa.
Jumala on myös armonsa kautta tahtonut piiriimme johdattaa jonkun
etsivän sielun, vaikka saatana ja maailma eivät ole laiminlyöneet
nuoliansa ampua meihin, pyytäen meitä haavoittaa ja tehdä hitaiksi ja
sen kautta vihdoin saattaneet muutamia meidän seurastamme nukkumaan
ja voittaneet Demaksen kanssa tätä maailmaa rakastamaan. -- -- --
Se minua ilahuttaa, että Jesus rakkaudellansa Turussa on voittanut
niitäkin, joilla tämän maailman kunniaa on. Herra Jesus teitä
johdattakoon ja armossa varjelkoon kruununne tallella pitämään.
-- -- -- En ole sovelias teitä neuvomaan enkä teille ohjeeksi mitään
sanomaan; kirjoitan ainoastaan sentähden, että tekin saisitte meistä
jonkun ilon ja huvituksen, niinkuin me täällä teistä iloitsemme ja
toivomme kerran karitsan istuimen edessä ei ainoastaan kohdata teitä,
mutta myös saada yhdessä iloita ja voiton virrellä riemuita siitä,
että olemme päässeet synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta
ja saamme jumalan rakkautta Jesuksessa katsella. -- -- -- Kaikkia
teitä minä halulla muistan, mutta erinomattain teitä, jotka sanan
palvelijoina olette. Muistakaa inhimillistä heikkouttanne ja sitä
raskasta työtä, kuin teillä on, jossa totisesti tarvitaan armoa ja
apua. -- Älkää kuitenkaan oudoksuko, että minä, joka olen teille
tuntematon, tätä teille kirjoittanut olen; tähän on minua vähäinen
rakkauden kipinä kehottanut" [Akiander VI siv. 5-7.].
Tämä kirje -- siitäkin syystä huomattava, että Savon
herännäisyys siinä, mikäli tiedetään, ensi kerran tarjoo kättä
hengenheimolaisilleen Lounais-Suomessa -- ei suinkaan ole omiaan
tukemaan Lustigista lausuttuja moittivia arvosteluja. Sen henki on
nöyrä ja vaatimaton, Jumalan valtakunnan ja maailman välinen raja
näkyy siinä selvästi, ihmisen heikkoudesta ja synnistä samoinkuin
Herran armon suuruudesta se puhuu. Huomattava on niinikään, ettei
Lustig puhu mitään riidastaan Ruotsalaisen kanssa.
Vaan arvosteltakoon Lustigia miten tahansa, niin on lopputulos
selvä: hän ei kyennyt johtamaan herännäisyyttä; se häälyi hänen
käsissään sinne tänne, lamautui ja kylmeni, kaiken sen innostuksen
uhallakin, jolla hän sitä hoiti. Sentähden täytyi hänen syrjäytyä.
Vuosi vuodelta väheni hänen vaikutuksensa niihin määrin, ettei
hänen nimeään tämän jälkeen tapaa kuin pari kertaa herännäisyyttä
koskevissa asiakirjoissa.