Hinekseltä pääsi hämmästyksen huuto, hältäkin, ja samassa kun hän

ryntäs eteen nähdäkseen paremmin, kirposi minun ranteeni hänen

kourastaan; ja se, joka samassa hetkessä sai jalat allensa ja lippasi

tiehensä, s'olin minä se.

Tie oli tyhjänä ja aivan pimeä -- leimausten välillä -- ja minä

suorastaan _lensin_ eteenpäin. Tullessani kaupunkiin näin, ett'ei

ketään liikkunut ulkona tuossa pahassa ilmassa; senpä tähden en

huolinutkaan hiipiä pitkin takakatuja, vaan pötkin suoraan suurinta

katua ylös; ja lähestyessäni meidän taloamme, tähtäsin sitä silmälläni

ja näin, että siell' oli aivan pimeä. Se minua vähän suretti, vaikk'en

oikein tiennyt minkä tähden. Mutta viimein, juur juostessani portin

ohi, välkähti valo Mary Janen ikkunasta! -- hän oli sytyttänyt

kynttilän. Sydämmeni paisahti rinnassani tuossa tuokiossa kuin

leimahtava kokkoliekki; ja samassa silmänräpäyksessä olin jo jättänyt

taakseni pimeään koko talon, ja minä tiesin, ett'ei sit' enää tulis

tieni varrelle tässä elämässä. Hän oli, kun olikin, paras tyttö mit'

ikinä olen nähnyt, ja häness' oli _ruutia_.

Päästyäni kaupungin ulkopuolelle, rupesin heti tähystelemään jotain

venettä lainaksi, jolla voisin soutaa saarelle, jossa Jim oli

lauttoinemme; eikä siinä kauvan viipynytkään, ennenkun leimauksen

valossa sain nähdä yhden, jok'ei ollut lukossa. Minä hyppäsin siihen,

irrotin nuoranpätkän, josta s'oli kiinni rannassa, ja työnsin vesille.

Saari oli hyvän matkan päässä, melkein keskellä jokea, mutta min'en

suinkaan kuhnustellut; ja kun vihdoin tulin perille lautalle, olin

niin lopussa ja uupunut, että kernaimmin olisin pannut pilkalleni

hengähtämään ja haukottelemaan, jos siihen olis ollut aikaa. Mutta

niinpä ei ollut. Hyppäsin vain lautalle ja huusin:

"Nous' ylös, Jim, ja laske lautta vesille! Jumalan kiitos, me ollaan

niistä päästy!"

Jim ryntäsi ulos suojuksesta ja tuli vastaani minua syleilläkseen;

niin hän oli iloissaan. Mutta kun samassa leimahti ja minä hänet näin,

lensi sydämmeni suoraa päätä kurkkuun, ja minä kukerruin takaperin

jokeen; olin peräti unohtanut, että hän oli vanha kuningas Lear vainaja

ja hukkunut Arapialainen, tai mitä se nyt olikaan, ja hän oli totta

maarian pelättää pernatkin ulos kurjasta krupistani. Mutta Jim onki

minut tuossa paikassa ylös joesta ja tahtoi minua syleillä ja siunata;

niin iloissaan hän oli, kun min' olin jälleen kotona ja kuningas ja

herttua hiidessä. Mutta minä sanoin:

"Ei nyt, Jim -- jätetään nuo aamiaiseen! Laske vesille ja annetaan

mennä!"

No, tuossa paikassa oli kokkanuora poikki, ja pois me luisuttiin

virrassa. Ja voi kuinka ihanalta siinä tuntui, kun me jälleen oltiin

kahden kesken vain, vapaina väljällä joella eikä noita sen tuhannen

kuninkaita enää ollut meitä vaivaamassa. Minun täytyi siinä iloissani

pistää vähän tanssiksi ja panna pari kuperkeikkaa, en voinut siihen

mitään. Mutta yrittäessäni kolmatta kuperkeikkaa, kuulin äänen, jonka

tunsin varsin hyvin -- ja pidätin henkeäni ja kuultelin -- ja aivan

oikein, ens leimauksen lentäessä veden yli näin muutaman veneen

viiltävän meitä kohden. Niin s'on tässä maailmassa, älä nuolase

ennenkun tipahtaa! Siinä istuivat soutamassa kaiken tarmonsa takaa

kuningas ja herttua.

Minä viskausin pitkin pituuttani alas lautalle, ja vähältä oli, ett'en

porahtanut poraamaan.

Kahdeksas luku.

Tuskin olivat he päässeet lautalle, ennenkun kuningas ryntäsi päälleni

ja tarttui minua kaulukseen ja sanoi:

"Vai niin, vai aioit sinä pettää meidät, penikka! Tahoit päästä

seurastamme, junkkari -- hä?"

Minä kirkuin:

"En, en suinkaan, teidän majesteettinne! Älkäähän toki!"

"No, sano sitten ja sano heti, mikä sull' oli mielessä, sinä pikku

kanalja, tai minä väännän niskas nurin!"

"Sanon, sanon, teidän majesteettinne. Mies, joka piti minusta kiinni,

oli hyvin hyvä mulle ja sanoi, että häll' oli ollut poika, melkein yhtä

vanha kuin minä, jok' oli kuollut viime vuonna, ja häntä säälitti,

sanoi hän, nähdessään minut niin suuressa vaarassa; ja kun he sitten

kaikki, kun tuo rahapussi löydettiin, ryntäsit kirstulle, päästi hän

käteni ja kuiskas: 'Pötki tiehes nyt, tai hirttävät he sinut'. Miks'

olisin jäänyt siihen seisomaan? Enhän _minä_ mitään voinut. Olisinko

jäänyt siihen heidän hirtettäväkseen? Eihän siit' olis ollut hyötyä

kellekkään. Minä juoksin tieheni, löysin veneen ja riensin tänne ja

pyysin Jimin laskea sukkelasti ulos, tai saisit he minut kiinni ja

hirttäisit minut, sanoin mä, ja mä sanoin myös pelkääväni, että te ja

herttua ette enää olis hengissä, ja min' olin hirveän suruissani ja Jim

myös, ja sitten olin hirveän ilonen nähdessäni teidän tulevan. Kysykää

Jimiltä, eik' ollut niin."

Jim sanoi ett' oli niin, mutta kuningas käski hänen pitää kitansa ja

ravisteli minua taas kovasti kauluksesta ja uhkasi hukuttaa minut.

Silloin sanoi herttua:

"Anna pojan olla, sinä vanha hupakko! Olisikko _sinä_ tehnyt toisin? Ja

kysyitkö sinä _häntä_, kun pääsit heidän kynsistään? En ainakaan _minä_

muista, ett' olisit sitä tehnyt."

Kuningas hellitti minusta ja rupes sen sijaan kiroamaan tuota kaupunkia

ja kaikkia ihmisiä siellä. Mutta herttua sanoi vain:

"Kiroile sinä ennen omaa tyhmyyttäs, niin teet oikein; oot sen

rehellisesti ansainnut. Sin'et oo saanut aikaan yhtään järkevää juonta

koko tässä yrityksessä, pait mitä tulee tuohon siniseen nuoleen

karvarin rinnassa. S'oli nerokas keksintö; se pelasti meidät. Ilman

sitä olisit he pistäneet meidät putkaan kunnes Englantilaisen tavarat

olisivat tulleet - ja sitten -- kuritushuone, jumal'avita! Mutta tuo

konsti saattoi heidät hautausmaalle, ja siellä he onneksemme löysivät

kultapussin. Jos nuo narrit eivät olis menettäneet kaikkia malttiaan

rynnätessään ruumisarkulle ja antaneet meidän siinä samassa luistaa,

niin me varmaankin nukuttais kravatit kaulassamme tän' yönä --

kravatit, jotka kestää ja pitemmät kuin _me_ tarvitaan."

He vaikenit hetkeksi ja miettivät. Sitten sanoo kuningas ikääskuin

hajamielisesti:

"Niin, niin -- ja me kun luultiin, että _neekerit_ olit varastaneet

pussin!"

Minä säpsähin vähäsen.

"Niin", sanoi herttua hyvin hitaasti ja ivallisella äänellä, "me

_luultiin_ niin."

Noin puolen minuutin päästä hönisi kuningas:

"Eli oikeastaan -- _minä_ luulin niin."

Herttua sanoi samaan tapaan:

"Päin vastoin -- _minä_ niin luulin."

Kuningas tiuskasi:

"Kuule, Bilgewater, mitä pirua sinä tarkotat?"

Herttua vastas hyvin reippaasti:

"Jos siksi tulee, pitäis minun kysyä sulta, mitä pirua _sinä_ olet

tarkottanut."

"Älä lörpöttele!" sanoi kuningas hyvin ivallisesti; "sinä kenties kävit

unissas, tietämättäs mitä teit?"

Herttua nyt kiivastui kovasti ja sanoi:

"Ole sinä, jumaravita, lörpöttämättä mielettömiä. Luulekko mua

hulluks? Ethän väittäne, että _minä_ tiedän kuk' oli kätkenyt rahat

ruumisarkkuun? Hä?"

"Kentiespä niin väitän -- sillä sitä ei tehnyt kukaan muu kuin teidän

herttuallinen korkeutenne itse."

"S'on valetta!" ja herttua karkasi hänen päällensä. Kuningas ulvoi:

"Älä kurista minua! -- Minä peruutan!"

Herttua sanoi:

"No, tunnusta sitten ensiks, että _sinä_ kätkit rahat sinne ja tuumasit

päästä minusta, kun sopis, ja sitten hiipiä yksinäs sinne ja kaivaa

rahat ylös haudasta ja pitää ne itse kaikki tyyni."

"Ootappa vähä, herttua -- vastaa mulle ens rehellisesti yhteen

kysymykseen; sano mulle, että _sinä_ et pannut pussia kirstuun, niin

uskon sinua ja peruutan kaikki mitä sanoin."

"Sinä riivatun vanha kanalja, sinä tiedät varsin hyvin, ett'en minä

sitä tehnyt. No!"

"Hyvä, hyvä, minä uskon sinua. Mutta vastaa mulle vielä yhteen ainoaan

kysymykseen -- älä suutu nyt -- etkö sinä _aikonut_ nykästä noita

rahoja ja kätkeä niitä? Sano nyt, veli kulta!"

Herttua vaikeni hetkeksi; sitten sanoi hän:

"No -- miten lie ollutkaan, mutta minä sitä en kuitenkaan _tehnyt_.

Mutta _sinä_, sinä et ainoastaan aikonut sitä, vaan sinä teit sen myös."

"Vaikka kuolisin tuohon paikkaan, herttua -- minä en sitä tehnyt,

kautta kunniani! Enhän sano, ett'en sitä _tuumannut_, sillä, Jumala

paratkoon, minä tuumasin sitä; mutta sinä -- ei, vaan joku ennätti

eelleni."

"Sinä valehtelet! Sinä teit sen, ja sinun täytyy se nyt tunnustaa,

taikka -- --"

Rupesi jo korisemaan kuninkaan kurkussa, ja hän sai töin tuskin

prässätyksi ulos:

"No-oh! _Minä tunnustan_!"

No, se ilahutti minua, semmonen tunnustus, ja minusta tuntui nyt paljo

turvallisemmalta. Herttua hellitti kätensä hänen kurkustaan ja sanoi:

"Jaa, jos sinä vielä kiellät, niin piru vie hukutankin sinut. Niin,

istu siinä nyt rääkymässä kuin laps kakara -- s'on sulle juur omiaan,

tuolla viisin tehtyäs. Onko koskaan nähty mokomaa vanhaa sikaa --

nielee vaikka omat porsaansakin. Ja minä kun luotin sinuun kuin

omaan äitiini! Ettäs et häpee seisoa kuulemassa, kun muutamia köyhiä

neekeri parkoja syytetään viattomasti, -- puhumattas sanaakaan heidän

hyväkseen! Saakeli, johan ymmärrän miks niin hartaasti tahoit, että

meidän piti täyttää kassavaillinki -- sinä tahoit narrata multa vielä

nekin rovot, jotka olin ansainnut Kameleontilla ja muilla affääreillä,

ja nykästä itselles _kaikki tyyni_!"

Kuningas sanoi nöyrästi ja vieläkin itkuäänellä:

"Mutta hyvänen aika, sinähän itse keksit tuon, että täytettäis

kassavaillinki."

"Tuki turpas! Min'en jaksa kuulla!" sanoi herttua. "Näet nyt mihin on

jouduttu. He saivat kaikki omat rahansa takasin ja _sitä paitse_ meidän

rahamme, niin ett'ei meill'oo jälellä kuin pari kurjaa kolikkoa. Mee

nukkumaan, vanha roisto, ja katso, ett'et enää eläessäs laita mitään

kassavailinkia _mulle_, sanon mä."

Hyvin nolattuna kömpi kuningas lautasuojukseen ja otti framille

viinapullonsa, lohduttaakseen itseään; ja ennen pitkää aukasi

herttuakin puolestaan pullonsa. Ja puolen tunnin kuluttua olivat

he paraat ystävykset mit' olla voi, ja mitä enemmän he päihtyivät,

sitä hartaammaksi kävi ystävyys, kunnes he viimein nukkuivat toinen

toisensa syliin. Hirveän humalassa he olivat, mutta minä huomasin,

ett'ei kuningas kuitenkaan ollut niin humalassa, että hän uudelleen

olis ruvennut kieltämään kätkeneensä rahapussin. Ja se seikka minua

ilahutti. Kun he lopulta jo kuorsasit täyttä vauhtia, oli Jimillä ja

mulla pitkä juttuhetki, ja minä kerroin hälle kaikki tyyni.

Yhdeksäs luku.

Nyt ei me moneen, moneen päivään uskallettu seisahtua minkään kaupungin

viereen; me vain kulettiin suoraa tietä eteenpäin keskeltä virranuomaa.

Me oltiin nyt kaukana etelässä, lämpimän ilman maassa, ja hyvin kaukana

kotoa. Me nähtiin puita, joissa kasvoi Espanjan sammalta, jota riippui

alas oksista pitkänä harmaana partana. En ollut ennen nähnyt mitään

semmoista; tykkäsin, että metsät näyttivät kovin juhlallisilta ja

kolkoilta. No, nuo molemmat kanaljat arvelit nyt, ett' oltiin kylliks

kaukana kaikista vaaroista; ja niinpä he taas alkoivat harjottaa

ammattiaan kylissä ja kaupungeissa.

Ensiks pitivät he pari raittiusesitelmää, mutta tulot niistä piisas

tuskin kunnolliseen humalaan heille kumpasellekkin. Muutamassa toisessa

kylässä yrittivät he pitää tanssikoulua; mutta he eivät osanneet

tanssia enemmän kuin vanha kenkuru, niin että jo ens kerralla, kuin he

viskelit koipiansa ja potkivat kuin hevoset, iso joukko ihmisiä törmäsi

sisään ja potkasi heidät ulos kaupungista. Toisessa paikassa pitivät he

luentoja "kaunopuheliaisuudesta", mutta he eivät saaneet kaunopuhella

kauvan; kuulijat nousivat paikoiltaan nyrkit tanassa ja käskivät heidän

mennä h -- vettiin. Sitten koittivat he lähetyskokouksia ja spiritismiä

ja sanoivat olevansa tohtoreita ja tietäjiä ja jumala ties mitä;

mutta mikään ei vain tahtonut onnistua. Viimein lannistuivat he aivan

kokonaan ja makasit vain pitkällään lautalla, puolet päivästä yhteen

mittaan, tuumaten ja tuumaten vain, hiiskumatta halkaistua sanaa; ja

kovin he näyttivät nyreiltä ja kiukkuisilta.

Viimein muuttivat he tapaa ja rupesit supattelemaan puoliääneen

keskenänsä lauttamökissä - pari kolme tuntia yhteen mittaan, niin että

Jim ja minä tultiin levottomiks. Se näytti rumalta, ja me luultiin,

että heill' oli jotain vielä pirullisempaa mielessä kuin koskaan ennen.

Me tuumattiin ja tuumattiin, ja viimein tultiin me siihen päätökseen,

että he aikoivat murtautua johonkin taloon tai kauppapuotiin tai

kenties ruveta tekemään väärää rahaa tai jotain semmoista. Siitä me

pelästyttiin kovasti, ja me sovittiin keskenämme, että me ei ruvettais

mihinkään tekemisiin heidän kanssaan mokomissa ammateissa, vaan me

annettais heille palttua milloin vain ensiks sopi ja luistettais

tiehemme niin pian kuin suinkin. No, varhain eräänä aamuna kätkimme

me lautan hyvään piilopaikkaan pari virstaa muutaman kehnonpuoleisen

kauppalan alapuolelle, jonka nimi oli Pikesville; ja kuningas meni

maihin ja käski meidän muiden pysyä lautalla ja olla hiljaa, sillaikaa

kuin hän pistäytyi kaupungissa tiedustelemassa, olisko kukaan siellä

vielä kuullut puhuttavan Kuninkaallisesta Kameleontista. ("Olisko

siellä mitään taloa, johon sopis murtautua, kai tarkotat sä", aattelin

itsekseni; "ja kun ootte toimittaneet murtovarkauden ja palaatte tänne

takasin, niin kummeksitte suuresti, mihin minä ja Jim ja lautta ollaan

joutuneet -- ja kummeksia saatte"). -- Hän sanoi myös, että jos hän ei

olis palannut puolipäivän aikaan, niin voitais herttua ja minä päättää,

että kaikki oli hyvin, ja tulla sinne hänen perästään.

Me jäätiin siis lautalle. Mutta vähän ajan päästä rupes herttua

rehkimään ja hikoilemaan kovin ja oli nähtävästi kovassa

pinnistyksessä. Hän toreli ja haukkui meitä jos jostakin, ja kaikki,

mitä me tehtiin, oli tyhmästi ja hullusti tehty mukamas. Me nähtiin

selvästi, että joku lemmontyö oli tekeillä. Minä oikein olin ilonen,

kun oltiin puolipäivässä eikä mitään kuningasta näkynyt; saatiinhan

toki vähän vaihtelua ja kenties vaihtelua oikein piisalle asti, jos

minä pääsisin pujahtamaan tieheni hyviss' ajoin. No, minä ja herttua

mentiin siis kaupunkiin ja me haimme siellä kuningasta jos jostakin.

Viimein löysimme sen vanhan itikan muutamasta pienestä, kurjasta

kapakasta, ja hän oli aivan sikapäissään, ja joukko jätkiä piti häntä

pilanaan ja ärsyttivät häntä. Hän kiroili ja toreili minkä jaksoi,

mutt' oli niin tällingissä, ett'ei pysynyt pystyssä eikä siis voinut

heille mitään. Herttua alkoi haukkua häntä vanhaksi pöllöksi, ja

kuningas antoi takasin minkä pystyi. Kun h'olit oikein paraimmassa

vauhdissaan, luiskahin minä tieheni ja juoksin rantatietä alas kuin

ajettu kauris; ja minä päätin mielessäni, että jumaliste pitikin aikaa

kulua ennenkun he saisit nähdä minua ja Jimiä tässä maailmassa. Tulin

perille aivan hengästyksissäni, mutta niin turkkasen ilosena, ja huusin

täyttä kurkkua:

"Päästä irti, Jim! Nyt lähetään!"

Mutta kukaan ei vastannut, eikä ketään tullut suojuksesta. Jim oli

poissa! Minä huusin, huusin uudelleen ja taaskin uudelleen; juoksin

sinne tänne metsässä huutaen ja kiljahtaen, mutta turhaan -- vanha Jim

oli hukassa. Viimein istuin maahan ja puhkesin itkemään; en voinut

sille mitään. Mutta kauvan en siinä pysynyt. Menin maantielle ja

kävelin sitä kappaleen matkaa, tuumiskellen pitkin päätäni mitä nyt

tekisin. No, yhtäkkiä tuli vastaani muuan poika, ja hältä kysyin, oliko

hän nähnyt muuatta vierasta neekeriä, jok' oli puettuna niin ja niin;

ja hän sanoi:

"Oon kyllä."

"Missä sitten?"

"Tuoll' alempana, Silas Phelpsin talolla, kolme virstaa tästä. S'oli

karkuneekeri, ja h'olit panneet hänet kiinni. Häntäkö sinä haet?"

"Johan nyt! Minä tapasin hänet sattumalta metsässä pari tuntia

sitten, ja hän sanoi, että jos huutaisin, niin hän leikkais maksan

rinnastani -- ja sitte käski hän minun panna maata ja pysyä paikalla

siinä, ja minä tein sen. Oon maannut siellä tähän asti; en uskaltanut

liikahtaakkaan."

"No", sanoi hän, "sinun ei tarvitte pelätä enään; hän on kiinni nyt.

Hän oli karannut jostain paikasta etelämpänä, sanoivat."

"S'oli kai hyvä saalis niille, jotka saivat hänet?"

"Oli. Hänest' on kakssataa dollaria palkintoa. S'on kuin noukkis rahoja

maantieltä."

"Ompa totta maarian -- ja nuo rahat olisivat nyt minun, jos olisin

ollut vähä vahvempi. Minähän hänet ensiks näin. Kuka pani hänet kiinni?"

"S'oli eräs vanha mies -- muuan vieras -- ja hän möi oikeutensa

neljästäkymmenestä dollarista, sillä hän oli menossa jokea ylöspäin

eikä tahtonut oottaa enää, sanoi hän. Minä olisin oottanut, minä,

vaikka seittemän vuotta."

"Niinpä minäkin", sanoin mä. "Mutta kenties hänen oikeutensa ei

olekkaan sen enempää väärtti, koska hän antoi sen mennä mokomasta

polkuhinnasta. Kenties piilee jutussa jotain peevelin peliä?"

"Ei niin mitään. Minä näin itte kuulutuksen. Hän on siinä kerrottuna

ihan säntilleen -- kuin kuvassa -- tukasta varpaaseen, ja siinä

sanotaan mihin tilaan hän kuului, siell' alapuolella New-Orleansia.

Ehei, se afääri ei ole mitään huijausta, s'on vissi se. Kuules, anna

mulle tupakkamälli, jos sull' on."

Mull' ei ollut mitään mälliä, ja hän meni matkoihinsa. Minä menin alas

lautalle jälleen ja istuin suojukseen ajattelemaan asiaa. Mutta vaikka

ajattelin niin, että päätäni rupes pakottamaan, niin en keksinyt mitään

keinoa päästäkseni tästä pälkähästä. Kaiken tämän pitkän matkan perästä

ja kaikesta siitä huolimatta, mitä me oltiin tehty noiden roistojen

hyväksi, niin oli nyt kaikki hukassa, he kun sydämettömyydessään olit

tehneet meille semmosen konnantyön ja saattaneet Jim paran orjaksi

jälleen koko elinajaksensa, vieläpä vierasten ihmisten luo, kurjasta

neljästäkymmenestä dollarista.

Minusta tuntui jo siltä kuin Jimin -- koska hän nyt kuitenkin kerran

oli joutunut orjaksi jälleen, -- olis ollut tuhat kertaa parempi olla

orjana kotona, jossa hänen vaimonsa ja lapsensa olivat, kuin vieraiden

ihmisten luona; ja minä tuumasin suoraan kirjottaa Tom Sawyerille ja

pyytää hänen kertoa fröökynä Watsonille missä Jim oleskeli. Mutta

pian minä luovuin tästä tuumasta, ja siihen oli kaks syytä: fröökynä

suuttuis ja julmistuis hänen konnuudestaan ja kiittämättömyydestään,

kun oli sillä viisin jättänyt hänet, ja niinpä hän suoraa päätä myis

hänet eteläänpäin jälleen, ja jos ei hän sitä tekiskään, niin jokainen

tietysti kuitenkin halveksis kiittämätöntä neekeriä, ja Jim sais koko

elinaikansa tuta heidän karsaita katseitaan. Ja entäs _minä_ sitten!

Miten minun kävis? Joo, he jaarittelis pitkin maailmaa, että Huck

Finn oli auttanut neekeriä vapauteen; ja jos minä sattumalta joskus

maailmassa näkisin jonkun ihmisen sieltä kotopuolelta, niin saisin

totta tosiaan olla valmis kiemuroimaan hänen jaloissaan ja nuolemaan

hänen kenkiään häpeästä. Se sattui minuun kipeästi. Mit' enemmän asiaa

aprikoitsin, sit' enemmän rupes omatuntoni minua järsimään, ja sitä

pahempi oli mun olla. Ja viimein juolahti mulle yhtäkkiä mieleen, ett'

olinhan nyt saanut vasten pläsiäni Kaitselmuksen kämmenestä, jotta

tietäisin että minun pahuuttani kaiken aikaa katsasteltiin ylhäältä

taivaasta, kun minä varastin neekerin vanhalta nais paralta, jok'ei

koskaan ollut tehnyt mulle mitään pahaa, ja että minä nyt sain nähdä,

ett' Yks aina on vahdissa, joka ei salli että pahat teot pääsevät

menemään liian pitkälle; ja tuo kaikki minua kovasti pelästytti.

Koinhan siinä kyllä pehmittääkkin tuota omantunnon painajaista,

arvellen itsekseni että kasvatuksessanikin mukamas oli paljon syytä

pahuuteeni, niin ett'ei minua mukamas toki voitu niin pahanpäiväisesti

soimata; mutta sitten taas toreli ääni sisästäni: "Olihan siellä

sunnuntaikoulu, olisit mennyt sinne; siell' olis sulle opetettu, että

ihmiset, jotka menettelevät niinkuin sinä tuon neekerin suhteen,

joutuvat ijankaikkiseen tuleen."

Nyt minä oikein vapisin. Ja hädissäni päätin siinä sitten tarttua

rukoilemisen keinoon; tahdoin koittaa, enkö vois lakata olemasta sitä

sorttia poikaa, kuin olin, ja parantaa itseäni. Niinpä siis paninkin

polvilleni. Mutta sanat ei tahtoneet tulla. Miks ne ei tahtoneet? Hm,

tiesinhän sen. S'oli sentähden, että minun sydämmeni laita ei ollut

oikein, s'oli sentähden, ett'en ollut vilpitön, s'oli sentähden, että

minä rukoilisin ikääskuin kahdella kielellä. Minähän kyllä mukamas

tahdoin luopua synnistä, mutta sisimmässä sielussani pysyin yhtäkaikki

kiinni yhdessä mitä suurimmassa. Minä koitin panna suuni sanomaan, että

minä tahdoin tehdä oikein ja siis kirjottaa tuon neekerin omistajalle,

missä hän oli; mutta syvällä sieluni pohjassa tunsin, että s'oli vale

-- ja Hän tiesi sen. Sit' ei voi rukoilla valheellisesti -- minä

huomasin sen.

Niin minä totisesti olin mitä kovimmassa tuskassa; tuskin sen kovempaan

voi joutua. En tiennyt mitä tehdä. Viimein pisti päähäni, että

koetteeksi kirjottasin tuon kirjeen -- ja _sitten_ koettaisin rukoilla.

Merkillistä! Heti tunsin itseni keveäksi kuin höyhen; koko tuskani oli

mennyt kuin tuhka tuuleen. Otin siis paperipalasen ja lyijykynän ja

istuin alas ja kirjotin:

Fröökynä Watson teidän karkuneekerinne Jim on täällä kolme virstaa

Pikesvillen alapuolella ja herra Phelps on saanut hänet ja antaa

hänet takasin siitä palkinnosta jos lähetätte.

_Huck Finn_.

Heti tuon kirjotettuani, oli ens kertaa elämässäni kuin olisin ollut

kokonaan pestynä puhtaaksi synnistä, ja minä tunsin että nyt voisin

rukoillakkin. Mutta min'en ryhtynyt siihen heti, vaan panin paperin

viereeni ja istuin siinä ajatellen -- ajatellen, kuinka läheltä oli,

etten olis joutunut kadotukseen ja helvettiin. Ja siinä mä ajattelin

ajattelemistani, ja miten olikaan, jouduin ajattelemaan koko tuota

pitkää matkaamme jokea alaspäin; ja ajatuksissani näin mä siinä Jimin

silmieni eessä ihka elävänä kaiken aikaa, yöt ja päivät, toisinaan

kuutamossa, toisinaan rajuilmassa, ja miten me kulettiin lautallamme

pitkin virtaa jutellen ja laulaen ja nauraen. Ja miten olikaan, niin

en muistanut yhtään mitään, missä hän olis mieltäni pahoittanut, vaan

aina vain päin vastoin. Minä muistin, miten hän ruukkasi ottaa minunkin

vahtivuoroni heti omansa päälle, herättämättä minua laisinkaan, vain

jotta minä saisin jatkaa untani; ja minä muistin, kuinka ilonen hän

oli nähdessään minun palaavani takasin tuosta kamalasta sumusta; ja

miten s'oli, kun minä tulin hänen luokseen siellä rämeessä tuon hullun

sukuvihan maanäärissä; ja paljon muuta semmosta; ja miten hän aina

ruukkasi sanoa minua "kullaksensa" ja "poikasekseen" ja tehdä jos

jotakin ilahuttaakseen minua, ja kuinka hyvä ja siivo hän aina oli

minua kohtaan; ja minä muistin myös, kuinka ylönpalttisesti kiitollinen

hän oli silloin, kun pelastin hänet pulasta valehtelemalla noille

miehille että meillä mukamas oli isorokko lautalla, ja miten hän sanoi

minua paraaksi ystäväkseen, mitä vanhalla Jimillä koskaan oli ollut

maailmassa, ja ainoaksi ystäväkseen silloin enään. Ja tuota justiin

muistellessani, satuin silmäilemään viereeni ja näin tuon paperin.

Tuntui kuin minua olis purtu. Otin sen siitä ja pitelin sitä kädessäni.

Ja minä värisin pitkin pituuttani, sillä tulihan minun nyt valita

toinen kahdesta tässä maailmassa, vieläpä ikuiseksi ajaksi; sit' ei

enää toiste vois auttaa. Minä mietin hetkisen, melkeinpä henkeäni

pidättämällä, ja sanoin sitten itsekseni:

"Olkoon menneeks sitten! Minä _menen_ helvettiin" -- ja repäsin rikki

paperipalan.

Olihan ne kamalia ajatuksia ja kamalia sanoja, mutta n'oli sanottu

nyt. Ja siihen sai asia jäädä; en tahtonut enää ajatella parannustani,

vaan ajoin päästäni koko tuuman. Aattelin päin vastoin itsekseni, että

_mulle_ oli paras pysyä pahuudessa ja synnillisyydessä, joka ikääskuin

kuului minun alaani, sillä olinhan siinä kasvanut ja kasvatettu, eikä

sitä toista uraa varten. Ja siunatuksi aluksi päätin varastaa Jimin

orjuudesta uudelleen; ja jos osaisin keksiä jotakin vielä pahempaa,

niin tekisin voitavani, sillä samahan se itse syntiin katsoen on,

varastaako esimerkiksi kinkun vai koko sian.

Sitten istuin mä taas tuumailemaan, miten voisin panna syntisen

aikomukseni toimeen, ja hyvin monet konstit piehtaroivat siinä

päässäni. Viimein sain valmiiksi kujeen, jota päätin käyttää. Sen

mukaan mittasin silmilläni matkan muutamaan metsäiseen saareen, jok'

oli vähän alempana, ja kun kylliks pimeä oli tullut, luistin ulos

lauttoineni ja menin maihin sen rannassa, kätkin litteän alukseni

niin hyvin kuin voin ja panin sitten pitkälleni. Nukuin yhtä mittaa

läpi yön ja nousin sitten päivän koitossa ja söin aamiaiseni ja puin

päälleni ostovaatteeni ja pistin jonkun verran muita ja vähän kutakin

nyyttyyn ja otin sitten kanootin ja meloin rantaan vähän alapuolelle

sitä paikkaa, jossa arvelin Phelpsin talon olevan. Kätkin nyyttyni

metsään ja täytin kanootin vedellä ja lastasin siihen kiviä ja upotin

sen paikkaan, josta helposti löytäisin sen tarvittaissa, noin puolen

virstan päähän muutamasta pienestä höyrysahasta, jok' oli siitä

ylöspäin jokiäyräällä.

Sitten kulin tietä ylöspäin, ja mennessäni höyrysahan ohi näin siinä

kyltin, jossa seisoi "Phelpsin höyrysaha", ja tullessani talolle,

joka oli parin kolmen sadan askeleen päässä siitä, pinnistin silmäni

minkä voin, mutt' en nähnyt ketään liikkeellä, vaikka jo oli valosa

päivä. No, siitä en välittänytkään, sillä minä vain tahdoin saada

ikääskuin kuvan paikasta. Juoneeni kuului, että minä tulisin sinne

kaupungin puolelta, eikä alajoelta päin. Katselin siis vain hätimmiten

paikkaa ja pötkin sitten kaupunkiin. No, ens ihminen, jonka siellä

näin, oli herttua! Hän liisteröi juur par'aikaa nurkkiin muuatta

kuulutusta Kuninkaan Kameleontista, jota he täälläkin aikoivat näyttää

kolme kertaa. Olihan niissä potrapoikaa, noissa roistoissa! Minä

törmäsin häneen niin äkkiä, ett'en voinut pujahtaa tieheni. Hän näytti

hämmästyneeltä ja sanoi:

"Hohoo! Mistä _sinä_ tulet?" Sitten lisäsi hän, hyvin innokkaasti ja

ilosella äänellä: "Missä sull'on lautta? Onko se varmassa paikassa?"

Minä sanoin:

"No, mutta juur sitä tuumasin _minä_ kysyä teidän armoltanne."

Hän ei enää näyttänyt niin iloiselta -- ja kysyi:

"Minkä tähen kysyt sinä sitä multa?"

"No", sanoin mä, "kun näin kuninkaan siellä kapakassa eilen, aattelin,

että kai nyt menee monta tuntia, ennenkun hän selvenee ja me saadaan

hänet kotiin; ja senpä tähen menin kävelemään kaupungille, oottaessani.

Ja silloin tapasin erään miehen, joka tarjos mulle kymmenen centtiä,

jos auttaisin häntä soutamaan joen yli ja noutamaan muuatta pässiä, ja

minä menin; mutta saatuamme kiinni pässin, pääsi se meiltä karkuun,

ja meill' oli kauhea työ ennenkun viimein saimme sen kynsiimme taas,

ja kun me sitten lopultakin palattiin pässeinemme, oli jo pimeä, ja

kun minä viimein tulin lautalle, oli se poissa, ja minä aattelin: 'nyt

h'ovat joutuneet johonki sotkuun ja saaneet lähteä tiehensä, ja h'ovat

ottaneet mukaansa neekerini, jok'on ainoa neekeri, mitä mulla koskaan

on ollut maailmassa, ja nyt olen minä vieraassa seudussa eikä mull'

ole mitään omaa enään eikä mitään, mistä eläisin'; ja minä istuin

alas itkemään. Olen maannut metsässä koko yön. Mutta mihin on lautta

joutunut? -- ja Jim parka?"

"Niin, en piru vie _minä_ tie -- nimittäin missä lautta on. Se vanha

hupakko oli tehnyt pikku kaupan ja tienannut neljäkymmentä dollaria,

ja kun me tavattiin hänet siellä kapakassa, olit nuo jätkät narranneet

häneltä pelissä jok'ainoan centin, mitä häll' oli jälellä juotuaan

itsens sikahumalaan; ja kun minä illalla menin kotiin hänen kanssaan

ja näin lautan olevan poissa, aattelin heti: 'Tuo pikku kanalja

on varastanut lauttamme ja neekerimme ja karannut tiehensä jokea

alaspäin'."

"Enhän toki voinut varastaa _omaa_ neekeriäni?"

"No, älähän nyt. Ja oli miten oli, me oltiin oppineet pitämään häntä

_meidän_ neekerinämme, niin justiin -- ja olihan meillä jumaliste ollut

hänestä kylliks vaivaa ja vastusta. No, ja kun me sitten nähtiin, että

lautta oli poissa ja me puti puhtaina, ei ollut meillä muu neuvona kuin

koittaa onneamme Kuninkaan Kameleontilla taas. Ja tääll' olen minä nyt

liisteröinnyt siit' asti, kuivana kurkusta kuin ruutisarvi. Miss'on nuo

kymmenen centtiä, jotka sait? Anna tänne ne!"

Mull' oli koko joukko rahaa, niin ett' annoin hälle kymmenen centtiä,

mutta pyysin hänen ostaa niillä vähä ruokaa ja antaa mullekkin muutaman

suupalasen, koska mukamas nuo oli ainoat rahani ja min'en ollut

syönyt niin mitään eilisestä. Siihen hän ei vastannut mitään. Mutta

koht'siltään mulkoili hän minuun kierosti ja sanoi:

"Luulekko tuon neekerin kielittelevän meistä? Jos hän sen tekee, niin

jumal'avita nyletään me hänet eläviltä."

"Miten vois hän kielitellä? hänhän on karannut?"

"Ääh, ei! Tuo vanha raatohan myi hänet, jakamatta voittoa kanssani; ja

rahat on menneet."

"_Myi_ hänet?" sanoin mä ja kävin poraamaan; "mitä? sehän oli _minun_

neekerini, ja olihan ne siis minun rahojani. Missä hän on? -- Minä

tahon takasin neekerini."

"Sinä et voi _saada_ neekeriäs, siinä kaikki -- lakkaa siis

jo rääkymästä. Mutta kuules nyt -- luuletko uskaltavas käydä

kielittelemään meistä? Min' oon jumaliste luottanut sinuun. Hä? Ethän

vain jo ole kielitellyt? Hä?"

Hän vaikeni, mutt' en koskaan ollut ennen nähnyt hänen

silmissään mokomaa suden katsetta. Minä sanoin:

"Mulla ei ole halua käydä kielittelemään kenestäkään, eikä mull' ole

aikaakaan siihen. Minä lähden hakemaan neekeriäni."

Hän seisoi siinä hetken aikaa, aprikoiden kovin ja rypistellen

kulmakarvojaan, ja kuulutukset riippuivat hänen käsivarrellaan. Viimein

sanoi hän:

"Kuules nyt -- minä sanon sulle jotain. Meidän täytyy viipyä täällä

kolme päivää. Jos nyt lupaat, ett'et käy kielittelemään meistä ja

ett'et anna tuon neekerin kielitellä, niin minä sanon sulle missä hän

on."

No, minä lupasin, ja hän sanoi:

"Muuan tilanomistaja, jonka nimi on Silas Ph -- --" ja siihen hän

seisahtui. Näätte että hän aikoi sanoa totuuden; mutta kun hän tuolla

viisin seisahtui ja alkoi miettiä taas, arvasin hänen muuttaneen

mieltä. Ja niin tietysti olikin. Hän ei oikein luottanut minuun, vaan

tahtoi saada minut pois tieltä kolmeksi päiväksi. Ja niimpä hän hetken

päästä jatkoi: "Mies, joka hänet osti, on Abram Foster nimeltään --

Abram G. Foster -- ja hän asuu viiskymmentä virstaa täältä sisämaahan

päin, Lafayetten tien varrella."

"Hyvä", sanoin mä, "sen matkan kulen mä parissa päivässä, ja mä lähden

marssimaan jo tänäpänä iltapuoleen."

"Ei, vaan sinä lähet _nyt_, heti paikalla, ja muista sinä, ett'et

piekse kieltäs ja lörpöttele tien varrella. Muuten tuut tekemisiin

_meidän_ kanssa. Kuulekko sen?"

No, noita eväitä justiin olin oottanutkin, sillä nyt sain rauhassa

heiltä panna tuumani toimeen.

"Niin no, pötki matkaas nyt", sanoi hän; "ja sinä voit kertoa

Fosterille mitä tahdot. Kenties saat hänet uskomaan, että Jim _on_

sinun neekeris -- muutamat hupakot eivät välitä papereista -- täällä

etelässä ainakaan. Kas niin, joudu nyt, ja valehtele hälle mitä

tahansa, kun tulet perille, mutta muista sinä, ettäs pidät kitas

matkalla."

No, minä jätin hänet ja lippasin tieheni maalle päin. En katsonut

taakseni, mutta minä ikääskuin tunsin selästäni, että hän seisoi

minua vahtimassa. Mutta tiesinhän, että hän pian siihen väsyis. Kulin

ainakin puolitoista virstaa sisämaahan päin, ennenkun seisahin; sitten

poikkesin metsään ja tallustelin sen läpi Phelpsin taloa kohti. Minä

pidin kiirettä, sillä mä halusin tukkia Jimiltä suun, kunnes nuo

molemmat maankiertäjät olisit korjanneet luunsa tienoolta. En tahtonut

enää joutua mihinkään tekemisiin heidän kanssaan, en tavalla enkä

toisella.

Kymmenes luku.

Tullessani sinne oli kaikki niin hiljaista ja sunnuntain tapaista ja

helteistä ja päivänpaisteista - kaikki väki oli mennyt pelloille; ja

koko ilma oli täynnään tommosta kärpästen ja kuoriaisten unettavaa

sirinää ja surinaa, joka aina vaikuttaa meissä mokomaa yksinäisyyden

tuntoa, kuin jos kaikki ihmiset olisivat kuolleet ja makaisit

haudoissaan; ja jos silloin tuulenviima tulee puhallellen ja panee

lehdet kahisemaan, niin se synnyttää meissä alakuloisuutta, sillä se

tuntuu siltä kuin aaveet kuiskisit ja sipisisit keskenään -- aaveet,

jotka ovat kuolleet jumala ties kuinka monta vuotta sitten -- ja aina

se tuntuu siltä, kuin he kuiskisit juuri meistä eikä mistään muusta,

kunnes siinä melkein itsekkin toivoo olevansa kuolleena ja poissa koko

prokrammista.

Phelpsin maatila oli yks noita pieniä pumpulitiloja, jotka kaikki

ovat toinen toisensa näköset. Taloa ympäröi ristikkoaita, jonka yli

kiivettiin porraspuita myöten, jotka oli tehty poikkisahatuista,

eripituisista ja pystyssä seisovista hirsistä -- niiden päältä myös

naiset nousivat hevosen selkään. Laveassa pihassa oli muutamia

niitettyjä ruohopaikkoja, mutta enimmäkseen oli se paljaana ja sileänä

kuin vanha hattu, josta nukka on kulunut pois. Iso asuinkartano

valkosta väkeä varten oli rakennettu veistetyistä hirsistä, ja raot

hirsien välissä oli täytetty saviseoksella, jota jolloinkin maailmassa

oli rapattu valkoseksi. Toiselle puolen oli pyöreistä hirsistä rakettu

kyökki, jota asuinrakennukseen yhdisti avonainen, katettu käytävä.

Kyökin takana oli savupirtti eli kota, ja tämän kodan toisella puolella

oli kolme pientä neekerimökkiä yhdessä rivissä ja vähän alempana,

taka-aitaa vasten, vielä pikkunen tupa pahanen aivan erikseen sekä

kappaleen matkaa siitä muutamia ulkohuoneita; ja tuon pikku tuvan

luona oli iso kattila, jossa keitettiin soopaa. Kyökin oven luona

oli penkki ja vesiämpäri ja allas, ja siinä makas myös joukko koiria

päivänpaisteessa, ja toisia koiria vetelehti siellä täällä muualla.

Yhdessä pihannurkassa kasvoi noin kolme varjostavaa puuta ja aidan

vierustalla yhdessä paikassa vähän tikkelpeeri- ja viinimarja-pensaita.

Aidan ulkopuolella oli puutarha ja meloonipalsta; siitä alkoi

pumpulivainiot ja niiden takaa metsä.

Minä kiersin vähän matkaa, kiipesin porraspuiden yli ja astuin

kyökkiin päin. Sieltä kuulin kehruurukin surinan, joka on ikävin ääni,

mitä ihminen tässä maailmassa voi kuulla. No, minä astuin eteenpäin

kehräämättä kokoon mitään erityistä juonta, luottaen siihen, että

Kaitselmus pistäis mulle suuhun oikeat sanat tarvittaissa, sillä min'

olin huomannut, että Kaitselmus tässä kohden on hyvin kekseliäs, kun

vain antaa sen toimia omin päin.

Päästyäni puolitiehen, ryntäs yks koira ja sitten joukko muitakin

kimppuuni. Minä tietysti jäin seisomaan paikalle ja katsoin heitä

naamaan aivan tyyneesti. Mitä hirveää elämää ne pitivät! Noin puolen

minuutia olin minä ikääskuin akselina rattaassa, jonka puoloina oli

koirat -- noin viistoista kappalta ympärilläni, turvat minua vasten ja

haukkuen ja ulvoen aivan vimmatusti; ja uusia tuli yhä vain lisää, tuli

lennättäen aitain yli ja joka nurkasta, että s'oli vallan kauheaa.

Muuan neekerivaimo tuli rynnäten ulos kyökistä, leipäkauli kädessä ja

huutaen: "Hiljaa, Halli! Pois, Pilkki! pois, Poppa! hiljaa, Tellu!"

ja hän antoi ens yhdelle, sitten toiselle läimäyksen, niin että he

viilsit tiehensä kiljuen, ja sitten kaikki muutkin seurasit perästä.

Ja seuraavassa sekunnissa tuli puolet niistä takasin taas, heilutellen

häntiään ympärilläni, kuin oltais me oltu paraat ystävät maailmassa.

Koirissa ei ole mitään pahaa.

Tuon vaimon perästä tuli pikkunen neekerityttö ja kaks pientä

neekeripoikaa, ilman mitään muuta päällään kuin rohtiminen paita

kullakin; ja he tarttuivat äitinsä hameeseen ja tirkistelit minuun

hänen takaansa, nauraen kainostellen, kuten he aina tekevät. Ja sitten

tuli valkonen naisihminen juosten ulos asuintuvasta, rukinpuikko

kädessä; hän oli avopäin ja näkyi olevan noin viidenviidettä tai

viidenkymmenen vuoden vanha. Hänen jälestään tulivat hänen pienet

valkoset lapsensa, ja he piileskelit mammansa takana aivan niinkuin

neekerilapset. Hän nauroi niin ilosesti, että tuskin pysyi pystyssä --

ja sanoi:

"No, _sinähän_ s'oot, viimeinki! _Oothan_ sä sinä?"

"Oon minä", vastasin aattelematta. Hän suorastaan karkasi päälleni ja

syleili minua ja kouristi minua oikein kovasti, ja sitten tarttui hän

molempiin käsiini ja puisteli niitä moneen kertaan; ja kyyneleet tulit

hälle silmiin ja vierähtivät alas, eikä siitä tahtonut tulla mitään

loppuakaan; ja kaiken aikaa sopatti hän: "Sin' et ole niin mammas

näkönen kuin luulin, mutta herran jee, mitä mä siitä, olenhan niin

ilonen, niin ilonen, kun näen sinun nyt! Voi, voi, poikaseni, enhän

kohta tie mitä teen, en tie. -- Lapset, s'on Tom serkku! Sanokaa hyvää

päivää!"

Mutta he vain pistivät sormensa suuhun ja piileskelit hänen takanaan.

Sitten hän jatkoi:

"Liisa, joudu ja laita hälle lämmintä aamiaiseksi -- vai söitkö sä

kenties laivassa?"

Sanoin syöneeni laivassa. Ja hän talutti minua kädestä sisään,

ja lapset tulivat tepsuttaen perästä. Hän pani minut istumaan

rottinkituolille ja istui itse pallille sen eteen ja piti minua

molemmista käsistä ja sanoi:

"No, nyt mä _oikein_ saan katsoa sinua. Voi, hyvänen aika, kuinka

olenki toivonut monta, monta vuotta -- saada nähdä sinua; ja nyt s'on

tullut! Oomme oottaneet sinua jo pari päivää. Miks sin' oot viipynyt

niin kauvan? -- onko laiva ollut karilla?"

"On -- katsokaas, rouva --"

"No, elähän nyt sano 'rouva'. Ha! ha! ha! Sano 'täti', Sally täti,

tietysti, rakas laps! Missä s'oli karilla?"

En oikein tiennyt mitä vastata hälle, kun minun oli mahdoton tietää,

olisko tuo laiva tullut ala- vai yläjoelta. Mutta mull' oli hyvänlainen

vaisto, ja vaistoni sanoi mulle, että se laiva olis tullut alaaltapäin,

Orleansin tienoilta. Yhtäkaikki sekään seikka ei olis mua paljon

auttanut, sillä en tuntenut matalikkojen nimiä sinneppäin. Huomasin

että minun olis pitänyt keksiä joku matalikko, tai unohtaa sen nimi,

jonka karille m'oltiin jouduttu mukamas -- tai - mutta siinä samassa

juolahti juoni päähäni, ja minä sanoin:

"Niin, ei se oikeastaan ollut karille-ajo -- se viivytti meitä vain

hyvin vähän. Mutta muuan höyrypannu räjähti."

"Herran Jee! Viottuiko kukaan?"

"Ei. Muuan neekeri vain sai surmansa."

"No, Jumalan kiitos! Toisinaan saattaa tuommosessa käydä todellakin

onnettomasti; saattaa viottua monta ihmistä. Pari vuotta sitten tuli

Silas enosi New-Orleansista vanhassa _Lally Rook_ laivassa, ja siinä

räjähti yks pannu ja teki erään miehen raajarikoksi. Ja minä luulen

että hän kuoli perästä päin. Hän oli baptisti. Enos tuntee erään

herrasväen Baton Rougessa, joka tuntee hänen omaisensa varsin hyvin.

Niin, kyllä hän muistaakseni kuoli. Kylmänvihat syntyi, ja täytyi

tehdä leikkaus. Mutta se ei auttanut. Hän meni aivan siniseks koko

ruumiistaan ja kuoli, kristillisen ylösnousemuksen toivossa. Sanovat,

että hänt' oli kauhea katsella. Enos on käynyt joka päivä kaupungissa

-- sinua vastassa. Ja nyt on hän siellä taas; lähti tuskin tuntia

sitten. Kai hän palaa tuossa paikassa. Sinä varmaankin tulit häntä

vastaan tiellä, etkö? -- vanhanpuoleinen mies -- -"

"Ei, Sally täti, ei ketään tullut vastaan. Laiva laski maihin juur

päivän koitossa, ja minä jätin kapsäkkini laiturille ja menin vähän

katselemaan kaupunkia ensiks ja kävelin sitte vielä sivutietä vähän

matkaa maalle päin, ett'en tulis liian aikasin; senpätähden tulinkin

takatietä."

"Kellekkä sin' annoit kapsäkkis?"

"En kellekkään."

"No mutta -- he varastavat sen, laps parka!"

"Ei, ei, minä kätkin sen siellä hyvään paikkaan."

"Miten sait sinä aamiaista niin aikasin laivassa?"

Seisoinhan ikääskuin ohuella jäällä nyt, mutta vastasin kuitenkin:

"Katteini näki, että min' olin menossa, ja kutsui minua syömään

kanssaan ennenkun lähtisin. S'oli hyvin hyvä herra."

Rupesin käymään jokseenkin levottomaksi, niin että tuskin pysyin

paikallani häntä kuulemassa. Mull' oli kaiken aikaa mielessä lapset,

joiden pakinoille tahdoin huomaamatta päästä, urkkiakseni heiltä yhtä

ja toista ja sillä viisin saadakseni tietää, kuka mukamas oikeastaan

olin. Mutta min'en päässyt rouva Phelpsin kynsistä; hän vain alinomaa

jupatti ja jupatti ja piti minua sillä tavoin kuin piltuissa. Yhtäkkiä

sai hän kylmät väristykset käymään pitkin selkäpiitäni, sanoessaan:

"Mutta tässä me vain istutaan ja jutellaan tällä viisin, ja sinä et

vielä ole kertonut mulle sanaakaan sisaresta ja niistä muista kaikista.

No, kas niin, nyt min' oon vaiti vähän aikaa ja sinun vuoros on kertoa.

Kerro nyt mulle _kaikki_ -- kaikki tyyni heistä kaikista; miten he

jaksavat ja mitä he tekevät ja mitä he käskivät sun sanoa mulle, ihan

kaikki alusta loppuun."

Kas niin! Siin' oltiin nyt. Mihin mä joutuisin. Kaitselmus oli minua

auttanut tähän asti, mutta nyt istuin mä sittenkin karilla. Viimein

aattelin itsekseni, että täss' ei ollut muu neuvona kuin suorastaan

turvautua totuuteen; ja min' olin justiin avata suuni ja alkaa, kun hän

samassa kaappasi minusta kiinni ja työnsi minut sängyn taakse ja sanoi:

"Tuossa hän tulee! Pistä pääs vähän alemmas -- kas niin, nyt ei sinua

näy ollenkaan. Äl' oo tietävinäs, ett' oot täällä. Tahonpa vähän laskea

leikkiä ukon kanss'. Lapset, te ette saa hiiskua sanaakaan."

Minä huomasin olevani satimessa nyt, vieläpä omassa satimessani.

Mutta siin' ei auttanut ruveta rehkimään. Siin' ei auttanut muu kuin

pysyä kauniisti alallaan ja olla valmiina lähtemään käpälämäkeen, kun

ukkospilvi puhkeis.

Minä näin tuon vanhan herran vilaukselta vain, hänen tullessaan sisään;

sitten peitti sänky hänet näkyvistäni. Rouva Phelps juoksi hänelle

vastaan ja sanoi:

"No, onko hän tullut?"

"Ei", sanoi hänen ukkonsa.

"No, mutta hyvänen aika", sanoi rouva, "mihin Herran nimessä hän on

joutunut?"

"Niin, en voi ymmärtää", sanoi vanha herra, "ja mun täytyy sanoa, ett'

oon kovasti levoton."

"Levoton!" sanoi rouva, "min' oon jo aivan pyörällä! Mutta hänen täytyy

jo olla täällä; sin' oot varmaankin ajanut hänen ohitseen."

"Min' en _voinut_ ajaa hänen ohitseen -- tiethän sen."

"No, mutta voi, voi! Ja mitä sisareni sanoo! Hänen täytyy olla täällä!

Sin' oot ajanut hänen ohitsensa sittekin. Hän -- --"

"Ooh, hyvä Sally, älähän sureta minua viel' enemmän. Jaa-a, mihin

Herran nimessä on hän joutunut. Eihän voi toivoakkaan enää, että hän

olis tullut. Min' en oo _voinut_ ajaa hänen ohitsensa. Sally - täm' on

hirveää -- hirveää -- jotakin on tapahtunut laivalla!"

"Mutta katsos, Silas! Katso tuonne tielle! -- sieltä tulee joku."

Hän juoksi ikkunaan ja katsoi ulos. Ja rouva kumartui alas ja veti

minua takista, ja ulos tulin mä. Ja kun ukko kääntyi takasin ikkunasta,

seisoi Sally täti keskellä lattiaa nauraen koko kasvoillaan ja loistaen

kuin tulipalo, ja minä seisoin hänen vieressään, hyvin nolona ja

hämilläni ja tuskan hiki naamallani. Ukko tuijotti minuun ja sanoi:

"Kuka s'on?"

"Niin, kuka hän on? Arvaappas!"

"En ymmärrä -- en ymmärrä -- mitään. Kuka _on_ hän?"

"Ha, ha! Joo, ukkoseni -- s'on _Tom Sawyer_!"

No, sinä pyhä Paavali! Min' olin siinä paikassa kaatua selälleni. Mutta

siin' ei ollut aikaa ruveta puukkoja vaihtamaan, sanon mä. Ukko tarttui

minua käteen ja kouristi sitä ja puisteli sitä tarmonsa takaa; ja rouva

pyöriskeli siinä innoissaan kuin hupakko ja nauroi ja itki yhtä haavaa;

ja molemmat ampuivat minuun kymmenittäin kysymyksiä yhteen menoon --

Sidistä ja Marystä ja koko perhekunnasta.

Mutta jos he olit iloset, niin minäkös vasta ilonen olin; tuntui

tosiaankin siltä, kuin olisin syntynyt uudestaan, saadessani tietää

kuka min' olin. No, he pumppasit minua nyt pari tuntia yhteen mittaan;

ja kun viimein olin niin väsynyt leukapielistäni, ett'en saanut

sanaakaan suustani enään, niin olin jumaliste kertonut heille enemmän

perheestäni -- nimittäin Sawyerin tietysti -- kuin mitä koskaan oli

tapahtunut koko Sawyerin perheelle maailman luomisesta asti.

No, mull' oli nyt varsin hyvä olla yhdeltä puolen, niin sanoakseni,

mutta toiselta puolen tunsin yhtäkaikki ahdistusta. Oli, näettekös,

varsin mukava olla Tom Sawyerinä, ja minä tyydyin siihen rooliin kaikin

puolin; mutta miten olikaan, kuulin yhtäkkiä höyrylaivan yskivän ja

läähättävän jokea alaspäin -- ja silloin aattelin: mitäs jos nyt Tom

Sawyer todellakin tulee tuossa laivassa? -- ja mitäs jos hän astuu

sisään tänne, millä hetkellä hyvänsä, ja huutaa nimeni, ennenkun

ennätän yskähtää hälle, miten on asiat? Ei, se ei käy laatuun, aattelin

mä; mun täytyy olla häntä vastassa maantiellä. -- Ja niinpä sanoin

herrasväelle, että minun täytyi lähteä kaupunkiin takasin noutamaan

kapsäkkini. Ukko Phelps tahtoi kaikella muotoa lähteä kanssani, mutta

minä sanoin, ett'en suinkaan tahtonut häntä vaivata ja että minä kyllä

osaisin ajaa hevosella itsekkin.

Yhdestoista luku.

No, minä ajoin rattailla kaupunkiin päin, ja puoli tiessä sinne

tuli minua vastaan -- kukas muu kuin Tom Savyer! Minä seisahutin ja

odottelin, kunnes hänen rattaansa oli vieressäni. Silloin sanoin

"seiso!" ja hän seisahutti hevosensa. Hänen suunsa lensi auki kuin

kapsäkin kansi ja jäi siihen tilaan; sitten nielasi hän pari kolme

kertaa, kuin olis hänen kurkkunsa kuivunut, ja sanoi sitten:

"Hä? Min' en oo koskaan tehnyt sulle mitään pahaa. Ja sen sä tiet.

Minkä tähen sinä sitten nouset haudastas kummittelemaan _mulle_?"

Minä sanoin:

"Minä en kummittelee -- min' en jumaliste koskaan oo ollut kuolleena."

Kuullessaan ääneni reimastui hän vähäsen, mutt' ei vieläkään ollut

oikein tyytyväinen. Hän sanoi:

"Älä tee minusta pilaa, sanon mä. Kunnias kautta -- etkö sin' oo

kummitus?"

"Kunniani kautta", sanoin siihen, "min' en oo mikään kummitus."

"Hm! No niin! Minä -- minä -- minun kai täytyy uskoa sitten, koska

vakuutat kunniasanallas; mutta min' en ymmärrä, en totta maarian

ymmärrä. Kuules nyt, eikö sinua sitten murhattu _ollenkaan_?"

"Ei. Minua ei murhattu ollenkaan -- minä vain narrasin heitä. Nous'

ylös tänne ja kourista minua käsilläs, jos et usko."

Hän teki niin ja tyytyi nyt kerrassaan; ja hän oli niin sanomattomasti

ilonen nähdessään minut ihka elävänä, ett'ei tiennyt mitä tekis. Ja

heti hän tahtoi tietää kaikki tyyni; sehän oli oikeaa seikkailua,

meinas hän, ja kamalaa ja salaperäistä ja aivan hänen malliinsa

tietysti. Mutta minä pyysin, että hän malttais mieltään vähän aikaa, ja

käskin hänen ajomiehensä odottaa hetkisen, sill'aikaa kun me ajettais

vähän matkaa yhdessä. No, minä kerroin Tomille, missä hiton pulassa

min' olin, ja kysyin mitä me tehtäis. "Ootappa vähä", sanoi hän, "ja

anna mun tuumata rauhassa." Hän tuumiskeli hetken aikaa oikein kovasti

ja sanoi sitten:

"Nyt mä tiedän. Ota minun kapsäkkini sinun kärryilles ja sano, että

s'on sinun. Käännä sitten takasin ja aja hiljaa, niin ett'et tule

perille ennenkun tulisit, jos olisit käynyt kaupungissa. Minä meen

vähän matkaa kaupunkiin päin takasin ja palaan sitten ja tulen perille

noin puoli tuntia sinun jälestäs. Ja sinun ei aluksi tarvitse minua

ollenkaan tuntea mukamas, kuulekkos?"

Minä sanoin:

"Hyvä on; mutt' ootappas vähä. Tääll' on yks asia vielä -- yks asia,

jot' ei kukaan muu tunne kuin minä. Ja s'on se, että tääll' on eräs

neekeri, jonka minä aion varastaa orjuudesta -- ja hänen nimensä on Jim

-- vanhan fröökynä Watsonin Jim."

Hän sanoi:

"Mitä! Mutta Jimhän on -- --"

Siihen hän vaikeni ja alkoi mietiskellä. Minä sanoin:

"_Minä_ tiedän mit' aiot sanoa. Sin' aiot sanoa, että s'on halpaa ja

rumaa vehkettä; mutta mitä sitte, vaikka s'onkin? Min' oon itse halpa,

ja minä varastan hänet, ja minä pyydän sinua, että pidät leukaläpes

etkä oo tietävinäs koko asiasta. Tahotko?"

Hänen silmänsä oikein loistivat, ja hän sanoi:

"Minä _autan_ sinua varastamaan hänet."

S'oli kuin minua olis ammuttu. Minä hämmästyin niin, että menin aivan

ymmälleni. Enhän ollut eläissäni mokomaa kuullut -- ja minä tunnustan

suoraan, että sain koko joukon huonomman ajatuksen Tom Sawyeristä,

kuin mull' oli ollut ennen. Olisko se mahdollista? -- Tom Sawyerko

_neekerinvaras_?!

"Ooh, älähän toki!" sanoin mä, "sinä kujeilet taas."

"Empä niinkään, en laisinkaan."

"No", sanoin mä, "oli miten oli; mutta muista sinä, että jos kuulet

puhuttavan jotain jostain karkuneekeristä, niin sin' et tiedä hänestä

mitään, ja _minä_ en myöskään tiedä hänestä mitään."

Sitten otimme hänen kapsäkkinsä ja nostimme sen minun kärryihini, ja

hän ajoi kaupunkiin päin ja minä takasin kotiin. Mutta minäkös olisin

muistanut, että minun piti ajaa hiljaa! Olin niin ilonen ja täynnäni

tuumia, että se multa kokonaan unohtui. Seuraus olikin, että tulin

kotiin liian aikasin tien pituuden suhteen. Ukko Phelps seisoi ovessa

ja sanoi:

"Mutta tämähän on ihmeellistä. Kukas olis uskonut tuosta vanhasta tamma

luuskasta semmosta? Kumpahan olis muistettu katsoa kelloa kun lähdit.

Eikä ees hiuskarvaa ole hiessä. S'on kerrassaan ihmeellistä. Nyt en

möis sitä sadasta dollaristakaan, en totta tosiaan, ja tät' ennen

olisin antanut sen mennä viidestätoista, ja siinäkin olis mielestäni

ollut aivan kylliksi."

Siinä kaikki mitä hän sanoi. Hän olikin hurskahin, siivoin vanha sielu,

mit' ikinä olen nähnyt. Eikä kummakaan, sillä hän ei ollut ainoastaan

maanviljelijä, vaan myöskin pappi; ja hällä oli pikkanen puukirkko

plantaasin toisessa päässä, jonka hän itse oli rakentanut omalla

kustannuksellaan, eikä hän koskaan ottanut penniäkään saarnoistaan,

ja sen arvoiset ne kyllä olitkin. Siell' oli paljokin senkaltaisia

talollis-saarnaajia, siell' etelässä, jotka elivät aivan samalla viisin.

Noin puolen tunnin päästä seisahtui Tomin rattaat porraspuiden eteen,

ja Sally täti näki ne ikkunasta ja sanoi:

"Herranen aika, täällä tulee joku! Kukahan se on? Vissistikin joku

vieras. Jimmy (jok' oli yks lapsista), juokse sanomaan Liisalle, että

hän tuukkaa viel' yhdelle päivällispöytään."

Kaikki ryntäsivät ulos, sillä tänkaltasissa paikoissa ei tule vieraita

_joka_ vuosi, ja kun joku tulee, niin pidetään hänen tähtensä yhtä

paljon melua, kuin jos itse Keltakuume tulis taloon. No, Tom oli

vilauksessa porraspuiden yli ja astui talolle päin; hänen rattaansa

kääntyi takasin kaupunkiin, ja me kaikki seisottiin porstuvan ovessa.

Tomilla oli päällään paraat vaatteensa ja koko joukko ihmisiä eessään

-- ja silloinkos hän aina oli kuin omilla tulillaan! Silloin hän oikein

osaskin panna tyyliä ja kommervenkkia ja ryhtiä kaikkeen peliinsä.

Hän ei ollut niitä, jotka olisit tulleet nöyrästi ja arasti hiipien

polkua pitkin kuin karitsa; ei, hän tuli astuen komeasti ja arvokkaasti

kuin oikea tallijäärä. Tultuaan ihan eteemme, nosti hän hattuaan niin

sievästi ja nätisti ja varovasti, kuin olis sen alla ollut perhosia,

joiden päivällisunta hän ei tahtonut häiritä, ja sanoi:

"Mulla kai on kunnia puhutella herra Archibald Nicholsia?"

"Ei, poikaseni", sanoi vanha herra, "s'on ikävää, että ajomiehenne

on narrannut teitä; Nicholsin kartano on noin neljä virstaa alempana

tästä. Mutta astukaahan sisään."

Tom katsoi taakseen olkapäänsä ylitse ja sanoi: "Liian myöhään -- hän

ennätti jo mennä."

"Niin, hän ennätti mennä, ja teidän täytyy tulla sisään ja syödä

päivällistä kanssamme; kyllä multa sitten saatte hevosen Nichols'ille."

"Ooh, enhän voi tehdä teille niin paljon vaivaa. Tuon pienen matkan

voin kyllä käydä jalkasin."

"Mutta te ette _saa_ käydä jalkasin - ollaanhan me etelässä, ja tääll'

ollaan vieraanvaraisia. Astukaa sisään."

"Tehkää niin hyvin", sanoi Sally täti; "ei teistä oo meille mitään

vaivaa, ei yhtään mitään. Teidän _täytyy_ jäädä. Onhan sinne koko neljä

virstaa, ja me emme voi antaa teidän kävellä; onhan niin kuumakin ja

tie pölyttää niin hirveästi. Ja sitä paitse, min' annoin jo tuukata

teillekkin, kun näin teidän tulevan. Astukaa sisään ja olkaa kuin

kotonanne."

No, Tom hän piti viimein hyvänään heidän hartaat kutsunsa ja kiitti

heitä hyvin kohteliaasti ja astui sisään; ja tultuaan sinne sanoi

hän olevansa Hicksvillestä Ohiossa, ja hänen nimensä oli mukamas

William Thompson -- ja niin hän taas kumarsi heille hyvin siististi ja

kohteliaasti.

Sitten hän rupes jupattamaan jos jotakin Hicksvillestä ja joka sorkasta

siinä kaupungissa, kunnes minä aloin vähän hermostua ja aatella,

mitä hittoa siitä viimein tulis ja mitä hyötyä siit' oikein oli. Ja

viimein, kesken tuon päättömän pakinansa parasta vauhtia, ojensi hän

yläruumiinsa pöydän yli ja mättäsi aika muiskauksen suoraan Sally tädin

suuta vasten ja istui sitten jälleen tuolilleen ja jatkoi loruansa,

olematta milläänkään. Mutta Sally täti ryntäs ylös ja pyyhkäsi suutaan

kädellään ja sanoi: "Sinä häpeemätön penikka!"

Tom vain näytti ikääskuin loukkaantuneelta ja sanoi:

"Mutta minua ihmettää, hyvä rouva."

"Sinua ihm-- Mitä? Kenen luulette minun olevan? Minun pitäis antaa --

miks suutelet minua? Mitä meinaat, poika?"

Tom sanoi hyvin höylisti:

"Enhän minä meinaa mitään, hyvä rouva, en ainakaan mitään pahaa. Minä

-- minä -- luulin teidän tykkäävän siitä."

"Lurjus!" Hän otti rukinpuikon, ja jo näytti siltä, kuin hän aikois

sivaltaa Tomia pitkin korvia sillä.

"Miten voitte te, hyvä nuori herra, luulla semmosta?"

"Niin, en minä tie. He vain -- he vain -- sanoivat niin."

"_He_ sanoivat niin? Mitkä _he_?"

"No -- he kaikki. Kaikki sanoivat niin, hyvä rouva."

Rouvan silmät rupesivat iskemään tulta ja hänen sormensa rapistelit

ikääskuin olisit aikoneet kynsiä häntä, ja hän sanoi:

"Kaikki?! _Mitkä_ kaikki? Sano heti heidän nimensä -- taikka -- --!"

Tom nousi seisaalle ja näkyi olevan hyvin pahoillaan ja haparoi

hattuaan ja sanoi:

"Voi, kuinka tämä minua surettaa! Enhän voinut sit' aavistaa. He kaikki

niin sanoivat -- sanoivat, ett' anna hälle aika muisku, siitä hän

tykkää! Mutta min' en koskaan tee sitä enää, sen lupaan."

"Niin, totta totisesti -- s'onkin parasta!"

"Niin, min' en tee sitä koskaan enään, ennenkun rouva itse pyytää."

"Mitä?! Ennenkun itse _pyydän_?! Sinä hävytön poika nulikka! Ennenkun

minä pyydän semmosta sulta tai sinun kaltaisiltas, niin pitää sun olla

yhtä vanha kuin Methusalem. Mikä sanomaton röyhkeys!"

"No, voi, voi", sanoi Tom yhtä viattomasti kuin ennenkin, "kuinka minua

kummastuttaa tämä! En ymmärrä sit' ollenkaan. He sanoivat, että te

tykkäisitte, muiskustani, hyvä rouva, ja minä viattomuudessani luulin

myös niin. Ja nyt! Mutta -- --" Hän vaikeni ja katsoi ympärilleen,

ikääskuin odottaen jotain kannatusta joltakin seurassa, ja kääntyi

viimein ukko Phelpsin puoleen, kysyen:

"Ettekö te luule, hyvä herra, että hän tykkää minun muiskuistani?"

"Hä? Hm! Minä -- minä -- en sitä luulis."

Sitten se vietävä katseli minua samalla tavoin ja sanoi:

"Tom, etkö _sinä_ luullut, että Sally täti halailiskin minua ja sanois:

'Sid Sawyer -- -'"

"Herran jee!" sanoi rouva, karaten suorastaan hänen päälleen, "mikä

pikku kanalja sisarenpojaksi! -- narrata minua tolia lailla!" -- ja

hänen piti tietysti syleillä ja suudella häntä heti, mutta Tom työnsi

häntä luotaan ja sanoi: "Eei -- ei vielä - pyydähän ensiks."

No, hän pyysi heti; ja sitten hän syleili ja suuteli häntä moneen,

moneen kertaan ja työnsi hänet sitten ukko Phelpsin puoleen, ja ukko

otti mit' oli jälellä. Ja kun tuosta touhusta oli vähän toinnuttu,

sanoi rouva:

"Hyvänen aika, enhän oo tämmöstä nähnyt. Me ei sinua ollenkaan

ootettukaan, -- Tomia vain. Sisar kirjotti vain, että Tom muka tulee."

"Niin, s'ei ollutkaan ens alussa tarkotus, että kukaan muu lähtis kuin

Tom; mutta minä kerjäsin ja kerjäsin, kunnes ihan viimeisellä hetkellä

pääsin mukaan minäkin. Ja sitten, kun m'oltiin matkalla joella,

sovittiin Tom ja minä niin, että me vähän narrattais teitä ja että

minun piti tulla tänne vieraana."

"Niin, ja kyllä maar osasitkin narrata, sinä pikku junkkari; ja sinun

pitäis saada aimo korvapuusti siitä hyvästä. Mutt' olkoon nyt sillään,

sä hulivili - niin ilonen oon mä, kun sain teidät tänne. Voi, voi

sentään, kun sit' aattelen! Olinhan aivan hämmästyä kuoliaaksi, kun

sinä tolla lailla suutelit minua pöydän yli -- niin flaatiks menin."

No, me syötiin päivällistä tuossa leveässä avonaisessa katoksessa

kyökin ja asuinrakennuksen välillä; ja siell' oli ruokaa pöydässä

vaikka seitsemälle perheelle -- kaikki hyvää ja lämmintä, eikä mitään

tommosta homehtunutta, sitkeää hätävaraa, jok' on maannut kosteassa

kellarissa kaiken yötä ja maistuu kuin palanen vanhaa kuivettunutta

ihmissyöjää aamulla. Silas eno siunasi ruokia kylläkin pitkällä

pöytärukouksella, mutta ne ansaitsivatkin sen, ja ne eivät ennättäneet

kylmetä sill'aikaa, niinkuin usein tapahtuu, kun ateriaa sillä viisin

viivytetään.

Pitkin iltapäivää pakistiin ja lörpötettiin jos jostakin, ja minä ja

Tom oltiin varuillamme kaiken aikaa, mutta turhaan; he eivät sattuneet

sanomaan sanaakaan mistään karkuneekeristä, ja me ei hirvitty ruveta

itse kyselemään. Mutta illallispöydässä sanoi yks noista pikku pojista:

"Pappa, eikö Tom ja Sid ja minä saa mennä kaupunkiin kattomaan

tiateria?"

"Ei", sanoi ukko, "minä luulen, ett'ei siitä teaterista tule mitään;

ettekä te vois mennä sinne, vaikka tuliskin. Tuo karkuneekeri, nähkääs,

kertoi Burtonille ja mulle, että s'on kaikki tyyni hävitöntä huijausta

ja petkutusta alusta loppuun, ja Burton sanoi kertovansa asian

ihmisille siellä, niin että minä luulen, että he jo tähän aikaan ovat

potkineet nuo röyhkeät roistot ulos kaupungista."

Kas niin! semmosta s'oli! -- mutta _minä_ en voinut sit' auttaa. Tomin

ja minun piti maata samassa huoneessa ja sängyssä, ja koska m'oltiin

joltisestikin väsyksissä, sanottiin me heti illallisen jälkeen 'ku

natt' ja kömpittiin ylös huoneeseemme ja ryömittiin ulos ikkunasta ja

kavuttiin alas pitkin ukonsyöttiä ja lipattiin kaupunkiin; sillä min'

en uskonut, että kukaan muu olis niin hyvä ja antais kuninkaalle ja

herttualle viittausta, miten heidän oli asiansa; ja jos minä en sitä

tekis, niin joutuisit he varmaankin ikäviin solkkauksiin.

Matkalla kertoi mulle Tom kaikki tyyni minun murhastani mukamas ja

miten isä ukko oli kadonnut heti perästä päin, tulematta enää takasin,

ja mikä hälinä siitä syntyi, kun Jim oli karannut tiehensä. Ja minä

kerroin Tomille kaikki meidän Kuninkaallisista Kameleontti-roistoista

ja niin paljon lauttamatkasta kuin ennätin. Tullessamme kaupunkiin ja

astuessamme sen pääkadulle -- kello oli silloin puoli yheksän -- tuli

iso joukko ihmisiä rynnäten sitä pitkin, ja he huusivat ja ulvoivat

aivan kauheasti ja rummuttivat kastrulleja ja toitottivat torvilla. Me

luistettiin syrjään päästääksemme heidät ohi, ja kun he samosivat ohi,

näin minä, että heill' oli kuningas ja herttua istumassa kahen reisin

puukangella - niin, minä tiesin, että n'olit kuningas ja herttua,

vaikka n'olit aivan kauttaaltaan tervassa ja höyhenissä ja tuskin

enää ihmisen näkösiäkään -- vaan enemmän jättiläis-höyhentöyhtöjen

kaltaisia. No, tuota kurjuutta nähdessäni teki mun oikein pahaa, ja

minun kävi niin sääli noita surkeita roisto raukkoja, että minusta

tuntui siltä, kuin en ikinä eläissäni vois olla pahoillani heidän

konnantöistään meitä vastaan. S'oli vallan kauheaa nähdä. Ihmiset

_saattavat_ olla hirveän ilkeitä ja julmia toisilleen.

Me oltiin tultu liian myöhään -- eikä meistä siis ollut mitään hyötyä.

Me kysyttiin parilta mieheltä, miten noiden lintujen oli käynyt niin

hullusti, ja he sanoivat, että kaikki ihmiset oli menneet heidän

teateriinsa ja näyttäneet hyvin viattomilta; olit sitten kaikessa

rauhassa ja hiljaisuudessa odottaneet, kunnes tuo vanha kuningas raukka

oli paraassa vauhdissaan hassuilla konsteillaan näyttämöllä, ja silloin

oli joku antanut sovitun merkin ja koko katsojajoukko karannut heidän

kimppuunsa.

Me pötkittiin takasin kotiin, ja min'en ollut niin korskea kuin

lähtiessämme kaupunkiin, vaan tunsin itseni ikääskuin halvaksi ja

moitittavaksi -- vaikk' enhän _minä_ ollut mitään pahaa tehnyt noille

raukoille. Mutta semmosta s'on aina. S'on melkein ykskaikki tekeekö

oikein vai väärin, ja ihmisen omatunto puhuu tolkuttomia. Jos mull'

olis koira, jok' ei tietäis enemmän kuin ihmisen omatunto, niin

tappaisin minä sen. Omatunto ottaa meiss' enemmän tilaa kuin ihmisen

kaikki muut sisälmykset yhteensä, ja kuitenkaan ei ole siitä mitään

hyötyä. Tom Sawyer sanoo samaa.

Kahdestoista luku.

Me herettiin juttelemasta ja ruvettiin ajattelemaan. Yhtäkkiä sanoi Tom:

"Kuules, Huck, kuinka tyhmiä m'ollaan, kun ei m'oo aateltu sit' ennen!

Panen vetoa, että tiedän missä Jim on."

"Ethän! Missä sitten?"

"Siinä pikku majassa takapihalla. Etkö nähnyt, kun me syötiin

päivällistä, että muuan neekeri vei sinne ruokaa?"

"Näin kyllä."

"Kelle luulet sinä että tuota ruokaa vietiin?"

"Koiralle."

"Niin minäkin ensiks. Mutta katsos, ei siellä koiraa ole."

"Kuinka niin?"

"Sen tähden, että tuossa ruuassa myös oli viipale vesimeloonia."

"Ahaa! -- niinpä tosiaankin. Nyt muistan, mutta min'en silloin

hoksannut, että koirat eivät syö meloonia. Hm, siitähän näkee, miten

ihminen näkee eikä kuitenkaan näe -- yhtaikaa."

"Niin no, neekeri avasi munalukon mennessään sisään ja pani sen kiinni

tullessaan ulos. Justiin kun me noustiin pöydästä, antoi hän enolle

avaimen - ja s'oli se avain, s'on vissi se. No, vesimelooni osottaa

miestä, munalukko vankia; ja s'on melkein mahotonta, että Iöytyis kaks

vankia yhtaikaa tämmösessä pienessä talossa, jossa sitä paitte kaikki

ihmiset ovat niin hyviä ja siivoja. Ei, vaan tuo vanki on Jim eikä

kukaan muu. Oivallista -- ja min' oon ylpeä siitä, että me tultiin sen

asian perille salapoliisi-tavalla; min' en antais penniäkään muusta

tavasta, nääkkös. No, ponnista nyt päätäs ja koe keksiä juoni Jimin

varastamiseen, niin minä puolestani tuumaan juonen, minäkin; ja sitten

valitaan tietysti molemmista paras."

Sillä pojalla oli päätä, sillä! Jos mull' olis hänen päänsä, niin min'

en vaihtais sitä pois, vaikka pääsisin prinssiksi tai tyyrmanniksi

höyrylaivaan tai klouniksi sirkkukseen tai miksi hyvänsä. Minä aloin

aatella jotain juonta, mutta oikeastaan vain tehdäkseni jotakin;

tiesinhän kyllä mistä se oikea tuuma tulis. Yhtäkkiä sanoi Tom:

"No, joko sull' on mitään valmiina?"

"Jo", sanoin mä.

"No, annahan kuulla sitten."

"Minun tuumani on tämä", sanoin mä. "Helpostihan saadaan me tietää,

onko se Jim, jok' on siellä. Sitten otamme ylös kanootini joen pohjasta

huomeniltana ja tuomme lauttani saaresta ja kätkemme sen johonkin tänne

lähelle. Sitten ens pimeänä yönä varastamme me avaimen ukko nahjuksen

housuntaskusta, kun hän nukkuu sikeintä untaan, ja sitten luistetaan me

jokea alaspäin lautalla, ja Jim on muassamme, ja me piileillään päivin

ja kuletaan öisin, niinkuin Jim ja minä ruukattiin ennenkin. Eiköhän se

menis, se?"

"_Menis_? Kyllä se menis, menis kuin tuulessa. Mutta s'on niin surkean

yksinkertaista, että minä häpeisin silmät päästäni ruveta mokomaan

moukka- vehkeeseen. Mitä hiton huvia ja mitä hyötyä siis meillä olis

keinosta, jossa ei kysytä enemmän _juonta_, enemmän vastuksia ja

enemmän kekseliäisyyttä. Ei, hui, hai, Huck, se ei käy laatuun. Eihän

totta maarian tuohon vaadita mitään taitoa ensinkään, eikä se nostais

mitään huomiota."

Min' en sanonut mitään, sillä enhän juur ollut muuta oottanutkaan; ja

minä tiesin aivan hyvin, että kun hänen tuumansa valmistuis, sitä ei

kukaan ihminen vois soimata liian yksinkertaiseksi.

Eikä se sitä ollutkaan. Hän kertoi koko vehkeensä mulle, ja minä näin

heti, että s'oli viiskymmentä kertaa tyylikkäämpi kuin minun ja että

Jim sen kautta tulis yhtä vapaaksi mieheksi kuin minun vehkeelläni,

jopa vielä, että me kenties kaikki menetettäis henkemme siinä hommassa.

"No niin", sanoin minä, "s'on muhkeaa; käydään juoneen heti." Min'en

huoli tässä etukäteen kertoa, minkälainen hänen tuumansa oli, sillä

minä tiesin varsin hyvin, että hän muuttais sitä monin kerroin, aina

tarpeen mukaan, ja koristelis sitä uusilla kujeilla, sitä mukaa kuin

päästäis eteenpäin. Ja niin hän tekikin.

No, yks asia oli vissi, ja s'oli se, että Tom Sawyer tarkotti täyttä

totta ja tarmonsa takaa tahtoi auttaa minua varastamaan Jim parkaa

orjuudesta -- vaikka minun oli hyvin vaikea ymmärtää hänen yhtymistään

senkaltaiseen yritykseen. Olihan siinä poika, jok' oli arvollinen ja

hyvin kasvatettu ja varustettu karahtierilla, joka tämän homman kautta

vois mennä hiiteen; ja hällä oli omaiset kotona, joilla myös oli kallis

karahtieri; ja hän oli viisas eikä mikään lahopää, ja oppinut eikä

tyhmä ja tietämätön, eikä ilkeä, vaan hyvä; ja tässä hän nyt seisoi

ilman enemmän ylpeyttä tai oikeudentuntoa tai ihmisarvoa, kuin ett'

olis valmis alentumaan tähän tämmöiseen tekoon ja saattamaan häpeää

itselleen ja häpeää koko perheelleen. Minä en _voinut_ sitä ymmärtää,

en vaikka olisin päälläni seisonut. Sehän oli vallan hirveää, ja minä

tiesin, että minun oli oikein velvollisuuteni huomauttaa hänelle asian

laatua ja sillä viisin pysyä hänen todellisena ystävänänsä ja antaa

hänen luopua koko vehkeestä ja pelastaa itsensä. Ja minä rupesin

varoittamaan häntä, mutta hän keskeytti minut kiivaasti ja sanoi:

"Luulekko sinä, ett'en minä tiedä mitä mä teen? Enkö min' aina tiedä

mitä teen? Hä?"

"No, tiedät, tiedät."

"No, enkö mä _sanonut_, että min' auttaisin sinua varastamaan neekeriä!"

"Sanoit, sanoit."

"No -- siis!"

Muuta hän ei hiiskunut enää, enkä minä siin' asiassa enää mitään

hiiskunut. Siit' ei olis ollut mitään hyötyä, sillä kun hän kerran oli

sanonut tekevänsä jotain, niin hän aina sen myöskin teki. Mutta min'

en kuolemaksenikaan voinut käsittää, miten hän tahtoi ryhtyä tuohon

juttuun; ja kun en _voinut_ sitä käsittää, niin en enää vaivannut

päätäni sen takia. Jos hän oli päättänyt käydä juoneen, niin enhän

_minä_ voinut sit' auttaa.

Kun me tultiin kotiin, oli kaikki hiljaa ja pimeää, ja me mentiin sen

alapihassa olevan pienen majan luo urkkimaan. Koirat tunsivat meidät

ja pitivät suunsa. Majan pohjoisessa seinässä oli pieni neliskulmainen

ikkuna-aukko, jonka eteen oli naulattu paksu lauta. Minä sanoin:

"No, kas niin. Tämä reikä on kylliks iso; Jim voi aivan helposti ryömiä

siitä ulos, kunhan vain väännämme pois laudan."

Tom sanoi:

"Niin, kyllähän s'on yksinkertaista ja helppoa kuin kaks kertaa kaks

on neljä; mutta, Huck, poikaseni, se ei sovi meille, ei lainkaan.

Täytyyhän meidän toki keksiä jotain mutkallisempaa."

"Mutta miten se sitten olis", sanoin mä, "jos me sahattaisiin hänet

ulos, niinkuin minä tein ennenkun minut murhattiin, muistathan?"

"Niin", sanoi hän, "eihän s'oo niin tyhmää sekään; s'on salaperäistä

ja vaivaloista ja vetelee varsin hyvin. Mutta me kai vielä keksitään

jotain, joka vie ainakin puolta enemmän aikaa kuin tuo. Eihän meill' oo

mitään kiirettä; katsellaanhan ensiks, miten asiat on."

Tuon majan ja aidan välillä, takapihalla, oli pieni suojus, joka oli

rakennettu lankuista ja yhtä pitkä kuin maja; mutta ainoastaan noin

kuus jalkaa leveä. Sen ovi oli eteläänpäin ja lukittu munalukolla,

mutta helppo oli vääntää pois yks rautakynsi ja avata ovi. Siellä

sisässä ei ollut muuta kuin muutamia ruosteisia lapioita ja kuokkia ja

rikkinäinen aura. Saatuamme nähdä mitä me tahdottiin, mentiin me ulos

jälleen ja panimme rautakynnen paikoilleen, niin että ovi oli yhtä

hyvin lukittuna kuin ennenkin. Tom oli mielissään. Hän sanoi:

"No, nyt on kaikki hyvin. Mä tiedän mitä me tehdään. Me _kaivamme_

hänet ulos. Siihen menee koko viikko."

Minä menin sisään takaoven kautta, jok' ei ollut lukittuna muulla

kuin ulkoa avattavalla linkulla; mutta se tietysti ei ollut kylliksi

_romantillista_ Tom Sawyerille, vaan hänen piti kaikin mokomin kavuta

ylös pitkin ukonsyöttiä. Päästyään puolitiehen, romahti hän kuitenkin

alas -- yritti uudestaan ja putosi taas, ja kolmannella kerralla kävi

samoin ja hän oli halkaista kallonsa. Sitten lepäsi hän hetken aikaa ja

rupesi uudestaan kapuamaan -- ja nyt se onnistui.

Varhain aamulla oltiin me jalkeilla taas, ja me mentiin alas

neekerimökeille leikkimään koirain kanssa ja tutustumaan tuohon

neekeriin, joka syötti Jimiä -- jos se näet _oli_ Jim, jota hän syötti.

Neekerit olit vastikään syöneet aamiaisensa ja olivat nyt menossa

vainioille, ja Jimin neekeri latoi paraikaa leipää ja ruokaa ja vähän

kutakin tinapyttyyn. Samassa lähetettiin hälle avain sisältä.

Tämän neekerin naama näytti hyvin siivolta ja hyväluontoiselta,

ja hänen villansa päässä oli yltympärinsä sidottu langanpalasilla

pieniin tupsuihin. Niillä hän, nähkääs, tahtoi torjua päältään pahojen

noitain vehkeet. Hän sanoi, että noidat tähän aikaan ahdistivat häntä

aivan vimmatusti öisin ja pakottivat häntä näkemään jos joitakin

outoja olemuksia ja kuulemaan jos joitakin outoja sanoja ja ääniä;

hän ei vielä koskaan eläissään ollut kärsinyt mokomaa vainoa heidän

puoleltaan. Ja hän tuli semmoseen vauhtiin noita kertoessaan, ett' oli

kokonaan unohtaa toimensa. Sikspä kysyi viimein Tom:

"Kelle nuo ruoat on? Koirillekko?"

Neekeri alkoi irvehtiä, niin että koko hänen naamansa meni ryppysiin,

-- aivan niinkuin vesilätäkkö, johon viskaa kiven.

"Niin, niin, herra Sid", sanoi hän, "koiralle, ja oikeen kummalliselle

koiralle vielä. Taharotteko ehkä käyrä sitä kattomaan?"

"Kyllä, kyllä tullaan."

Minä kuiskasin Tomille:

"Mutta nytkö, nytkö, kun jo on selvä päivä? _Niinhän_ ei ollut tuuma."

"Ei, ei ollut -- mutta s'on tuumana _nyt_."

No, me mentiin hänen kanssaan, mutta minä olin vähän levoton. Kun

m'oltiin tultu sisään, ei me juur nähty mitään; siell' oli niin pimeä.

Mutta Jim oli todellakin siellä, ja hän näki meidät. Hän huudahti heti,

niin että kaikui:

"Ei, mutta -- Huck! Herranen aika! Ja totta maarian -- nuori herra

Tom!"

Minä sen arvasin. En tiennyt mitä sanoa tai mitä tehdä, kun tuo neekeri

huusi:

"No, mutta hyvänen aika! Tunteeko hän nuoret herrat?"

Me nähtiin varsin hyvin nyt. Tom ei ollut milläänkään, katseli häntä

vain tyynesti silmiin ja näytti hämmästyneeltä ja sanoi:

"Tunteeko? -- _kuka_ sitten?"

"Kuka? Tää karkuneekeri tietysti."

"Miten hän meitä tuntis? Mikä pistääkään päähäs?"

"Mikäkö pistää päähäni? Hänhän huuahti heti niinku hän tuntis nuoret

herrat."

Tom sanoi vallan tyynenä:

"Mitä? Tämäpä on hullua. _Kuka_ huudahti? _Milloin_ huudahti joku?

_Mitä_ huudahti joku? -- Kuules, Tom, kuulitko _sinä_ kenenkään

huudahtavan?"

Siin' ei ollut muu neuvona kuin olla olevinaan niinkuin hänkin. Siispä

sanoin:

"En; en _minä_ kuullut kenenkään huudahtavan mitään."

Sitten se vietävä kääntyi Jimin puoleen ja katseli häntä, ikääskuin ei

koskaan ennen olis häntä nähnyt, ja sanoi:

"Sanoitko sinä mitään?"

"En halkaistua sannaa", sanoi Jim.

"Ja s'on varma se?"

"En yhtään halkaistua sannaa."

"Ootko koskaan ennen nähnyt meitä?"

"En koskaa -- minun tietääkseni ainakaan."

Silloin kääntyi Tom tuon neekerin puoleen, joka näkyi olevan aivan

ymmällään, ja sanoi hyvin ankarasti:

"Mitenkä oikein onkaan laitas, mies? Mitä sä meinaat lörpötykselläs,

että joku olis huudahtanut? Hä?"

"Voi, voi, minua. N'on ne riivatun noiat, ku aharistavat minua taas.

Voi minua! Kumpahan olisin rauhassa haurassani. Alinomaa ne pelottavat

minua vaan; tappavat kai viimein. Äläkää, hyvät nuoret herrat, puhuko

tästä mittään herra Silasille; hän toruu minua ja sanoo vain, ett'ei

mittään noitia ookkaan. Mutta mitähän hän sanois, jos olis täällä nyt!

Saispahan nähärä."

Törn antoi hälle hopealantin ja lupasi, ett'ei me kertois asiasta

mitään kellekkään. Sitten hän vielä neuvoi häntä ostamaan enemmän

lankaa sitoakseen villojaan tupsuille; mutta katsahti sitten hyvin

halveksivasti Jimiin ja sanoi:

"Eiköhän Silas eno hirtätä tuota neekeriä? Jos minä saisin käsiini

neekerin, jok'on niin kiittämätön, ett' on karannut tiehensä, niin minä

en antais häntä takasin, vaan hirttäisin hänet." Mutta samassa kun tuo

talon-neekeri meni ovelle katsomaan lanttiansa ja puremaan siihen,

nähdäkseen oliko se oikeaa rahaa, kuiskasi Tom Jimille:

"Älä vain ole meitä tuntevinas. Ja jos kuulet täällä kaivettavan maassa

öisin, niin me ne ollaan; me tuumataan sinut pelastaa."

Jim ennätti vain hätimmiten puristaa käsiämme kiitokseksi.

Talon-neekeri palasi ovelta, ja me sanottiin hälle, että me kernaasti

tultais hänen kanssaan toistekin, jos hän tahtois; ja hän kyllä tahtoi,

sanoi hän, varsinkin jos olis pimeä, koska mukamas noidat silloin olit

hälle ilkeimmillään ja hän mielellään tahtoi seuraa.

Kolmastoista luku.

Oli vielä lähes tunti aamiaiseen, niin että me mentiin tiehemme ja

lähettiin metsään; sillä Tom sanoi että meillä piti olla jotain

valoa kaivamistyössämme ja että tavallinen lyhty olis vaarallinen ja

vois saattaa meille ikävyyksiä; hän tahtoi näet välttämättä vähän

tuommosta mädännyttä puuta, jota sanotaan kiiltopuuksi ja joka satelee

himmeää valoa pimeässä. No, me toimme kumpanenkin rykelmän tuommosta

kiiltopuuta ja kätkimme ne nokkosiin pihassa. Sitten istuttiin me

levähtämään vähäsen, ja Tom sanoi:

"Ääh, tämähän kaikki on niin helppoa ja yksinkertaista, että siihen

tuskin viitsii ruvetakkaan. Meikeinhän se hävettää. Ei ole mitään

vahtia edes, jolle antais unijuoman -- _pitäishän_ tietysti löytyä

vahti; mutt' ei oo koiraakaan, jota vois ruveta sillä viisin

nukuttamaan. Ja tuo kurja roikale Jim sitten! Hänhän vain on toisesta

jalastaan kytkettynä kiinni sängynjalkaan: eihän siin' oo muuta vaivaa,

kuin että vähän kohottaa sänkyä, niin ketju lähtee irti itsestään. Ja

Silas eno -- hän luottaa jokikiseen ihmiseen kuin pieni lapsi; lähettää

avaimen tuolle pässinpäälle neekeriks eikä lähetä ketään pitämään

häntä silmällä. Ääh, enhän ikinä ole nähnyt mitään tyhmempää kuin tämä

juttu, Huck. Tässähän jumaliste täytyy keksiä _kaikki_ vaikeudet itse.

No, me ei voida sit' auttaa, ja meidän kai täytyy tulla toimeen sillä,

mitä meill' on. Ja tavallaanhan se kyllä onkin kunniakkaampaa voittaa

vaikeuksia ja vaaroja, kun itse on ne keksinyt ja pannut tiellensä,

kuin jos muut olisit ne laittaneet, niinkuin heidän olis tullut. Katsos

nyt tätä lyhty-juttua esimerkiks. Kun oikein ajattelee asiaa, puhdasta

asiaa, niin täytyyhän meidän yksinkertaisesti _kuvitella_ mieleemme,

että muka lyhdyn käyttäminen on vaarallista; sillä minä puolestani

luulen, että me voitaisiin kulkea soihtusaatossa, kenenkään sitä täällä

huomaamatta. Ja koska satun muistamaan, meidän täytyy hakea jotain,

josta voimme tehdä itsellemme sahan, niin pian kuin suinkin."

"Mitä me sahalla tehdään?"

"Mitäkö me sillä tehdään? Täytyyhän meidän sahata poikki Jimin

sängynjalka, saadaksemme siitä irti hänen ketjunsa. Ymmärräkkös?"

"Mutta sanoithan vastikään, että meidän tarvitsis vain vähän kohottaa

sänkyä, niin olis ketju irti."

"Aina sin' oot samallainen, Huck Finn. Sin' oot totisesti pahempi

kuin koko pikkulasten koulu keksimään yksinkertaisia konsteja. Hä?

Ekkö sin' oo lukenut mitään kirjoja eläissäs? -- parooni Trenckistä,

tai Casanovasta, tai Benveneeto Ciliinistä, tai Henrikki Neljännestä,

tai mistään tommosesta uroosta? Ootko koskaan kuullut puhuttavan

vangista, jok' olis karannut vankeudesta tuolla viisin, aivan kuin

vanha mamsseli? E-eei, se ei käy laatuun. Oikea tapa, jota kaikki

paraimmat kirjailijat suosittelisit, on tässä, että sahataan poikki

sängynjalka ja jätetään se siihen kuntoon viimeiseksi hetkeksi,

ja niellään sahajauhot, niin ett'ei vanginvartia niitä löydä, ja

tokastaan vähän talia ja muuta roskaa sahatulle paikalle, niin ett'ei

tarkkanäköisinkään linnanvouti voi epäillä mitään, vaan luulee, että

sängynjalka on ihka eheä. Mutta sinä yönä sitten, kun vanki on valmis

karkaamaan, antaa hän sängylle potkun, ja sen jalka katkee, ja hän

vetää irti ketjun, ja kaikki on klaarina. Sitten hän vain kiinnittää

köysitikkaat linnanmuuriin, kapuaa alas, taittaa jalkansa vallihaudassa

-- sillä köysitikkaat on aina liian lyhyet yheksänkymmentä jalkaa,

tiedäkkös - ja siellä on vangin uskolliset vasallit hevosineen, ja

he korjaavat vangin vallihaudasta ja viskaavat hänet hevosenselkään,

ja hän antaa mennä huimaavaa vauhtia Longudockiin tai Navarraan tai

mistä hän sattuu olemaan kotosin. Se kelpaa se, Huck. S'on ikävää,

ett'ei tuohon majaan kuulu mitään vallihautaa. Jos ennätetään silloin

karkuyönä, niin eiköhän me kaivettais semmosta?"

Minä sanoin:

"Mitä me tehdään vallihaudalla, jos me hinataan hänet ulos mökin alta?"

Mutta hän ei kuullut minua; oli unohtanut minut ja kaiken muunkin.

Hän piteli leukaansa kädessään ja mietti syviä mietteitä. Sitten hän

huokasi ja puisteli päätään ja huokasi taas ja sanoi:

"Ei -- ei maksa vaivaa -- ei oo kylliks tarpeellista."

"Mikä sitten?"

"Hä? Sahata poikki Jimin jalkaa", sanoi hän.

"Herra hallikkoon!" sanoin minä, "eihän nyt toki tarvita mokomaa

hulluutta. Mitä hiton hyötyä siitä olis?"

"Äsh, sin'et ymmärrä. Muutamat kaikkein kuuluisimmat vangit ovat

tehneet sillä viisin. He eivät millään kurin saaneet kahletta irti

kädestään, ja silloin he suoraa päätä hakkasit käden poikki ja pötkivät

tiehensä. Mutta se vehke kai saa jäädä sikseen nyt; se ei oo kylliks

välttämätöntä. Jim sitä pait vain on neekeri eikä ymmärtäis asiaa eikä

tietäis, että niin ruukataan Euroopassa; niin että jääköön siis koko

juttu. Mutta köysitikkaat pitää hällä olla; me revitään rikki lakanamme

ja tehdään hälle köysitikkaat yhessä vilauksessa. Ja sitten leivotaan

me ne piirakkaan ja lähetetään hälle; sillä viisin se tavallisesti käy.

Ja huonompiakin piirakkoja saattaa ihminen saada."

"Mutta kuules nyt, Tom", sanoin minä; "mitä oikeastaan Jim tekee

köysitikkailla?"

"Mitäkö hän tekee? Kaikkia sinä sitte jaarittelet. Tietysti hällä

_pitää_ ne olla. Kaikki paremmat vangit käyttävät köysitikkaita, tiedä

se."

"Mutta mitä hittoa hän niillä _tekee_?"

"_Tekee_? Hän voi kätkeä ne sänkyynsä, vai mitä? Niin tekevät ne

kaikki, ja _hänen_ täytyy myöskin tehdä niin; siitä ei päästä

mihinkään. Sinä et näy ollenkaan ymmärtävän, että tommosta täytyy tehdä

oikealla tavalla; siinä ei saa hutiloida. Sinä vain aina keksit jotain

uutta. Jos hän niitä nyt ei itse käyttäiskään, niin onhan ne hänen

sängyssään ikääskuin opastamassa ihmisiä hänen jäljilleen; tarvitaanhan

semmonen opas tietysti. Mutta sinä et sois heille sitäkään, etkä tiedä,

että kaikki karanneet vangit jättävät jälkeensä jotain, joka johtaa

ihmisiä heidän jäljilleen. Mitähän tästä tuliskaan, jos sinä saisit

määrätä? -- sinä, jok' et osaa karkauskonstin aapiskirjaakaan?"

"No, no, olkoon menneeks sitten", sanoin minä, "jos nyt niin pitää

olla. Saakoon hän köysitikkaansa, Jumalan nimeen! Enhän minä tässä

tahdo ronklata enkä potkia sääntöjä ja asetuksia vastaan. Mutta

yhen asian sanon mä sulle, Tom Sawyer -- jos me revitään rikki

lakanamme köysitikkaiksi Jimille, niin joudutaan me tekemisiin Sally

tädin kanssa; s'on vissi se. Mutta miten olis, jos me tehtäis nuo

köysitikkaat tuosta sitkeästä tuohesta, jota täällä saadaan niin

runsaasti? Se ei maksais mitään eikä tekis vahinkoa kellekkään ja olis

juur omiansa leipoa piirakkaan, ikääskuin pettuleiväksi. Ja mitä Jimiin

tulee, niin häll' ei ole mitään kokemusta eikä hän välittäis -- --"

"Mutta Huck, Huck -- jos min' olisin niin tietämätön kuin sinä, niin

pitäisin mä leukaläpeni. Onko koskaan kuultu, että mikään valtiovanki

olis karannut tuohitikkaita myöten? Johan s'olis vallan naurettavaa."

"No, no, Tom -- olkoon kutes tahdot. Mutta lainataan sitten ainakin

lakana tuolta pyykkinuoralta, eikä meidän sängystämme."

Se kävi laatuun, se, meinas hän. Ja samassa lensi hänen päähänsä

toinenkin tuuma. Hän sanoi:

"Lainataan siitä paita myös."

"Mitä me paidalla tehdään, Tom?"

"Joo -- Jimin sopii käyttää sitä päiväkirjaksi."

"Mitä? Päiväkirjaksi? Mitä hassutusta nyt taas? Ja eihän Jim osaa ees

kirjottaa."

"Niin no, mitä se tekee? Hän kai osaa piirtää joitakin merkkiä paitaan,

tiiän mä, jos me teemme hälle kynän vanhasta tinalusikasta tai

palasesta vanhaa rautasta tynnyrivyötä."

"Hyvänen aika, Tom; voimmehan nykästä kynän yhestä hanhesta, niin s'on

hällä valmiina heti."

"Luulekko sinä, että _vangeilla_ on saatavissa hanhia, joista voivat

nykästä kyniä, sinä tolvana? Ee-i! Vangit tekevät aina kynänsä

kaikkein kovimmasta, sitkeimmästä, ilkeimmästä vanhasta messinkisestä

kynttiläjalasta tai muusta semmosesta, minkä voivat saada kynsiinsä; ja

sitten menee heiltä viikko toisensa perästä, menee kuukausia ja vuosia

viilaamiseen, sillä heillä, tietysti ei ole mitään viilaa, vaan saavat

vain kuhnuttaa sitä seinää vasten. He eivät käyttäis hanhikynää, vaikka

heill' oliskin. Semmosta helppoa konstia ei ruukata koskaan."

"No, mistä hän saa mustetta sitten?"

"Muutamat tekevät sitä rautaruosteesta ja kyyneleistä; mutta n'on

tavallisesti naisia ja muita huonompia vankia; paremmat vangit

kirjottavat aina omalla verellään. Niinhän voi Jimkin tehdä; ja jos hän

tahtoo lähettää tavallisen pienen, salaperäisen ilmotuksen ystävilleen,

että he tietäisit, missä linnassa hän istuu vangittuna, niin voi hän

kirjottaa kahvelilla tinatalrikin takapuolelle ja viskata sen ulos

ikkunasta. Niin teki aina se maailmanmainio vanki, joll' oli rautamaski

kasvoillaan, ja s'on turkkasen hyvä ja tyylikäs tapa."

"Mutta Jimillä ei ole mitään tinatalrikkeja. He syöttävät häntä

puupytystä."

"Vähät siitä; me hankitaan hälle pari talrikkia."

"Mutta jos joku toinen sattuis lukemaan mitä tinatalrikin takapuolella

seisoo?"

"Se ei koske meihin, Huck Finn. Pääasia on, että hän kirjottaa niihin

ja viskaa ne ulos ikkunasta. Ja sitä paitse, tuskin kukaan voi

milloinkaan lukea mitä vangit kirjottavat."

"No, mutta mitä hyötyä siitä sitten on, että tuhlataan talrikit?"

"Ääh, eihän n'ole _vangin_ talrikkeja."

"Mutta _jonkun_ omia ne toki on."

"No, mitä sitten? Mitä vanki siitä piittaa, kenen n'on -- --"

Siihen hän keskeytti, sillä me kuultiin heidän puhaltavan

aamiaistorveen. Me mentiin siis sisään.

No, aamupäivällä sitten lainasin minä lakanan ja valkosen paidan

pyykkinuoralta; ja minä löysin myös vanhan säkin ja pistin ne siihen;

ja sitten mentiin me noutamaan kiiltopuut ja pistettiin nekin säkkiin.

Minä kutsuin sitä lainaamiseksi, sillä niin kutsui isä ukko aina sitä

semmosta; mutta Tom sanoi, ett'ei s'ollut lainaamista mukamas, vaan

varastamista. Hän sanoi, että me "edustettiin" vankia, ja vangit

mukamas aina tarvitessaan kaappaavat mitä hyvänsä, kysymättä kenen

omaa tavara oikeastaan on; eikä kukaan heitä siitä moitikkaan. Se

ei ole mitään rikosta -- sanoi hän sitten -- kun vanki varastaa

semmosta, mitä hän tarvitsee karatakseen; s'on hänen selvä oikeutensa;

ja niinkauvan kuin me _edustetaan_ vankia, niin meillä on -- niin

selitti Tom -- täysi oikeus tästä linnoituksesta varastaa mitä ikinä me

tarvitaan vangin pelastamiseen. Hän sanoi, että jos me ei edustettais

vankia, niin asia olis aivan toinen mukamas; ainoastaan kaikkein

huonoin ihminen varastaa olematta vanki tai edustamatta vankia --

mikä on samaa, sanoi Tom. Niin katsottiin me luvalliseksi varastaa

mitä ikinä me tarvittais yrityksessämme. Ja kuitenkin Tom eräänä

päivänä perästäpäin piti hirveää elämää, kun minä neekerien palstasta

varastin pahanpäiväisen vesimeloonin ja söin sen suuhuni; ja hän ajoi

minut viemään neekereille hopealantin -- sanomatta mistä hyvästä se

annettiin. Tom sanoi vain tarkottaneensa, että me saatais varastaa mitä

me tarvittais. No, sanoin minä, minä tarvitsin vesimeloonin. Mutta hän

sanoi, että minä en sitä tarvinnut karatakseni vankeudesta; ja siinäkös

sitten mukamas oli se suuri erotus. Ja hän sanoi vielä, että jos min'

olisin sen varastanut, kätkeäkseni siihen puukon, ja pujahuttanut sen

salaa Jimille, että hän sillä puukolla saisi tappaa vanginvartian, niin

se mult' olis ollut aivan oikein tehty. No, siihen minä sain tyytyä,

vaikk' en suinkaan huomannut niin erittäin edulliseksi tuommosta vangin

edustamista, jos minun piti ruveta saivartelemaan kaikkia tuonkaltaisia

pikku erotuksia joka kerta, kun mun sopi kaapata vesimelooni.

No, Tom hän kantoi säkin tuohon suojukseen, jok' oli ulkohuoneiden

takana, ja minä seisoin vähän matkaa siitä vahtimassa. Sitten hän tuli

ulos, ja me istuttiin halkopinon päälle juttelemaan. Hän sanoi:

"Niin, kaikki on nyt niinkuin olla pitää, pait että meill' ei vielä oo

työkaluja; mutta sekin asia on pian autettu."

"Työkaluja?" sanoin mä.

"Niin justiin."

"Työkaluja mitä varten?"

"No, tietysti kaivamista varten. Eihän me aiota _jyrsiä_ häntä ulos?"

"Eikö sitten nuo vanhat ruosteiset lapiot ja kuokat tuolla suojuksessa

kelpais työkaluiksi kaivaaksemme ulos neekeriä?" kysyin minä.

Hän kääntyi puoleeni ja näytti niin säälivältä, että se melkein

itketti, ja sanoi:

"Huck Finn, kuules nyt; ookko sinä koskaan kuullut, että millään

vangilla olis ollut käyttää lapioita ja kuokkia ja muita nykyajan

mukavia koneita kaivaakseen itseään ulos vankeudesta? Ja kuinka hän

sitä paitse semmoisia apuneuvoja käyttämällä koskaan tulis sankariksi?

Lapioita ja kuokkia! Oho! Yhtä hyvinhän he suorastaan voisit antaa

hälle avaimen. Lapioita ja kuokkia! Ei ees kuninkaalle pistooattais

semmosta."

"No, millä me sitten kaivetaan, jos ei lapiot ja kuokat kelpaa?"

"Pöytäveitsillä."

"Pöytäveitsillä? -- mullat tuon mökin alta?"

"Niin justiin."

"Mutta sehän on suorastaan hassua, Tom."

"Hassua vaiko ei, vähät siitä -- s'on se _oikea_ tapa, se

_säännöllinen_ tapa, nääkkös. Eikä mitään muuta tapaa olekkaan, josta

minä olisin koskaan kuullut, ja minä olen lukenut kaikki kirjat, jotka

näissä asioissa jotakin tietävät. He kaivavat aina, nuo vangit, itsensä

ulos pöytäveitsellä -- eikä vain mullan läpi, vaan tavallisesti kovan

kallion läpi, tiiäkkös. Ja siihen työhön menee yhtä mittaa viikko

toisensa jälkeen, menee kuukausia ja vuosikausia. Niinpä nyt esimerkiks

tuo mainio vanki kaikkein syvimmässä vankiluolassa Diffin linnassa

Marseljeesin sataman suussa; hän kaivoi itsensä ulos sillä viisin, ja

kuinka kauvan aikaa hältä meni siihen, luulet sä?"

"Enhän tiedä."

"No, arvaappas."

"En tiedä. Kenties puolitoista kuukautta?"

"_Kolmekymmentäseitsemän vuotta_, kuulekkos -- ja hän tuli ulos

Kiinassa. _Siinä_ vangissa oli miestä. Kumpahan tämäkin västinki olis

rakettu kalliolle."

"Mutta _Jim_ ei tunne ketään Kiinassa."

"Niin no, mitä se nyt tähän koskee? Eihän sekään vanki tuntenut siellä

ketään. Sinä et koskaan pysy asiassa."

"No, no, olkoon menneeksi Vähät minä siitä, missä hän tulee ulos,

kunhan hän vain _tulee_ ulos; eikä Jimkään siitä välitä, luulen mä.

Mutta yks juttu on tässä muistettava -- ja s'on se, että Jim on liian

vanha tullakseen kaivetuksi ulos pöytäveitsellä. Hän ei pysy koossa

niin kauvan."

"Hooja, hän pysyy kyllä. Ethän luule, että tässä tarvittais

kolmekymmentäseitsemän vuotta -- kaivamiseen tommosen multamaan läpi?"

"Kauanko luulet siihen menevän, Tom?"

"Niin, nääkkös, me ei uskalleta jatkaa sitä niinkauvan kuin meidän

pitäis, sillä Silas eno saa varmaankin jo ennen pitkää vastauksen

tuolta maatilalta New-Orleansin alapuolella. Silloin saa hän tietää,

ett'ei Jim olekkaan sieltä; ja sitten kai hän laittaa kuulutuksen

Jimistä, tai jotain semmosta. Niin me siis ei hirvitä kaivaa

niinkauvan kuin meidän pitäis. Oikeastaanhan tulis meidän jatkaa työtä

vähintäinkin pari vuotta; mutta se nyt ei käy päinsä. Ja kun nyt aika

saattaa olla täpärällä, niin minun neuvoni on tämä: me kaivetaan sinne

sisään niin sukkelaa kuin voidaan, ja sittenhän voimme _kuvitella_

mielessämme, että m'ollaan kaivettu kolmekymmentäseitsemän vuotta.

Sitten voidaan me siepata hänet ulos ja pötkiä tiehemme hänen kanssaan

niin pian kuin täällä ruvetaan soittamaan hätäkelloa. Niin, se, luulen

mä, on paras tie."

"No, tuohan mielestäni käy laatuun. Kuvitteleminen ei maksa mitään eikä

tuota mitään vaivaa; ja jos siksi tulee, niin suostun minä puolestani

kuvittelemaan, että m'ollaan kaivettu sataviiskymmentä vuotta. Kunhan

kerran tulee vauhtiin, niin samahan s'on paljoko sit' antaa mennä. No,

minä kai pötkin sisään sitten ja sieppaan sieltä pari pöytäveistä?"

"Sieppaa kolme", sanoi Tom; "me tarvitsemme yhden tehdäksemme siitä

sahan."

"Kuules, Tom", sanoin mä, "jos ei s'oo sopimatonta ja jumalatonta, että

sen sanon -- niin tuolla lautojen alla savupirtin seinustalla makaa

todellakin vanha ruostunut saha."

Hän näkyi oikein pahastuvan ja menevän alakuloiseks ja sanoi:

"Eihän maksa vaivaa kokeakkaan sulle mitään opettaa, Huck parka.

Kas niin, laita itses matkaan nyt ja tuo tänne ne veitset -- kolme

kappalta."

Minä tein niin.

Neljästoista luku.

Niin pian kuin me sinä iltana arveltiin kaikkien nukkuneen, kavuttiin

me alas pitkin ukonsyöttiä ja mentiin tuohon suojukseen ja pantiin

salpa ovelle ja otettiin framille kiiltopuumme ja ryhdyttiin työhön. Me

perattiin pois kaikki roskat neljän viiden jalan pituiselta paikalta

alimman hirren vierestä. Tom sanoi, että se paikka oli aivan Jimin

sängyn takana ja että meidän piti kaivautua sisään sängyn alle, sillä

kun Jimin viltti riippui alas lattiaan asti sängyn etupuolelta, niin ei

kukaan mukamas vois aavistaa mitään reikää, nostamatta ylös vilttiä.

No, me kaivettiin ja kaivettiin pöytäveitsillämme kello kolmeen asti

yöllä, ja silloin oltiin me uupuneet kuin ajokoirat, ja käsissämme oli

rakkoja, ja tuskin sittenkään näkyi vielä mitään jälkiä työstämme.

Viimein sanoin minä:

"Kuulehan, Tom Sawyer, tämä ei ole mitään kolmenkymmenenseitsemän

vuoden työtä, vaan kyllä sitä kestää kolmekymmentäkaheksankin; usko

pois!"

Hän ei mitään sanonut, ensimmältä; hän vain huokaili, ja hetken päästä

herkesi hän kaivamasta, ja minä näin, että hän mietiskeli vahvasti.

Viimein sanoi hän:

"Ei kannata, Huck; ei tämä mene. Jos me oltais vankeina, niin s'olis

toista, sillä silloin meill' olis aikaa kuinka monta vuotta hyvänsä,

eikä mitään kiirettä; eikä meidän tarvitsis kaivaa kuin muutama minuuti

päivässä, eikä kätemme menis rakoille, ja me voitais sillä viisin

jatkaa vuosi toisensa perään ja tehdä kaikki kunnollisesti, niinkuin

se työ oikeuden mukaan on tehtävä. Mutta meidän täytyy joutua, aika on

täpärällä. Jos me vielä raadetaan yökausi tällä viisin, niin täytyy

meidän sitten levätä koko viikon parantaaksemme käsiämme -- muuten

niistä ei enää olis pitämään kiinni pöytäveitsestä."

"No, mitä me nyt tehdään, Tom?"

"Kuulehan nyt. Eihän s'ole oikein eikä hyvätapaista eikä laillista

eikä _moraalista_, enkä kuolemaksenikaan tahtois että kukaan saa siitä

tietää -- mutta täss' ei ole muu neuvona; meidän täytyy kaivaa hänet

ulos kuokilla ja _kuvitella_, että n'on veitsiä."

"Kaikkia sinä saivarteletkin, Tom Sawyer", sanoin minä; "no, kuokat ne

nyt on jotakin, ja minä puolestani en välitä vähintäkään siitä, onko

niiden käyttämisessä tuota moraalia ja laillisuutta vai ei. Jos min'

aion varastaa neekerin tai vesimeloonin tai sunnuntaikoulu-kirjan,

niin mitä hittoa se asiaan tulee, millä viisin minä ne varastan. Mitä

minä haluan on neekerini, tai mitä mä haluan on vesimelooni, tai mitä

mä haluan on sunnuntaikoulukirja -- ja jos kuokka on paras ja mukavin

ase, niin sitä minä myös käytän kaivaakseni ulos tuon neekerin tai

vesimeloonin tai sunnuntaikoulu-kirjan; enkä minä jumaliste anna

kuollutta rottaa siitä, mitä sinun paraat kirjailiasi minun aseestani

ajattelevat."

"No", sanoi hän, "tässä käy nyt laatuun kuokat, mutta kuvittelemalla.

Ilman kuvittelemista minä en menis niitä käyttämään, sillä oikea on

aina oikeaa ja väärä on väärää, tiiä se. _Sinähän_ kyllä voisit kaivaa

Jimin ulos kuokalla _ilman_ kuvittelematta sitä pöytäveitseksi, sillä

sin' et tiedä paremmin; mutta se ei käy laatuun mulle, joka tiedän

miten pitää olla. Anna mulle veitsi!"

Häll' oli oma veitsi kädessään, mutta mä ojensin hälle minun. Hän

viskas sen menemään sanoen:

"Anna mulle _veitsi_!"

Min' en tiennyt mitä hän meinas, ensimmältä; mutta tuumasin sitten

hetken aikaa. Hm, jassoo -- aattelin. Kaivelin siinä vähäsen noissa

vanhoissa työkaluissa, kunnes sain kynsiini vanhan lapahakun. Sen

annoin hälle, ja hän alkoi kaivaa sillä sanomatta sanaakaan.

Aina oli hän tommonen. Täynnään kaikenmoista turhanpäiväistä

kunniantuntoa ja kaikenkaltaisia prinsipaaleja.

No, minä puolestani otin lapion, ja siinä me sitten kuokittiin ja

lapioittiin, että multa pyrytti ympärillämme. Me jatkettiin sitä noin

puoli tuntia, kauemmin me ei jaksettu; mutta silloin olikin meillä

jo jommonenkin kolo valmiina. Tultuani huoneeseemme, katsoin ulos

ikkunasta ja näin, miten Tom taas yritteli ylös pitkin ukonsyöttiä;

mutta hän ei päässyt mihinkään helläävien käsiensä takia. Viimein sanoi

hän:

"Ei maksa vaivaa, ei käy. Mitä mä teen? Neuvoppa minua nyt."

"Kyllä", sanoin mä; "mutta se kai ei ole moraalista eikä laillista.

Käyhän ylös rappusia myöten niinkuin minä ja _kuvittele_ niitä

ukonsyötiksi."

Ja niin hän tekikin.

Seuraavana päivänä varasti Tom tinalusikan ja messinkisen

kynttiläjalan talosta, tehdäksemme niistä kyniä Jimille, ja sitä

pait kuus talikynttilää; ja minä sieppasin neekerien mökeistä kolme

tinatalrikkia. Tom sanoi, ett'ei siinä ollut kylliksi mukamas; mutta

minä sanoin, ett'ei kukaan koskaan näkis niitä talrikkeja, jotka

Jim heitti ulos, siks että ne putoisit suorastaan koiranputkiin ja

nokkosiin ikkuna-aukon taakse -- sieltähän voisimme ne sitten hakea,

ja hän vois käyttää niitä toistamiseen. No, siihen jo tyytyi Tomkin ja

sanoi sitten:

"Niin no, nyt me vain saadaan tuumata, miten kaikki kapineet saadaan

sinne Jimille."

"No, herranen aika", sanoin mä, "mitä siin' on muuta, kuin että

pistetään ne sisään reiästä, kun saadaan se valmiiks."

Hän vain katsahti minuun halveksivasti ja mumisi jotain hupakkojen

tuumista, ja sitten alkoi hän miettiä asiaa. Hetken päästä sanoi hän

sitten leiponeensa kokoon pari kolme eri tapaa ja temppua, mutt'

asialla ei ollut mitään kiirettä, sanoi hän; me kerettäis kyllä valita

paras konsti sitten. Kaikkein ensiksi pitäis meidän puhutella Jimiä,

meinas hän.

Sinä yönä luikuttiin me alas pitkin ukonsyöttiä vähä kello kymmenen

jälkeen, ja meill' oli kynttilä muassamme, ja me kuunneltiin

ikkuna-aukon alla ja kuultiin miten Jim kuorsasi. Sitten ryhdyttiin

me taas työhön, ja puolen kolmatta tunnin päästä oli meillä reikä

valmiina. Me ryömittiin siitä Jimin sängyn alle ja sisään majaan ja

sytytettiin kynttilä. Sitten herätimme hänet hiljaa, ja nähdessään

meidät lensi hän niin iloseksi, ett' oli puhjeta itkemään ja sanoi

meitä rakkaiksi lapsikseen ja jumala ties miksi; ja sitten pyysi hän

meitä hankkimaan jotain viilaa ja viilaamaan hänen ketjunsa poikki,

niin että me päästäis pujahtamaan tiehemme viipymättä. Mutta Tom

selitti hälle, että s'olis kaikkia sääntöjä vastaan, se semmonen

karkaus, ja kertoi hälle sitten kaikki tuumamme ja miten me voitais

niitä hädän tullen muutella; eikä Jimin mukamas tarvitsis ollenkaan

pelätä, kyllä hän vapaaksi pääsis, s'oli _vissiä_ se. No, Jim hän

tyytyi mihin hyvänsä; ja me istuttiin ja juteltiin vanhoista ajoista

ja jos jostakin; ja viimein kertoi Jim, että Silas eno ruukkasi tulla

sinne sisään joka päivä tai joka toinen päivä pitämään rukousta

hänen kanssaan, ja Sally täti katsomaan, että häll' oli hyvä olla ja

kyllikseen syömistä. Silloin sanoi yht'äkkiä Tom:

"_Nyt_ mä tiedän. Me lähetetään sulle kapineet heidän kauttaan."

Minä sanoin:

"Ei, ei -- sehän nyt suorastaan olis oikein tyhmeliinin tuumia."

Mutta Tom ei ollut minua kuulevinaan, vaan kävi suoraan päälle vain.

Semmonen oli hänen tapansa, kun hän kerran oli saanut jotakin päähänsä.

Ja sitten hän kertoi Jimille, miten me leipoisimme köysitikkaat

piirakkaan ja lähettäisimme hälle sen ja muita isompia kapineita Nat'in

kautta -- Nat oli sen neekerin nimi, joka häntä ruokki -- ja Jimin

piti olla varuillaan eikä ällistyä eikä antaa Natin huomata mitään;

ja pienempiä kapineita pistettäis me enon taskuihin, ja Jimin täytyi

ne sieltä varastaa; ja muita pikkukaluja sidottais me kiinni Sally

tädin vyöliinannauhaan tai pistettäis hänen vyöliinantaskuunsa, jos

niin sopi. Ja sitten Tom kertoi mitä kaikkia me lähetettäis hälle

varastettavaks ja mitä hän niillä tekis. Niinpä piti Jimin muun muassa

kirjottaa päiväkirjaa paidalle _verellänsä_; no, ja muuta senkaltaista

äksänpäksää. Tom ei voinut saada päähänsä, mitä hyötyä noista kaikista

tempuista olis, mutta sanoi että me, ku oltiin valkosia, kyllä tiettäis

mikä oli parahinta, ja lupasi tehdä aivan niinkuin Tom oli määrännyt.

Jimillä oli hätävarapiippuja ja tupakkaa, niin että meill' oli oikein

juhlahetki siellä hänen luonaan. Sitten me ryömittiin ulos reiästä

jälleen ja pötkittiin kotiin ja kömpittiin nukkumaan, ja kätemme olit

kuin niit' olis pureksittu. Tom oli ilonen kuin harakka ja sanoi,

ett'ei hällä vielä koskaan eläissään ollut ollut niin hauskaa; ja

hän vain toivoi, että me saatais jatkaa Jimin pelastamista kaiken

ikäämme ja sitten jättää hänet perinnöksi lapsillemme, että heilläkin

olis yhtä hauskaa; hän myös vahvasti uskoi, että Jim tulis tykkäämään

vanki-elämästään yhä enemmän ja enemmän, mitä mukaa hän siihen tottuis.

Hän arveli, että tuota pelastustyötä sillä viisin voitais venyttää noin

kaheksankymmentä vuotta eelleen, ja kaikki, ku sit' olit hommanneet,

tulisivat kuuluisaksi historiassa.

Aamulla mentiin me alas halkopinolle ja hakkasimme messinkisen

kynttiläjalan sopiviin palasiin, ja Tom pisti sekä ne että tinalusikan

taskuunsa. Sitten mentiin me neekerimajoille, ja samalla kun minä

juttelin Natin kanssa, leipoi Tom sukkelasti palasen kynttiläjalkaa

muutaman leipäkakun sisään, jok' oli Natin pytyn päällä; ja sitten

seurattiin me Nattia nähdäksemme, miten asia menis, ja se meni

mainiosti. Jim haukkasi palasen leipäkakusta ja oli pureksia mäsäksi

kaikki hampaansa; eikä mikään maailmassa saattanut olla tyylikkäämpää,

sanoi Tom. Jim hoiti peliään kuin mies; oli vain olevinaan kuin olis

purrut pieneen kiveen tai johonki semmoseen, jota niin usein ruukkaa

olla leivässä; mutta sitten hän ei enää koskaan purrut mihinkään,

tokasematta kahvelia sen läpi parista kolmesta paikasta.

Seistessämme siinä himmeässä valossa, tuli pari koiraa sukeltaen ylös

Jimin sängyn alta; ja mitäs ollakkaan! niiden perästä tulla puikahti

koko parvi, toinen toisensa jälkeen; ja yht'äkkiä oli koko ykstoista

koiraa siinä vilkkaasti nuuskimassa ja heiluttamassa häntiään, niin

että meillä tuskin oli sijaa hengittää. Kas niin! me olimme jättäneet

lautakatoksen oven auki. Nat neekeri ulvomaan aivan kauheasti ja

huutamaan "noidat, noidat!" ja hän kuppuroi kumoon koirain sekaan

lattialle ja voivotteli siinä hyvän aikaa kuin kuoleman kynsissä. Tom

potkas oven auki seppo selälleen ja heitti ulos lihapalasen Jimin

pytystä; ja koirat tietysti heti perästä. Ja tuossa paikassa oli Tomkin

ulkona ja takasin taas -- ja salpas oven, ja minä kyllä ymmärsin,

että hän nyt oli pannut kiinni sen toisenkin oven. Sitten rupes hän

juttelemaan tuon neekeri paran kanssa ja mielisteli häntä ja kysyi

hältä, oliko hän taaskin näkevinään jotain. Ja Nat nousi istualle ja

katseli pelko naamassaan ympärilleen, ja sanoi sitten:

"Jaa-a, herra Sid, sanokaahan että min' oon hullu, mutta jumalavita

luulenki nähäneeni koko miljoonan koiria, vai oliko ne piruja, täällä

sisässä vastikkään. Niin, niin, minä _tunsin_ niitä ruumiillani,

tunsinpa totta jumaliste; n'oli kaikki niskassani. Jospahan vain

kerranki saisin kynsiini yhyrenkään noista riivatun noi'ista, niin --

mutta paras olis, että ne pysys minusta kaukana."

Tom sanoi:

"No, minäpä sanon mitä minä aattelen. Minkähän tähen tulevat ne aina

tänne justiin tään karkuneekerin ruoka-aikana? Joo -- sentähen, ett'

ovat nälissään, ymmärräkkös. Sinun täytyy tehdä niille noitapiirakka,

s'on vissi se."

"Mutta hyvänen aika, herra Sid, miten minä osaisin teherä mittään

semmosta? Enhän oo kuullu puhuttavankaan mokomista piirakoista ennen."

"No, koska niin on, niin minä teen sen itse."

"No, voi, voi, taharotteko toellaki teherä mulle semmosen, herra Sid?

Jumala teitä siunakkoon siitä! Minä suutelen jalakojanne, jos teette

mulle noitapiirakan, herra Sid."

"No, no, minä teen sen sinun tähtes, koska sin' oot ollut meille hyvä

ja huviksemme näyttänyt meille karkuneekerin. Mutta sun täytyy olla

turkkasen varovainen. Kun me tullaan likelle, pitää sun kääntyä meihin

selin; ja mitä ikinä me pistetäänkin pyttyyn, niin sin' et saa olla

siitä tietävinäs. Ja älä katso sinä päältä, kun Jim ottaa tavarat

pytystä -- muuten saattaa tuho tulla; ja älä helkkarissa _koske_ noihin

noitakaluihin."

"Minäkö menisin _koskemaan_ mokomaan pirunpaistiin? Ee-i, en

sormenpäällänikään, en vaikka saisin satatuhatta kymmentä miljoonaa

dollaria."

Viidestoista luku.

No, se seikka oli siis selvillä. Sitten mentiin me tiehemme ja

luistettiin sen romuläjän luo takapihalle, joss' oli vanhoja kenkiä

ja repaleita ja särkyneitä pulloja ja kaikellaista muuta roskaa; ja

siinä me tongittiin hetken aikaa, kunnes löysimme vanhan pesupaljun,

joss' oli reikiä, jotka me tukittiin kiinni niin hyvin kuin voitiin,

leipoaksemme siinä piirakan, ja me otimme sen alas kellariin ja

varastimme sen täyteen jauhoja; ja sitten me mentiin aamiaiselle

ja löydettiin pari pärekattonaulaa, joita Tom sanoi sopiviksi

valtiovangille, joka tahtoi kirjottaa nimensä ja kaikki surulliset

ajatuksensa vankikoppinsa seinään; ja toisen näistä nauloista pistimme

me Sally tädin vyöliinan taskuun, kun vyöliina sattui venymään

tuolinkarmilla, ja toisen naulan taasen tukimme me Silas enon

hatunnauhan taakse, kun hattu oli piirongin päällä; sillä me kuultiin,

kun lapset sanoivat, että pappa ja mamma aamupäivällä aikoivat mennä

katsomaan tuota karkuneekeriä; ja sitten me syötiin aamiaista, ja Tom

pisti tinalusikan Silas enon takintaskuun, ja Sally täti ei vielä ollut

sisällä, niin että me saatiin odottaa vähän aikaa.

Ja kun hän tuli, oli hän kuuma ja punanen ja suuttunut ja malttoi

tuskin odottaa kunnes ruokarukous oli luettu. Kaataen kahvia kuppiin

toisella kädellään ja toisella vähän tukistaen nuorinta lastaan, sanoi

hän:

"Min' oon nyt hakenut jos jostakin, ja min' en totta maarian ymmärrä,

mihin sinun toinen paitas on joutunut."

Minun sydämmeni pomsahti alas suoraa päätä keuhkon ja maksan ja muiden

sisälmyksien väliin, ja iso palanen kovaa leipää kirposi kurkustani

sen perään ja törmäsi puoli tiessä yhteen ankaran yskän kanssa, niin

että se kimmahti takasin ja lensi kuin ammuttuna pöydän yli ja osui

suorastaan nuorimman lapsen silmään, niin että tuo kakara rupes

kiemuroimaan kuin onkimato ja ulvomaan kuin indiaani rynnätessään

sotaan; ja Tomkin puolestaan meni vähän kalpeaksi nenän tienoilta; ja

noin neljäsosa minuutin kuluessa olisin minä myynyt itseni puolesta

ostohinnasta, jos joku hyvä ihminen olis tarjonnut. Mutta sitten me

taasen toinnuttiin ja tultiin entisilleen -- s'oli vain tuo äkkinäinen

yllätys, joka niin oli painanut kaiken potramielemme lakoon. Silas eno

sanoi:

"Niin, kyllä s'on kummallista, min' en sit' ymmärrä. Minä muistan

varmaan, että minä riisuin sen _päältäni_, sillä -- --"

"Sillä sulla kaiketi ei oo muuta kuin yks _päälläs_! Niin! Kyllähän

minäkin tien, että sinä riisuit sen päältäs, ja minä tien sen paremmin

kuin sinun mainio muistis, sillä minä näin omin silmin eilen, että se

riippui pyykkinuoralla. Mutta nyt se ei oo siinä -- ja sinä saat pukea

päälles punasen villapaidan, siks kun minä saan aikaa neuloa sulle

uutta. Siitä tulee jo kolmas kahessa vuodessa; enhän totta maarian enää

ennätä muuta kuin pitää sinua paidoissa. Min' en saata ymmärtää, mihin

sä ne hukkaatkin kaikki. Luulishan toki, että mies _sinun ijälläs_ osaa

pitää paitaansa tallella."

"No, no, muijaseni, koenhan minä parastani. Mutt' eihän se nyt oo

yksinään minun syyni, sill' enhän minä niitä nää enkä pidä mitään lukua

niistä, jos ei mull' oo niitä päälläni; enkä minä uskois, ett' oon

hukannut mitään paitaa silloin kun s'on ollut _päälläni_."

"Jaha, sekös vielä puuttuis, Silas -- mutta kai sinä tekisit senkin,

jos voisit. Eikä s'oo vain paitas, jok' on poissa. Yks lusikka on myös

hävinnyt; niit' oli kymmenen, ja nyt on vain yheksän. Kai on vasikka

vetänyt pois paidan, aattelen mä, mutta se ei oo voinut viedä lusikkaa;

se nyt on vissi se."

"Onko mitään muuta poissa, Sally?"

"Onpa niinkin -- kuus _talikynttilää_. No, rotat on saattanut viedä

ne, ja kumma kyllä, ett'ei n'oo vienyt koko taloa, kun sinä aina sanot

meneväs tukkimaan niiltä reiät etkä koskaan sitä tee; ja jos ne ei olis

niin tyhmiä, niin ne nukkuisivat sinun tukassas, Silas -- _sinä_ et

tietäis siitä mitään."

"Jaa, jaa, muijaseni, s'on minun syyni, s'on minun syyni. Mutta

huomenna meen minä tukkimaan nuo reiät."

"Ooh, min' en pitäis kiirettä, tulevana vuonna sopii yhtä hyvin.

Matilda Angelina Araminta _Phelps_!"

Lapsi veti sukkelasti käpälänsä pois sokurirasiasta. Samassa tuli

neekerivaimo ovesta sisään sanoen:

"Rouva, yks lakana on hävinnyt."

"_Lakana_! No, mutta Herra hallikkoon!"

"Minä meen tukkimaan nuo rotanreiät jo _tänäpänä_", sanoi Silas eno,

näyttäen hyvin nololta.

"Puhu nyt roskaa! -- luulekko että rotat on vienyt _lakanan_. Mihin

s'on joutunut, Liisa?"

"Niin, herra jesta, ku sen tietäsin, rouva. S'oli pyykkinuoralla viel'

eilen, mutta ny s'on hukkunu; sit' ei oo siin' ennää."

"Minä luulen että maailman loppu on tullut. Enhän ikipäivinäni oo

tämmöstä nähnyt. Paita ja lakana ja lusikka ja kuus kyntt -- --"

"Rouva", huusi sisään törmäten toinen palvelustyttö, "yks messinkinen

kynttiläjalaka on poissa."

"Tahokko mennä tiehes, sinä homssu, tai min' annan sulle!"

Hän oikein sähisi, kuin kissa. Minä rupesin tuumaamaan, ett' eiköhän

täss' olis paras pujahtaa tiehensä ja mennä metsään, kunnes rajuilma

vähän lauhtuis. Hän torui ja tirskui ja pauhasi yhteen menoon hyvän

aikaa, eikä kukaan muu uskaltanut hiiskua sanaakaan; ja yht'äkkiä Silas

enon naama lensi kovin pitkäksi, ja hän veti lusikan ylös taskustaan.

Sally täti vaikeni ja jäi seisomaan suu selällään ja kädet ilmassa; ja

minä puolestani toivoin, ett' olisin ollut Jerusalemissa tai jossain

muussa paikassa. Mutta hiukan toinnuttuaan, sanoi Sally täti:

"Kas niin! _justiin_ niinkuin minä arvasin. Sull' on ollut se taskussa

koko ajan, ja totta maar luulenki, että sull' on siellä ne muukkin.

Miten se tuli sinne?"

"Niin, en totisesti minä tiedä, muijaseni", sanoi ukko hyvin sävysästi

puolustuksekseen. "Minä tutkin saarnatekstiäni Apostolein teoin

seitsemännestätoista luvusta ennen aamiaista, nääkkös, ja s'on

mahdollista, että minä pistin taskuuni lusikan, aikoessani pistää

siihen Testamenttini, ja niin se mahtaa ollakkin, sillä Testamenttia

mull' ei oo taskussani, mutta minäpä menen katsomaan, ja jos

Testamentti on siellä kuin se oli, niin s'on selvää, ett'en minä pannut

sitä taskuuni, vaan otin sen sijaan lusikan, ja -- --"

"Ooh, mutt' olehan jo vaiti, Herran nimessä! ulos täältä jokikinen

sorkka, heti paikalla, ja pysykää minusta kaukana, kunnes ennätän

tointua vähäsen."

Kun ukko otti hattunsa, putosi pärekattonaula lattialle, ja hän otti

sen siivosti ylös ja pani sen hattuhyllylle eikä sanonut yhtään sanaa.

Ulos tultuamme sanoi Tom:

"Hm, siit' ei ole mitään hyötyä, ett' enää lähetetään kapineita hänen

kauttaan. Mutta hän teki meille yhtäkaikki hyväntyön tuon lusikan

suhteen, tietämättään mitä teki; mennään nyt me ja tehdään hälle hyvä

työ hänen tietämättään -- tukitaan nuo rotanreiät."

Niitä oli iso joukko alaalla kellarissa, ja meiltä meni koko tunti

niiden tukkimiseen, mutta silloin olikin työ hyvin tehty, ja me oltiin

menossa pois. Mutta silloin kuultiin me askeleita portaissa, ja me

sammutettiin kynttilämme ja mentiin piiloon. S'oli ukko ku tuli,

kynttilä toisessa kädessä ja pieni rykelmä lautapalasia toisessa. Hän

nahjusti toiselta rotanreiältä toiselle, kunnes hän oli katsellut

niitä kaikkia; ja silloin seisahtui hän ja seisoi noin viis minuutia,

tuumiskellen vain ja tiputtaen talia maahan kynttilästä. Sitten kääntyi

hän hiljaisesti ja uneksien rappusiin päin ja mumisi itsekseen:

"Jaa, jaa -- minä en kuolemaksenikaan muista milloin min' oon sen

tehnyt, mutta tehty se vain on. Eikä kukaan voi syyttää minua rottain

takia. Mutta mitäpä tuosta nyt enää. Annetaan olla."

Ja niin hän astui ylös rappusia taas mumisten yhä itsekseen. S'oli

tavattoman siivo ja hyväluontoinen ukko. Ja niin on hän vielä tänä

päivänäkin.

Tom mietiskeli vahvasti, miten me saisimme kynsiimme lusikan taas.

Keksittyään viimein keinon, sanoi hän mulle, miten meidän pitäis

tehdä; ja sitten istuttiin me odottamaan lusikkakorin viereen, kunnes

Sally täti tulisi; ja kun hän tuli, rupes Tom niitä lukemaan ja

latelemaan niitä toiselle puolelle, ja samassa pistin minä yhden niistä

takinhihaani, ja Tom sanoi:

"Kuulkas, täti, täss' ei nytkään ole muuta kuin yheksän lusikkaa."

Täti sanoi:

"Juoskaa ulos leikkimään te ja älkää otelko siinä. Tienhän minä

paremmin, joka justiin ne luin."

"Niin, mutta min' oon lukenut ne kaks kertaa, ja niit' ei ole muuta

kuin yheksän."

Hän näytti suuttuneelta, mutta tuli kuitenkin pöydän viereen ja rupes

niitä lukemaan.

"No, mutta totta totisesti -- yheksän vain. Mitä, mitä tämä tietää?

Luenpa ne vieläkin kerran."

Minä pistin siihen salavihkaa sen, joka mull' oli takinhihassani, ja

laskettuaan uudestaan sanoi hän:

"No, kas niin! Totta maarian onkin niitä _kymmenen_ taas!" ja hän

näytti kovin ällistyneeltä. Mutta Tom sanoi:

"Sitä _min'_ en usko, hyvä täti."

"Ekkö nähnyt, että mä ne luin, poika naskali?"

"Kyllä, mutta -- --"

"No, niin luen minä ne sitten vieläkin kerran."

Minä sieppasin siitä jälleen pois yhden, ja tietysti siinä sitten

sillä kertaa taas oli vain yheksän. Täti parka oikein vapisi päästä

kantapäähän, niin hän oli suuttunut. Mutta miten hän niitä lukikin,

niin joka kerta tuli aina toisin -- milloin yheksän, milloin kymmenen.

Raivostuneena sieppasi hän viimein korin ja lennätti sen läpi koko

huoneen ja oli tehdä kissasta raajarikon; ja sitten käski hän meidän

pötkiä pellolle ja jättää hänet rauhaan, ja jos me tultais hänen

näkyviinsä ennen päivällistä, niin Jumala varjelkoon meitä! No, meill'

oli tuo onneton lusikka hallussamme, ja samassa kun hän passitti meidät

ulos, annoimme me sen luistaa hänen vyöliinantaskuunsa; ja Jim sai

sen, niinkuin tuon naulankin, aivan oikein ennen kello kahtatoista. Me

oltiin hyvin tyytyväiset tähän hommaan, ja Tom sanoi, että se ansaitsi

kaksinkerroinkin sen vaivan, mikä siihen meni -- sillä, sanoi hän,

_nyt_ ei Sally täti vois lukea lusikoitaan, vaikka seisois päällään,

koska hän ei vois luottaa omaan laskuunsa, jos lukiskin ne oikein;

hän oli mukamas nyt ainakin kolmeksi päiväksi lukenut päänsä niin

pyörälle, että hän uhkais tappaa jokaisen, joka pyytäis häntä lukemaan

lusikoitansa uudestaan.

Sitten me illalla panimme lakanan jälleen nuoralleen ja varastimme

toisen tädin huoneesta: ja taas me panimme senkin takasin ja varastimme

sen uudestaan, ja saman tempun uudistimme sitten vielä pari kertaa,

kunnes hän ei enää tietänyt kuinka monta lakanaa häll' oli ja viimein

sanoi, ett'ei hän siitä _välittänyt_ eikä enää rupeis tuhlaamaan

loppuakin sielustaan niiden tähden eikä menis niitä räknäämään, vaikka

hänen henkeään kysyttäis -- hän tahtoi ennen kuolla.

No, kaikki oli nyt hyvin; piirakka vain oli vielä tekemättä, ja se

saattoi meille turkkasen paljo vaivaa. Me laitoimme tulen metsään,

paistaaksemme sen siellä, mutta siit' ei tahtonut mitään tulla. Me

menetettiin hyvin paljo jauhoja ja pantiin monta päivää yritykseen,

ja me saatiin palohaavoja käpäliimme, ja silmämme rupesit pahasti

kirvelemään alituisesta savusta. Meidän piti, näettekös, vain saada

ontelo korppu, johon sitten köysitikkaat pistettäis; mutta me ei

tiedetty, miten hitolla se saatais pysymään koossa. Viimein keksimme

kuitenkin oikean konstin -- ja s'oli se, että köysitikkaat paistettiin

mukaan, sinne piirakan sisään. Me istuttiin muuan yökausi siellä Jimin

luona ja revittiin lakana kapeihin liuskaleihin ja punottiin ne yhteen,

niin että viimein saatiin köysi niin sievä ja tyylikäs, että siihen

pulskasti olis saattanut hirttää kenen hyvänsä. Me kuviteltiin, että

sen tekemiseen oli meiltä mennyt ummelleen yheksän kuukautta.

Ja aamupäivällä me sitten otimme sen mukaan metsään, mutta se ei

tahtonut mahtua piirakkaan. Kun s'oli tehty koko lakanasta sillä

viisin, niin siin' oli köyttä kylliksi neljäänkymmeneen piirakkaan,

jos siks' olis tullut, ja sitä paitse vielä soppaan ja soosiin ja

jälkiruokiin.

Me heitettiin siis pois kaikki, mitä me ei tarvittu, ja pidettiin

vain niin paljon kuin mahtui piirakkaan. Me ei voitu keittää mitään

piirakkaa tuossa vanhassa astiassa, joka meill' oli sitä varten,

sillä me pelättiin, että sen juotokset sulaisivat; mutta Silas

enolla oli vanha messinkinen vuoteenlämmittäjä, josta hän kovasti

ylpeili, siks' että s'oli ollut erään hänen esi-isänsä oma, pitkällä

puuvarrella, jok' oli tullut tänne Englannista Wilhelm Valloittajan

kanssa Toukokukassa[15] tai jossain muussa noista vanhoista laivoista

ja jota säilytettiin vinnillä vanhojen ruukkujen kanssa, joita he

pitivät arvossa, ei sentähden, että niill' olis ollut mitään arvoa,

vaan sentähden, että n'olit muistoja, tykkäsit he -- ja sen kaappasimme

me ja veimme metsään ja hivelimme taikinaa sen syrjiin ja panimme

köysitikkaat sisään ja peitimme sen taikinakannella ja panimme sitten

messinkikannen päälle ja hehkuvia hiiliä tämän päälle, ja kvartin

tunnin päästä oli meillä piirakka, jota jumaliste kelpas katsoa. Mutta

se, joka ryhtyi syömään sitä piirakkaa, se kyllä teki viisaammin, jos

sitä ennen tilas itselleen pari tynnyriä hammaspuikkoja, sillä siinä

ateriassa antais totta maarian köysitikkaat tarpeeksi työtä.

Nat ei katsonut sinneppäin, kun me panimme noitapiirakan Jimin pyttyyn;

ja sinne me myös pistettiin kolme tinatalrikkia ruokien alle. Ja Jim

sai kaikki tyyni aikanansa, ja jäätyään yksikseen, survasi hän reiän

piirakkaan ja piilotti köysitikkaat olkimatrassiinsa, ja sitten piirsi

hän pari renkulaa tinatalrikkiin ja viskas sen ulos ikkunasta.

Kuudestoista luku.

Meill' oli turkkasen paljo työtä kynien tekemisessä, ja sahan valmistus

saattoi meille myöskin koko joukon vaivaa; mutta Jim meinasi, että nuo

kirjotukset kuitenkin kävisit kaikkein tukalammiksi -- ne, näättekös,

jotka vangin tulee rapsia seinään. Mutta Tom sanoi, että ne _täytyi_

tehdä; eihän oo kuultu puhuttavankaan, sanoi hän, mistään paremmasta

vangista, jok' ei olis jättänyt seinäkirjotusta muistokseen, ja

vaakunansa he myös melkein aina piirsit.

"Aatelkaappas vain rouva Jane Grey'tä", sanoi hän, "ja Gilford

Dudley'tä; aatelkaas vanhaa Northumberland'ia. Ei -- siit' ei päästä

mihinkään, eikä saa kysyä vaivojaan niin tärkeissä asioissa; Jimin

täytyy piirtää sekä kirjotukset että vaakuna."

Jim sanoi:

"Mutta hyvänen aika, herra Tom, mull' ei jumal'avita oo mittään

vaakkunaa; eihän mull' oo muuta ku tää vanaha paita, ja siihenhän mun

mukamas pittää piirtää päiväkirja."

"Niin, niin, kyllähän minä sen tiedän", sanoi Tom, "mutta sulla pitää

olla vaakuna ennenkun tulet täältä ulos. Olenhan monta kertaa sanonut,

että tässä ei saa hutiloida, vaan kaikki pitää mennä _oikein_, niinkuin

vanha tapa vaatii."

Sillaikaa kun Jim ja minä viilattiin kyniä, Jim messingistä ja minä

lusikasta, istui Tom miettimässä tuota vaakunaa. Hetken päästä sanoi

hän tuumanneensa kokoon montakin, jotka kaikki olit niin muhkeita

ja tyylikkäitä, sanoi hän, ett'ei hän oikein tiennyt minkä niistä

valitsis, mutta yks niistä kenties kuitenkin sopis paraiten, arveli

hän. Ja näin melkein kuvaili hän sitä:

"Kilpi jaetaan vasemmalta puolen neljään siniseen neliövatiraattiin

kultaiselle pohjalle, joita seuraa musta talonkoira, ayrshire-rotua,

makaavana ja kahleissa, punasella pohjalla, joka kuvaa orjuutta,

päällystettynä sahakiepparalla, johon kuuluu sudenhampaat ja

kalterilaitos, hopeassa viheriällä kentällä, ja yläpuolella parru

särppitupin kanssa, joss' on ranturuudut ja kuus rengasristiä viidellä

poikkitalikolla; kypärinkoristeena on musta juokseva neekeri, joka

kantaa nyyttyä vasemmalla olallaan vanhan bassotangon päässä.

Kilvenpitäjänä kaksi lähetyssaarnaajaa, sinä ja minä; mielilauseena:

_Maggiore fretta, minore atto_ -- näin sen kerran eräässä kirjassa --

se merkitsee: mit' enemmän kiirehtii, sitä vähemmin ennättää."

"No, herranen aika! mutta mitä merkitsee koko se muu soppa sitten?"

"Siitäkös nyt olis täss' aikaa ruveta juttelemaan", sanoi hän; "me

saadaan kaivaa mit' ikinä jaksetaan; muuten ei tuu tästä mitään."

"No, selitähän nyt jotain siitä", sanoin minä; "mitä on esimerkiks

sahakieppura ja särppituppi?"

"_Sinun_ ei tarvitse tietää mitä ne on. Kyllä näytän hälle miten ne

tehdään, kun hän rupee työhön."

"No, sano nyt ees", sanoin kuitenkin vielä, "mitä on bassotanko?"

"Ääh! Kaikkia sinä kysyt sitten! _Ykskaikki_ mitä se on. Mutta hällä

pitää se olla, sanon mä. Kaikilla aatelis-ihmisillä on semmonen."

Niin, tuommonen hän oli. Kun häll' ei ollut halua selittää jotain

asiaa, niin siit' ei toinen saanut mitään tolkkua. Jos olis häntä

pumpannut vaikka koko viikon, niin ei tullut hullua viisaammaks.

Saatuaan tuon vaakuna-asian pois tieltä, rupes hän heti tuumaamaan

noita surullisia seinäkirjotuksia -- sanoen, että Jimin välttämättä

piti piirtää semmoset, niinkuin mukamas kaikki muutkin kuulusat vangit

tekivät. Hän kirjotti koko litaniian paperipalalle ja luki sen meille

sitten. Näin se kuului: