TOINEN OSA.

Ensimmäinen luku.

No, kuningas ja herttua puuhasit koko päivän raastuvansalissa panemalla

kuntoon teateria kaupunkilaisille. He rakensivat "näyttämön" ja

hankkivat esiripun ja pystyttivät kynttilöitä sen eteen. Ja mitäs

ollakkaan! Illalla oli koko sali aivan kukkuroillaan miehiä. Kun

sinne ei mahtunut sorkkaakaan enään, luopui herttua pitämästä vahtia

ovella, jossa hän oli perinyt pääsymaksut ihmisiltä, ja meni takatietä

näyttämölle ja jäi sitten seisomaan esiripun eteen. Siinä piti hän

pienen puheen yleisölle, kiitellen kovasti sitä murhenäytelmää, jota

nyt saatais nähdä ja joka mukamas oli niin pöyristyttävä, että hiukset

nousis heiltä pystyyn; ja hän puhui myös Edmund Kean vanhemmasta,

jonka mukamas piti näyttää pääosaa tässä näytelmässä; ja kun viimein

oli saanut heidän uteliaisuutensa oikein pinnistyksiin, veti hän ylös

esiripun. Samalla hetkellä tuli kuningas harpaten sisään nelin kontin

ja ihka alasti, ja hänen nahkaansa oli kaikkialle maalattu ruutuja ja

rantuja ja renkaita kaikellaisilla väreillä, niin että hän oli kaunis

ja korea justiin kuin vesikaari. Ja -- mutt' yks kaikki miten hän

muuten koristettu; s'oli suorastaan mieletöntä kaikki tyyni, mutta

hirveän hullunkurista. Ihmiset nauroi aivan pakahtuakseen; ja kun

kuningas viimein oli lopettanut äksänpäksänsä ja harpannut kuin jänis

kulissien taakse, rupesit he taputtamaan käsiään ja elämöimään ja

hurraamaan, kunnes hän tuli sisään jälleen ja teki kaikki temppunsa

toistamiseen; ja kun s'oli tehty, huusivat he hänet vieläkin sisään

hulluttelemaan. No, totta puhuen olikin se niin koiranvietävää, että

sill' olis lehmäkin nauranut nähdessään miten tuo vanha höpäkkö

hassutteli.

Sitten herttua laski alas esiripun ja kumarsi yleisölle ja sanoi, että

tätä suurenmoista murhenäytelmää näytettäis ainoastaan kahtena iltana

enään, koska mukamas jo oli sovittu sen näyttämisestä Lontoossa, jossa

paikat jo oli myyty sitä varten Drury Lane teaterissa, sanoi hän; ja

sitten kumarsi hän uudestaan ja sanoi, että jos nyt suuri murhenäytelmä

oli heitä miellyttänyt, hän olis erinomattain kiitollinen mukamas, jos

he tahtoisivat kehotella ystäviään tulemaan sitä katsomaan toisina

iltoina.

Nyt huusi noin parikymmentä miestä:

"Mitä? Mitä tämä tietää? Siinäkö s'oli kaikki?"

Herttua sanoi: "niin." Mutta silloinkos siellä elämää nousi. He

huusivat että heit' oli "petetty" ja ryntäsit ylös paikoiltaan

kiivetäkseen näyttämölle ja löylyttääkseen murhenäyttelijät

pahanpäiväisiksi. Mutta samassa nousi muuan pulska ja vahva mies

seisomaan penkille ja huusi:

"Seiskaa! Kuulkaas, hyvät herrat!" He seisahtuivat kuullakseen

mitä häll' oli sanomista. "Onhan meitä petkutettu -- surkeasti

petkutettu. Mutta -- emmehän toki hiidessä tahdo joutua koko kaupungin

naurettavaksi; ja sitä peevelin peliä kestäis niin kauvan kuin elämme.

Ei. Mennään me täältä siivosti kotiin ja kehutaan ja kiitetään

näytelmää oikein kovasti; silloin tulevat muutkin vedetyiksi nenästä,

ja me ollaan naurusta kuitit. Mitä sanotte siihen? ('Hahaha! s'on

oikein! Tehdään niin!' huudettiin joka taholta). No, hyvä -- sitten ei

sanaakaan petkutuksesta. Mennään kaikki tiehemme ja kehotetaan kaikkia

muitakin käymään katsomassa tätä kunnon näytelmää."

Seuraavana päivänä ei muusta puhuttu koko kaupungissa kuin siitä

oivallisesta murhenäytelmästä. Ja illalla oli sali taas täpö täynnään

ihmisiä, ja kaikki kävi ihan samaten kuin edellisenä päivänä. Kun minä

ja kuningas ja herttua tultiin kotiin lautalle sinä iltana, söimme

me kelpo illallisen; ja puolyön aikana antoivat he Jimin ja minun

irroittaa lautan ja uittaa sen virtaväylää myöten noin kolme virstaa

kaupungin alapuolelle, jossa me kätkimme sen pieneen poukamaan.

Kolmantena iltana oli meillä taas "täysi huone", kuten sanotaan -- ja

ne ei olleet enskertalaisia, vaan samaa väkeä, jot' oli ollut siellä

kahtena edellisenä iltana. Minä seisoin herttuan kanssa ovella, ja

minä huomasin, että heidän taskunsa pullistuivat tai että heill' oli

jotain kätkettynä takin alle -- vaan ei mitään hajuvesipulloja, ei

likimainkaan. Minä vainusin mädänneitä munia kapottain ja pahenneita

kaalinpäitä ja muuta senkaltaista; ja jos minun hajuni ei ole niin

pilaantunut, ett'en minä tuntis onko kuollutta kissaa samassa talossa

kuin minä, ja minä panen vetoa että mull'on siksi terve nenä --

niin oli niitä kuuskymmentä neljä semmoista, jotka marssivat sisään

sinä iltana. Minäkin tunkesin sinne hetkeksi, mutta haju oli liian

sekalainen; en voinut sitä kestää. No, kun sinne ei mahtunut enemmän

väkeä enään, antoi herttua lantin pienelle pojalle, joka sattui siinä

seisomaan, ja pyysi hänen vahtia ovea vähän aikaa; ja sitten hän

puikahti ulos takatietä, ja minä hänen perästään; mutta kierrettyämme

talonkulman ja päästyämme pimeään, sanoi hän:

"Käy lujasti nyt, kunnes ollaan talojen ohi, ja anna sitten mennä

lautalle päin kuin piru olis kintuissas."

Minä tein niin ja hän teki niin. Me päästiin lautalle yhtaikaa, eikä

siinä mennyt kahta sekuntia, ennenkun s'oli irti ja me luisuttiin

pitkin virranuomaa. Eikä kukaan sanonut yhtään sanaa. Minä aattelin

itsekseni, että kuningas paralla ei mahtanut olla niin aivan hauska

siellä yksinään yleisönsä kanssa nyt. Mutta mitäs ollakkaan! Hetken

päästä hän omassa persoonassa tulla kömpähti ulos lauttamökistä ja

sanoi:

"No, kuinkas luonnistui tällä kertaa, herttua?"

Hän ei ollut ollenkaan ollut kaupungissa sinä päivänä.

Me ei sytytetty mitään valoa ennenkun oltiin noin viistoista virstaa

tuon kujakauppalan alapuolella. Mutta silloin sytytimme lyhdyn ja

söimme illallista, ja kuningas ja herttua nauroivat aivan revetäkseen,

kun heidän koiruutensa oli onnistunut niin mainiosti. Herttua sanoi:

"Mitä aasintammoja! Mitä pässinpäitä! Minä tiesin varsin hyvin, että

ensimmäisen illan väki pitäis suunsa ja antais noiden toistenkin

poroporvarein tulla petkutetuiksi; ja minä tiesin myös, että he

aikoivat väijyä meitä kolmantena iltana, jolloin mukamas olis _heidän_

vuoronsa. No, nyt on heidän vuoronsa, ja minä justiin tahtoisin

tietää, millaisilta heidän naamansa näyttää tällä haavaa. He voivat

pitää pikkuset pidot, jos heidän haluttaa -- olihan siellä ruokavaroja

kylliksi."

Neljäsataa kuuskymmentäviis dollaria huijasit nuo veijarit itselleen

sillä kurin niinä kolmena iltana. S'oli todellakin kuin olis veistänyt

kultaa veitsellä.

Kun he olivat menneet maata ja nukkuneet ja jo kuorsata korisivat

paraikaa, sanoi Jim:

"Kuules, Huck, eikös sua vähän kummastuta noiren kuninkairen konstit?"

"Ei", sanoin minä, "ei vähintäkään."

"Hä? Mitä perhanaa?"

"Niin, katsos, Jim, se kuuluu heidän sukukuntaansa. H'ovat kaikki samaa

luuta ja lihaa."

"Mutta, Huck, nää kuninkaat, jotka me ollaan saatu niskoillemme, on

oikeita kanaljoja; jumal'avita, kanaljoja ja roistoja ne on."

"Niin, niin, senhän olen sanonut, Jim; kaikki kuninkaat ovat

enimmältään kanaljoja, minun ymmärtääkseni."

"Herra hallikkoon!"

"Niin. Jos kerrankaan lukisit heistä, saisit sen nähdä. Otetaan

nyt esimerkiksi tuo Hinrikki Kaheksas; jonka Englannissa tuntee

joka lapsikin. Tämä meidän kuninkaamme täällä lautalla on oikea

sunnuntaikoulun tarkastaja hänen rinnallaan. Ja otetaan sitte

Kaarlo Toinen ja Ludvikki Neljästoista ja hänen kaimansa Ludvikki

Viidestoista, ja Jaakoppi Toinen ja Edvard Toinen ja Richard Kolmas

ja koko joukko muita; puhumattakaan kaikista noista Saksilaisista

patriarkoista, jotka pitivät semmosta hirveää elämää entisaikoina.

Olisit nähnyt tuota vanhaa Hinrikki Kaheksatta hänen voimaijässään;

sekös vasta värkki se! Hän ruukkasi mennä naimisiin uuden vaimon

kanssa jokikinen päivä ja sivalsi siltä pään poikki seuraavana

aamuna. Ja hän teki sen yhtä tyynesti kuin olis tilannut itselleen

pehmeitä munia aamiaiseksi. 'Tuokaa tänne Neil Gwynn', sanoo hän.

He tuovat nais paran. Seuraavana aamuna kuuluu käsky; 'Pää poikki

hältä!' Ja he katkasevat hänen kaulansa kuin nauriinvarren. 'Jane

Shore tänne!' komentaa hän, ja tämä raukka tulee. Seuraavana aamuna

käsketään: 'Sivaltakaa hältä pää poikki!' -- ja he sivaltavat sen

poikki. 'Soittakaa tänne se ruusuposkinen Rosamunda!' Ja Rosamunda

tottelee soitinkelloa heti. Mutta huomisaamuna kuuluu tuomio: 'Lyökää

hältä pää poikki!' Ja se vyöryy pitkin permantoa. Ja jokaisen noista

raukoista piti väkisinkin kertoa hälle satu, kukin yönään; ja nuo sadut

kirjotutti hän muistiin ja tallensi, kunnes niitä oli karttunut tuhat

yks kappalta, ja silloin antoi hän präntätä ne kaikki tyyni kirjaan,

joka sai nimekseen 'Tuomiopäivän kirja' -- jok' oli hyvä ja sattuva

nimi semmoiselle kirjalle. Sinä et tunne kuninkaita, Jim, mutta minä

ne tunnen; ja tuo vanha veijari, jok' on syöpynyt meidän nahkaamme,

on sittenkin sitä parasta sorttia, mit' olen huomannut historiassa.

Niin no, mutta tuo Hinrikki Kaheksas esimerkiksi, hän sai päähänsä,

että hänen mukamas piti sotaan ja sotkuihin Amerikan kanssa. Ja

mitä hän teki? Puhuiko suunsa puhtaaksi kuin rehellinen mies? Mitä

vielä! Yks kaks viskaa hän kaikki teelehtisäkit laivoista Bostonin

satamassa mereen ja präntättää tommosen 'itsenäisyydenjulistuksen' ja

käskee heidän tulla, jos tohtivat. Semmonen oli _hänen_ tapansa --

kerrassaan hävytön mies. Hän tuli rettelöihin isänsä kanssa, jok' oli

Wellingtonin herttua. No, mitä luulet hänen tehneen? kenties antaneen

ukko rahjukselle pienen pieksiäissaunan? Johan nyt! S'olis ollut liian

vähän. Ei, vaan kuulekkos, hän hukuttaa jumaliste vanhan äijän isoon

mesi-ammeeseen, kuin kissan. Alinomaa hän myös petti ja viekasteli.

Jos hän esimerkiksi otti tehdäkseen jotakin, ja hälle maksettiin

siitä ennakolta eikä sitten pidetty silmällä, että hän sen todellakin

tekis, niin teki hän aina päin vastoin kontrahtia. Mokomaa itikkaa

kuninkaaksi on tuskin koskaan ollut, vaikk'ei ne muutkaan hääviä ole.

Jos meill' olis ollut hänet täällä tään vanhan lurjuksen sijasta, niin

hän olis peijannut tuon pienen kaupungin tuhatkertaisesi pahemmin.

Minä en suinkaan sano, että meidän kuninkaamme ovat enkeleitä, sillä

sitä he ei ole, jos punnitaan heidän tekojaan oikein; mutta semmoisia

paatuneita petoja kuin Hinrikki Kaheksas he toki eivät ole. Oikeutta

kaikille. Kuninkaat on kuninkaita, sanon mä, eikä heiltä saa vaatia

liikaa rehellisyyttä. Ylimalkaan ovat he roistoja. Se kai tulee heidän

takaperoisesta ja nurinpäisestä kasvatuksestaan."

"Mutta, Huck, tämä kuningas _haisoo_ niin sikamaiselta."

"No, no, Jim; sitä tekevät he kaikki. _Me_ ei voida auttaa sit' asiaa,

miten kuninkaat haisevat; yleinen historia ei tiedä mitään neuvoa

siihen."

"Mutta herttua, häness' on sitteki vähä miehen vikkaa, tykkään mä; ei

oo niin perhanan ruokoton."

"Niin, niin, herttuat on vähän toista maata, mutt'ei paljon. Tuo tuossa

ei suinkaan ole mitään kaksista hänkään. Kun hän on päissään, olis

likinäkösen ihmisen vaikea erottaa häntä kuninkaasta."

"Niin no, oli miten oli. Mutta vissiä vain on, että minun ei tee mieli

enemmän kampraateja tuota laijia. Näissä kaharessa on, piru vie, aivan

kylliks."

"Sitä minäkin, Jim. Mutta kun nyt kerta ovat tarttuneet meihin kuin

kulkukoirat, niin tulee kai meidän heitä kärsiä ja muistaa mitä he

ovat, nimittäin säälittäviä raukkoja. Toisinaan minäkin mielelläni

kuulisin puhuttavan maasta, joss' olis puute kuninkaista."

Mitä hyötyä siit' olis ollut, ett' olisin kertonut Jimille, ett'ei

nämä maankuleksijat olleet mitään oikeita kuninkaita eikä herttuoita?

Se ei olis ollenkaan parantanut tilaa; ja sitä pait oli asian laita

aivan niinkuin jo sanoin: he eivät sanottavasti eronneet siitä oikeasta

patenttisortista.

Minä menin nukkumaan, ja Jim, hän ei herättänyt minua valvomaan kun

vuoroni olis ollut. Usein hän sillä tavoin piti vahtia minunkin

puolestani. Kun vihdoin heräsin juuri päivän-nousussa, istui hän siinä

paikallaan, pää polvien välissä, valitellen ja huokaillen itsekseen.

Minä en ollut siitä tietävinäni enkä häntä häirinnyt. Minä tiesin,

miten hänen oli laita. Hän ajatteli vaimoaan ja lapsiaan siellä

kaukana yläjoella, ja häntä vaivasi koti-ikävä ja alakuloisuus, sillä

hän ei vielä koskaan ollut ennen elämässään ollut poissa kotoaan; ja

minä uskon että hän kaipasi omaisiaan aivan yhtä paljon kuin valkoset

ihmiset ruukkaavat. Se kenties ei tunnu teistä luonnolliselta, mutta

minä puolestani uskon sen vissisti. Hän suri ja valitteli useinkin

sillä viisin öisin, kun hän luuli minun nukkuvan, ja silloin sanoi hän

monta kertaa: "Pikku Lizabeth raukkani! Pikku Johnny parkani! Voi,

kuinka s'on kovaa! Luulenpa ett'en koskaan ennää saa teitä nähärä!" Hän

oli hyvin hyvä ja hellämielinen neekeriksi, Jim poika, s'on totta se.

Mutta jopa otin viimein puheeksi hänen muijansa ja lapsensa, ja hän

kertoi mulle liikuttavan kertomuksen neljänvuotisesta tyttärestään

Lizabethistä, joka kerran oli sairastunut tulirokkoon. Lizabeth näet

oli kovasti sairas mutta näkyi jo, kauvan kiduttuaan, paranneen ja

nousi ylös. Silloin sanoi Jim hälle: "Paappas kiinni tuo ovi." Mutta

tyttö ei totellutkaan, vaan katsoi naurahtaen isäänsä silmiin. Silloin

Jim suuttui ja sanoi hyvin kovaa ja ankarasti: "Ekkös kuullu? Paa ovi

kiinni, sanon mä!" Mutta tyttö yhä vain seisoi myhäillen paikallaan.

"Mitä? Irvistäkkö sä mulle vasten naamaa?" sanoi nyt Jim ja löi häntä

korvalle. Tyttö parka nyt pelästyi ja oikein vapisi, vaan ei sanonut

sanaakaan; mutta Jim meni toisen oven kautta toiseen huoneeseen ja

palas noin kymmenen minuutin päästä takasin. Silloin oli se ulko-ovi

vieläkin auki, ja Lizabeth seisoi siinä katsoen lattiaan, ja kyyneleet

vyöryivät pitkin hänen poskiaan. Mutta Jim oli suutuksissaan moisesta

uppiniskaisuudesta mukamas ja aikoi taas käydä hänen kimppuunsa, kun

samassa tuli tuulenpuuska ja paiskas oven kiinni tytön selän takana,

sillä hän seisoi selin siihen; mutta Lizabeth ei nytkään liikahtanut,

vaikka ovi kiinni mennessään kovasti paukahti. Silloin Jim puolestaan

rupesi vapisemaan, meni ulos samasta ovesta, pani sen kiinni ja aukas

sen jälleen hiljaa ja pisti päänsä sisään ja huusi yhtäkkiä oikein

kovaa tytön selän takana: "_Hau_!" Mutta _Lizabeth ei liikahtanutkaan_,

ei nytkään. Silloin Jim puhkes itkemään ja tarttui lapseen ja

pusersi sitä rintaansa vasten ja rukoili Jumalalta anteeksi typerää

kovuuttansa. "Oh, Huck", päätti Jim kertomuksensa, "hän oli kuuro ja

mykkä ku lyijy, kuuro ja mykkä ku lyijy -- ja minä olin pielly häntä

sillä viisin!"

Toinen luku.

Illan suussa seuraavana päivänä laskettiin me maihin keskellä jokea

pienen saaren rannalle, jossa kasvoi tiheästi pajupensaita. Kummallakin

puolen jokea, vastapäätä saartamme, oli pieni kauppala, ja herttua ja

kuningas alkoivat heti tuumia jotain juonta lypsääkseen rahaa noista

kylistä. Jim sanoi toivovansa, että he eivät viipyisi kovan kauvan

retkillään, koska hänen kävi hyvin tukalaksi ja ikäväksi maata pitkin

päivää lauttamökissä sidottuna nuoriin. Meidän täytyi näet aina, kun

jätimme hänet yksikseen, sitoa hänet kiinni, sillä jos joku olis

sattunut näkemään hänet peräti vapaana, olis häntä arvatenkin pidetty

karkuneekerinä, ja hänen olis käynyt hullusti. No, herttua sanoi nyt,

että s'oli julmaa, kun ihmisen sillä viisin piti maata nuorissa koko

päivän, ja hän rupes tuumimaan jotain toista konstia.

Sanottakoon mitä tahansa, oli tuo herttua kuitenkin turkkasen näppärä

mies, ja pian hän oli nytkin keinon keksinyt. Hän puki Jimin päälle

kuningas Learin vaatteet -- pitkän, hameenkaltaisen kauhtanan koreasta

kartiinikankaasta ja peruukin ja parran valkosista jouhista. Sitten

otti hän framille maalipurkkinsa ja maalasi Jimin kasvot ja kädet

ja kaulan ja korvat vaaleansinisiksi -- niin että mies parka näytti

ihmiseltä, jok'on maannut vedessä hukkuneena yheksän vuorokautta. Hän

oli jumaliste nyt niin kamottavana kummituksena, ett'en ikipäivinäni

ole mokomaa nähnyt. Sitten otti herttua lautapalasen ja maalasi siihen

tänkaltaisen kirjotuksen:

_Sairas Arapialainen -- ei tee mitään pahaa,

joll'ei rupee hourailemaan_.

Ja hän naulasi tämän lautapalasen kiinni tankoon ja pystytti tangon

seisomaan neljä viis jalkaa mökin ovesta. Jim oli tyytyväinen. Hän

sanoi että tämä oli parempaa kuin maata tuntikausia joka päivä

sidottuna nuoriin ja vavista kuin haavan lehti jokaisen oudon äänen

kuuluessa. Herttua sanoi, että hän nyt vois olla vapaa ja ilonen,

ja jos joku tulis nuuskimaan lautalle, piti hänen vain rynnätä ulos

suojuksesta ja ruveta hyppimään kuin hullu ja ulvoa kamalasti, niin

he kyllä korjaisivat luunsa ja jättäisit hänet rauhaan. Ja s'oli

minunkin mielestäni oikein arvattu; ja enin osa tuskin odottais hänen

ulvomistaankaan, sillä hän ei näyttänyt ainoastaan kuolleelta, vaan

vielä paljo pahemmalta.

Nuo molemmat veijarit tuumasivat ensimmältä näissäkin kaupungeissa

esittää Kuninkaan Kameleonttia, mutta sitten arvelivat sitä

vaaralliseksi, sillä olisihan uutinen heidän huijauksestaan edellisessä

paikassa saattanut levitä jo tännekkin. He eivät päässeet mihinkään

tepsivään yhteiseen päätökseen; ja niinpä herttua viimein sanoi

panevansa pitkälleen tuumiaksensa oikein pitkin päätään, eikö hän

jollakin tavoin voisi lypsää tuota kauppalaa Arkansasin puolella;

kuningas puolestaan aikoi pistäytyä toisessa kylässä ilman mitään

valmista tuumaa ja odottaen ainoastaan, että Kaitselmus toisi hälle

neuvot -- hän kai tarkotti pirua. Me olimme kaikki ostaneet itsellemme

uudet fiinit vaatteet siell' edellisessä kaupungissa; ja nyt puki

kuningas päälleen tämän kirkkopukunsa ja käski minun tehdä samoin;

ja niin siis teinkin. Kuninkaan puku oli pikimusta, ja saatuaan sen

ylleen, näytti hän oikein juhlaihmiseltä. En olis uskonut, että

vaatteet voi siihen määrään muuttaa ihmisen. Muuten, nimittäin

tavallisissa tamineissaan näytti hän renttumaisimmalta vanhalta

rantajätkältä, mitä koskaan on ollut; mutta nyt, kun oli pannut

päähänsä uuden valkosen vilttihattunsa ja teki kumarruksen ja hymyili

niin herttaisesti, niin näytti hän totta maarian niin arvosalta ja

hyvältä ja jumaliselta, ett' olis luullut hänen astuneen maihin suoraa

päätä Noakin arkista ja kenties oli vanha Leviticus itse. Jim viskas

veden kanootista, ja minä tartuin melaan. Siell' oli iso höyrylaiva

rannassa, pari virstaa kaupungin yläpuolella, lastaamassa tavaraa; me

oltiin kulettu sen ohi joitakuita tuntia sitten. Kuningas sanoi:

"Koska minä oon puettu näin mahtavasti, niin s'olis sopivampi, että

me muka tullaan St. Louisista tai Cincinnatista tai jostain muusta

suuremmasta kaupungista. Melohan höyrylaivalle, Huckleberry; mennään

kaupunkiin siinä."

"Minä tietysti olin heti valmis; eihän sitä joka päivä pistooata

huvimatkoja höyrylaivalla. Minä meloin rantaan päin, paikalle, jok'

oli noin kolme neljännes-virstaa kaupungista, ja annoin sitten mennä

hiljalleen suvannossa pitkin rantaa. Siinä näimme me sitten erään

nuoren ja siivon ja viattomalta näyttävän maalaismiehen, joka istui

muutaman tukin päällä rannalla pyyhkien hikeä kasvoiltaan, sillä päivä

oli kovasti lämmin; hällä oli pari suurta kapsäkkiä vieressään."

"Laske rantaan", sanoi kuningas. Tein niin. "Mihinkä on matka, nuori

ystäväni?"

"Höyrylaivalle; pitäis matkustaa Orleansiin."

"Käykää veneeseen", sanoi kuningas. "Oottakaappas vähä, palvelijani saa

auttaa teitä kantamaan kapsäkkejä. Hyppää maalle ja auta nuorta herraa,

Aatolfi" -- s'olin minä mukamas se.

Minä tein kuten käskettiin, ja sitten lähdettiin me matkaan taas. Se

nuori mies oli kovasti kiitollinen; valitti hyvin tukalaksi kantaa

noita raskaita kapsäkkejä helteessä. Hän kysyi kuninkaalta, mihin me

oltiin menossa, ja kuningas kertoi tulleensa jokea alas ja käyneensä

asioillaan kauppalassa toisella puolen jokea tän'aamuna, ja nyt hän

mukamas oli matkalla erään vanhan ystävän luo, jolla mukamas oli pieni

maatila kappaleen matkaa poispäin. Silloin sanoi nuori mies:

"Kun ensiks näin herran, aattelin ittekseni: 'se mahtaa olla herra

Wilks, ja hän kuitenki tulee perille vähä liian myöhään'. Mutta sitte

aattelin taas: 'ei, se ei maha olla hän, sillä silloin hän ei kulkis

jokea ylöspäin'. Eihän herra ole herra Wilks?"

"Ei, minun nimeni on Blodgett - Aleksanteri Blodgett -- _pastori_

Aleksanteri Blodgett, pitää kai sanomani, koska mulle on suotu se

armo, että saan kuulua Taivaallisen Herramme halpain palvelijain

joukkoon. Mutta minua surettaa herra Wilks, jos hän ei ennättänyt

perille aikanansa -- eihän hän nyt vain ole tullut kovaan vahinkoon

myöhästymisensä tähden?"

"No, eihän hän sentähen menetä mitään rahaa, sillä omaisuuen saa hän

periä yhtäkaikki; mutta hän ei saanut nähä veljeään Pietaria ennen

hänen kuolemaansa -- ja kukapa tietää kuinka kovasti se häneen kosee;

Pietari ainakin olis antanut mitä hyvänsä saa'akseen nähä _häntä_ ennen

kuolemaansa eikä viimeisinä kolmena viikkonaan puhunutkaan mistään

muusta; he eivät olleet tavanneet toinen toistaan sittekuin olivat

pieniä poikia; eikä Pietari ollut koskaan nähnyt William veljeään --

s'on se, jok'on kuuromykkä ja ijältään ainoastaan kolmekymmentä tai

viisneljättä. Pietari ja George olit ainoat, jotka muuttivat tänne

Englannista; George oli nainut, ja hän ja hänen rouvansa kuolivat

molemmat menny vuonna. Harvey ja William on nyt ainoat, jotk'on

elossa koko perheestä; ja kovaahan s'oli, etteivät ennättäneet tänne

ajoissaan."

"Onko kukaan lähettänyt heille sanan?"

"Kyllä, tietysti. He kirjottavat pari kuukautta sitten, kun Pietari

ens kertaa sai halvauksen, sillä hän sanoi tuntevansa että kuolema oli

tulossa. Hän oli nähkääs jo vanha, ja Georgen tytöt olit liian nuoria

ollakseen hälle sopivana seurana, pait Mary Jane, jok'on punatukkanen;

ja niinpä hänen mielestään oli ikääskuin vähä ikävää Georgen ja hänen

rouvansa kuolema, eikä hän juur enää näkynyt suuresti välittävän koko

elämästä. Mutta hän ikävöi aivan kauheasti nähäkseen Harveyta -- ja

Williamia myös sentähden -- sillä hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät

koskaan saa kynsistään mitään testamenttia. Hän jätti jälkeensä erään

kirjeen Harveylle ja sanoi, että hän siinä kirjeessä oli ilmottanut

missä hänen rahansa oli kätkössä ja miten hän tahtoi että omaisuus

jaettais, niin ett'ei Georgen tytöt jäis ilman -- sillä George ei

jättänyt jälkeensä mitään. Ja tuo kirje oli ainoaa, minkä he saivat

hänen kirjottamaan."

"No, minkätähden luulette Te ett'ei Harvey tule? Missä hän asuu?"

"Ooh, hän asuu Englannissa -- Sheffieldissä -- on pappina siellä; ei

koskaan ole ollut Amerikassa. Hän tuskin oliskaan ennättänyt tänne --

ja mahollistahan myös on, ett'ei hän oo saanutkaan tuota kirjettä."

"Sepä nyt surullista, todellakin hyvin surullista, ett'ei mies parka

saanut elää nähdäkseen omia veljiään. Tehän olette menossa Orleansiin?

eikös niin?"

"Niin, mutta matkani ei oo lopussa siellä, vaan siellä mä meen laivaan

ens keskiviikkona, matkustaakseni Rio Janeiroon, jossa setäni asuu."

"S'on pitkä matka se. Mutta siellä kuuluu olevan niin kaunista;

kumpahan olisin Teidän kengissänne. Vai niin, vai Mary Jane on vanhin?

Mitenkä vanhat ne on muut sitten?"

"Mary Jane on yheksäntoista, Susanna viistoista ja Johanna neljäntoista

paikkeilla -- hän on ristihuulinen ja hyvin hyvä köyhille."

"Tyttö parat! kun jäävät niin yksikseen tähän kylmään maailmaan."

"No, olishan saattanut käyä pahemminkin. Ukko Pietarilla oli

hyviä ystäviä, eikä ne jätä tyttöjä maantielle. Niitä on Hobson,

baptistisaarnaaja; ja kirkkoväärtti Lot Hovey ja Ben Rucker ja Abner

Shackleford ja asianajaja Levi Bell ja tohtori Robinson ja heiän

rouvansa ja leskirouva Bartley ja -- no, niitä on koko joukko; mutta ne

ne oli Pietarin paraimmat ystävät, ja hän ruukkasi kirjottaa heistä,

kun kirjotti kotiaan, niin että Harvey kyllä tietää mistä löytää

ystävät, kun tulee."

Niin no, ukko veijari jatkoi yhä kyselemistään, kunnes oli lypsänyt

tuon nuoren miehen tyhjäksi. Hän jumaliste tiedusteli joka ihmistä ja

joka asiaa tuossa siunatussa kujakauppalassa, ja erittäinkin urkki

hän selville kaikki Wilksien olot ja asiat, mikä Pietarilla oli ollut

ammattina -- hän oli karvari -- mitä George oli ollut -- hän oli

nikkari -- ja millä Harvey oli elänyt -- hän oli lahkolaispappi; ja

niin poispäin, ja niin poispäin. Muun ohessa hän kysyi:

"Oliko Pietari Wilks varakas?"

"Ooh, hän oli hyvin varakas. Häll' oli talo ja maatila, ja minä luulen

että hän pani kolme neljä tuhatta arkun pohjalle joka vuosi."

"Milloin sanoittekaan taas että hän kuoli?"

"En minä sitä sanonut, mutta hän kuoli viime yönä."

"Hän kenties haudataan huomenna?"

"Niin, huomenna päivällisaikaan."

"Jaa, jaa, kyllä s'on kovasti surullista; mutta kaikkeinhan meidän

täytyy kuolla, ennemmin tai myöhemmin. Meidän tulee vain aina olla

valmiit; siinä kaikki, ja silloin on kaikki hyvin."

"Niin, hyvä pastori, se se on paras tie. Niin minäkin aina sanon."

Kun me päästiin höyrylaivalle, olivat he vastikään lopettaneet

lastauksen, ja se oli valmiina lähtemään. Mutta kuningas ei ollut

tietävinäänkään, että meidän piti mennä laivaan, niin että multa näkyi

huvimatkani menevän myttyyn. Kun laiva oli lähtenyt, antoi kuningas

minun meloa kappaleen matkaa jokea ylöspäin yksinäiselle paikalle, ja

siinä hän meni maihin ja sanoi:

"Kas niin, joudu nyt kuin tuulessa takasin ja tuo tänne herttua ja ne

molemmat uudet kapsäkit. Ja jos hän olis lähtenyt toiselle puolelle,

niin lähde hänen perästään ja tuo hänet tänne vain. Ja käske hänen

pukea päälleen paraat vaatteet. No, anna mennä nyt ja hyvää kyytiä."

Minä kyllä äkkäsin mitä tuo vanha kanalja tuumasi, mutt'en ollut

mitään tietävinäni, vaan pidin suuni kiinni. Kun palasin takasin

herttuan kanssa, kätkimme me kanootin, ja sitten he istuivat muutamalle

kaatuneelle puunrungolle, ja kuningas kertoi herttualle kaikki tyyni

mitä tuo nuori mies oli sanonut, jokikisen sanan. Ja kaiken aikaa hän

väänteli kieltään ja oli puhuvinaan kuin Englantilainen;[11] ja se

sujui hältä varsin hyvin, vaikka hän oli vastalkaja. Minä en osaa häntä

matkia enkä sitä koitakkaan; mutta hän sopotti sitä todellakin aika

hyvästi. Sitten sanoi hän:

"Kuules, Bilgewater, onkos sulla mitään kokemusta kuuromykän alalla?"

Herttua sanoi voivansa _vastata_ semmoisesta tehtävästä; hän oli monta

kertaa näyttänyt kuuromykän osaa teaterissa, sanoi hän. Ja sitten he

istuivat odottamaan jotain höyrylaivaa.

Iltapäivällä tuli pari pienempää laivaa kulkien ohi, mutta ne eivät

tulleet kylliksi kaukaa yläjoelta eivätkä siis sopineet. Viimein tuli

kuitenkin iso laiva, ja he huusivat sille. Se laski ulos veneen, ja me

mentiin siinä laivalle. Se tuli Cincinnatista, ja kun he saivat tietää,

että me vain tahdottiin matkustaa kuus seitsemän virstaa, tulivat he

aivan raivoihinsa ja haukkuivat meidät pahanpäiväisiksi ja uhkasit

ett'eivät laskiskaan meitä maihin. Mutta kuningas ei ollut milläänkään,

vaan sanoi hyvin levollisesti:

"Jos matkustavat herrat voivat maksaa dollarin mieheen kultakin

virstalta, niin kai höyrylaiva voi laskea ulos veneen saattaakseen

heidät maihin. Vai mitä?"

Se naula veti. He tyyntyivät heti ja sanoivat, että se kyllä kävis

laatuun; ja kun me tultiin kaupungin kohdalle, laskivat he ulos veneen

ja soutivat meidät maihin. Pari tusinaa miehiä tuli juosten rannalle,

nähdessään veneen tulevan laivasta; ja kun kuningas sanoi -- "Tietääkö

kukaan herroista missä herra Pietari Wilks asuu?" niin vilkasit he

toinen toiseensa ja nyykyttivät päätään ikääskuin sanoen: "Mitä mä

sanoin?" Sitten sanoi heistä yks, hyvin höylisti ja sävysästi:

"Suureks mielipahaksemme voiaan me sanoa ainoastaan missä hän _asui_

vielä eilen illalla."

Heti paikalla kietoi tuo vanha veijari kätensä miehen kaulan ympäri

ja painoi leukansa hänen hartialleen ja alkoi ulvoa ja itkeä hänen

selkänsä takana ja sanoi:

"Hyvä Jumala! Meidän rakas veli parkamme -- kuollut; ja me ei saatu

häntä nähdä. Oi, oi sentään, s'on liian, _liian_ kovaa!"

Sitten hän kääntyi, itkien aivan vimmatusti, herttuaan päin ja teki

hälle joukon hassunkurisia merkkiä käsillään, ja jumaliste -- hän alkoi

hänkin itkeä nyyhkyttää, ja kapsäkki ikääskuin kirposi hänen kädestään.

Onko koskaan nähty niin sen vietäviä veijareita ja kelmiä kuin nuo

kaks? tuumasin siinä itsekseni.

No, ihmiset tunkeili heidän ympärillään ja valittelivat surua ja

lohduttelit heitä minkä jaksoivat ja kantoivat heidän kapsäkkejään

mäkeä ylös ja tukivat heitä ja antoivat heidän nojata heitä vastaan

ja itkeä kylliksensä; ja he kertoivat kuninkaalle hänen veljensä

viimeisistä hetkistä, ja kuningas kertoi niistä sitten uudelleen

sormillaan herttualle; ja molemmat näkyivät panevan tuon karvarin

kuoleman niin sydämellensä, kuin vanha viikatemies olis heiltä vienyt

ne kakstoista apostolia. Minua oikein tahtoi ruveta oksettamaan tuota

nähdessäni, ja jumaliste -- minua hävetti olla ihmisenä.

Kolmas luku.

Uutinen meidän tulostamme levisi kaupunkiin kahdessa minuutissa, ja

kaikilta tahoilta tuli ihmisiä kiirehtien; vetivätpä muutamat vielä

par'aikaa takkia päälleen juostessaan ulos kadulle. Ennen pitkää

oli meillä ympärillämme koko pataljoona, ja kadut kajahtivat heidän

marssistaan. Kaikki ikkunat ja oven-suut oli ihmisiä täynnä; ja ainakin

kerta minuutissa huudettiin jonkun puutarhan-aidan takaa:

"Ovatko ne tulleet?"

Ja joku niistä, jotka ravasivat mukana saattojoukossa, käänsi päätään

takasinpäin ja vastasi:

"Ovatpa niinkin."

Tullessamme karvarin talolle, oli katu sen edustalla täpö täynnään

väkeä, ja ne kolme tyttöä seisoi ovessa. Mary Jane _oli_ punatukkanen,

mutta vähät siitä, hän oli yhtäkaikki oikein hirveän kaunis, ja hänen

silmänsä loistivat kuin pari taivaan tähteä; niin ilonen hän oli näiden

kahden setänsä tulosta. Kuningas paiskas käsivartensa hajalleen, ja

Mary Jane lensi hänen kaulalleen, ja ristihuuli riensi halailemaan

herttuaa, ja siinäkös sitä sitten kaikellaista liikuttavaa teirenpeliä

pidettiin. Ja muutkin, varsinkin vaimoväki, rupesivat itkemään ulvomaan

ilosta, kun mukamas nuo sukulaiset nyt viimeinkin tapasit toinen

toisensa ja olit niin iloissaan.

Sitten tuuppasi kuningas salavihkaa pikkusen herttuaan -- minä sen

huomasin -- ja sitten katsoi hän ympärilleen ja näki ruumisarkun, joka

makasi nurkassa kahden tuolin päällä; ja sitten hän ja herttua paiskas

kumpikin toisen käsivartensa toinen toisensa olalle, kaulan ympäri, ja

sitten kävivät he verkalleen ja juhlallisesti sinneppäin, varjostaen

silmiään toisella kädellä. Kaikki ihmiset vetäytyivät vähän syrjään,

jättääkseen heille tilaa; ja kaikki sanoivat "Sh!" niin ett' yhtäkkiä

tuli tavaton hiljaisuus; ja kaikki ottivat hatun päästään ja painoivat

samassa päänsä alaspäin. Oli niin hiljaa, ett' olis kuullut nuppineulan

putoavan. Tultuaan ruumisarkulle, he kumartuivat ja katselivat hetken

aikaa arkun sisään, kuollutta mukamas, ja sittenkös he ulvomaan ja

poraamaan taas, niin ett' olis luullut sen kuuluvan Orleansiin asti.

Sitten syleilivät he toinen toistaan ja panivat leukansa toistensa

olkapäille ja itkeä tirskuttivat siinä tällingissä neljä viis minuutia

yhteen mittaan; en olis koskaan luullut kahden terveen miehen vuotavan

niin suunnattomasti. Mutta vielä hullumpaa oli, että kaikki toisetkin

itkivät samaan malliin, niin että lopulta koko huone tuntui kostealta.

Sitten lankesi kuningas polvilleen toiselle puolen ruumisarkkua

ja herttua toiselle, ja he nojasit otsansa arkunlaitaan ja olivat

rukoilevinaan, nuo junkkarit. No, tuo temppu vaikutti noihin ihmisiin

viel' enemmän kuin kaikki muut, ja he puhkesit taaskin hurjaan itkuun

-- nuo tyttö paratkin; ja melkein jokikinen nainen kävi, sanomatta

sanaakaan, heidän kimppuunsa ja suuteli heitä hyvin juhlallisesti

otsalle ja pani kätensä heidän päänsä päälle ja katsoi kattoon, kuni

taivaaseen mukamas, kyynelkarpalot vyöryen pitkin poskia, -- ja sitten

ryntäsi kukin vuoroonsa ulos ulvoen kuin hullu, jättääkseen tilaa

toisille naisille. Sit' oli jumaliste oikein ilkeä nähdä.

No, yhtäkkiä nousi kuningas pystyyn taas ja astui pari askelta

eteenpäin lattialle ja änkötti vähäsen ja rupes surkean jumalisella

nenä-äänellä pitämään puhetta, -- sulaa lörpötystä ja viheliäisyyttä

alusta loppuun, mitenkä kova ja katkera koetus s'oli mukamas hälle ja

hänen veljelleen, kun he menettivät tuon autuaan vainajan saamatta

edes nähdä häntä ennen hänen kuolemaansa, vaikka he tätä varten olit

matkustaneet kuus tuhatta virstaa, mutta tätä koetusta oli mukamas

lieventänyt ja sulostuttanut tämä kallisarvoinen osanotto ja nämä pyhät

kyyneleet; ja sentähden hän nyt kiitti heitä sekä veljensä että oman

sydämensä pohjasta, sillä suullaan hän mukamas sitä ei voinut, koska

sanat aina ovat liian heikot ja kylmät, sanoi hän -- ja siihen lisäksi

koko pitkän litanian samallaista imelää lorua ja sotkua, niin että

jumaliste oikein iletti sitä kuullellessaan; ja lopuksi nuhisi hän

vielä nenästään oikein surkeanjumalisen "Aa-aa-men", puhjeten samassa

uudelleen ulvomaan, niin ett' olis luullut hänen olevan hengenlähdössä.

Minua totta maar oksetti.

Samassa kun kaikki tuo siirappi oli vuotanut loppuun hänen suustaan,

viritti joku joukosta muutaman Zionin virren, ja kaikki yhtyivät

siihen oikein tarmojensa takaa, niin että minunkin, vanhan pakanan,

sielu rupes lämpenemään ja siinä tuntui yhtä hyvältä kuin tavallisesti

kirkosta mentäessä. Musiikki on sentään jotain hyvää; nytkin se oikein

virkistytti ja tuntui niin friskiltä ja rehelliseltä kaiken tuon

viheliäisen vesivellin jälkeen.

Mutta mitäs ollakkaan! Yhtäkkiä rupes kuningas pieksämään kieltään

taas ja sanoi, kuinka mukamas hän ja hänen veljentyttärensä olisit

iloiset, jos edes muutamat perheen paraimmista ja lähimmistä ystävistä

"suosiollisesti", kuten hän sanoi, tahtoisivat syödä illallista heidän

kanssaan sinä iltana ja sitten tavan mukaan valvoa vainajan ruumiin

ympärillä; ja jos mukamas hänen rakas veli vainajansa nyt olis voinut

puhua, niin olis _hän_ hyvin hyvästi tiennyt, kutka nuo ystävät

olit, sillä ne olivat hälle aina kovasti rakkaat ja hän oli usein

puhunut heistä kirjeissään; niitä oli esimerkiksi: pastori Hobson ja

kirkkoväärtti Lot Hovey ja herrat Ben Rucker ja Abner Shackleford ja

Levi Bell ja tohtori Robinson ja heidän rouvansa ja leskirouva Bartley.

Pastori Hobson ja tohtori Robinson olivat sillä haavaa poissa,

kaupungin toisessa päässä, samalla asialla kumpikin, niin sanoakseni;

sillä tohtori passitti paraikaa muutamaa potilastaan toiseen maailmaan,

ja pastori oli mukana opastamassa mies parkaa oikealle tielle.

Asianajaja Bell oli matkustanut Louisvilleen käräjöimään. Muut kaikki

oli saapuvilla, ja he tulivat joka sorkka paiskaamaan kättä kuninkaalle

ja kiittivät häntä ja puhuttelivat häntä; ja sitten he puristivat

herttuan kättä ja hymyilivät hälle ja nyykyttivät päätään, sanomatta

sanaakaan, ja herttua puolestaan teki kaikellaisia konsteja käsillään,

ja hänen kurkunperästään orisi alinomaa: "gu-gu-gu-gu-gu--", aivan kuin

kapalolapsen, jok'ei osaa puhua.

Ja kuningas kyseli heiltä jos jotakin toisten kaupunkien asioista,

mainiten aina ihmiset nimeltään, ja muistutteli kaikellaisia pikku

seikkoja, joita kulloinkin oli tapahtunut kaupungissa tai Georgen

perheelle tai Pietarille; ja aina hän luulotti heille, että Pietari

mukamas oli kirjottanut noista asioista, mutta s'oli valetta; hän oli

urkkinut kaikki tietonsa tuolta nuorelta pölkkypäältä, jonka me olimme

meloneet höyrylaivalle.

Sitten Mary Jane nouti sen kirjeen, jonka hänen setänsä oli

jättänyt jälkeensä, ja kuningas luki sen ääneensä ja sai tietysti

taas itkupuuskauksen. Kirjeen kautta annettiin asuinrakennus ja

kolme tuhatta dollaria kullassa tytöille; ja sen kautta annettiin

parkkitehdas (mainion tuottava affääri) ja pari muuta taloa

maatiloineen päivineen (noin seitsemän tuhannen dollarin arvosta)

sekä kolme tuhatta dollaria kultaa Harveylle ja Williamille; ja

niinikään ilmotettiin siinä kirjeessä, missä paikassa nuo kuustuhatta

oli kätkössä, nimittäin kellarin pohjassa. Sitten nuo kaks kanaljaa

sanoivat, että mukamas oli parasta mennä noutamaan rahat heti ja lukea

ne muiden nähden, niin että kaikki kävis rehellisesti ja laillisesti;

ja he käskivät minun käydä mukaan kynttilä kädessä. No, me mentiin

kellariin, ja he pönkäsit sen oven kiinni sisäpuolelta; ja löydettyään

rahapussin, kaatoivat he kaikki rahat maahan, ja s'oli totta maarian

oikein juhlallista nähdä niin paljon kiiltävää kultaa yhdessä läjässä.

Ja kuninkaan silmät, ne kiilsivät melkein yhtä kirkkaasti, hänen

tuijottaessaan tuota aarretta. Hän läimähytti herttuaa olkapäähän ja

sanoi:

"Kas siinä! Se käy mukiinsa se! Vai mitä, Biljy? Hä? Se voittaa

Kuninkaan Kameleontin. Hä?"

Herttua vakuutti samaa. He koperoivat käsillään kultakolikoissa ja

antoivat niiden juosta sormiensa välistä ja helistä pudotessaan maahan;

ja kuningas sanoi:

"Älähän sanokkaan. -- Me ollaan luotu olemaan veljiä rikkaille

karvarivainajille ja esiintymään perillisinä ulkomailta, s'on vissi

se, Bilge veikkoseni. Semmosta s'on, kun luottaa Kaitselmukseen. Se

se kuitenkin lopulta on paras tie maailmassa. Minä olen koetellut jos

jotakin ja tiedän mitä mä sanon."

Melkein kuka hyvänsä olis tyytynyt tuohon kultaläjään siltänsä,

pistänyt sen pussiinsa semmosenaan; mutta mitä vielä! Heidän piti siinä

ruveta niitä lukemaan. Ja he lukivat ja lukivat, ja miten olikaan,

huomattiin me, että summasta puuttui neljäsataa viistoista dollaria.

Kuningas sanoi:

"Perhana! Mihin hiiteen hän on hukannut nuo neljäsataa viistoista?"

He nuuskivat vielä joka paikan, mutta löytämättä mitään. Viimein sanoi

herttua:

"Hän oli kivulloinen mies ja on kaiketi laskenut hullusti --

tapahtuuhan semmosta. Paras kun annetaan tuon pikkusumman olla eikä

hiiskuta siitä mitään. Tullaanhan me toimeen ilman sitäkin."

"Niin, kyllähän me toimeen tullaan aina, eihän siitä ole kysymystäkään

-- mutta minä ajattelen tuota _laskemista_, näetkös. Mehän tahdotaan

olla kaikin puolin tarkat ja rehelliset. Mehän tahdotaan tuoda kaikki

nämä rahat sinne ylös ja laskea ne jokaisen nenän alla, ett'ei meitä

millään kurin kukaan vois epäillä. Ja kun tuo kuollut karvari nahjus

nyt sanoo, että niit'on kuustuhatta dollaria, niin mitenkä perhanassa

--"

"Äläs hätäile", sanoi herttua. "Mitäs jos -- täytettäis kassanvajaus."

Ja hän rupes totta maarian kourimaan kultarahoja omasta taskustaan.

"Sepä, saakeli soikoon, oivallinen keksintö! Sulla _on_ pääkallo

oikealla paikallaan, herttua veikkoseni; minä takaan sen", sanoi

kuningas. "Niinpä, piru vie, tehdäänkin. Vanha Kameleontti saa pelastaa

meidät pulasta taas" -- ja hän rupes hänkin haalimaan keltasia kiekkoja

plakkaristaan ja latomaan niitä kokoon.

He tulivat melkein puti puhtaiksi, mutta ne kuustuhatta dollaria saivat

he täyteen, viimeiseen ropoon.

"Kuuleks", sanoi herttua, "mulla on toinenkin jalomielinen aatos

kallossani. Mennään nyt ylös ja lasketaan nämä rahat, ja sitten me

_lahjotamme ne kaikki tyyni noille orpotytöille_."

"Herra siunakkoon sinua, veli herttua. Niin nerollista aatosta ei viel'

oo syntynyt syntisen ihmisen päässä. Sinusta pitäis tulla ministeri

hallitukseen. Sen me teemme! Se on naula joka vetää, se kerrassaankin

tappaa kaikki epäluulot, ja me istutaan varmasti satulassa, tulkoon

mikä tulee. Sinä olet viisaampi kuin Salomo vainaja, rakas Bilgewater."

No, me kömpittiin ylös kellarista ja mentiin sisään, ja kaikki he

tunkeilivat pöydän ympäri, kun kuningas rupesi lukemaan rahoja.

Hän latoi niitä pieniin sievosiin kekoihin, kolmesataa dollaria

kuhunkin, ja siitä tuli kakskymmentä kekoa. Kaikki nuo kuokkavieraat

siinä ympärillä näyttivät siltä, kuin heill' olis ollut nälkä, ja

maiskuttelit kielellään. Sitten kuningas ja herttua kokosivat rahat

pussiin jälleen, ja minä näin selvästi, miten kuningas alkoi pöhöttyä

taas pitääkseen uutta puhetta. Ja niinpä jo alkoikin:

"Rakkaat ystävät! Minun autuas veli parkani, joka makaa kylmänä tuossa,

on ollut antelias niitä kohtaan, jotka hän jätti jälkeensä tähän surun

laaksoon. Hän on ollut antelias näille pienille orpokaritsoille,

joita hän rakasti ja turvasi. Jaa, ja me, jotka tunnemme hänet, me

tiedetään, että hän olis antanut heille vielä _enemmän_, jos hän ei

olis pelännyt loukkaavansa rakasta William veljeämme ja minua. Vai

mitä te luuletten, rakkaat ystävät? Minä vähästä puolestani olen aivan

varma siitä. Ja nyt kysyn minä: minkälaisia veljiä oltais me, jos me

tänkaltaisella hetkellä astuttais hänen tielleen? Ja minkälaiset sedät

oltais me, jos me tällä hetkellä ryös -- niin, _ryöstettäis_ näitä

rakkaita pieniä lammas-raukkoja, joita hän niin hellästi rakasti?

Jos minä tunnen Williamin oikein, ja minä luulen hänet tosiaankin

tuntevani, niin hän -- mutta, minäpä kysyn häneltä." Hän kääntyi ja

rupes tekemään herttualle kaikenlaisia merkkiä käsillään; ja herttua,

hän muljotti häneen hetkisen ja näkyi olevan ymmällään mukamas, mutta

sitten yhtäkkiä näkyi hän tajunneen mitä toinen meinas, ja hän ryntäsi

kuninkaan päälle ja korisi "gu-gu-gu-gu--" täyttä kurkkua paljaasta

ilosta ja syleili häntä niin innokkaasti moneen kertaan, ett'ei siitä

tahtonut tulla loppua. "Aivan oikein", sanoi kuningas, "tiesinhän mä

sen; ja minä toivon, että kaikki tästä näkevät, mitä hän ajattelee

asiasta. Kas tässä, Mary Jane, Susanna, Joanna, ottakaa rahat, ottakaa

ne _kaikki tyyni_! S'on lahja häneltä, joka makaa tuossa, kylmänä ja

kankeana, mutta autuaana."

Mary Jane kapusi hänen kaulaansa, ja Susanna ja Joanna karkasit

halailemaan herttuata, ja siinäkös sitä suudeltiin maiskuteltiin, niin

että minun oikein teki pahaa. Ja kaikki nuo muutkin tunkeilivat heidän

ympärillään kyyneleet silmissä ja tahtoivat paiskata kättä noille

molemmille konnille, huutaen toinen toistaan hullummasti:

"Mitä _hyviä_, mitä _jaloja_ ihmisiä! Mitä _suuria_ miehiä!

_Enkeleitä_!"

No, siinä pakistiin sitten jos jotakin vainajasta, kuinka hyvä hän oli

ollut ja mikä vahinko hänen kuolemansa oli koko seutukunnalle mukamas,

ja muuta mokomaa; ja kesken heidän pakinaansa tunkesi ulkoa muuan

vanhanpuoleinen pitkä herra, jonka jänteret näkyivät olevan raudasta,

sinne sisään ja jäi seisomaan oven suuhun. Hän ei sanonut mitään, vaan

kuunteli ja katseli vain hyvin tarkasti; eikä kukaan sanonut mitään

hälle, sillä kuningas puhui taas ja he kuuntelivat häntä. Hän sanoi,

jatkoksi johonkin, jota hän juur oli lörpötellyt:

"-- koska he olivat vainajan lähimmät ystävät. Sentähden kutsuin heidät

tänne tän'iltana; mutta huomenna me toivotaan saada nähdä teidät

_kaikki_ täällä, kaikki tyyni, sillä veli vainaja kunnioitti teitä

kaikkia, hän rakasti teitä kaikkia, ja senpä vuoksi pitää myöskin

hautaus-orgiat[12] tapahtua julkisesti."

Ja tuolla viisin hän sitten lörpötti hyvän aikaa, ikääskuin

ihastellen omaa ääntänsä, ja tavan takaa toi hän aina kuuluviin nuo

hautaus-orgiansa taas, kunnes herttua ei enään voinut sitä kestää,

vaan kirjotti pienelle paperipalalle: "hautaus-_seremoniiat_, sinä

vanha nauta!" ja kääri sen kiinni ja ojensi sen ihmisten päiden yli

kuninkaalle, kumittaen minkä jaksoi "gu-gu-gu-gu-gu--." Kuningas luki

paperipalan ja pisti sen taskuunsa ja sanoi sitten:

"William parka, vaikka hänen sielunvoimansa kenties ovat vähän

vaillinaiset, on ainakin hänen _sydämmensä_ oikealla paikallaan. Hän

pyytää minun kaikin mokomin kutsua kaikki, kaikki hautajaisiin - ja

sanoo puolestaan tervetuliaisensa. Mutta hänen ei tarvinnut huolehtia

-- sitähän itse aioin tehdä juur ikään."

Ja niin veivasi hän virttään edelleen, olematta milläänkään, ja tuon

tuostakin tulivat nuo orgiat framille taas, kuten ennenkin. Mutta

kolmannella kerralla niitä mainitessaan, lisäsi hän:

"Minä sanon _orgiat_, vaikka sitä sanaa ei täällä juur käytettäne --

täällä taitaan enemmän käyttää sanaa 'seremoniiat';[13] Mutta orgiat on

se oikea sana. Englannissa ei kukaan ihminen enää käytä 'seremoniiaa'

-- s'on joutunut muodista. Me sanotaan 'orgiat.' S'on parempi sana,

vastaa paremmin asiaa. Se johtuu toiselta puolen kreikkalaisesta

sanasta _orgo_, joka merkitsee _ulkona_, ulko-ilmassa, ja toiselta

puolen heprealaisesta sanasta _jiisum_, mullata maahan, peittää, siis:

haudata. Hautaus-orgiat merkitsee siis: julkinen hautaus ulkoilmassa."

En ikinä ole nähnyt niin häpeemätöntä vanhaa kanaljaa. Mutta se

rautajäntereinen herra oven suussa räjähti hälle vasten silmiä aika

nauruun. Kaikki hämmästyivät ja näkyivät suuttuvan. "No, mutta

_tohtori!_" kuului joukosta, ja Abner Shackleford sanoi:

"Mutta, Robinson, etkö oo kuullutkaan sitä uutista? Tämähän on Harvey

Wilks."

Kuninkaan naamalle levisi heti hymy, imelä kuin siirappi, ja

liehakoiden ja levitellen käsivarsiaan lähestyi hän vierasta ja sanoi:

"Onko se todellakin rakkaan veli vainajani hyvä ystävä ja oivallinen

lääkäri? Minä --"

"Pysykää minusta poissa!" sanoi tohtori. "_Tekö_ puhutte kuin

Englantilainen, te? vai niin? Empä ikinä ole kuullut huonompaa

matkimista. Tekö olisitte Pietari Wilksin veli? Te olette petturi eikä

mitään muuta!"

Nytkös syntyi elämää! He tunkeutuivat tohtorin ympäri ja kokivat

häntä rauhoittaa ja selittää hälle asiat, ja he kertoivat hälle,

miten Harvey monin kerroin oli todistanut olevansa Harvey, miten hän

tunsi joka ihmisen nimeltä, jopa joka koirankin nimen kaupungissa; ja

he rukoilivat ett'ei hän loukkaisi Harveyn tunteita ja noiden tyttö

parkain tunteita. Mutta turhaan! Tohtori vain kävi suoraan päälle kuin

ahven ja sanoi, että ihminen, joka väitti olevansa Englantilainen eikä

osannut matkia Englantilaisen puhetapaa paremmin kuin tuo tuossa, ei

ikipäivänä ollut mikään Englantilainen, vaan valehtelija ja petturi.

Tyttö parat tarttuivat kuninkaaseen kuin takiaiset ja puhkesit

poraamaan; mutta tohtori kääntyi heidän puoleensa ja sanoi:

"Minä olin teidän isänne ystävä ja minä olen teidän ystävänne;

ja rehellisenä ystävänä, joka tahtoo suojella teitä ja auttaa teitä

murheista ja huolista, varoitan minä teitä ja kehoitan teitä kääntämään

selkänne tuolle roistolle. Älkää olko missään tekemisissä hänen

kanssaan, tuon kurjan maankiertäjän hullunkurisille kreikan- ja

heprean-kielineen, kuten hän siansaksaansa nimittää. Hän on, kun onkin,

mitä kurjin petkuttaja -- on tullut tänne, saatuaan tavalla tai toisella

tietoonsa joukon tyhjiä nimiä ja asioita, ja te luulette tuota kaikkea

todistukseksi, ja nämä teidän yksinkertaset ystävänne täällä antavat

myöskin petkuttaa itsensä, vaikka heidän pitäis paremmin tietämän. Mary

Jane Wilks, sinä tiedät että minä olen ystäväsi, vieläpä ystävä, joka ei

katso omaa etuaan. Kuule nyt minua: aja tuo viheliäinen veijari ulos --

minä _pyydän_ että teet niin. Tahdothan?"

Mary Jane oikasihe suoraksi, ja voi pentele, kuinka hän oli kaunis! Hän

sanoi:

"Tämä on mun vastaukseni!" Hän nosti tuon ison rahapussin ylös ja pani

sen kuninkaan käsiin ja sanoi: "Ota nämä kuustuhatta dollaria, rakas

setä, ja käytä niitä sisareni ja minun hyväkseni miten itse tahdot;

kuittia ei tarvita."

Samassa paiskas hän kätensä kuninkaan kaulan ympäri toiselta puolen ja

Susanna ja ristihuuli toiselta; ja kaikki ihmiset taputtelit käsiään ja

polkivat lattiaa, kuin olis heitä hiis riivannut, ja kuningas nosteli

päätään ja myhäili ylpeästi. Tohtori sanoi:

"No, minä pesen käteni. Mutta minä luulen sen päivän tulevan, jolloin

te saatte kärsiä kovasti muistellessanne mitä nyt on tapahtunut" -- ja

hän meni tiehensä.

"Hyvästi, hyvästi, herra tohtori", huusi kuningas hyvin ivallisesti

hänelle jälkeen, "me kyllä lähetetään teitä hakemaan, kun tuo kärsimys

tulee" -- ja siihen he kaikki nauroivat ja tykkäsit, että s'oli

turkkasen sukkelasti sanottu.

Neljäs luku.

Kun he kaikki olit menneet, kysyi kuningas Mary Janelta, mitenkä heillä

oli huoneita, ja Mary Jane sanoi, että heill' oli vieraskamari, jossa

William setä vois asua, ja hän antais oman huoneensa, jok' oli vähä

isompi, Harvey sedälle ja menis itse makaamaan sisartensa huoneeseen,

rautasänkyyn; ja vinnillä oli vielä pikku karsina pienine sänkyineen,

sanoi hän. Kuningas sanoi, että se karsina sopis oivallisesti hänen

palvelijalleen -- joka mukamas olin minä.

Mary Jane saattoi meidät ylös ja näytti meille huoneet, jotka kaikessa

vaatimattomuudessaan olivat siistit ja hauskat. Hän sanoi tahtovansa

muuttaa pois vaatteensa ja muut pikku kauskunsa huoneestaan, jos

n'olis setä Harveyn tiellä, mutta setä Harvey sanoi: "johan nyt; anna

vaattees olla vain, laps kulta." Hameet riippui pitkin seinää, ja

niiden edessä oli verho halvasta kankaasta, joka ulottui lattiaan asti.

Yhdessä nurkassa makasi vanha hylkeennahkainen kapsäkki ja toisessa

kitarankotelo, ja muuten oli siellä joka taholla kaikellaisia pikku

posliinikapineita ja muuta roskaa, jolla mamsselit aina koristelevat

huoneitaan. Kuningas sanoi, että tuo kaikki vain teki huoneen

kodikkaammaksi ja hauskemmaksi; ei suinkaan pitänyt mitään mullistaa

hänen tähtensä. Herttuan huone oli pieni, mutta turkkasen nätti, ja

minun karsinani vinnillä liiakskin muhkea mulle.

Illalla sinä päivänä oli heillä suuret illalliset, ja kaikki nuo

vieraat, jotka kuningas oli kutsunut, olit siellä, ja minä seisoin

kuninkaan ja herttuan tuolien takana heitä passaamassa, ja talon

neekerit passasivat muita. Mary Jane istui pöydän päässä, Susanna

vieressään, ja kaiken aikaa hän vain valitteli heidän korppujensa

huonoutta ja sylttien kehnoutta ja miten mukamas kananpojanpaisti

oli sitkeää, -- ja ties mitä hassutuksia, joita naiset aina laskevat

suustaan, kun tahtovat kuulla kiitoksia; ja vieraat kaikki, jotka

kyllä tunsivat että syötävät oli hyvin hyviä, sanoivat puolestaan:

"_Miten_ te aina saattekaan korppunne niin _mainion_ maukkaiksi?" ja:

"Mutta _mistä_ te ootte saaneet niin erinomaisia sylttejä?" ja sitten

koko joukon samaa imelää sorttia, jota aina saa kuulla tänkaltaisissa

siirappikekkereissä.

Kun h'olit lopettaneet, saatiin ristihuuli ja minä syödä rääpiäisiä

kyökissä, sill'aikaa kun toiset auttoivat neekereitä korjaamaan

pöydästä. Ristihuuli heti lypsämään minulta kaikellaisia tietoja

Englannista, ja jumaliste, hän pani minut pari kertaa aika pinteeseen.

Niinpä hän kysyi:

"Ookko koskaan nähnyt kuningasta?"

"Ketä kuningasta? William Neljättäkö? Kyllähän toki -- hän käy meidän

kirkossa." Minä kyllä tiesin, että mies aikoja sitten oli kuollut,

mutt' en ollut siitä millänikään. Silloin tuo tyttö vietävä taas kysyi:

"Mitä? Käykö hän siellä useinkin?"

"Josko hän käy? -- Joka sunnuntai hän käy siellä. Hänen penkkinsä on

aivan vastapäätä meidän -- toisella puolen saarnastuolia."

"Mutta minä luulin, että kuningas asuu Lontoossa."

"Niin, tietysti. Missä hän sitten asuis?"

"Mutta _tehän_ asutte Sheffieldissä?"

Minä huomasin ampuneeni päin mäntyyn. Ei ollut muu neuvona kuin kouria

kaulaani ikääskuin luupala kananpojasta olis tarttunut kurkkuuni; sillä

viisin sain vähän aikaa tuumatakseni. Sitten sanoin:

"Minä meinaan tietysti, että hän käy meidän kirkossa oleskellessaan

Sheffieldissä. S'on vain kesän aikana, kun hän tulee sinne ottaakseen

merikylpyjä."

"Mitä? Mitä hupsutusta! Eihän Sheffield ole meren rannalla."

"Kuka sit' on sanonut sitten?"

"Sinähän vast'ikään sen sanoit."

"_Minäkö_? Enhän sanonut."

"No, mutta herranen aika, sanoithan!"

"Enhän toki. Mitä tämä tietää!"

"Totta maarian sanoitkin!"

"Totta maarian en puhunut sinneppäinkään."

"No, _mitä_ Herran tähden sitten sanoit?"

"Minä sanoin, että hän tulee sinne ottaakseen meri_kylpyjä_. Sitä

sanoin, enkä rahtuakaan muuta."

"No, hyvänen aika! Miten hän ottais merikylpyjä, jos ei siell' olis

merenrantaa?"

"Katsotaanpas", sanoin siihen minä, "eikö ihmiset täällä ruukkaa

kongressi-vettä?"

"Kyllähän."

"No, täytyykö heidän matkustaa kongressiin sitä saadakseen?"

"Eikö mitä."

"No, eipä tarvitse myöskään William Neljännen matkustaa meren rannalle

saadakseen merikylpyjä."

"No, miten hän sitten saa niitä?"

"Aivan samalla viisin kuin ihmiset täällä saa kongressi-vettä --

tynnyreissä. Kas nyt, siellä Sheffieldin palatsissa on aivan mainion

hyvät muuripadat, sanon mä, ja kuningas tahtoo vetensä kuumana. He

eivät voi keittää niin paljo vettä siellä meren rannalla, sillä heillä

ei oo semmoisia rustinkeja."

"Jaha, johan ymmärrän. Olisit sanonut sen heti."

No, sillä kertaa olin ainakin päässyt pulasta, ja se mua ilahutti

suuresti. Mutta hän alkoi taas:

"Käykkö sinäkin kirkossa?"

"Tietysti -- joka sunnuntai."

"Missä sin' istut silloin?"

"Meidän penkissä tietysti."

"_Kenen_ penkissä?"

"No hei, _meidän_ -- teidän setänne Harveyn penkissä."

"Hänenkö? Mitä _hän_ tekee penkillä?"

"Istuu siinä tietysti. Mitä hän sillä tekis sitten?"

"No, mutta herranen aika! Minä luulin, että hän seisois

saarnastuolissa, hän."

Kas niin. Olin unohtanut että ukko rahjus mukamas oli pappi. Minun

täytyi tarttua entiseen temppuun uudestaan ja olin siis hätäilevinäni

kananpojanluun tähden, jommonen mukamas istui kurkussani taas --

saadakseni miettimisen aikaa. Sitten sanoin:

"No, mutt' ethän nyt Herran tähden luule, ett'ei siell' olis muuta kuin

yks pappi kutakin kirkkoa kohen?"

"No, mitä niitä enemmän tarvittais?"

"Hä? Mitäkö enemmän? Niiden pitää saarnata kuninkaalle tietysti!

Lystikäs tyttö sinä! Niit' on koko seitsemäntoista kappalta, tiedäkkös."

"Seitsemäntoista! No, mutta herranen aika! Min'en kuolemakseni jaksais

istua kuulemassa niin paljon pappia, jos koht' en ikinä pääsis

taivaaseen sen tähden. Meneehän heiltä totta maar koko viikko yhteen

kyytiin."

"Äsh! Eiväthän he kaikki saarnaa yhtenä päivänä, tietysti -- yks

kerrassaan vain."

"No, mutta mitä tekevät ne toiset kaikki sill' aikaa?"

"Ooh, ei juur mitään -- levähtelevät tai kiertelevät ympäri haavilla

tai vihkivät morsiusparia tai kastavat lapsia tai muita tommosia

pikkutöitä toimittelevat. Enimmäkseen he eivät tee mitään."

"No, mutta mitä hyötyä heistä sitten on oikeastaan?"

"Hyötyä? Eihän heitä tietysti hyödyn tähden pidetäkkään, vaan sen

tähden, että s'on muhkeaa ja _tyylikästä_, nääkkös. Ethän sinä näy

tietävän mitään."

"Äh, en minä huolikkaan tietää tuommoisia hassutuksia. No, sanoppas,

millaista on palvelusväen olla siell' Englannissa? Onko niiden parempi

kuin neekerien täällä?"

"_Ei_! Palvelusväkeä tuskin pidetään ihmisinäkään Englannissa. He

pitelevät heitä pahemmin kuin kohtaan."

"Eikö niill' anneta vapaapäiviä, niinkuin täällä meillä, jouluna ja

uunna vuonna ja heinäkuun neljäntenä?"[14]

"Mitä vielä! Kuuleehan sen, ett'et oo ollut Englannissa sinä. Voi,

voi, ristih--, voi, voi, Joanna, he eivät näe ainoatakaan friipäivää

vuoden toisesta päästä toiseen; eivät koskaan saa haistaakkaan mitään

sirkkusta tai tiateria tai neekeriavisoonia tai mitään muuta semmosta

huvitusta."

"Eikö ne pääse kirkkoonkaan."

"Ei koskaan."

"Mutta _sinähän_ käyt aina kirkossa."

No, siinä seisoin taas. Olin peräti unohtanut, että mukamas olin tuon

ukko lurjuksen palvelija. Mutta minä toinnuin pian ja kehräsin hälle

kokoon pitkän selityksen, miten mukamas _pikäntti_ oli toista kuin

tavallinen palvelija, ja että minä nyt olin pikäntti ja että minun

semmosena _täytyi_ käydä kirkossa vastoin tahtoanikin, herrasväkeni

kanssa, sillä niin seisoi laissa, sanoin mä. Mutta loruni ei mahtanut

mult' oikein luistaa, sillä huomasinpa että hän puisteli päätään vähän.

Hän sanoi:

"Kunnian sanalla -- etkö sin'oo istunut tässä hyvän aikaa panemassa

mulle omias?"

"Kunnian sanalla, en", sanoin mä.

"Etkö mitään?"

"En niin sanaakaan."

"Pane kaks sormea tämän kirjan päälle ja vakuuta sit' uudestaan."

Minä kyllä näin, että se vain oli vanha sanakirja, ja niinpä panin heti

käteni sen päälle ja sanoin niinkuin hän tahtoi. Ja sitten hän näytti

vähän tytyväisemmältä ja sanoi:

"No, minä sitten uskon siitä osan, mutt' empä totisestikaan usko

kaikkia."

"Mitä s'on kuin sin'et tahdo uskoa, Joanna?" kysyi Mary Jane, joka

samassa tuli seilaten sisään, Susanna takanaan. "S'on ilkeää sulta, kun

puhut tuolla lailla hälle, poika paralle, jok'on muukalainen täällä ja

niin kaukana poissa kotoaan. Mitäs itse sanoisit, jos joku tekis sulle

tuolla lailla?"

"Aina sin' oot tommonen, Maija, -- aina sinä sänttäät auttamaan

ihmisiä, ennenkun mikään on hätänä. Enhän min'oo tehnyt hälle mitään.

Hän on istunut tässä leipomassa mulle kaikenlaisia hupsuja juttuja,

ja minä vain sanoin, ett'en voinut niitä kaikkia niellä; muuta en oo

sanonut, en sanaakaan. Totta kai hän nyt sen verran kestää?"

"Sen verran? Sanoit mitä tahansa -- hän on vieraana täällä ja meidän

kestivieraana nyt, ja s'oli ilkeää sulta puhua hälle tuolla lailla. Jos

olisit hänen sijassaan ja joku sanois sulle semmosta, niin se surettais

sinua ja sais sinut häpeemään; eikä sinun myöskään pitäis sanoa niin

toiselle."

"No, mutta hyvä Maija, hän sanoi --"

"Min'en välitä siitä, mitä hän _sanoi_ -- se ei kuulu tähän. Sinun

pitää sittenkin olla hälle _ystävällinen_ etkä saa sanoa hälle mitään,

josta hän näkee olevans kaukana kotoaan ja vieraiden ihmisten parissa.

Ymmärräkkös?"

Minä aattelin siinä itsekseni, että tämä on se tyttö, jota minä annan

tuon vanhan veijarin kuninkaaksi puijata niin hävyttömästi!

Sitten puhkes Susanna puhumaan, ja hänkös vasta ristihuulta ripitti

niin, ett' oikein pöyristytti!

Ja minä aattelin itsekseni, että tuoss' on _toinen_, jota minä annan

noiden konnain petkuttaa!

Sitten Mary Jane pääsi uuteen vauhtiin taas, ja vaikka hän tapansa

mukaan puhui lempeästi ja kauniisti, niin istui siinä lopulta

ristihuuli raukka kuin mikäkin vaivanen syntinen ihminen ja puhkes

viimein poraamaan, tyttö parka.

"No, kas niin", sanoivat nuo toiset molemmat, "pyydä hältä sitten

anteeks."

Ja totta maarian tekikin hän sen. Ja hän teki sen niin turkkasen

kauniisti vielä, niin viehättävästi oikein, että minua suoraan sanoen

liikutti; ja minä vanha pakana toivoin vain saavani syöttää hälle tuhat

valhetta lisää, jotta hän sais tehdä sen vielä kerran.

Mutta samassa aattelin siinä myös itsekseni, että kas tuossa _vieläkin_

yks, jota nuo siunatut roistot minun avullani nylkevät. Kun hän oli

lopettanut, rupesit he kaikki kolme pakinoimaan kanssani ja pitivät

minua niin hyvänä kuin koskaan kukaan taitais, jotta mull' olis

kodikasta olla ja tietäisin heidät ystävikseni. Lopulta tunsin olevani

niin kurja, niin viheliäinen, niin kehno ihminen, että minä päätin, kun

päätinkin, itsekseni: "Minä varastan heille takasin nuo rahat, vaikka

henki menis."

Sikspä jätin heidät hyvästi ja sanoin meneväni nukkumaan, vaikk'en

suinkaan aikonut nukkua heti. Päästyäni yksikseni, rupesin näet

vahvasti tuumaamaan. Sanoin siinä itsekseni: meenkö suoraa päätä

tuon tohtorin luo ja paljastan nuo petturit? Ei -- sitä en tee.

Hän kenties kertois kuka oli hälle kannellut, ja silloin kuningas

ja herttua kyllä leipoisit mulle lämpimät kakut. No, meenkö mä

kuiskaamaan Mary Janelle kaikki tyyni? Ei -- se ei käy laatuun sekään.

Hän ei osais teeskennellä, vaan hänen silmistään nähtäis pian että

hän tietää jotakin, ja kun noilla molemmilla veijareilla oli rahat,

pujahtaisit he salaa tiehensä niineen päivineen. Ei -- ei ollut muuta

kuin yks neuvo. Minun täytyi varastaa rahat, ja mun täytyi näpistää

ne niin näppärästi, ett'ei kukaan vois epäillä minua varkaaksi.

Sitten kätkisin ne varmaan paikkaan, ja kun me oltais täältä kylliks

kaukana alajoella, kirjottasin Mary Janelle ja kertosin missä rahat

oli. Mutta s'oli paras, että kaappaisin ne jo tän' iltana, sillä tuo

tohtori vois milloin hyvänsä ruveta rettelöimään ja peloittaa molemmat

matkakumppalini pois kaupungista, jolloin he kyllä luiskahtaisit

tiehensä ryöstöineen päivineen.

No, tuumasin mä, minä menen nuuskimaan heidän huoneisiinsa. --

Yläporstuassa oli pimeä, mutta minä löysin herttuan huoneen ja kopeloin

siellä hetken aikaa pimeässä, kunnes tulin ajatelleeksi, ett'ei

kuningas juur ollut niitä, jotka antavat toisen hoitaa rahojaan; ja

niinpä menin hänen huoneeseensa ja rupesin kopeloimaan siellä. Mutta

min'en voinut saada juur mitään aikaan pimeässä enkä uskaltanut

kynttilääkään sytyttää. Ja niinpä päätin piiloutua sinne ja jäädä heitä

väijymään. Samassa kuulin heidän askeleensa ja aijoin mennä piiloon

sängyn alle; mutta siinä kiireessä sit' en löytänytkään, vaan hiipaisin

tuohon verhoon, jonka takana oli Mary Janen vaatteet. No, ei muu

neuvona kuin puikahtaa sen taakse ja kätkeytyä hameiden sekaan. Sinne

jäin seisomaan hiljaa kuin hiiri.

He tulivat sisään ja lukitsivat oven jälestään; ja heti ensimmäiseksi

meni herttua kontalleen ja kurkisti sängyn alle. Silloin minä iloitsin

siitä, ett'en ollut sitä löytänyt. -- No, he istuivat alas, ja kuningas

sanoi:

"No, mik' on hätänä? Sano sanottavas lyhyesti. S'on parempi, että

m'ollaan siellä alaalla lohduttamassa noita surevia tyttöjä kuin ett'

istutaan täällä ja annetaan heill' aikaa puhua meistä."

"Joo, seikka on se, Capet, että min' oon kovasti levoton. Tuo tohtori

minua huolettaa. Mitkä sull'on aikomukset? Mull'on muuan aatos, ja s'on

mielestäni hyvä."

"No, mikä s'on, herttua?"

"Joo, s'on se, että me luistetaan tiehemme jo tän' yönä, ennen kello

kolmea aamulla, ja reissataan jokea alaspäin rahapussi kontissamme.

Varsinkin kun joutui kynsiimme niin mukavasti, aivan kuin olis lentänyt

suuhumme paistettu varpunen; eihän meidän tarvinnutkaan _varastaa_ sitä

-- oomme saanut sen lahjaks. Minun neuvoni on, että me korjataan täältä

luumme."

Minä tulin kovin pahoilleni siellä Mary Janen hameiden välissä.

Pari tuntia sitten vielä olis herttuan tuuma ollut mulle melkein

yhdentekevä, mutta nyt se minua suretti ja peljätti. Silloin onneksi

sanoi kuningas:

"Mitä pirua! ja mekö sillä viisin luovuttais lopusta, jok'on paras osa

kaikesta? Ookko sinä hullu? Vai jätettäis me tänne kaheksan yheksän

tuhatta dollaria kiinteimistöön, jonka voi muuttaa rahaksi yhtä

helposti kuin kultakangen. Eihän m'olla hölmöjä."

Herttua mutisi vastaan; hänen mielestään oli kultapussi heille

kylliksi, ja hän ei kernaasti tahtonut kaivaa syvemmälle -- ei

puolestaan tahtonut ryöstää kolmea orpo raukkaa puti puhtaaks.

"Mitä joutavia!" sanoi kuningas. "Mehän ei ryöstetä heiltä mitään muuta

kuin juur nämä rahat. Ne, jotka ostavat omaisuuden, ne saavat pitkän

nokan, eikä tytöt. Kun näet tulee tunnetuks, ett' omaisuus ei ollut

meidän -- ja se kyllä saadaan tietää meidän mentyämme hiiteen -- niin

julistetaan kauppa mitättömäks ja omaisuus peruutetaan kuolinpesälle.

Nää orpotytöt saavat talonsa tavaransa takasin, ja siin'on jumaliste

aivan kylliks _heille_; he ovat sitä paitte nuoria ja reippaita ja

voivat helposti ansaita elatuksensa. _Heillä_ ei ole niin mitään hätää.

Hyvä jumala, onhan niitä tuhansia, satoja tuhansia, joilla sittenkin

on monin kerroin huonompi toimeentulo. _Heillä_ totta maarian ei ole

vähintäkään valittamista, s'on vissi se."

No, loppu lorusta oli, että kuningas puhui hänet kumoon, niin että

hän lopulta myöntyi ja sanoi: "no, olkoon menneeksi" Mutta kuitenkin

herttua vielä huomautti, ett'ei heidän suinkaan pitäis jäädä kauvaks

aikaa tähän kaupunkiin, koska mukamas tuo kiusanhenki tohtoriksi

saattais keittää heille aika sopan. Mutta kuningas sanoi vain:

"Viis minä tohtorista! Mitä mä _hänestä_ välitän! Menköön hiiteen!

Onhan meillä puolellamme kaikki kaupungin pässinpäät -- ja ne on

tietysti enemmistönä niin täällä kuin muuallakin."

Ja niin h'olit lähdössä alas jälleen. Silloin sanoi herttua:

"Mutta minä pelkään, että me kätkettiin rahat hulluun paikkaan."

Aha! aattelin mä. Olin näet jo ruvennut pelkäämään, ett'en sais mitään

tietääkkään.

"Miks niin?" sanoi kuningas.

"Siks että Mary Jane nyt tulee pukeutumaan mustiin, ja yht'äkkiä

lähettää hän tänne neekerin noutamaan hälle tarpeelliset vaatteet; ja

luulekko sinä että neekeri vois nähdä niin paljon rahaa lainaamatta

vähäsen?"

"Sull'on saakelin hyvä pää, sulla, herttua veikkoseni", sanoi kuningas

ja rupes samassa kopeloimaan verhon takana pari jalkaa siitä, jossa

minä seisoin. Minä likistyin seinää vasten niin tiivisti kuin voin ja

olin niin hiljaa kuin mahollista, vaikka mua vähän värisytti; ja minä

mietiskelin mitä nuo junkkarit tekis mulle, jos joutuisin kiinni, ja

mitä minä silloin sanoisin. Mutta kuningas sai rahapussin käsiinsä,

ennenkun olin ennättänyt ajatella ajatukseni loppuun, eikä hän nähnyt

minua. Sitten sysäsivät he pussin muutamasta repeämästä sisään

olkimatrassiin, jok' oli höyhenpolstarin alla sängyssä, ja sanoivat,

että s'oli turkkasen hyvä piilopaikka, koska neekerit mukamas aina

puistelee höyhenpolstarit vain, koskematta olkimatrassiin muuta kuin

pari kertaa vuodessa; sikspä mukamas nyt ei tarvinnut pelätä, että

kukaan kävis noita rahoja varastamassa.

Mutta siinä he erehtyivät. Ennenkun h'olit puolivälissä rappusia, oli

mulla pussi käsissäni. Sitten haparoin takasin karsinaani ja kätkin sen

sinne, kunnes keksisin paremman piilopaikan. Arvelin paraaksi, että

piilottaisin sen johonkin paikkaan ulkopuolelle talorakennusta, sillä

jos he kaipaisit sitä, nuuskisivat tietysti ensiksi joka nurkan koko

talossa. Sen hyvin tiesin. Sitten panin maata, vaatteet päälläni; mutt'

empä saanutkaan unta, sillä niin olin pänningissä saadakseni tämän

asian selville. Viho viimeinkin kuulin kuninkaan ja herttuan kämpivän

ylös; ja silloin vyöryin alas sängystäni ja makasin hetkisen mahallani,

leuka vasten niiden tikapuiden ylintä puolaa, jotka johtivat karsinaani

-- odottaen sillä viisin mitä ehkä nyt tulis. Mutta mitään ei tullut.

Makasin siinä kunnes kaikki tyyni oli hiiren hiljaa koko talossa; mutta

silloin konttasin alas tikapuita pitkin taas.

Viides luku.

Minä ryömin heidän ovelleen ja kuuntelin. He kuorsasit että kumisi,

ja minä hiivin siitä varvasnenällä tieheni ja pääsin eheänä rappusia

alas. Ei kuulunut hengen hievahusta. Kurkistin ruokahuoneen ovenraosta

ja näin kaikkein niiden, joiden piti valvoa ruumiin ääressä, sikeästi

nukkuvan tuoleillaan. Ovi oli siitä auki vierashuoneeseen, jossa

kuollut makasi, ja kummassakin suojassa paloi kynttilä. Minä hiivin

siitä ohi, ja toinenkin vierassuojan ovi oli auki, mutta siell'ei

ollut ketään sisässä muita kuin Pietari vainaja. Astuin eteenpäin,

mutta porstuan ovi oli lukittu ja avain poissa. Samassa kuulin jonkun

tulevan rappusia alas, takanani. Silloin lippasin vierassuojaan ja

vilkasin hät'hätää ympärilleni, mutt'en jumaliste keksinyt mitään muuta

piilopaikkaa rahapussille kuin karvarin kirstun. Kansi oli työnnetty

noin jalan verta sivulle päin, niin että kuolleen kasvot näkyivät

valkosen harson alta. Minä pistin rahapussin sinne ja työnsin sen

kappaleen matkaa kannen alle, justiin siltä paikalta, missä kuolleen

kädet lepäsit ristissä. Minun käteni kosketti niihin, ja silloin mua

pikkusen pöyristi; n'oli niin kylmät. Minä karkasin siitä tieheni ja

menin piiloon oven taakse.

S'oli Mary Jane, joka tuli. Hän astui suoraa päätä kirstun viereen,

hyvin hiljaa kuitenkin, ja pani polvilleen ja katsoi sinne sisään.

Sitten otti hän framille nenäliinansa, ja minä näin että hän itki,

vaikka hän oli selin minuun. Minä hiivin ulos, ja luikuessani

ruokahuoneen ohi kurkistin taas ovenraosta sisään. He eivät olleet

liikahtaneet paikaltaan, eikä siis kukaan ollut minua nähnyt. Kaikki

oli kuin olla piti.

Minä hiivin takasin karsinaani, mutta minua suututti että yritykseni

oli päättynyt sillä viisin, nähtyäni niin paljon vaivaa ja vaaraa. Jos

vain rahapussi sais olla rauhassa paikallaan -- aattelin mä -- niin ei

hätääkään; sillä kun m'oltais päästy pari sataa virstaa jokea alaspäin,

voisin kirjottaa Mary Janelle asiasta ja hän sais kaivattaa ruumisarkun

maasta ja ottaa pussin haltuunsa; mutta luultavampaa monin kerroin

oli, että he löytäisit pussin jo seuraavana aamuna, kun ruumisarkun

kansi oli ruuvattava kiinni jälleen. Ja silloin kuningas tietysti

heti sieppais rahat itselleen taas eikä sitten hevillä enää päästäis

ketään niitä varastamaan. Senpä tähden mull' oli ankara halu pujahtaa

alas uudelleen ja kaapata pussi kainalooni, mutta min'en uskaltanut.

Aamu oli jo lähenemässä, ja millä hetkellä hyvänsä vois joku noista

valvojista ruokasalissa herätä ja yllättää minut -- yllättää minut

kantamasta kainalossani kuuttatuhatta dollaria, joita ei kukaan ollut

uskonut haltuuni. Ei, eikös hiis -- aattelin itsekseni -- min'en tahdo

tulla sekotetuksi mokomaan juttuun.

Tullessani aamulla alas, oli vierashuoneen ovi lukittuna ja valvojat

olit menneet tiehensä. Siell'ei ollut muita kuin talonväki ja

leskirouva Bartley. Minä koin urkkia heidän kasvoistaan, olisko mitään

outoa tapahtunut, mutt' en huomannut mitään.

Aamupäivällä tuli hautausurakoitsija apulaisineen, ja he asettivat

ruumisarkun parin tuolin päälle keskelle huonetta, ja sitten he

tälläsit riveihin kaikki talon tuolit ja lainasit lisää naapureilta,

kunnes kaikki huoneet olit melkein täynnään. Ruumisarkun kansi oli

aivan samassa tällingissä kuin ennen, mutta min'en tohtinut käydä

katsomaan, olisko rahapussi tallella, kun niin paljo ihmisiä oli

ympärillä.

Sitten alkoi vieraat kokoontua, ja kuningas ja herttua ja tytöt

istuivat eturiviin kirstun pään puoleen, ja noin puolen tunnin

kuluessa kävivät nyt vieraat, toinen toisensa perästä, katsahtamassa

alas vainajan kasvoihin, ja muutamilta tipahti pari kyyneltä, ja

s'oli kaikki hyvin juhlallista ja hiljaista; mutta tytöt ja nuo

molemmat roistot painoivat kaiken aikaa päitään alaspäin ja pitivät

nenäliinojaan silmäinsä eessä ja porasivat vähäsen. Mitään muuta ääntä

ei kuulunut kuin toisinaan jonkun jalan krapsinta lattiaan tai kun joku

niisti nenäänsä -- ja min' olen huomannut, ett' ihmiset aina kuuraavat

kärsäänsä kaikkein enimmän juur hautajaisissa, pait kenties kirkossa.

Kun talo oli tullut täyteen väkeä, luikerteli heidän joukossaan

hautausurakoitsija niin sanomattoman lempeänä ja pehmeänä mustissa

hansikoissaan, järjestäen kaikki tamineet ja osottaen paikat kaikille;

ei hän sitä tehdessään elämöinnyt vähintäkään, ei enemmän kuin kissa.

Eikä hän edes puhunut yhtään halkaistua sanaa; hän vain hiljaa ja

varoen käänteli ja väänteli ihmisiä sinne tänne ja hankki paikat

myöhästyneille, aukaisten heille tietä; ja kaikki hän sai aikaan

ainoastaan muutamilla pään- ja kädenliikkeillä. Sitten hän itse

jäi seisomaan huoneen perimmäiseen päähän, selkä seinää vasten. En

ikipäivinäni ole nähnyt niin hiljaista, niin sävysää, niin salamielistä

miestä; hän ei yhtään kertaa edes hymähtänytkään, ei enempää kuin

palvattu lampaanlapa.

He olivat lainanneet muutaman urkuharmoonin, mutta s'oli kipeä, sillä

kun kaikki oli valmiina, istui muuan nuori rouva sen eteen ja alkoi

sitä rumputtaa, ja se ähkyi ja ryökkäsi ja voivotti niin surkeasti,

kuin sit' olis vaivannut koliikki. Kaikki yhtyivät virteen ja veisasit,

ja minun mielestäni oli Pietari vainaja ainoa, joll' oli hyvä olla,

sillä hän ei kuullut mitään. Sitten pastori Hobson nousi seisaalle,

hyvin juhlallisesti ja verkalleen, ja rupes puhumaan; mutta justiin

samassa alkoi kuulua mitä hirveintä melua alhaalta kellarista. S'oli

vain yks ainoa koira, mutta se piti semmosta riivatun elämää, ett' olis

luullut rauhan rauenneen koko maan päältä, eikä siitä tullut mitään

loppuakaan. Pastorin täytyi vaieta kesken ruumissaarnaansa ja jäädä

odottamaan -- siinähän tuskin voi kuulla edes omaa ajatustaankaan.

S'oli turkkasen tuskallista, eikä kukaan näkynyt tietävän mikä

tulis neuvoks. Mutta kesken kiusaa nähtiin, miten tuo pitkäkoipinen

hautausurakoitsija teki pienen viittauksen pastorille ikäänkuin sillä

sanoen: "Olkaa huoleti -- luottakaa minuun." Sitten kyykistyi hän

alas ja lähti hiipimään pitkin seinän vierustaa, niin että vain hänen

hartiansa näkyivät ihmisten päiden ylitse. Sill'aikaa yltyi kähäkkä

ja kiljunta kellarissa yhä kiivaammaksi. Viimein, kierrettyään kaks

seinää huoneesta ja lennettyään ulos, näkyi urakoitsija kuitenkin

päässeen perille kellariin. Me kuulimme aimo lätkähyksen, ja koira

kiljasi pari kertaa hirveästi, ja sitten tuli haudan hiljaisuus, ja

pastori jatkoi puhettaan ihan säntilleen samasta paikasta, johon oli

sen katkaissut. Parin minuutin päästä tuli hautausurakoitsijan selkä ja

hartiat taas soljuen sisään pitkin seinää, ja hän seisahtui entiselle

paikalleen, nousi seisomaan, pani kätensä ikääskuin kaihtimiksi

molemmin puolin suutaan ja kurotti kaulansa kuin kurki, ihmisten pään

yli, pastorin suuta vasten ja kuiskasi -- niin että kuului kaikkialle

--: "_Sill' oli rotta_!" Sitten hän vaipui alas paikalleen jällensä.

Selvästi näkyi, ett' ihmiset olit hyvin tyytyväiset, sillä heit' oli

tietysti ahdistanut ankara uteliaisuus. Tommoset pikku palvelukset

ei maksa mitään, mutta ne ne on, jotka tekevät ihmisen suosituksi ja

rakastetuksi lähimmäistensä joukossa. Niinpä nyt tuossa kaupungissa

esimerkiks ei ollut yhtään sielua, jost' olis pidetty niin paljon kuin

tästä hautausurakoitsijasta.

No, ruumissaarna oli hyvin kaunis, mutta hirveän pitkä ja ikävä; ja sen

jälkeen kuningas heti taas tukki puhumaan ja veivasi sisästään pitkän

pivollisen sanoja, paljasta lorua ja roskaa kaikki tyyni. Viimein

loppui toki sekin, ja hautausurakoitsija alkoi seilata ruumisarkulle

ruuvimeisseli kädessään. Silloin pusertui hiki nahastani, ja minä

tarkastelin häntä kovalla pinnistyksellä. Mutta hän ei rähjännyt

ollenkaan, ei vonkinut eikä tonkinut; hän vain lykkäs kannen hiljaa

paikalleen ja ruuvasi sen kiinni tottuneella kädellä. Siin' oltiin

siis. Min'en edes varmaan tiennyt, oliko rahapussi siellä vai ei. Mitäs

jos joku olis kaapannut sen käpäliinsä ja sitten luistanut tiehensä

hiiren hiljaa? -- miten minä silloin rohkenisin kirjottaa Mary Janelle?

Jos hän kaivattais ylös kirstun eikä siitä mitään löytäiskään -- mitä

hän ajattelis minusta? Saattaishan päälle päätteeks käydä niinkin, että

he panisit poliisin ajamaan minua takaa ja minä joutuisin putkaan. Ei,

paras olis, etten olis millänikään koko jutusta, etten kirjoittais

sanaakaan. Olinhan vain saanut aikaan sotkua ja ikävyyttä sekaantumalla

toisten asioihin. Kunhan en olis sitä tehnyt!

No, he hautasit Pietarin niinkuin muitakin haudataan, ja me palattiin

takasin hautausmaalta, ja minä tarkastelin heidän naamojaan taas --

en voinut sit' auttaa enkä saada mitään rauhaa. Mutta siitä ei mitään

lähtenyt; naamat eivät kertoneet mulle tämän taivaallista.

Iltapäivällä teki kuningas visiittejä jos jossakin ja oli ilettävän

imelä ja ystävällinen joka paikassa; ja samassa antoi hän heidän tulla

siihen luuloon, että hänen seurakuntansa Englannissa mukamas kaipasi

häntä kovasti, jonka vuoksi hänen täytyis saada kaikki asiat täällä

järjestetyks mitä kiireimmiten ja sitten palata suoraa päätä kotiin.

Hän oli kovasti pahoillaan mukamas, kun ei voinut viipyä täällä

kauvemmin; ja niin olit kaikki muutkin, vaikka he kyllä sanoivat

ymmärtävänsä, ett'ei sit' asiaa voinut auttaa. Sitten sanoi hän,

että hän ja William tietysti ottaisit tytöt mukanaan Englantiin; ja

se seikka heitä kovasti ilahutti, koska tyttöjen nyt tulis hyvä olla

sukulaisten luona, meinasivat he; ja se seikka ilahutti tyttöjä myös

-- ilahutti heitä siihen määrään, että he melkein unohtivat kaiken

surunsa, ja he pyysivät hänen myydä omaisuuden niin pian kuin suinkin,

niin olisit he valmiit lähtemään milloin hyvänsä. Nuo pikku raukat

olivat niin iloiset ja onnelliset, että minua oikein pöyristytti

ajatellessani miten heitä narrattiin ja petkutettiin; mutta min'en vain

keksinyt mitään neuvoa heidän avuksensa.

No, kuningas jumaliste kuuluttikin heti, että talo ja neekerit ja koko

irtaimisto myytäis huutokaupalla kolmantena päivänä hautajaisista;

mutta jos joku tahtois tehdä kauppoja sitä ennen, niin kävis sekin

laatuun.

Siitä nyt tyttöjen ilo sai ensimmäisen iskun, sillä ens päivänä

hautajaisista, tuossa kello kahentoista aikana, tuli pari

orjakauppiasta kuninkaan luo, ja hän möi heille kaikki neekerit,

ja näiden piti lähteä, -- poikien jokea ylöspäin Memphisiin, mutta

heidän äitinsä jokea alas Orleansiin. Minä luulin, että tytöiltä ja

neekereiltä sydämmet siinä särkyis surusta; he itkivät toinen toisensa

rinnoilla niin kauheasti, että minun oikein rupes tekemään pahaa

sitä nähdessäni. Tytöt sanoivat, että he eivät koskaan olleet edes

aavistaneet, että perhe tuolla tavoin tulis hajotetuksi tai myydyksi

pois kaupungista. Min'en ikipäivinä sais muististani sitä surkeaa

näkyä, kun nuo tyttö raukat ja neekerit pitivät toisiaan kaulasta ja

itkeä nyyhkyttivät, enkä min' olis kestänyt sitä toitottamatta ulos

koko totuutta, joll'en olis tietänyt, että kauppa oli peräti mitätön ja

tulis puretuksi, ja että neekerit siis myös parin viikon päästä olisit

kotona jälleen.

Asia nosti paljon melua kaupungissa, ja monet sanoivat suoraan, että

s'oli häpeällistä tuo, kun sillä tavoin erotettiin äiti ja lapset. Se

myös pilasi noiden molempain roistojen hyvää mainetta; mutta tuo rahjus

kuninkaaksi kävi mielettömyydessään päälle vain kuin lautapää härkä,

välittämättä vähintäkään herttuan varoituksista. Ja herttua puolestaan

oli kovasti levoton. Tuli sitten tuo avisioonipäivä. Varhain aamulla

kuningas ja herttua kömpivät ylös minun karsinaani ja herättivät minut;

ja minä näin heti heidän naamoistaan, että nyt oli piru merrassa.

Kuningas sanoi:

"Kävitkö sie minun huoneessani toisiltana?"

"En, teidän majesteettinne" -- niinhän minun aina tuli häntä nimitellä

meidän liittokuntamme kesken.

"Olikko sie siellä eilen tai eilen illalla?"

"En, teidän majesteettinne."

"Sano nyt totuus -- äläkä valehtele."

"S'on suora totuus, teidän majesteettinne. Min'en oo ollut teidän

huoneessanne varpaillanikaan sittenkun fröökynä Mary Jane ens iltana

näytti sitä Teille ja ja herttualle."

Herttua sanoi:

"Ookko nähnyt kenenkään muun sitten käyvän siellä?"

"En, teidän armonne, en -- en ainakaan muistaakseni."

"Aatteleppas nyt!"

Minä tuumailin hetkisen, keksin sitten keinon ja sanoin:

"Niin, niin, kyllähän minä näin neekerien käyvän siellä moneen kertaan."

Molemmat säpsähtivät ja katselit sitten toinen toistaan; näyttivät ens

siltä kuin eivät olis sitä odottaneet, mutta sitten siltä kuin olisit

sit' odottaneet. Herttua sanoi:

"Kävitkö ne siellä _kaikki_."

"Ei, ei ainakaan kaikki yhdellä kertaa. Niin -- minä, muistaakseni, en

nähnyt heidän tulevan ulos yhdessä muuta kuin yhden kerran."

"Ohoo! -- no, millonkas s'oli sitten?"

"Joo, s'oli kaiketikkin samana päivänä kuin hautaus -- aamulla,

vaikk'ei kovin aikasin, minä kun olin nukkunut liiaksi. Min' olin juur

mennä tikapuita alas, kun näin heidät."

"No, entä sitten? entä sitten? -- mitä he tekivät? Mitä he puuhasit?"

"No, ei juur mitään. En minä ainakaan nähnyt heidän mitään niin

erinomaista puuhaavan. He tepastelit pois varvasnenällä, ja minä

tuumasin, että h'olit olleet teidän majesteetinne huoneessa

siivotakseen tai jollain semmosella asialla, ja sitte, kun he huomasit

Teidän vielä nukkuvan -- tuumasin mä -- niin lähtivät he tiehensä hyvin

hiljaa, jott'eivät herättäis Teitä."

"Tuhat tulimmaista! Meitä on petetty!" sanoi kuningas, ja molemmat he

näyttivät hyvin nolatuilta ja tyhmiltä. Sitten seisoivat siinä hetken

aikaa mietiskellen ja kynsien korvantaustaan, mutta sitten herttua

naurahti, aivan noin niinkuin kana, ja sanoi:

"S'on mainiota! Miten nuo kirotut neekerit osas lyödä korttinsa! olivat

olevinaan _suruissaan_, kun heidän piti muuttaa pois! ja jumaliste

uskoinkin minä, että he niin olit; ja sitä samaa uskoit sinä, ja sitä

samaa uskoivat kaikki. Sanos sitten, ett'ei neekerillä ole taipumusta

näyttelijäks! Näyttelivätpä, hiis vie, tuota rooliaan niin hyvin,

ett' olisivat pettäneet itse pirunkin. Heissä on jumaliste _taitoa_

kymmenien tuhansien arvosta. Jos mull' olis pääomaa ja teateri, niin

enpä tosiaankaan parempia näyttelijöitä tahtois -- ja nyt oomme myyneet

ne polkuhinnasta täällä. Eihän vain nuokin kurjat lantit nyt ole

hukassa? Miss' on sulla ostajain vekseli?"

"Pankissa tietysti inkassoa varten. Missä hiiessä s'olis sitten?"

"No, _se_ ainakin on niinkuin olla pitää, jumalan kiitos."

Nyt puutuin minä puheeseen, hyvin sävysästi ja ikääskuin ujostellen:

"Onko mikään käynyt hullusti?"

Kuningas kääntyi minuun ärjästen:

"Mitä se sinuun tulee? Pidä kitas äläkä sekaannu toisten asioihin,

joita et ymmärrä, -- jos muutenkaan mitään ymmärrät. Muista se niin

kauvan kuin m'ollaan täällä." Ja herttualle hän sanoi: "Ja meill' ei oo

muu neuvona kuin juoda harmiryypyt ja pitää leukaläpemme. Ei sanaakaan

koko asiasta!"

Kun h'olit menossa tikapuita alas, naurahti herttua taas ja sanoi:

"No niin, sukkela myynti ja vähänen voitto! S'on hyvää afääriä se."

Kuningas mulkoili häneen ja sanoi:

"Sovittiinhan me että koettais myydä niin pian kuin suinkin. Jos voitto

ei oo niin suuri kuin toivottiin, niin eihän s'oo minun syyni enemmän

kuin sinunkaan."

"Vai niin? Eivätkö _he_ olis tässä talossa vieläkin ja _me_ sitä

vastoin jo aikoja sitten poissa, jos olis seurattu minun neuvoani?"

Kuningas puri häntä takasin minkä tohti, ja sitten hän taas alkoi

haukkua minua. Hän läksytti minua pahanpäiväisesti, kun en silloin

tullut kertomaan hälle heti, miten nuo neekerit tulit ulos hänen

huoneestaan sillä viisin -- mikä pöllö hyvänsä olis tietänyt, sanoi

hän, ett' asiat oli hullusti. Sitten rupes hän kiroilemaan _itseään_ ja

sanoi, että lopulta kaikki tyyni tuli siitä, ett'ei hän tuona aamuna

pysynyt tapansa mukaan loikomassa laiskana sängyssään, hätäilemättä

niin aikasin ylös; ja hän vannoi kovan valan, ett'ei enää ikipäivinä

olis kenenkään aamukukkona. Tuolla viisin noituivat he hyvän aikaa,

ja min' olin turkkasen ilonen, kun olin tietänyt syyttää neekereitä

tekemättä heille sillä mitään vahinkoa.

Kuudes luku.

No, minä puin päälleni ja kömpin tikapuita alas ja tulin alakertaan;

mutta mennessäni tyttöjen huoneen ohi, oli ovi auki, ja minä näin Mary

Janen istuvan vanhan hylennahkaisen kapsäkkinsä vieressä. S'oli vielä

auki, ja siihen oli pakattu hänen kamssujaan -- tuota Englannin matkaa

varten mukamas. Mutta juuri silloin lepäsi hän, siististi kääritty

leninki polvillaan ja kädet kasvoillaan -- hän itki. Sit' oli minun

kauhean katkera nähdä. Meninpähän siis sisään ja sanoin:

"Fröökynä Mary Jane ei voi kestää sitä, kun toisell' on paha olla, enkä

juur minäkään sitä voi -- tuskinpa koskaan. Sanokaa mulle miten on."

Hän teki sen. Ja n'oli tietysti nuo neekerit taas -- arvasinhan sen.

Hän sanoi, että tuo hauska matka Englantiin nyt oli hältä kokonaan

pilattuna; eikä hän enää milloinkaan luullut voivansa olla onnellinen,

aatellessaan ett' äiti ja lapset eivät enää koskaan näkis toisiaan

tässä maailmassa -- ja sitten hän puhkes vielä kiivaampaan itkuun ja

pusersi kämmenensä yhteen ja sanoi:

"Oi, hyvä Jumala, eivätkö he koskaan enää saa nähdä toisiaan?"

"He _saavat_ sen -- vieläpä varsin pian, ennenkun kahta viikkoa on

mennyt -- sen tiedän _minä_", sanoin mä siihen. Kas niin, se kirpos

kieleltäni aivan tapaturmassa! -- ja tuossa paikassa oli hän kietonut

kätensä kaulani ympäri ja rukoili, että sanoisin sen "_vielä kerran,

vielä kerran, vielä kerran_."

Jo äkkäsin, ett' olin puhunut itseni pussiin, ja niin pyysin nyt

hädissäni, että hän antais mun tuumata vähäsen. Sill' aikaa istui hän

siinä kovasti levottomana ja kiihkeänä ja kauniina, mutta samalla

näyttäen onnelliseltakin ja iloiselta, aivan kuin ihminen, jok' on

päässyt porottavasta hampaasta. No, minä mietiskelin sinne ja tänne.

Kuten jokainen tietää, niin on ihmiselle varsin vaarallista puhua

totta, kun on pulassa -- siltä ainakin näyttää, vaikk'ei mulla itsellä

silloin vielä ollut paljo kokemusta asiassa; mutta tässä erityisessä

seikassa näytti minusta nyt siltä, kuin olis ollut parempi, jopa

suorastaan viisaampaakin puhua totta kuin valehella. Minä päätin

toiste, kun saisin paremmin aikaa, miettiä asiaa tarkemmin; outoahan

s'oli ja vastoin kaikkea yleistä tapaa, mutta yhtäkaikki päätin minä,

kun päätinkin, puhua suuni puhtaaksi, vaikka se totta maarian tuntui

siltä, kuin olis istunut ruutitynnyrin päälle ja sitten pistänyt siihen

tulen, nähdäkseen mihin joutuis. Sikspä siis sanoinkin viimein:

"Kuulkaahan, fröökynä Mary Jane, onko teillä jotain ystäviä kappaleen

matkaa kaupungista, joiden tykö voisitte mennä ja viipyä siellä kolme

neljä päivää?"

"On, on kyllä -- Lothropit. Miks sitä kysyt?"

"Kyllä sen saatte sitten tietää. Jos minä nyt sanon, mistä tiedän että

neekerit yhtyvät jälleen kahdessa viikossa -- vieläpä tässä samassa

talossa -- ja jos myös _todistan_ että sen tiedän, tahtooko fröökynä

silloin heti lähteä noiden Lothropin herrasväen luo ja viipyä siellä

neljä päivää?"

"Neljä päivää!" sanoi hän; "vaikkapa koko vuoden!"

"No, hyvä", sanoin mä, "min'en tahdo muuta kuin että fröökynä vakuuttaa

sen sanallaan - min' uskon sitä enemmän kuin jos toinen vannois käsi

Raamatun päällä." Hän punastui ja hymyili hyvin kauniisti, minun niin

sanoessani. "Ja nyt", jatkoin mä, "jos sallitte, suljen mä oven ja

panen sen lukkoon."

Sen tehtyäni istuin jälleen alas ja sanoin:

"Älkää nyt vain huutako. Istukaa rauhassa ja kuulkaa kuin mies. Minä

sanon teille totuuden, ja teidän täytyy, hyvä fröökynä, rohkaista

mielenne, sillä n'on turkkasen ikäviä asioita, ja ne kyllä koskevat

teihin kipeästi, mutta nyt ei auta. Katsokaas, nämä 'setänne' mukamas

täällä, ne ei ole mitään setiä ollenkaan -- n'on vain pari petturia,

oikeita roistoja ja kanaljoja. Kas niin, nyt on pahimmat päästy - loput

on helpompaa."

Tietysti olin häntä pahanpäiväisesti pelättänyt; mutta min' olin

nyt myös päässyt pahimmasta loukkauskivestä, ja niinpä annoin mennä

hyvää kyytiä vain, vaikka hänen silmänsä suurenivat suurenemistaan ja

alkoivat ikäänkuin säkenöidä. Minä kerroin hälle säälimättä kaikki

tyyni, ens hetkestä lähtein, kun me tultiin tekemisiin tuon nuoren

pöllöpään kanssa, jok' oli menossa höyrylaivalle, aina siihen asti, kun

hän -- nimittäin Mary Jane -- kapusi kuninkaan kaulaan porstuvan ovella

ja kuningas häntä suuteli kuus-seitsemäntoista kertaa yhteen mittaan.

-- Siihen paikkaan päästyäni, hyppäsi tyttö parka ylös paikaltaan,

punasena kasvoiltaan kuin laskeva aurinko, ja sanoi:

"Ooh, sitä itikkaa! Tule, joudu -- riennetään -- heti paikalla -- minä

tahdon, että he kastetaan tervaan ja höyheniin ja sitten viskataan ne

jokeen!"

Minä sanoin:

"Olkoon menneeks. Mutta meinaako fröökynä, ett' _ennenkö_ lähtöänne

Lothropin herrasväen luo, vai -- --"

"No, voi, voi, mitä mä ajattelenkaan!" sanoi hän ja istui jälleen.

"Älä muista mitä sanoin, _ethän muista? ethän_?" Ja hän pani hienon,

tuon silkin hienon kätensä minun käteni päälle niin makeasti, että

minä kuolemaksenikaan en olis tahtonut pahoittaa hänen mieltään. "Minä

en ajatellut ollenkaan mitä sanoin, olin niin kiihtynyt", sanoi hän,

"jatka nyt vain, niin en häiritse sinua enään. Sano mulle mitä mun

pitää tehdä, niin minä teen niin, olkoon mitä hyvänsä."

"Niin", sanoin mä, "n'on oikein peevelin pataljoonaa, nuo molemmat

kanaljat, ja nyt s'on sillä viisin, että minun täytyy kulkea heidän

kanssaan vielä jonkun aikaa vastoin tahtoanikin -- en kernaasti nyt

sano _minkä tähden_ -- ja jos nyt mentäis kantelemaan, niin tämä

kaupunki kai kyllä pelastais _minut_ heidän kynsistään; mutta ompahan

olemassa toinen, jota te ette tunne ja joka silloin joutuis hirveään

pulaan. Meidän täytyy pelastaa _hänet_, eikös niin? Eihän siis mennä

kantelemaan nyt?"

Samassa juolahti päähäni hyvä tuuma. Minä näin, miten ehkä minä ja Jim

päästäis irti noista roistoista; he joutuisit vankeuteen, ja sitten

me mentäis, minä ja Jim. Mutta min'en uskaltanut matkustaa lautalla

päivän aikana, kun siell'ei ollut kukaan muu kuin minä vastaamassa

nenäkkäisiin kysymyksiin, ja sempä tähden koin laittaa niin, ett'ei

mitään tulis ilmi ennenkun illalla. Minä sanoin:

"Fröökynä Mary Jane, minä sanon teille mitä me tehdään -- ja teidän ei

kenties tarvitse viipyä niin kauvan noiden Lothropien luona. Asuvatko

he kaukanakin täältä?"

"Vähän kuudetta virstaa vain -- suoraa maantietä maalle."

"Hoo, no s'on hyvä. Lähtekää nyt, hyvä fröökynä, sinne ja viipykää

siellä kello yhdeksään tai puoli kymmeneen illalla ja pyytäkää heidän

silloin kyyditä teidät takasin -- sanokaahan ett' ootte unohtaneet

jotain. Jos sitten ennätätte tänne ennen yhtätoista, niin pankaa

kynttilä tähän ikkunaan, ja jos minua ei kuulu, niin oottakaa kello

_yhteentoista_, ja jos en minä silloin tule, niin tietää se, että

min' oon päässyt tieheni ja että kaikki on hyvin. Joutukaa sitten

ja kertokaa mitä väkeä nuo sedät Englannista on ja laittakaa heidät

putkaan."

"Hyvä on", sanoi hän, "minä sen teen."

"Ja jos sattuis niin hullusti, ett'en pääsiskään käpälämäkeen, vaan

joutuisin kiinni noiden roistojen kanssa, niin kai fröökynä on niin

hyvä ja sanoo, että minä kerroin teille kaikki tyyni etukäteen, ja

pitää puoltani minkä voi."

"Kyllä, minä pidän sinun puoltas, ole huoleti siitä. Ei kukaan saa

tehdä sulle vähintäkään pahaa!" sanoi hän, ja minä näin, että hänen

kulmakarvansa värähtelit ja hänen silmänsä oikein säkenöivät.

"Niin, jos minä pääsen tieheni", sanoin mä, "niin tietysti en voi olla

täällä todistamassa, että nuo roistot eivät ole teidän setiänne, enkä

oikeastaan vois sitä tehdä, vaikk' olisin täälläkin. Minä vain voisin

vannoa, että n'ovat pettureita ja kanaljoja, siinä kaikki; vaikkahan

sekin jo merkitsee paljo kyllä. Mutta löytyy toisia, jotka voivat sen

todistaa paremmin kuin minä -- ja n'on väkeä, joita ei niin helposti

epäillä kuin minua kenties epäiltäis. Minä näytän teille, mistä ne

löydetään. Antakaappa mulle lyijykynä ja paperipalanen. Kas tässä:

'_Kuninkaan Kameleontti, Bricksvillessä_'. Pistäkää se hyvään talteen.

Kun oikeus sitten tahtoo tolkkua näistä kahdesta värkistä, niin

lähettäköön vain Bricksvilleen sanomaan, että täällä on pantu kiinni ne

miehet, jotka näyttelit Kuninkaan Kameleonttia, ja pyytäköön muutamia

todistajia -- niin minä takaan, että saatte tänne koko kaupungin tuossa

paikassa, fröökynä Mary. Ja kyllä he puhuvatkin suunsa puhtaaks,

säälimättä; minä tiedän sen."

Arvelin sen asian nyt olevan selvillä ja sanoin sitten:

"Ja antakaa te vain huutokaupan tapahtua. Tuon pienen ilmotuksen mukaan

ei kenenkään tarvitse maksaa ostojaan, ennenkun kokonainen päivä on

kulunut huutokaupasta, ja nuo konnat taas tietysti eivät tahdo lähteä

täältä ennenkun rahat on heidän taskussaan -- ja kun sitten 'setien'

seikat selvenee, niin on koko myynti mitätön, ja he eivät _saa_ noita

rahoja. Sama oli asian laita neekerien myynnin suhteen -- se ei ollut

mitään myyntiä, ja neekerit ovat takasin täällä ennen pitkää. Nuo

lurjukset eivät tule saamaan pankista ulos rahoja _neekereistä_ nyt --

he ovat molemmat pussissa, fröökynä Mary."

"No niin", sanoi hän, "minä menen nyt vain syömään aamiaista ja sitten

lähden suoraa päätä Lothropille."

"Ei, ei, eikös hiis, Mary fröökynä", sanoin mä, "ei se käy päinsä;

lähtekää ennen aamiaista."

"Miks niin?"

"Siks' että te, hyvä fröökynä, ette ole noita nahkanaama-ihmisiä,

joiden kasvonpiirteistä ei mitään näy. Ei ole sen parempaa kirjaa

kuin teidän kasvonne. Siitä voi lukea ajatuksenne kuin olis ne siihen

selvästi präntätty. Luuletteko te, että voitte mennä näyttämään

tuota kirjaa setä ukoille, kun he taas tulevat tarjoomaan teille

aamumuiskunsa, ilman että -- --"

"Älähän sano, älähän sano! Minä lähden ennen aamiaista -- ja mielelläni

lähdenkin. Mutta jätänkö mä sisareni tänne noiden kanssa?"

"Jättäkää ne vain -- eihän se nyt heitä niin paljon haittaa. Voivathan

he sen vielä vähän aikaa kestää. Nuo kelmit rupeisivat epäilemään

jotain, jos te lähtisitte kaikki. Teidän, hyvä fröökynä, ei nyt pidä

tavata niitä eikä sisarianne eikä ketään koko kaupungissa -- jos joku

naapuri sattuis teiltä kysymään, miten setänne jaksavat tän' aamuna,

kasvonne heti kertois jotakin. Ei, lähtekää te sinne suoraa päätä, hyvä

fröökynä, niin minä hoidan heidät kaikki täällä. Minä pyydän fröökynä

Susannan sanomaan terveisenne sedillenne ja ilmottamaan, että ootte

lähteneet virkistämään itseänne muutamaks tunniks tai tapaamaan jotakin

ystävää ja että te tuutte takasin illalla tai huomen-aamuna aikasin. --

Ja sitten viel' yks asia -- tuo rahapussi."

"Niin, he saivat rahat; ja voi kuinka minua nyt harmittaa tyhmyyteni,

kun sillä tavoin annoin ne heille."

"Niin, mutta nyt on seikka se, että he sittenkään eivät ole saaneet

noita rahoja."

"Missä ne sitten on?"

"Niin, kumpahan sen tietäisin! Mull' oli pussi jo hallussani, sillä

minä varastin sen heiltä, ja minä varastin sen antaakseni sen

teille; ja minä tiedän mihin sen kätkin, mutta pelkään ett'ei s'oo

siellä enään. Min'oon hirveästi pahoillani, fröökynä Mary Jane, niin

pahoillani kuin koskaan voin olla; mutta minä koin parastani. Oli

vähältä, ett'en joutunut kiinni, ja mun oli pakko kätkeä rahat ens

piilopaikkaan, minkä äkkäsin, ja juosta tieheni -- ja se ei ollut

mikään hyvä paikka."

"Ooh, älähän soimaa itseäs -- ethän voinut sit' auttaa. Mutta mihin

kätkit ne sitten?"

Min'en tahtonut saattaa häntä muistamaan surujaan taas, ja minun oli

kovin vastahakoista kertoa hälle tuosta piilopaikasta, kun tiesin että

hän heti tulis aattelemaan, miten vainajan ruumis makais kirstussaan

rahapussi vatsalla. Siispä vaikenin hetkeksi, ja sitte sanoin:

"Minun on niin vaikea sitä sanoa, fröökynä Mary Jane, mutta minä

kirjotan sen paperipalalle, ja te voitte lukea sen matkalla Lothropin

herrasväen luo. Käykö se laatuun?"

"Kyllä, kyllä."

Minä kirjotin näin: "Minä pistin rahapussin ruumisarkkuun. S'oli

siellä, kun te itkitte ruumisarkun vieressä yöllä. Minä seisoin oven

takana, ja minun kävi teitä niin kovasti surku, fröökynä Mary Jane."

Mun tuli vesi silmiin vähäsen, muistellessani miten hän makas

polvillaan kirstun vieressä sinä yönä itkien nyyhkyttäen, samalla kun

nuo peevelit hänen oman ortensa alla häpäisivät häntä ja varastivat

rosvoilivat; ja kun käärin yhteen paperipalan ja ojensin sen hälle,

näin kyynelten nousevan hänenkin silmiinsä; ja hän tarttui käteeni ja

puristi sitä kovasti, sanoen:

"Hyvästi nyt, Herran haltuun -- minä teen aivan niinkuin oot sanonut;

ja jos en enää koskaan sinua näkis, niin en ainakaan sinua eläissäni

unohda, vaan muistelen sinua aina, aina, ja tahdon myös _rukoilla_

sinun puolestasi" -- ja samassa hän meni.

Rukoilla minun puolestani! Aattelinpa siinä itsekseni, että jos

hän oikein olis tuntenut minut, niin tuskinpa vain oliskaan niin

umpimähkään ottanut mokomaa työtä urakalle. Mutta kyllä hän sen

sittenkin olis tehnyt -- semmonen hän oli. Häness' olis ollut kuraassia

ruveta rukoilemaan vaikka itse Juutas Iskaariuksen puolesta, jos

siksi tuli -- hän ei ollut mikään jänis, s'on vissi se. Sanokaa mitä

tahansa, minä sanon, että siinä tytössä oli enemmän ruutia kuin missään

muussa tytössä, mit' ikinä olen nähnyt. Luulette kenties, että minä

mielistelen, mutta sitä en tee, en totta maar teekkään. Ja jos kysytte

koreutta -- ja hyvyyttä myös -- niin hän vei voiton jok'ikisestä. En

ole häntä kertaakaan nähnyt siitä kun näin hänen menevän ulos tuosta

ovesta, en, en koskaan siitä hetkestä; mutta ajatellut ja ajatellut

häntä olen mä monta tuhatta ja miljonaa kertaa ja sitä, kun hän

sanoi tahtovansa rukoilla minun vaivasen puolesta. Ja jos luulisin

siit' olevan mitään hyötyä, niin totta maarian ryhtyisinkin _minä_

rukoilemaan _hänen_ puolestaan, vaikka kaatuisin siihen paikkaan.

No, Mary Jane puikahti ulos takatietä, luulen mä, sillä kukaan ei

nähnyt hänen lähtevän. Kun tapasin Susannan ja ristihuulen, sanoin:

"Mikä onkaan sen herrasväen nimi tuolla toisella puolen jokea, jota te

aina tavan takaa käytte katsomassa?"

He sanoivat:

"Siell'on montakin, mutta etenkin käydään me Asessorilla."

"Aivan oikein, s'oli heidän nimensä", sanoin mä; "olin sen unohtanut.

Niin no, fröökynä Mary Jane käski mun sanoa teille, että hän meni sinne

kiireimmän kautta -- yks heistä on sairaana."

"Kuka sitten?"

"No kas, kuka se nyt olikaan? Joko nyt unhotin taas? S'oli, --

s'oli -- --"

"Hyvänen aika! Eihän se vain ole Veera?"

"Joo, ikävä kyllä", sanoin mä, "mutta Veera se todellakin on. Nyt

muistan kun kuulen nimen."

"No, voi, voi -- ja viime viikolla hän viel' oli aivan terve! Mikä nyt

on tullut?"

"Hm! He valvovat hänen vuoteellaan kaiket yöt, sanoi fröökynä Mary

Jane; s'on hyvin vaarallista."

"No, mutta Herra hallikkoon! Mikä Herran nimessä häntä vaivaa?"

Minä tuumasin hetkisen jotakin uskottavaa; sitten sanoin:

"Syyhy."

"Syyhy? No, mutt' eihän heidän toki sentähden tarvitse valvoa hänen

kanssaan?"

"Niin, mutta tämä syyhy on jotakin aivan omituista, jotain uutta lajia,

sanoi fröökynä Mary Jane."

"Mitä uutta lajia?"

"Siihen on sekaantunut muita juttuja."

"Mitä muita juttuja?"

"Tuhkarokkoa, hinkuyskää, kurkkumätää, aivotulehdusta, keuhkokuumetta,

tuberkkuliinia, vatsasyöpää, umpisuolen tulehdusta ja jumala ties mitä."

"No, Herra siunakkoon! Ja sitä sanot sinä _syyhyksi_?"

"Niin sanoi fröökynä Mary Jane."

"No, mutta voi sentään! Minkä tähden sanottais sitä _syyhyksi_?"

"Sen tähden että s'on syyhyä. S'on alkanut siitä."

"Ääh! Eihän tuoss'oo mitään järkeä. Kuulehan! Jos joku ihminen loukkaa

varpaansa ja kompastuu ja putoo kaivoon ja taittaa niskansa, ett'

aivot juoksevat ulos, ja sitten kysytään: 'mistä hän kuoli?' ja joku

tyhmeliini vastaa siihen: 'Hän loukkas varpaansa', niin onko siinä

mitään järkeä? Ei. Eikä tuossa sun 'syyhyssäs' myöskään ole mitään

järkeä, s'on hölyn pölyä."

"Hölyn pölyä? Hoo-o? Onko _karhi_ hölyn pölyä? -- pimeässä? Jos te

takerrutte yhteen hampaaseen, niin ootte samassa kiinni muissakin,

eikös niin? Ettehän pääse menemään tuon hampaan kanssa vetämättä koko

karhia muassanne, vai mitä? No, tämä syyhy on ikääskuin jonkinmoinen

karhi; siin'on sen seitsemän purevaa hammasta - ymmärrättekös? Ja tehän

voitte tarttua siihen myös."

"No, voi, voi, s'on hirviää", sanoi ristihuuli. "Minä meen Harvey sedän

luo ja -- --"

"Kuulkaahan nyt", sanoin mä, "täytyyhän teidän setienne lähteä

takasin Englantiin niin pian kuin suinkin, eikös niin? No, ja te

luulette heidän raskivan lähteä menemään ja jättää teidät tulemaan

koko tuon pitkän matkan omin päinne? Eihän toki. Te tiedätte, että

he vartoisivat teitä, nuo hyväsydämiset miehet. Harvey setänne on

pappi. No, luuletteko, että hän tahtois pettää höyrylaivakatteinia

antamalla fröökynä Mary Janen nousta laivaan, kun fröökynään kenties on

tarttunut syyhy? Ei, hän ei sitä tekis, sen tiedätte. No, mikä hälle

siis neuvoksi? Ooh, hän sanois näin: 'S'on sangen ikävää, mutta minun

pappisvirkani saa nyt mennä onnensa nojaan, sillä veljentyttäreni

on hirveän pluribus-unum syyhyn tarttumiselle alttiina; minun

velvollisuuteni on jäädä tänne ja odottaa kolme kuukautta nähdäksemme,

onko se häneen tarttunut'. -- Mutta jos arvelette paraaksi mennä

kertomaan Harvey sedällenne -- --"

"Ja jäädä mököttämään tänne, kun meillä kaikilla vois olla hauska

Englannissa sill'aikaa kun varrotaan, onko Mary Jane saanut sen vai

eikö? Sinä puhut kuin kana."

"No, kenties on paras että kerrotte asian naapureille?"

"Naapureille? Aivan yhtä tyhmää. Etkö ymmärrä, että he heti menisivät

kielittelemään? Ei, täss'ei ole mikään muu neuvona kuin ett'ei kerrota

siitä kellekkään."

"Niin, kenties ootte oikeassa -- minä luulen todellakin ett' _ootte_

oikeassa."

"Mutta luulenpa, että meidän täytyy sanoa setä Harveylle, että

Mary Jane lähti ulos vähäks aikaa, johonkin, niin ett'ei setä tule

levottomaks hänen tähtensä'."

"Niin, fröökynä Mary Jane toivoi että tekisitte niin. Hän sanoi: 'Käske

heidän sanoa terveiseni setä Harveylle ja setä Williamille ja antaa

heille muiskut puolestani, ja sano että mä lähdin joen yli katsomaan

herrasväki -- --', niin, mik' onkaan sen rikkaan herrasväen nimi, jota

Pietari setänne niin usein muisteli? Minä meinaan sitä, joka -- --"

"Aah! Sinä tarkotat varmaankin Apthorpsia, eiks' niin?"

"Aah, niin s'oli. Joo, fröökynä Mary Jane sanoi, että sanottais, että

hän poikkes sinne pyytämään Apthorpseja tulemaan huutokauppaan ja

ostamaan tämän talon, sillä Pietari setä oli mukamas aina toivonut

että he sen saisivat ennen kaikkia muita; ja että fröökynä Mary Jane

sanoi koittavansa yllyttää heitä kunnes he lupaisivat tulla, ja

sitten, jos hän ei olis liian väsynyt, hän palais kotiin, mutta muuten

vasta huomen-aamuna. Hän sanoi: älä puhu mitään Assessoreista, vaan

ainoastaan Apthorpseista -- jok'on aivan uskottavaa, sillä hän meneekin

sinne puhumaan talonkaupasta; mä tiedän sen, hän sanoi mulle niin itse."

"Hyvä on", sanoivat he ja laittautuivat saattamaan sedilleen nuo

terveiset ja muiskut ja tiedot.

No, ja sillä viisin oli kaikki reilassa nyt. Tytöt eivät mitään sanois,

sillä he halusivat lähteä Englantiin; ja kuningas ja herttua soivat

kernaammin, että Mary Jane oli puuhaamassa huutokaupan hyväksi, kuin

että hän olis ollut tohtori Robinsonin muokkailtavissa. Min' olin

varsin tyytyväinen; olin mielestäni toimittanut asiat aika sievästi

-- tuskinpa Tom Sawyerkaan olis niistä paremmin selvinnyt. Niin no,

kyllähän hän kenties sentään olis sotkenut niihin enemmän _tyyliä_;

min'en siinä kohden vielä ollut oikein taitava, kun en ollut siihen

niin harjaantunut.

No, iltapäivällä pidettiin sitten vasaramarkkinat isotorilla, ja

kuningas seisoi kaiken aikaa vasaramiehen vieressä ja oli niin kauhean

jumalisen näkönen ja pisti aina tavan takaa huutojen väliin pienen

raamatunlauseen tai jotain muuta hurskautta; ja herttua hän kierteli

ympäri ihmisjoukossa ja kaakotti gu-gu-guutaan kuin ainakin.

No, niin tuli vähitellen kaikki myydyksi, pait pikkunen vanha

hautapaikka hautausmaalla. Mutta sekin piti myytämän, kuinkas muuten?

-- en ikinä ole nähnyt mokomaa sutta kuin tuo meidän kuninkaamme; hän

nieli kaikki mitä eteen tuli. Siinä juur paraikaa huudettiin tuota

turvetta, kun muuan höyrylaiva laski laituriin, ja muutaman minuutin

perästä tuli sieltä rynnäten iso parvi poikia ja muuta loisväkeä, ja he

huusivat ja ulvoit ja hurrasit ja nauroivat kuin hullut.

"Ha! ha! ha! Mainiota, mainiota!" kuului heidän joukostaan; "eläköön

kilpailu! täällä tulee uusi plutoona Pietari Wilksin perillisiä! uusi

lauma ulkomaan eläviä! Tulkaa kattomaan! Maksaa kymmenen penniä! Ha!

ha! Ha!"

Seitsemäs luku.

He kulettivat muassaan, keskellä joukkoa, erästä vanhanpuoleista

herrasmiestä, joka näytti hyvin siivolta ja sävysältä, ja erästä

nuorempaa, joka näytti yhtä siivolta ja sävysältä ja piti oikeata

käsivarttaan siteessä. Ja voi tuhannen aika, kuinka tuossa

pataljoonassa elämöitiin ja naurettiin ja hulluteltiin! Minä

puolestani en pitänyt sitä niin erittäin hauskana, ja minä vilkasin

vähä kuninkaaseen ja herttuaan nähdäkseni, miltä heidän naamansa

näyttäis. Luulin että h'olisit vähä kalvenneet. Mutta mitä vielä!

Herttua ei ollut tietävinään tämän taivaallista mist' oli kysymys, vaan

kukutti vain gu-gu-guutaan niinkuin ennenkin, ilosena ja tyytyväisenä

kuin kirnupiimäleili, josta piimä pulppuaa ulos; ja kuningas hän

vain tuijotti ja tuijotti niin vakavan ja surumielisen näkösenä

vastatulleisiin vieraisiin, kuin olis hän saanut vatsanväännettä

sisimpään sydämmeen asti ajatellessaan että tässä matoisessa maailmassa

saattoi löytyä mokomia pettureita ja veijareita. Ooh, hän näytti tuota

rooliaan ihmeen hyvästi. Joukkokunta kaupungin mahtavimpia ihmisiä

kokoontuikin kuninkaan ympärille, näyttääkseen että he pitivät hänen

puoltaan. Vasta-tullut vanha herra näytti kovasti hämmästyneeltä ja

ällistyneeltä. Hetken päästä hän rupes puhumaan, ja minä kuulin heti,

että _hän_ puhui niinkuin Englantilainen eikä niinkuin kuningas, vaikka

kuninkaankaan puhetapa ei ollut paljasta vettä. Minä en osaa matkia

sen vanhan englantilaisen herran puhetta, mutta minä ymmärsin mitä hän

meinasi. Hän meinasi nimittäin näin:

"Tämäpä todellakin on sattuma, joka tulee mulle äkkiarvaamatta; ja

minä tunnustan suoraan, että tällä hetkellä en tiedä, millä tavoin

todistaisin olevani se kuin olen, sillä veljeäni ja minua on kohdannut

tapaturma. Hän on taittanut käsivartensa, ja meidän matkakapineemme

menivät erehdyksestä viime yönä siihen kaupunkiin, joka on heti

yläpuolella tätä. Min'oon Pietari Wilksin veli Harvey, ja tämä

on hänen veljensä William, jok'ei voi kuulla eikä puhua eikä juur

tehdä mitään merkkejäkään nyt, kun ei voi käyttää toista kättään. Me

ollaan ne kuin sanomme olevamme, ja parin päivän päästä, kun saamme

kapineemme, voin sen myöskin todistaa. Mutta siks'aikaa vaikenen minä,

ja nyt me mennään hotelliin odottamaan."

Ja niin hän meni ottaen mukaansa uuden kuuromykän, ja kuningas nauroi

kohti kurkkuaan ja sanoi:

"Taittanut käsivartensa! -- s'on _hyvin_ uskottavaa, eiks' niin? -- ja

hyvin mukavaa myös veijarille, jok'on olevinaan kuuromykkä osaamatta

sormipuhetta. Hukanneet kapineensa! S'on myöskin mainiota - ja hyvin

keksittyä -- mokomissa oloissa!"

Ja sitten hän nauraa tirskui taas; ja niin teki kaikki muutkin, jos

lukee pois kolme neljä tai kenties puoli tusinaa. Yks näistä oli

se tohtori; toinen oli muuan herrasmies, joka näytti sukkelalta

ja nokkelalta ja kantoi kädessään vanhanmuotista natsäkkiä, jok'

oli tehty, luullakseni, mattokankaasta. Hän oli vastikään astunut

maihin höyrylaivasta ja puhutteli par'aikaa puoliääneensä tohtoria,

vilkasten niinkuin tämäkin aina tavan takaa kuninkaaseen ja nyykäyttäen

päätänsä vähäsen -- s'oli Levi Bell, tuo asianajaja, jok' oli käynyt

Louisvillessä. Kolmas oli muuan iso, vahva mies, joka hyvin tarkasti

oli kuunnellut kaikkia, mitä tuo uusi vanha herra sanoi, ja nyt

yhtä tarkasti kuunteli kuningasta. Kun kuningas oli vetänyt virtensä

loppuun, astui tämä mies esiin ja sanoi:

"Kuulkaas nyt -- jos ootta Harvey Wilks, milloin tulitte tähän

kaupunkiin? Sanokaappas!"

"Päivää ennen hautajaisia, hyvä ystävä", sanoi kuningas.

"Mutta mihin aikaan päivästä?"

"Iltapäivällä -- pari tuntia ennen auringonlaskua."

"No, miten tulitte sitten?"

"Minä tulin höyrylaivassa _Susan Powell_ Cincinnatista."

"Vai niin; mutta miten te sitten saatoitta olla tuolla Niemen luona

_aamulla_ samana päivänä -- veneessä?"

"En min' ollut siellä aamulla."

"Sen valehteletta."

Useat siinä seisojista törmäsit hänen luokseen ja pyysivät, ett'ei hän

puhuis noin sopimattomasti vanhalle miehelle ja papille.

"Hirteen koko pappi! Hän on valehtelija ja petturi. Hän oli, kun

olikin, Niemen luona sin' aamuna. Min' asun siellä, niinku tiiätten.

No, min' olin siellä, ja hän oli siellä. Minä _näin_ hänen aivan

selvästi. Hän tuli veneellä Tim Collinsin ja erään pojan kanssa."

"Tuntisitteko te tuon pojan, jos näkisitte hänet, Hines?" kysyi tohtori

hyvin kiivaasti.

"Niin luulen, vaikk'en tiiä varmaan. Mutta voi päiviäni! Tuossapa hän

seisoo! Tunnen hänet aivan hyvin."

Ja hän osotti sormellaan minua. Tohtori sanoi:

"Kuulkaahan, ystävät; onko nämä vasta-tulleet vieraat pettureita vai

ei, sit' ei vielä tiedetä; mutta jos _nämä kaks_ eivät ole pettureita,

niin olen minä suurin pöllöpää tässä kylässä. Meidän täytyy varoa,

että he eivät pääse luiskahtamaan tiehensä, ennenkun asia on tutkittu.

Tulkaa pois, Hines, tulkaa pois kaikki. Otetaan nämä junkkarit mukana

kestikievariin, niin saadaan tutkia heitä yhdessä noiden toisten

kanssa. Selveneehän siin' aina jokin juttu ennenkun ollaan lopussa."

Tämä yritys miellytti enintä osaa joukosta, vaikk'ei juur sanottavasti

kuninkaan hyviä ystäviä, ja me lähdettiin kaikki matkaan. Aurinko oli

juur par'aikaa laskemassa. Tohtori talutti minua kädestä ja oli mulle

varsin ystävällinen, mutt'ei päästänyt kättäni hetkeksikään.

Me mentiin kaikki suureen saliin tuossa hotellissa eli kestikievarissa,

mikä lienee ollut, ja kynttilät sytytettiin. Tohtori sanoi:

"Min'en suinkaan tahdo olla liian kova näitä molempia miehiä vastaan,

mutta minä luulen heitä pettureiksi, ja heillä kenties myös on

rikostoverit, joista me ei mitään tiedetä. Jos heillä semmoset on,

niin eikö s'ole hyvin luultavaa, että nämä heidän toverinsa jo ovat

lähteneet matkaan sen rahapussin kanssa, jonka Pietari Wilks jätti

jälkeensä. Jos nyt nämä hyvät herrat tässä eivät ole pettureita, niin

heillä kai ei ole mitään sitä vastaan, että lähetetään noutamaan

nuo rahat tänne ja että me pidetään ne hallussamme kunnes he ovat

todistaneet olevansa keitä sanovat -- eikös niin?"

Kaikki myönsivät tohtorin puhuneen viisaasti ja oikein, ja minä luulin

meidän liittokuntamme olevan hukassa. Mutta kuningas pani kätensä

ristiin vatsalleen, näyttäen kovasti alakuloiselta, ja sanoi:

"Hyvät herrat! Minä tietysti mitä hartaimmin toivoisin, että rahat olis

tallella; mutta voi sentään! ne, Jumala paratkoon, eivät ole tallella

enää. Voitte lähettää katsomaan, jos tahdotte."

"Missä ne sitten on?"

"No, kuulkaahan, kun veljentyttäreni antoi ne mulle tallennettavaks,

niin minä otin pussin ja kätkin sen vuoteeni matrassiin, kun en

huolinut panna sitä pankkiin niiksi muutamiksi päiviksi, kuin me

viivyttäis täällä; ja minä luulin tuota matrassia varmaksi paikaksi,

kun näet en ollut tottunut neekereihin ja arvelin heitä rehellisiksi,

niinkuin palvelijat Englannissa ovat. Neekerit, näättekös, varastivat

pussin seuraavana aamuna, minun mentyäni alas alakertaan; ja kun möin

neekerit, en vielä tiennyt kaivata rahoja, niin että he pääsit menemään

eheinä ja pussi muassaan. Pikänttini tässä voi kertoa teille asiasta,

hyvät herrat."

Tohtori ja monet muut huudahtivat "valetta!" ja minä huomasin, ett'ei

juur kukaan oikein tahtonut uskoa kuningasta. Muuan mies kysyi multa,

olinko mä nähnyt neekerien varastavan rahapussia. Minä sanoin "en",

mutt' että minä näin heidän hiipivän ulos huoneesta ja pujahtavan

tiehensä ja että luulin heidän pelkäävän herättäneensä isäntäni ja

sentähden kiirehtivän pois hänen torujensa alta. -- Muuta ei multa

kysytty. Mutta tohtori tirkisti minuun sitten ja sanoi:

"Ootko _sinäkin_ englantilainen?"

Minä sanoin: "olen", johon taas hän ja muutamat muut nauroivat.

Sitten ryhtyivät he oikein pääkuulusteluun ja jauhoivat asiaa monta

tuntia peräksyttäin, eikä kukaan hiiskunut sanaakaan illallisesta tai

näkynyt sitä edes ajattelevan; mutta mitä kiivaammin he kuulustelit,

sitä sekavammaksi kävi asia. Kuningas sai kertoa elämäkertansa, ja

tuo vanha herra sai kertoa elämäkertansa; ja min' aattelin hiljaa

itsekseni, että pitihän siin' olla oikea pässinpää, joll'ei huomannut

kumpiko puhui totta, kumpiko valehteli. Ja viimein kutsuivat he

sitten minut framille kuulustettavaks. Kuningas killisteli minuun

vasemmasta silmännurkastaan, ja minä ymmärsin mitä kurssia minun tuli

pitää. Rupesin kertomaan Sheffieldistä ja miten me siellä elettiin,

ja englantilaisista Wilkseistä ja vähän kustakin; mutta kesken

kertomustani rupes tohtori taas nauramaan pahanpäiväisesti, ja tuo

asianajaja sanoi:

"Istu alas, poikaseni, äläkä näe turhaa vaivaa. Sinä varmaankaan

et oo tottunut valehtelemaan, se ei sulta luonnistu -- menee liian

kömpelösti, sinä kaipaat harjaannusta."

"Min' annoin palttua hänen kiitoksilleen, mutt' olin kuitenkin ilonen

päästessäni asiasta siksi hyvällä kaupalla."

Tohtori aikoi taas sanoa jotakin ja kääntyi asianajajan puoleen ja

alkoi:

"Jos olisit ollut kaupungissa alusta asti, Levi Bell -- --"

Mutta kuningas keskeytti hänet ojentaen kättään ja sanoen:

"Ooh, mitä kuulenkaan! Onko tämä rakkaan veli vainajani vanha kallis

ystävä, herrassyötinki Levi Bell, josta hän niin usein ruukkas

kirjottaa?"

Asianajaja puisteli hänen kättään ja hymyili ystävällisesti ja näytti

hyvin tytyväiseltä, ja he puhuttelit toinen toistaan kohteliaasti

hetken aikaa ja astuivat sitten vähän syrjään ja keskustelit hiljaa

kahen kesken. Viimein sanoi asianajaja taas ääneensä:

"Niin, sillä tavoin se selvenee. Min' otan määräyksen ja panen sen

menemään veljenne määräyksen kanssa, ja silloin kai he heti näkevät,

että kaikki on niinkuin olla pitää."

He ottivat framille vähän paperia ja kynän, ja kuningas istui alas ja

kallisti päätään kallelleen ja pureskeli kieltään ja rapsi jotakin

paperille. Sitten antoivat he kynän herttualle -- ja silloin huomasin,

että hän ens kertaa näytti sangen levottomalta. Mutta hän kirjotti

kuitenkin. Sitten kääntyi asianajaja uuden vanhan herran puoleen ja

sanoi:

"Olkaa nyt hyvä, te ja veljenne, ja kirjottakaa pari riviä ja pistäkää

nimenne alle."

Vanha herra kirjotti, mutta sit' ei osannut kukaan lukea. Asianajaja

näkyi hämmästyvän hirveästi ja sanoi:

"_Minä_ ainakaan en ymmärrä tätä" -- ja samassa veti hän framille tukun

vanhoja kirjeitä taskustaan ja tutkiskeli niitä tarkasti, ja sitten hän

tutkisteli tuon vanhan herran kirjotusta ja sitten _niitä_ taas; ja

sitten hän sanoi: "Nämä vanhat kirjeet on Harvey Wilksiltä; ja tässä

_näette_ näiden molempain kirjotukset, ja joka ihminen näkee, että _he_

eivät ole kirjottaneet noita kirjeitä (kuningas ja herttua vilkasivat

toisiaan silmiin ja näyttivät jokseenkin nolatuilta nähdessään, miten

asianajaja oli saanut heidät satimeen) ja tässä taas näette tämän

vanhan herran käsialan, ja jokainen voi aivan helposti nähdä, ett'ei

_hänkään_ ole niitä kirjottanut -- noita harakanjälkiä voi tuskin sanoa

mikskään _käsialaksi_ ollenkaan. Nyt on tässä myös muutamia kirjeitä --"

Se uusi vanha herra sanoi:

"Suokaa anteeksi, saanko mä selittää asian. Ei kukaan muu voi lukea

minun käsialaani kuin veljeni tässä -- hän kopioi kaikki kirjeeni.

Noissa kirjeissä on hänen käsialaansa eikä minun."

"_Vai niin_!" sanoi asianajaja, "se tuntuu uskottavalta. No, mulla on,

tuumasin juur sanoakkin, tässä muutamia kirjeitä myöskin Williamilta;

ja jos tämä herra nyt tahtoo kirjottaa pari riviä, niin voidaan

verr -- --"

"Hän ei voi kirjottaa vasemmalla kädellään", sanoi se vanha herra. "Jos

hän vois käyttää oikeata kättään, niin kyllä näkisitte, että hän on

kirjottanut sekä omat kirjeensä että minun. Tehkää hyvin ja katsokaa --

eikö n'oo kirjotettu samalla käsialalla?"

Asianajaja teki niin ja sanoi sitten:

"Luulenpa tosiaankin niin olevan -- ja jos niin ei oliskaan, niin on

näissä käsialoissa yhtäkaikki enemmän yhtä kuin ennen olen huomannut.

No, hyvä on. Luulin jo, ett' oltais päästy totuuden jäljille -- vaikka

se nyt meni osaksi myttyyn. Mutta _yks_ seikka on yhtäkaikki näytettynä

toteen, ja s'on se, että _nämä_ hyvät herrat eivät ole Pietari Wilksin

veljiä" - ja hän keikahutti päätään sinneppäin, jossa kuningas ja

herttua seisoivat.

No, uskoisitteko sen? -- tuo vanha suunnaton kanalja kuninkaaksi

piteli sittenkin vielä puoliaan! Totta maar pitelikin! Hän sanoi,

ett'ei tuo seikka todistanut mitään. Sanoi veljensä Williamin

olevan mitä suurimman kujeilijan maailmassa, nyt hän ei edes ollut

_koittanut_ kirjottaa luonnollisesti -- _hän_ (kuningas) huomasi

mukamas kyllä Williamilla olevan jonku koirankurin mielessä samassa

kun sai kynän käteensä. Ja siihen tapaan hänen majesteettinsa lörpötti

lörpöttämistään, keittäen kokoon mitä sekavimman sopan, ja niin hän

vain oli innossaan, että varmaan itsekkin lopulta rupes uskomaan omia

valheitaan. Mutta viimein katkasi hänen lorunsa se uusi vanha herra,

sanoen:

"Kuulkaahan -- tulin ajatelleeks yhtä asiaa. Onko täällä ketään, jok'

oli muassa tai auttamassa kun käärittiin veli vai -- tarkotan, Pietari

Wilks vainajan ruumista?"

"On kyllä", sanoi muuan joukosta, "minä ja Ab Turner oltiin sitä

tekemässä. M'ollaan molemmat täällä."

Sitten tuo vanha herra kääntyi kuninkaan puoleen ja sanoi:

"No, entäs tämä herra nyt tietää sanoa meille, mikä merkki oli

vainajalla piirrettynä rintaan?"

Siinä sai totta maarian kuningas kääntää purjeensa hyvin sukkelasti,

päästäkseen sen puuskan alta; niin äkkiarvaamatta se tuli. Miten

hiidessä _hän_ voi tietää, mikä merkki oli piirretty tuon vainajan

rintaan? Hän meni vähän pleikiksi, ei voinut sille mitään; ja kaikki

hiljeni huoneessa kuin olis mörkö noussut lattian alta. Ihmiset

kurottivat vähä kaulojaan ja tuijottivat häneen. No, aattelin

itsekseni, _nyt_ ainakin hänen täytyy pistää pillinsä pussiin -- muu

ei ole neuvona. Mutta mitä vielä! Hän ei sitä sittenkään tehnyt.

Minun ajatukseni on se, että hän toivoi voivansa venyttää kuulustelua

siksi pitkälle, että ihmiset väsyisivät ja alkaisit mennä tiehensä

suutuksissaan, niin että hän ja herttua siinä mylläkässä voisit korjata

luunsa ja pujahtaa pois. Mutta miten lienee ollutkaan, kuningas istui

paikallaan vain kuin pataässä, veti huulensa tavalliseen ulkokullattuun

irvihymyyn ja sanoi sitten:

"Jaha! Sehän on hirveän solmukas kysymys, eiks niin? Mutta,

kunnianarvosa hyvä herra, minä tien sanoa mitä oli piirreltynä hänen

rintaansa. Joo, siinä oli pikkunen, ohut, sininen nuoli -- oli kun

olikin -- ja jos ette ole kovin likinäköinen, niin voitte sen nähdä.

No, mitä nyt sanotte, kunnianarvosa hyvä herra?"

En ikipäivinäni ole nähnyt röyhkeämpää vanhaa kanaljaa.

Se uusi vanha herra kääntyi äkkiä Ab Turnerin ja hänen toverinsa

puoleen, ja hänen silmänsä välähtivät, ikääskuin hän tällä kertaa

ainakin olis saanut kilpailijansa satimeen, ja hän sanoi:

"No -- te kuulitte mitä hän sanoi! Oliko Pietari Wilksin rinnassa

mitään semmoista merkkiä?"

"Ei me nähty mitään semmosta", vastasit he.

"No, hyvä", sanoi tuo vanha herra. "Nyt sanon minä mitä te oikeastaan

näitte hänen rinnassaan. Siinä oli pikkunen P ja B (jota alkukirjainta

vainaja myös käytti nuoruudessaan) ja W, ja niiden välissä oli viivat,

tällä lailla: P-B-W" -- hän merkitsi nuo puustavit paperipalaselle.

"No, eikös s'ollut niin?"

Mutta he vastasivat molemmat yhdellä kertaa:

"Et -- me ei nähty mitään merkkiä ensinkään."

Nyt syntyi aika meteli, ja joka taholta huudettiin:

"N'on pettureita kaikki tyyni! Kastetaan ne tervaan! Viskataan ne

jokeen!" ja niin poispäin. Kaikki huusivat yhteen suuhun ja rähisivät

ja elämöivät aivan vimmatusti. Mutta kesken kähäkkää hyppäsi asianajaja

pöydälle ja huusi:

"Hyvät herrat -- hyvät herrat! Kuulkaahan toki pari sanaa -- yks ainoa

sana! Mennään ja kaivetaan ylös ruumis, niin saadaan nähdä!"

Se naula veti.

"Hurraa! hurraa!" huudettiin täyttä kurkkua kaikkialta ja rynnättiin

samassa ovelle. Mutta tohtori ja asianajaja huusivat:

"Oottakaa! oottakaa! Meidän täytyy ottaa mukaan nuo neljä miestä ja tuo

poika! Tarttukaa heitä niskaan!"

"Niin, niin", huusivat he; "ja jos ei löydetä mitään merkkiä, niin

lynssataan koko joukko!"

Nyt rupesin mä pelkäämään, sen sanon suoraan. Mutta siit' ei ollut

mitään keinoa pakoon. He tarttuivat meitä kaulukseen ja marssittivat

meitä eteenpäin, suoraa päätä hautausmaalle, jok' oli parin virstan

päässä kaupungista, jokea alaspäin; ja koko kaupunki kokoutui

kintereillemme, kun me siinä ravatessamme niin kovasti meluttiin, ja

kello oli ainoastaan yheksän illalla.

Kun me kulettiin meidän kortteerimme ohi, rupes minua kaduttamaan, ett'

olin lähettänyt Mary Janen pois kaupungista, sillä hän olis nyt -- kun

olisin saanut hälle pienen viittauksen -- juossut ulos ja kertonut

ilmotuksestani hälle ja pelastanut minut kuoleman kynsistä. Mutta nyt

oli kaikki mennyt päin mäntyyn, ja min' olin pahemmassa pulassa kuin

koskaan eläissäni; minun ja kuoleman välillä ei ollut mitään muuta kuin

nuo onnettomat merkit karvari vainajan rinnassa. Jos niitä ei löytyis --

En tahtonut sitä ajatella, mutt' yhtäkaikki en voinut ajatella

muutakaan. Pimeä pakkas päälle minkä kerkes, ja nyt olis ollut mitä

sopivin aika lipata tiehensä; mutta tuo roteva peijakas -- Hines --

piti mua rautakourallaan ranteesta, ja yhtä helposti olisin voinut

päästä Koljatista, jos tämä kuulusa mies olis iskenyt minuun kyntensä.

Hän hinasi mua perästään hirveällä vauhdilla, ja minun täytyi juosta

pysyäkseni hänen tasallaan.

Tultuaan hautausmaalle, ryntäsit he sinne sisään kuin koski ja

täyttivät sen kuin vedenpaisumus. Ja saavuttuaan haudalle huomasit he,

että heill' oli muassaan ainakin sata kertaa enemmän lapioita kuin

tarvittiin, mutta ykskään ei ollut muistanut ottaa mukaansa lyhtyä. He

alkoivat kuitenkin luoda multaa haudasta ja lähettivät erään miehen

lähimpään taloon, lähes virstan päähän paikalta, lainaamaan pari lyhtyä.

No, he kaivoivat kaivamistaan, ja pimeä kävi kovin mustaksi, ja

yhtäkkiä rupes satamaan, ja tuuli vinkui ilmassa, ja salama toisensa

perästä leimahti, ja ukkonen jyrisi taivaan laella. Mutta nuo ihmiset

eivät välittäneet siitä mitään, niin h'olit toimessaan; ja siinä näki

kunkin leimauksen valossa jok'ainoan naaman tuossa joukossa ja haudasta

pyryävän murean mullan, ja seuraavassa tuokiossa oli taas pilkkosen

pimeä, niin ett'ei nähnyt omaa kättään nokkansa alla.

Viimein saivat he ylös kirstun ja rupesit ruuvaamaan irti sen kantta;

ja nytkös siinä syntyi semmonen tungos, ett' oikein hirvitti! Kaikki

tuuppivat, tukkivat ja töyttivät päästäkseen katsomaan noita merkkiä,

ja pimeässä oli tuo tuommonen kahta kauheampaa. Hines pusersi

käsirannettani kourallaan kuin ruuvia pihdillä, ja minä luulen, että

hän peräti unohti, että minua oli olemassakaan maailmassa; niin hän oli

touhussa.

Yhtäkkiä leimahti sitten niin väkevästi, että sitä ikääskuin häntänä

seurasi oikea valovirta, ja samassa huusi joku:

"Mutta, voi pyhä Paavali, tässähän makaa rahapussi hänen rintansa

päällä!"