Paavo Ruotsalaisen nuoruudenaika. Hänen ensimmäinen käyntinsä Jaakko
Högmanin luona.
_Paavo Henrik Ruotsalainen_ syntyi Tölväniemen tilalla Onkiveden
kylässä Iisalmen (nyk. Lapinlahden) pitäjää kesäkuun 19 p:nä 1777.
Isänsä oli talonpoika _Vilppu Ruotsalainen_, äitinsä nimi oli _Anna
Helena Svahn_. Tölväniemen pienet viljelykset eivät olleet omiaan
totuttamaan sen asukkaita ylöllisyyteen; päinvastoin näkyy perheen
toimeentulo olleen hyvinkin niukkaa. Jo varhain täytyi Paavon oppia
auttamaan vanhempiaan heidän työssään. "Kontissa kannettiin Paavoa
salolle siellä hoitamaan nuorempaa lasta", niinkuin Ruotsalainen
lapsuutensa aikoja muistellessaan vanhoilla päivillään eräälle
ystävälleen [Asessori K, A. Malmberg] kertoi. Taistelu elatuksen
hankkimisesta painoi vakaan leiman Tölväniemen asukkaisiin,
säilyttäen heissä tuota vanhaa, isiltä perittyä kirkon ja uskonnon
kunnioitusta, joka hengellisesti kuolleina aikoinakin on tuottanut
kansallemme niin suurta siunausta. Elävämpään kristillisyyteen eivät
Paavon vanhemmat kuitenkaan herätystenkään aikoina näy taipuneen.
Mutta he opettivat lapsensa lukemaan ja käyttivät heitä kirkossa,
siten ohjaten heitä Jumalan uudesti synnyttävän sanan ääreen. Tästä
sanasta sai Paavo kerran jo lapsena hän oli silloin 6 tahi 7 vuoden
ikäinen -- "piston sydämmeensä", kirkossa kuullessaan saarnattavan
vapahtajan kuolemasta. "Kuka on tapettu?" kysäsi hän tuskaantuneena
viereiseltään, kiinnittäen, vastauksen saatuaan, kaiken huomionsa
pappiin. Myöhempinä aikoina muisteli Paavo usein tätä tilaisuutta,
pitäen sitä kehitykselleen tärkeänä.
Paavon vilkas luonne ja hänen rikas sielunelämänsä herättivät jo
varhain hänen vanhempainsa huomion. Hänen hyvä muistinsa, erinomainen
käsityskykynsä ja suuri tiedonhalunsa vaatimalla vaativat heitä
miettimään, millä keinoin voisivat saada poikansa kouluun. Etenkin
tuli tämä huoleksi äidille, joka sitäpaitsi itse oli vallassäädystä
lähtenyt ja siitäkin syystä altis tuohon suuntaan ajattelemaan. Mutta
Jumala oli toisin päättänyt. Tuumaa vastusti se ankara todellisuus,
jonka nimi on varojen puute ja joka niin monelta köyhän kansamme
lahjakkaalta lapselta on tukkinut tiedon ja sivistyksen tien. Esteitä
lisäämässä olivat sukulaisten epäävät varoitukset. Etenkin kerrotaan
erään Paavon sedän jyrkästi tuumaa vastustaneen ja purevalla ivalla
koettaneen sekä äidissä että lapsessa masentaa näitä aikomuksia.
Jälkimaailma ei tiedä, millä mielellä tuo tiedonhaluinen poika
taipui kohtaloonsa ryhtyäksensä hänkin isiensä tavoin otsansa hiessä
erämaata raatamaan, mutta Paavo Ruotsalaisen elämässä välkkyy jo
tässä sen Herran tarkoitus, jonka tapana on kasvattaa välikappaleensa
itsensäkieltämisen ja nöyrtymisen koulussa.
Jo kuuden vuoden ikäisenä oli Paavo oppinut lukemaan. Tätä taitoa
kehitti hän ahkeraan, lukemalla uskonnollisia kirjoja. Näitä löytyi
vähän kodissa ja lisää sai hän samalta sedältä, joka niin jyrkästi
vastusti hänen "herraksi pyrkimistään". Tämä setä lahjoitti hänelle
myöskin raamatun. Näin pääsi Paavo jo lapsena tilaisuuteen elämän
sanan lähteestä tyydyttämään sitä ijankaikkisuuden janoa, jota
hänessä jo tähän aikaan ilmaantui. Samaa raamattua -- se oli 1776
vuoden raamatunpainos käytti hän sitten ahkeraan elämänsä loppuun,
ammentaen siitä sitä viisautta ja voimaa, joiden elähyttämänä hän
suuren elämäntyönsä toimitti.
Kuinka syvältä Jumalan sanan kaksiteräinen miekka oli päässyt
tunkeutumaan Paavon sydämmeen siihen aikaan, jolloin hän ilmoittautui
rippikouluun, sitä ei tiedetä, mutta hyvin luultavaa on, ettei
hän mieleltäänkään ollut aivan tavallinen rippikoululapsi.
Mihinpäin hänen ajatuksensa oli suunnattu, todistaa sekin, että hän
pyysi pappia kirjoista poistamaan toisen ristimänimensä, sanoen
tahtovansa omistaa ainoastaan nimen Paavali. Maailma ei häntä
miellyttänyt; Jumalan valtakunta ja sen sankarit vetivät häntä
puoleensa. Mutta että Paavo jo siihen aikaan olisi ollut selvillä
tulevasta tehtävästään, että hän, kuten on väitetty, jo lapsena
oli päättänyt uhrata elämänsä Jumalan valtakunnan levittämiseen
ja, ylpeytensä yllyttämänä, mielikuvituksessaan vertasi itseään
suureen pakana-apostoliin -- tuo otaksuminen on aivan perusteeton
ja ilmeisessä ristiriidassa Paavon silloisen mielialan kanssa.
Palajamme tähän kysymykseen; tässä vain huomautettakoon, ettei
Paavon kotiseuduilla hänen rippikouluaikanaan mitään poikkeuksia
tavanmukaisista kirkollisista oloista vielä ollut ilmaantunut. Ei
ainoakaan maallikko vielä ollut niillä seuduin saarnaajana esiintynyt
eikä tieto muualla toimivista kansanmiehistä tänne ehtinyt. Miten
voisi siis rippikoulupoika ruveta tuota tavottelemaan, jos tämä poika
onkin Paavo Ruotsalainen?
Mitä rippikoulu Paavossa vaikutti, sitä ei tiedetä. Erinomaisempaa
tuo ei lie ollut, koskei hän siitä myöhemmin ystävilleen mitään
puhunut. Mutta sanan siemen iti hänen sydämmessään, odottaen Herran
kevätaikaa päästäksensä kuorestaan puhkeamaan. Se tuli, tämä kevät,
mutta pilvisenä ja kolkkona. Päivät pitenivät, mutta aurinkoa ei
näkynyt, myrskyt särkivät jäät, mutta kaikki näytti niin oudon
kylmältä ja toivottomalta. Ahkeraan luki Paavo raamattua, etsien
siitä rauhaa levottomasti tykkivälle sydämmelleen. Rauhaa hän ei
saanut, vaan sotaa, yhä kovempaa sotaa. Pyhä on Jumala ja vanhurskas
-- tuo totuus leimahti esille joka rivistä, joka sanasta, ja siinä
valkeudessa näki Paavo itsessään syntiä vain. Pakoon hän ei pääse
eikä yritäkään. Hän etsii sovintoa sen Jumalan kanssa, jonka tuomiot
häntä noin ankarasti kohtaavat, sillä ilman hänettä hän ei voi elää.
Mutta Herra on kuin kuluttava tuli.
Paavo oli käynyt Lustigin seuroissa, vaan ei ollut hän niissäkään
löytänyt mitä etsi. Oikeilta tuntuivat opetukset, neuvot monesti
hyviltä, mutta niissä oli kuitenkin jotakin puolinaista -- perille
ne eivät vieneet. Hänkin olisi tahtonut iloita noiden monien kera,
jotka sanoivat Herran löytäneensä, mutta omatunto pani vastaan, sen
soimaukset eivät lakanneet. Hän teki hyviä päätöksiä, vaan ei voinut
niitä toteuttaa. "Kun käsky tuli, virkosi synti jälleen." Miten
eläviltä tuntuivat hänestä heränneet, etenkin nuo kielilläpuhujat,
Juhana Martikainen ja muut salaisuuksien perille päässeet! Häneltä
vain Herra vihassaan kasvonsa salaa, hänen sydämmessään ei kointähti
koita! Tuohon sisälliseen ahdinkoon liittyi ulkonaisiakin vastuksia.
Epäillen olivat omaisensa jo kauan tarkastaneet hänen tilaansa,
pitäen tuota outoa levottomuutta, joka toisinaan näyttäikse
ärtysänä kiivautena, toisinaan toivottomana alakuloisuutena,
alkavan mielenhäiriön enteenä. Pilkalla, uhkauksilla, vieläpä
ruumiinrangaistuksillakin koetettiin häntä estää seuroissa
kulkemasta, vaan kaikki oli turhaa. "Löyhkä-Paavo" näytti olevan
auttamaton. Hän oli käsittämätön muille ja käsittämätön itselleen
[Nämä tiedot P. Ruotsalaisen lapsuuden ja nuoruuden ajasta olen
(1896) saanut muutamilta hänen vanhimmilta tuttaviltaan, enimmäkseen
asessori K. A. Malmbergilta, joka viimemainittu hyväntahtoisesti
sittemmin on ne minulle kirjallisesti esittänyt. Vert. Akiander VI.
6-10.].
Kova ja pitkä oli Paavo Ruotsalaisen ensimmäisen herätyksen aika.
Miksi sen semmoiseksi täytyi muodostua, se on Jumalan salaisuus,
jonka perille ei mikään tutkimus pääse. Vaan ilmaiseepa kuitenkin
tämän merkillisen miehen luonne piirteitä, jotka, inhimillisesti
puhuen, ainakin jossain määrin ovat omiaan meille tähän kysymykseen
vastausta antamaan. Ristiriitaiset taipumukset taistelivat vallasta
Paavon sydämmessä. Hän oli vallattoman iloinen ja sen ohessa
synkkämielinen, kiivasluontoinen, tuittupäinen, vaan samalla
helläsydämminen ja tyyni, kevytmielinen ja syvämietteinen, raaka ja
hienotunteinen. Ja näitä ominaisuuksia liikuttamassa ja toimintaan
pakottamassa oli tavattoman rikas mielikuvitus ja luja tahto.
Ennenkuin semmoinen luonne murtuu ja nöyrtyy itsensäkieltämisen
tielle, täytyy sen kärsiä monet ja kovat iskut, ennenkuin se asettuu
ja tyyntyy Herran armoa säteilemään, täytyy sen saada uuvuksiin asti
taistella. Oudoksuisimmeko, että Paavo Ruotsalaisen täytyi niin kauan
tässä tilassa olla, ennenkuin hän voimatonna turvautui yksin Jumalan
armoon?
Kolme pitkää vuotta taisteli Paavo toivotonta taisteluaan. Turhaan
etsi hän, kehityksessään vähän pitemmälle ehdittyään, neuvoa
ja lohdutusta Lustigin seuroissa. Niissä vallitseva vapaa, yhä
kevytmielisemmäksi yltyvä henki ei voinut häntä tyydyttää. Oli
kyllä noissa heränneissä monta, joille hän saattoi sydämmensä
avata, monta murheen ja vaivan alaista, jotka tuntuivat käsittävän
hänen kärsimisensä, he kun itse taistelivat samaa taistelua,
vaan ei osannut kukaan heistäkään häntä neuvoa. Papeista ei
ollut kysymystäkään, nehän vihasivat heränneitä, tuomiten heidän
kilvoituksensa hulluudeksi, jota tulisi koettaa kaikin tavoin
masentaa.
Tänä pimeänä ahdingon aikana kuuli Paavo puhuttavan eräästä
Laukkaan pitäjässä asuvasta miehestä, jota kiitettiin kristinuskon
salaisuuksiin hyvin perehtyneeksi ja pitkälle pyhityksen tiellä
ehtineeksi. Tämä monesta syystä huomattava henkilö oli _Jaakko
Högman_. Ollen kotosin Iistä, missä oli syntynyt v. 1753, lähti hän
matkoille työnansiota hakemaan. Kaikkialla mihin saapui, todisti
hän puheellaan ja käytöksellään siitä Herrasta, jolle hän oli
elämänsä pyhittänyt. Kuinka vaatimattomasti hän esiintyikin ja miten
vähän huomiota hän tahtoikin herättää, ei voinut pysyä piilossa
se valkeus, joka hänessä asui. Se loisti yön pimeässä, ennustaen
päivän koittoa sydänmaitten nukkuville asukkaille. Högman ei
koonnut ympärilleen suuria kansanjoukkoja eikä missään muodostanut
uskonnollista puoluetta, hän näkyy päinvastoin karttaneen julkista
esiintymistä ja tahtoneen toimia ainoastaan pienemmissä piireissä.
Matkoillaan piti hän rukoushetkiä taloissa, varoitti jumalattomia
ja lohdutti murheellisia, neuvoen kaikkia sen vapahtajan tykö, joka
ainoana voi Aatamin langenneita lapsia auttaa. Tyyntä ja hiljaista
oli hänen esiintymisensä, se ei lumonnut ihmisiä, ei herättänyt
heidän uteliaisuuttaan, ei murtanut mieliä eikä ajanut liikkeelle,
mutta salaisella voimallaan painoi se raolle monen sydämmen oven,
siellä täällä herättäen ijankaikkisen elämän kaipuuta. Högmanin
elämänvaiheista tiedetään, että hän, kuljettuaan muun ohessa myöskin
Iisalmen läpi, ensin asettui asumaan Pielavedelle sekä myöhemmin
Jyväskylään, missä hän varmuudella oleskeli jo v. 1786 ja kuoli
heinäkuun 22 p:nä 1806. Hän elätti itseään sepäntyöllä ja kaupalla.
Kaikki, jotka tulivat tekemisiin hänen kanssaan, kiittivät häntä
hurskaaksi, raittiiksi ja rehelliseksi mieheksi. Kristittynä ja
hengellisenä neuvonantajana näkyy hän saavuttaneen verrattain
laajalle ulottuvan maineen. Etenkin oli hänellä paljon ystäviä
Kangasniemellä, missä hän kauppamatkoillaan usein kävi. Mutta ettei
Högman ollut kutsuttu vaikuttamaan tuntuvampaa muutosta Suomen kirkon
oloissa, sitä osottaa sekin seikka, ettei hänen esiintymisensä
tuottanut hänelle minkäänlaista vainoa maallisen tahi kirkollisen
vallan puolelta. Päinvastoin suosivat häntä kaikki; papitkin
neuvottelivat hänen kanssaan hengellisissä asioissa [L. J. Niskanen;
Akiander VI, 2-3.].
Tämän miehen puoleen päätti Paavo Ruotsalainen kääntyä. Pitkä oli
matka ja vaikea, sen hän tiesi, mutta vielä raskaampi oli hänen
sisällinen ahdinkonsa. Hänen täytyy päästä lähtemään ja päästä
perille, maksoi minkä maksoi. Tässä sopii syyllä kysyä: neuvoako
tuolla tavoin etsimään se lähtee, joka jo rippikoulussa on päättänyt
ruveta muille neuvomaan autuuden tietä? Niinkö masentunut ja
ahdistettu se on, joka, suurta tulevaisuutta tavotellen, tahtoo
kantaa ainoastaan apostolin nimeä?
Vastoin isänsä tahtoa sekä voimatta hankkia itselleen edes
välttämättömimmät matkatarpeet lähti Paavo v. 1799 jalan taivaltamaan
tuota pitkää matkaa. Kerjäten täytyi hänen elatuksensa hankkia ja
monenkaltaiset muut vaivat kärsiä, ennenkuin hän saapui Jyväskylän
kappeliin, missä tuo kuuluisa seppä siihen aikaan asui. Högman
työskenteli pajassaan, kun Paavo saapui hänen kotiinsa. Tarkastaen
työtään, lausui hän muutamia raakoja sanoja, joista arkatuntoinen
matkustaja aluksi loukkaantui. Paavo oli tullut pyhää miestä
tapaamaan eikä voinut ymmärtää, miten hän semmoisia saattoi puhua.
Kuinka vähäpätöinen tämä tapahtuma muutoin onkin, ansaitsee se
erityisestä syystä huomiota. Tunnettu on, että Paavo elämänsä
loppuun tunnusti Högmanin hengelliseksi isäkseen, jonka neuvoihin
ja opetuksiin hän ehdottomasti luotti. Tunnettu on niinikään, että
Paavo johdattaessaan ihmisiä elämän tielle, monesti tahallaan
käytti raakoja sanoja, joista häntä täydellä syyllä on moitittu.
Jos hänen luonteessaan, jota silloisen talonpoikaiskansan tavat ja
sivistyskanta eivät olleet omiaan sievistämään, olikin taipumusta
tuommoiseen esiintymiseen, on epäilemättä Högmanin esimerkki
tässäkin suhteessa häneen paljon vaikuttanut. Tätä otaksumista
tukee etenkin se seikka, että Paavo vielä vanhoilla päivillään
mieltymyksellä kertoi, miten nuo Högmanin pajassa kuulemansa sanat
olivat vapauttaneet hänen väärän pyhyyden orjuudesta. -- Ennenpitkää
huomasi Paavo, ettei hän ollut erehtynyt toiveissaan Högmanin
suhteen. Monin kerroin palkittiin nyt matkan kärsimiset ja vaivat.
Kerrottuaan miten hän pitkät ajat turhaan oli etsinyt rauhaa, miten
omantunnon soimaukset ja Jumalan viha häntä yhä raskaammin painoivat
kaiken sen uhalla, mitä hän tiesi Vapahtajan syntisten edestä
toimittamasta pelastuksesta, ilmoitti Ruotsalainen tulleensa Högmanin
luo häneltä saamaan neuvoa onnettomaan tilaansa. Tämä vastasi:
"Yksi sinulta puuttuu ja sen kanssa kaikki: Kristuksen sisällinen
tunto". Lustig oli kyllä "oikein neuvonut vanhurskauttamiseen asti",
kuten L. J. Niskanen muistokirjassaan lausuu, mutta siihen hän
kuulijansa jätti, pystymättä heitä pitemmälle johtamaan. Syntisen
ensimmäinen vanhurskauttaminen oli hänelle kylliksi. Tämän opin
heikko puoli on, että se jättää ihmisen elämään ensimmäisessä
vanhurskauttamisessa saadun armon varaan, kehottamatta häntä uutta
joka päivä etsimään. Tuossa asemassa päästään kyllä rikkaiksi
omissa silmissään, vaan Herran rikkautta se ei ole. Vanha ihminen
virkistyy jälleen, alkaa pukeutua jumalisuuden muotoon, ryhtyy hyviä
töitä tekemään ja menestyykin niissä, mikäli asian ulkomuodosta on
kysymys, monesti niin hyvästi, ettei sydän enää kuule Pyhän Hengen
nuhteita, ne kun vakaantunut luulousko yhä taitavammin osaa selittää
vihollisen kiusauksiksi. Tuohon ansaan ei Paavo kuitenkaan ollut
takertunut. Siihen joutumasta oli häntä estänyt Herran armo, joka
hänen syvällisessä luonteessaan löysi monta liittymiskohtaa. Mutta
epäuskoon hän sortui, kun ei hän tuntenut uskon alkajaa ja päättäjää,
Kristusta. Högmanin sanat kirkastivat hänelle tämän salaisuuden. Nyt
säteili armon aurinko valoaan hänen synkkään mieleensä, vapauttaen
hänet sen kovan talven kahleista, jonka orjana hän turhaan oli
koettanut liikuttaa henkensä jähmettyneitä voimia. Hän, juuri hän,
oli yksi noita raskautettuja ja työtä tekeviä, joita, kuten Högman
neuvoi, Vapahtaja kutsuu luoksensa saadaksensa heitä virvottaa.
Ihmetellen kuunteli Paavo tuon valistuneen, Herran koulussa kokeneen
miehen puhetta taivaan valtakunnan ja elämän tien salaisuuksista.
Eivät joutuneet ne opetukset hukkaan: syvään kätki totuutta etsivä
nuorukainen ne sydämmeensä. Högman terotti vieraalleen sitä
totuutta, että niinkuin ensimmäinen parannus, jos Herra saa sen
meissä vaikuttaa, johtaa Kristuksen tykö ja hänessä etsittävänsä
löytää, niin velvoittaa se yksin hänestä edelleenkin elämään. Paavo
ymmärsi nyt, että Herran tie on ristin tie, että sillä tiellä ei
tullakaan suuriksi vaan pieniksi, ei pyhiksi vaan syntisiksi, joiden
täytyy asettua alimmalle asteelle ei vain matkan alussa, vaan aina
edelleenkin, ja alkaa parannustyönsä alusta, aivan alusta, joka
päivä, sisällisesti ikävöiden Herraa, kun hän kasvonsa salaa, kunnes
päivä jälleen koittaa. Hänestä tuntui niin sanomattoman turvalliselta
saada heittää kaikki syntinsä, kehnon parannuksensa, heikon uskonsa
ja kelvottoman pyhityksensä sen Vapahtajan päälle, joka pyhän Jumalan
edessä valvoo syntisten huonoa asiaa. Kerjäläissauva kädessään aikoo
hän tästälähtien Kristusta seurata [Kertonut (1899) L. J. Niskasen
poika Kusti N. sekä asessori K. A. Malmberg (1896).].
Köyhänä oli Paavo saapunut Högmanin tykö ja köyhänä hän hänen
luotaan poistui. Kyllä hän ennenkin oli nähnyt syntinsä ja niitä
kauhistunut Siinain valossa, mutta vasta siinä valkeudessa, joka nyt
Golgatan rististä säteili hänelle, uskalsi hän luoda silmänsä synnin
turmeluksen pohjattomaan syvyyteen, sillä tämä valkeus kirkasti
hänelle Jumalan armon vielä suuremmaksi. Niin köyhänä, alastomuuteen
asti köyhänä, hän palasi, mutta hänellä oli sanomattoman rikas ja
armollinen Herra. Tämän Herran turvissa vaelsi Paavo kotiapäin niitä
taisteluja taistelemaan, jotka häntä Iisalmella odottivat. Ettei
hänen mielensä enään ollut niin masentunut kuin se mennessä oli,
todistaa seuraava paluumatkalla sattunut tapahtuma, jonka siitäkin
syystä tässä kerromme, että se osoittaa, miten altista kansa siihen
aikaan oli tiedustelemaan elämän tietä. On ikäänkuin toivoisi se
maallikoilta saavansa tietoa elävästä kristillisyydestä, turhaan tätä
papeiltaan kauan odotettuaan. Eräänä iltana saapui Paavo Suonenjoen
pitäjässä taloon, jonka asukkaat tekivät häneen miellyttävän
vaikutuksen. Erinomaisella lapsellisella kunnioituksella kohtelivat
talon pojat, jotka jo olivat täysi-ikäisiä miehiä, vanhaa isäänsä
ja samoin heidän vaimonsa anoppiaan, talon vanhaa emäntää. Paavo
pyysi ja sai yösijaa talossa. Hänen vuoteensa valmistettiin tupaan
lähelle isännän sänkyä. Ennenkuin nukuttiin, kysyi Paavo vanhukselta:
"Mitenkä sielunne asian laita on? millaista hengellistä elämää
olette eläneet?" Vanhus vastasi: "Nuoruudesta asti olen lukenut
raamattua ja Vegeliuksen postillaa, mutta tällä kaikella en ole
löytänyt rauhaa sielulleni enkä ymmärrä, mitä tulisi tehdä; omatunto
todistaa, että pahoin on asiat". Sydämmensä kyllyydestä puhui Paavo
isännälle vielä samana iltana parannuksen tarpeellisuudesta ja
syntisten Vapahtajasta. Kun hän aamulla heräsi, kutsui vanhus hänen
vierashuoneeseen, tarjosi hänelle kahvia, joka siihen aikaan ei
ollut tavallista, sekä lausui: "Millainen vieras sinä oikeastaan
olet, kun minun niin levottomaksi teit? Tuomio pauhaa tunnossani,
enkä tiedä mitä tehdä. Siivolla jumalisuudellani olen vain joutunut
kauas elävästä uskosta." Huonon ilman vuoksi Paavo ei vielä sinä
päivänä lähtenyt, vaan jäi isännälle jakelemaan elämän sanaa. Kun hän
parin päivän kuluttua jätti hyvästi vanhukselle, lausui tämä: "Jos
vielä näillä seuduin kuljet, niin käy katsomassa" [Kertonut Kusti
Niskanen.].
Ensi kerran oli Paavo esiintynyt hengellisenä neuvonantajana.
Menestys oli silminnähtävä ja rohkasi hänen mieltänsä. Vaan ei
hän silti ylpeillyt, hän päinvastoin nöyrtyi Herran edessä, jonka
halpana välikappaleena vain hän oli ollut. Ja nöyrtymään vaativat
häntä olot Iisalmella, hänen sinne saavuttuaan. Moitetta ja nuhteita
sai hän kodissaan osakseen, ja karsain silmin katselivat häntä
heränneet, varsinkin Lustig, joka jo siihen aikaan näkyy huomanneen
Paavon etevyyden ja aavistaneen siltä taholta uhkaavaa vastarintaa.
Suurenemistaan suureni juopa näiden miesten välillä. Jos Paavo jo
ennen lähtöänsä Högmanin tykö oli epäillyt Lustigin uskonnollista
kantaa, oli hän matkallaan selvään tullut ymmärtämään, miten
pintapuolinen se todellakin oli. Omasta kokemuksesta tiesi hän,
miten turhaa on yrittääkään tehdä parannusta etsimättä joka päivä
puhdistusta Kristuksen veressä ja uutta voimaa hengelliseen elämään.
Lustigin puheet eivät enää voineet häntä lumota, ja heränneitten
seuroissa vallitseva lihallinen mieli inhotti häntä. Umpeen oli
kasvamassa totuuden hengen herännäisyyden ja maailman välille
raivaama raja. Tuo tuli näkyviin hartausseuroissakin. Niin suureksi
oli vallattomuus kasvanut, että Lustig päätettyään hartauspuheensa
joskus tarttui viuluun, soitolla kehottaen seuraväkeä tanssimaan.
Tätä huvitusta puolusti hän salmistan sanoilla "kiittäkää Herraa
harpuilla ja tanssilla". Paavo ei enää saattanut vaieta. Eräässä
hartaustilaisuudessa esiintyi hän julkisesti Lustigin ja hänen
kuulijakuntansa maailmallista, Kristuksesta eksynyttä kristillisyyttä
vastustamaan. Mutta vaikka hän puhui innostuksella ja tuolla totuuden
salatulla voimalla, joka löytää tien arkatuntoisiin sydämmiin, ei
voinut hän tällä kertaa heränneisiin vaikuttaa. Suuri oli Lustigin
valta kansan yli; ei hän ensi taistelussa sortunut, jos vastustaja
olikin Paavo Ruotsalainen. "Et saa olla suupaltto vanhain seassa"
huudahti hän ylimielinen hymy huulillaan. Vaan ei peräytynyt Paavo.
Syntyi väittely, jonka seurauksena oli, että Ruotsalainen ja hänen
kanssaan muutamat naiset erosivat muista heränneistä, muodostaen
pienen ystäväpiirin, joka tuon lukuisan, Lustigin johtaman iloisen
seurajoukon pilkkaamana vielä kylvi kyyneleillä. --"Ei minulle jäänyt
kuin viisi akkaa" oli Paavon tapana tästä vanhoilla päivillään
kertoessaan sanoa [L. J. Niskasen muistokirja; asessori K. A.
Malmberg.].
Synkältä näytti herännäisyyden tulevaisuus. Lustigin kuulijakunta
kasvamistaan kasvoi, mutta yhä pintapuolisemmaksi siinä vallitseva
henki muuttui. Kristityn vapauden nimessä antautuivat useimmat
yhä rohkeammin seurusteluun maailman lasten kanssa ja tuohon
kevytmieliseen hengellisyyteen, joka, entiseen kääntymiseen luottaen,
kadottamistaan kadottaa Herran pelvon hengen.