2. Täällä muuan kurja vanki, maailman murjomana, vietti surullisen
elämänsä.
3. Täällä murtui yksinäinen sydän, ja väsynyt sielu palasi
ijankaikkiseen lepoon kolmenkymmenenseitsemän vuoden yksinäisen
vankeuden jälkeen.
4. Täällä kuoli, koditonna ja ilman ystäviä, jalosukuinen muukalainen,
Ludvig XIV:nen avioton poika, kolmenkymmenenseitsemän vuoden vankeuden
perästä.
Tomin ääni oikein värisi liikutuksesta, hänen lukiessaan meille tuota,
ja läheltä oli, ett'ei hän heltynyt itkuun. Päästyään sen päähän, hän
ei totta maar tiennyt, minkä noista neljästä pykälästä Jim piirtäis
seinään, kun ne kaikki olit niin turkkasen tyylikkäitä; mutta viimein
hän tykkäs paraaksi, että Jim rapsis ne siihen kaikki. Jim sanoi
suoraan, että hältä menis vuosi tuon päiväkirjan krapaamiseen seinään
naulalla, ja sen ohessa hän ei osannut lainkaan kirjottaa, sanoi hän.
Mutta Tom sanoi tahtovansa pilkuttaa hälle kaikki puustavit etukäteen,
niin että Jimin vain tarvitsis piirtää sen pilkutuksen mukaan. Sitten
sanoi hetken päästä Tom:
"Tulinpa aatelleeks, että nämä lautaseinät eivät ensinkään kelpaa; ei
vankiloissa koskaan ole lautaseiniä: kirjotus on piirrettävä kallioon.
Meidän täytyy haalia tänne kallio."
Jim sanoi, että kallio sittenkin oli pahempaa kuin puu; hän ei
ikipäivinä saisi päiväkirjaansa valmiiksi, jos sitä piti kirjottaa
kiveen. Mutta Tom sanoi antavansa minun häntä auttaa. Sitten tarkasteli
hän kuin mikäkin mestari, kuinka pitkälle mukamas minun ja Jimin
kynäin-valmistus oli joutunut, ja näki, että minun käteni jo olivat
haavoissa ankarasta työstä. Sanoi sitten:
"Nyt mä tiedän. Tuolla myllyn seinustalla makaa oivallinen vanha tahko.
Sen me otamme, ja sillä viisin käy kaikki hyvin: yks tie, kaks asiaa.
Me voidaan, nähkääs, saada kynät ja saha hiotuksi ja samalla kertaa
hakata siihen vaakunat ja kirjotukset."
S'oli kerrassaankin terävä tuuma, ja tahko ei totta maarian myöskään
ollut huono. Me mentiin myllylle, Tom ja minä, ja Jim jäi työhönsä. Me
alettiin vyöryttää tahkoa kotiin, mutta se ei ollut mitään leikkiä.
Me ei voitu estää sitä kaatumasta tuon tuostakin, ja silloin se joka
kerta oli tehdä meistä möllyä. Saatuamme sen vihdoinkin noin puoli,
tiehen, oltiin me vallan lopussa ja melkein hukkumassa hikeen. Me ei
päästy sen pitemmälle; meidän täytyi saada Jim avuksi. No, hän nosti
vähän sänkyänsä, niin että hänen ketjunsa lähti irti; sen hän sitten
kietoi pari kertaa kaulansa ympäri, ja me ryömittiin kaikin kolmen
ulos reiästä ja pötkittiin tahkolle; ja Jim ja minä tartuttiin siihen
kuin miehet, ja nyt se vyöryi kuin voideltuna; Ja Tom asteli vieressä
pehtorina. Enkä koskaan ole nähnyt niin potraa miestä pehtoriksi. Hän
tiesi miten kaikki oli tehtävä.
Meidän reikämme oli iso kyllä, mutta tahko ei kuitenkaan mahtunut
siitä läpi. Jim tarttui sentähden kuokkaan ja lavensi läven yhessä
vilauksessa. Sitten pilkutti Tom nuo jutut naulalla ja pani Jimin
piirtelemään niitä pilkutuksen jälkeen, ja Jim käytti naulaa meisselinä
ja vanhaa rautapalasta vasarana. Ja Tom käski hänen jatkaa työtä,
kunnes hänen kynttilänsä olis palanut loppuun, ja sitten kätkeä tahko
sänkyynsä olkimatrassin alle ja mennä itse nukkumaan päälle. Sitten
autettiin me Jimiä panemaan hänen ketjuaan sängynjalan ympäri jälleen,
ja sitten oltiin me menossa nukkumaan itse. Mutta samassa sukelsi Tomin
sisälmyksistä uusi aatos esiin taas, ja hän sanoi:
"Kuules, Jim, onko sulla täällä mitään hämähäkkiä?"
"Eei, Jumalan kiitos, herra Tom, eihän niitä toki oo täällä."
"No, sitten me hankitaan sulle muutamia."
"Herran jee, hyvä herra Tom, min' en suinkaan niitä kaipaa. Minä
pelekään niitä. Yhtä hyvin voisitte lähettää kimppuuni rykelmän
kalakkakäärmeitä."
Tom tuumaili kotvasen ja sanoi sitten:
"S'oli hyvä tuuma, se. Ja mä luulen, että meidän täytyy panna se
toimeen. Niin, meidän _täytyy_ se tehdä. Turkkasen hyvä tuuma. Missä
voisit sitä pitää?"
"Pitää mitä, herra Tom?"
"No, kalkkakäärmettä tietysti."
"Mutta Herran jestantee mua varjele, herra Tom! Jos tänne tulis
luikertaen sissään kalakkakäärme, niin minä jumalavita samassa hetkessä
puskisin pää eellä seinän läpi, päästäkseni tieheni."
"Mutt' eihän sinun tarvitsis sitä pelätä, vähän ajan päästä. Sinä
tietysti _kesyttäisit_ sen."
"Minäkö _kesyttäsin_ sen?!"
"Niin -- se käy vallan helposti. Kaikki eläimet on kiitollisia
ystävyydestä; ne ei _aattelekkaan_ tehdä pahaa ihmisille, jotka
pitelevät niitä hyvin. Niin seisoo kaikissa kirjoissa. Koitahan vain --
muuta en pyydäkkään -- pari kolme päivää, niin saat nähdä. Sinä saat
sen niin kesyksi, hyvin pian, että se oikein sinua rakastaa ja nukkuu
sängyssäs öisin eikä tahdo luopua sinusta hetkeksikään; ja sinä voit
kääriä sen kaulas ympäri ja pistää sen pään suuhus."
"Herra hallikkoon sentään, hyvä herra Tom. Ei piä haastella noin
jumalattomasti. Oikeinhan minun ruppee tekemään pahhaa. Pistääkkö sen
pirun pään suuhuni?! ja huvikseni vain! Ei, siitä ny jumaliste ei tuu
niittään. Ja maatakko minun sänkyssäni?! Johan nyt!"
"Voi, kuinka sin' oot hupsu, Jim! Ekkö sä ymmärrä, että valtiovangilla
_täytyy_ olla joku kesy eläin? Ja kun nyt kalkkakäärme on jotakin
aivan uutta siinä kohden, niin s'on sitä kunniakkaampaa, jos sin' oot
ensimmäinen, joka semmosen on kesyttänyt. Senhän nyt lapsikin ymmärtää."
"Niin, herra Tom, mutta minä piittaan viis siitä kunniasta. Jos tuo
kalakkakäärme purasee Jimiltä leuvan, niin mitä hyötyä häll' on tuosta
turhanpäiväsestä kunniasta? E-ei, min' en sitä kaipaa."
"No, mutta voithan sinä ainakin _koittaa_. Muuta en pyydäkkään."
"Vai niin, mutta jos kalakkakäärme purasee minua, niin on kaikki vaivat
täällä menny hukkaan. E-hei, minä teen mitä hyväns muuten, mutta jos te
ja Huck tuutte laahaten tänne kalakkakäärmettä, sillon minä jumaliste
korjaan täältä luuni, ja sen teen heti paikalla."
"No, no, Jim, jääköön se sitten, koska sin' oot tuommonen härkäpää.
Me tuodaan tänne sen sijaan pari tarhakäärmettä, ja sinä voit sitoa
nappeja niiden hännänpäihin ja kuvitella mielessäs, että n'on
kalkkakäärmeitä, niin se saa käydä täydestä sekin."
"No, olokoon niin, herra Tom, mutta kyllä minä jumaliste tulisin
toimeen iliman niitäkin, sen mä sanon. Enhän koskaan olis luullu, että
tästä vankielämästä on niin pirun paljo vaivaa."
"No, siihen ei voi mitään. Niin s'on _aina_, jos kaikki käy oikein.
Onko täällä mitään rottia?"
"Ei, Jumalan kiitos, en oo nähäny mittään."
"No, meidän kai täytyy hankkia sulle muutamia sitten."
"Ooh! Eihän toki, herra Tom, min' en _taho_ mittään rottia. N'on mitä
ilikeimpiä itikoita; juoksevat ihimisen yli ja purevat häntä jalakoihin
ja elämöivät pahemmin kuin pirut, juur kun pittää nukkua. Ei, tuokaahan
tänne tarahakäärmeet sitten, jos ny torellakin jottain mokomaa peliä
pit' olla, mutta äläkää Herran nimessä laahakko tänne rottia; mull' ei
oo niistä vähintäkään hyötyä, ja tuskinpa tien, mihin hiiteen ne täällä
panisinkaan."
"Niin, mutta se nyt ei auta, Jim; sinun _täytyy_ pitää rottia. Kaikilla
paremmilla vangeilla on aina rotat. Ja he kesyttävät niitä ja opettavat
niille konsteja, ja ne tulevat niin kodikkaiks ja hauskoiks ja ilosiks
kuin kärpäset. Mutta sun pitää soittaa niille musiikkia. Onko sulla
mitään soittovärkkiä?"
"Eihän mull' oo muuta kuin vanaha kampa ja paperipala ja pikkunen
suuharppu; mutt' ei kai ne paljoa piittaa suuharpusta."
"Ooh, kyllä ne piittaa. Ne ei suuresti kysy, mitä lajia musiikkia
s'on, ku heille soitetaan. Kaikki eläimet tykkää musiikista, ja
vankilaeläimet sitä suorastaan ihailevat. Varsinkin surullista
musiikia; ja suuharpulla ei voi muuta soittaakkaan. Se miellyttää niitä
aina, ja ne tulevat ulos rei'istään ja komeroistaan katsomaan kuinka
sä jaksat. Niin, siitä tulee hyvä, oikein hyvä. Sinä istut sänkys
laidalla iltasin, ennen maata menoas, ja aikasin aamulla ja puhaltelet
suuharpullas; puhalla heille 'Jo katkes jänne viimeinen' -- s'on
kappale, joka oikein vääntää suolet rotista; ja saappa nähdä,ett'ei
sun tarvitse soittaa kahta minuutiakaan, ennenkun ne kaikki, sekä
rotat että käärmeet ja hämähäkit, käyvät kovin levottomiks sun takias
ja tulevat hyörien pyörien ympärilles ja sitten ihastuvat niin
penteleesti, kuullessaan soittoas ja nähdessään,ett'ei sull' oo mitään
hätää."
"Niin, niin, kai ne aina ihastuu, herra Tom, mutt' ihastuuko torellaki
tää _Jim_ parka myös, s'on toinen asia, se. Minä totta maar en ymmärrä
mistä se tulis. Mutta hyvä isä, täytyyhän minun panna parastani
pittääkseni noita itikoita hyvällä tuulella, kotirauhan tähären."
Tom tuumiskeli taas hetken aikaa ja sanoi sitten:
"Ooh -- olinpa aivan unohtaa yhen asian. Luulekko sinä, että saisit
kukan kasvamaan täällä vankikopissas?"
"Hä? Niin, kyllähän sekin kenties kävis päinsä, mutta täällä sisässä
on joteski pimmee, enkä minä tiiäkkään mitä minä sillä tekisin, ja
paljohan siin' olis joutavaa vaivaa sen hoitamisessa."
"Niin no, koitahan kumminkin. Monet vangit ovat sitä tehneet."
"Tommonen iso kissankynttilä, kuten sanovat, kai rupeis kasvamaan
täällä, mutta se sitte liioin ei maksais sitä vaivaa."
"Vai ei? Hoho! Me tuomme sulle pikku taimen, ja sinä istutat sen
tuonne nurkkaan ja hoidat ja kasvatat sitä. Eikä sinun pidä nimittää
sitä kissankynttiläks, vaan Pitchiola -- s'on sen oikea nimi, kun sitä
pidetään vankikopissa. Ja sitte täytyy sinun kastella sitä kyynelilläs."
"Mutt' antavathan he täällä mulle kaivovettä vaikka kuinka."
"Jos kohta -- sinun ei sovi käyttää kaivovettä, sun _täytyy_ kastella
sitä kyynelillä. Sitä ruukataan aina."
"Mutta sillaikaa kun toinen _iättää_ yhyren kissankynttilän
kyynelillään, _kasvatan_ minä kaks kaivoveellä."
"Siit' ei oo kysymys nyt. Sinun pitää kastella Pitchiolaa kyynelillä."
"Niin no, olokoon menneeks; mutta sillon se ei oo minun syyni, jos se
kuolee, sillä minä en itke juur koskaan."
Se nolasi Toniin. Mutta hän tuumaili taaskin pikkusen ja sanoi sitten,
että Jim sais koittaa punasipulilla. Ja hän lupas mennä kaappaamaan
semmosen neekerein mökeiltä ja pistää sen Jimin kahvikuppiin aamulla.
Mutta Jim sanoi kernaammin tahtovansa vähän tupakkaa kahviinsa ja
mutisi aika lailla tuon kaiken vaivan takia, jota hälle saatettiin,
kun hänen piti soittaa musiikia rotille ja piirtää kirjotuksia tahkoon
ja laittaa päiväkirjaa paitaan ja kesyttää käärmeitä ja hämähäkkiä ja
jumala ties mitä kaikkia; ja hän valitteli, että tää vangintoimihan
antoi hälle enemmän työtä ja huolta ja eesvastausta kuin mikään muu
toimi, mitä hän koskaan oli yrittänyt maailmassa -- niin että Tom
viimein oikein suuttui ja ripitti häntä kuin pappi, soimaten häntä
kiittämättömäksi. Olishan mukamas Jimin pitänyt hartaasti kiittää
onneaan, kun nyt voi päästä kuulusammaks kuin mikään muu vanki koskaan
maailmassa oli ollut; ja olisko kaikki se vaiva, jota m'oltiin nähty
hänen takiansa, mennyt aivan hukkaan? Sitä kysyi Tom, ja viimein heltyi
Jim ja lupas olla tyytyväinen ja kiitollinen, ja sitten mentiin me
nukkumaan.
Seitsemästoista luku.
Aamulla mentiin me tuohon kauppalaan ja ostettiin rotanpyydys, jok'
oli tehty rautalangoista, ja tultuamme kotiin, aukasimme me paraimman
rotanreiän kellarissa; ja kvartin tunnin päästä oli meillä viistoista
pulskaa rottaa. Ja me panimme pyydyksen rottineen päivineen varmaan
paikkaan, nimittäin Sally tädin sängyn alle. Mutta meidän ollessamme
poissa pyydystämässä hämähäkkiä, löysi pieni Thomas Franklin Benjamin
Jefferson Alexander Phelps rotanpyydyksen ja avasi sen, nähdäkseen
tahtoisivatko ne juosta ulos, ja sen ne tekivät; ja Sally täti tuli
sisään, ja meidän tullessamme takasin, seisoi hän sängyssä ja huutaa
kirkui kohti kurkkuaan, ja rotat panivat parastansa huvitellakseen
häntä. Hän pölytti meitä molempia luudalla, ja sitten meni meiltä
koko kaks tuntia saadaksemme viis-, kuustoista uutta rottaa, ja ne
päälle päätteeks ei läheskään olleet niin pulskaa ja tyylikästä
rotua kuin nuo ensimmäiset, jotka olit menneet meiltä hukkaan tuon
kihokynsisen poikakakaran tähden ja olisit pitäneet paikkansa missä
kotieläin-näyttelyssä hyvänsä.
No, me kokosimme hyvinlajitellun varaston hämähäkkiä ja koppakuoriaisia
ja lehtimatoja ja vähän kutakin; ja olimme saada ampiaispesänkin,
mutt' emme saaneet. Ampiaiset olivat kotona. Me ei tahdottu luopua
yrityksestä, vaan tuumasimme väsyttää heidät uuvuksiin, mutta sen
sijaan väsyttivät he meidät. Sitten voideltiin me haavapaikkamme
siirapilla, ja tultiin vähitellen toimeen jotakuinkin, vaikka meidän
oli vähän paha istua. Ja sitten pyydystettiin me myös pari tusinaa
tarhakäärmeitä ja vaskikäärmeitä ja pistettiin ne yhteen säkkiin, jonka
me kätkimme huoneeseemme, ja siihen aikaan oli jo illallisaika, ja
me mentiin syömään, iloisina mielessämme niin kunnollisen päivätyön
jälkeen. Mutta tultuamme takasin, ei ollut hännänpäätäkään mistään
käärmeestä tallella; m'olimme sitoneet säkinsuun huonosti kiinni, ja ne
pedot olivat joka sorkka korjanneet luunsa. Mitään suurempaa vahinkoa
ei kuitenkaan ollut tapahtunut, sillä synti olis sanoa, että siinä
talossa oli mitään tuntuvampaa puutetta käärmeistä siihen aikaan.
Niitä nähtiin liiankin usein viskautuvan alas kattoparruista ja mistä
milloinkin, ja enimmäkseen kukertuivat ne nurin niskoin talrikeillemme
tai niskoihimme juur silloin, kun niitä ei olis tarvittu. N'oli
oikein sieviä käärmeitä, juomuselkäisiä, ja niiss' ei ollut mitään
pahaa, mutta Sally täti ei pitänyt siitä seikasta mitään lukua; hän
halveksi kaikkia käärmeitä, mitä sorttia ne ikinä olitkin, eikä voinut
niitä kärsiä, ja niinpian kuin joku niistä tuli luistaen alas hänen
päällensä, jätti hän sikseen kaikki mitä teki ja juoksi pakoon. En ole
koskaan nähnyt mokomaa ihmistä. Ja aina hän huusi sitten, niin ett'
olis luullut sen kuuluvan Jerikoon. Häntä ei olis saanut koskemaan
niihin, ei pihdilläkään. Ja jos hän kääntyi sängyssään ja huomasi siinä
yhdenkään käärmeen, niin ryntäs hän ylös ja kiljahti niin, ett' olis
luullut tulipalon syttyneen. Hän pelotti silloin ukkoakin niin, että
mies parka sanoi miltei toivovansa, ett'ei Jumala olis luonut mitään
käärmeitä. Eikä siinä kylliksi; vaan sittenkin, kun jo jokikinen käärme
oli tullut pois talosta, koko viikko sitten, ei Sally täti saattanut
niitä unohtaa; kun hän istui jotakin tuumaten, niin ei tarvinnut muuta
kuin vähän kutkuttaa häntä höyhenellä niskaan -- heti hän syöksähti
ylös huutaen pahanpäiväisesti. S'oli todellakin lystillistä. Mutta Tom
sanoi, että vaimoväki aina on tuommosta. N'oli luotu senkaltaisiksi,
Jumala ties minkä tähden -- sanoi hän.
No, mutta vähitellen saatiin me sitten viimeisetkin eläimet sinne Jimin
tupaan, ja siell' oli niin turkkasen hauskaa ja kodikasta, kun ne
kaikki, hänen ruvetessaan soittamaan, tulivat parveillen paikoiltansa
ja karkasit hänen päälleen. Vähän ikävää vain oli, että Jim ei oikein
pitänyt hämähäkeistä eikä hämähäkit hänestä; ne väijyivät häntä
alinomaa ja tekivät hälle kaikellaista kiusaa. Ja hän sanoi myös,
että tahko ja rotat ja käärmeet veivät niin paljon tilaa sängyssä,
että hälle itselleen tuskin jäi mitään makuusijaa ollenkaan; ja jos
toisinaan jäikin, niin hän mukamas ei saanut nukkua, kun heidän
keskuselämänsä oli niin peevelin vilkasta; ja s'oli vilkasta alinomaa,
öin ja päivin, sanoi hän, koska ne eivät koskaan nukkuneet yhellä
kertaa, vaan vuorotellen, niin että kun käärmeet nukkui, olit rotat
kannella, ja kun rotat panit pitkälleen, tulivat käärmeet vahtiin; ja
sillä viisin oli hällä aina seurakunta allaan sängyssä ja pahasti hänen
tiellään, miten ikinä hän kääntyikin vääntyikin, samalla kun toinen
seurakunta piti sirkkusta hänen päällään; ja jos hän nousi hakemaan
muuta paikkaa itselleen, niin pitivät hämähäkit varansa ja ivasivat
häntä. Hän sanoi, että jos hän vain kerta maailmassa pääsis ulos, niin
ei hän ikinä enää rupeis vangiksi, "vaikka maksettais palakkaa."
Kolmannen viikon lopussa oli kaikki tyyni jotakuinkin reilassa. Olimme
hyvissä ajoin lähettäneet paidan sinne piirakassa, ja joka kerta
kun joku rotta puri Jimiä, oli hän varuillaan ja piirteli pikkusen
päiväkirjaansa niin kauvan kuin verimuste oli tuoretta; kynät oli
valmiina ja kirjotukset hakattu tahkoon; sängynjalka oli sahattu
poikki, ja m'oltiin syöty sahajauhot, ja me saatiin niistä ankarat
pistokset vatsaan. Me luultiin, että me kuoltais siihen paikkaan, mutta
me ei kuoltu. En oo koskaan nähnyt sahajauhoja, jotk' olis olleet niin
hitaita sulamaan; ja samaa sanoi Tom. Niin no, työt oli viimeinkin
tehty, kuten sanoin. Ukko Phelps oli kirjottanut pariin kertaan
tuonne plantaasiin Orleansin alapuolelle, että he tulisit noutamaan
karkuneekeriään, mutta hän ei ollut vieläkään saanut mitään vastausta
-- siitä syystä, että semmosta plantaasia ei ollut olemassa; ja nyt hän
uhkas ilmottaa hänestä St. Louisin ja New-Orleansin sanomalehdissä; ja
kun hän mainitsi St. Louisia, tunsin minä kylmiä väristyksiä pitkin
selkäpiitäni, ja minä näin, että meiltä rupes aika käymään täpärälle.
Mutta Tom sanoi, että nyt täytyi jo ryhtyä nimettömiin kirjeisiin.
"Mihin?" kysyin minä.
"Nimettömiin kirjeisiin", sanoi hän; "ekkö sä ymmärrä? Niissähän
varotetaan ihmisiä onnettomuuksista, jotka heitä uhkaa. Toisinaan
tehdään se yhellä tavalla, toisinaan toisella. Mutta aina pitää olla
joku, joka vakoilee vankia ja kantelee linnanpäällikölle. Kun Ludvig
Kuudestoista aikoi karata Tulliriioista, oli siellä eräs piika, joka
kanteli hänen päällensä. S'on varsin hyvä tapa, ja niin on nimettömät
kirjeet myös. Käytetään me kumpastakin. Ja sitä ruukataan myös, että
vangin äiti vaihtaa vaatteita hänen kanssaan ja jääpi vankeuteen, kun
vanki puolestaan pujahtaa tiehensä äitinsä vaatteissa. Tehdään me nyt
sekin."
"Mutta kuules, Tom", sanoin minä, "miks meidän pitäis varoittaa heitä
onnettomuuksista, jotka heitä mukamas uhkaa? Olkoot varuillaan itse --
sehän on heidän asiansa."
"Niin, mutta siihen ei oo luottamista, että he sen, tekevät. N'on
täällä niin pölkkypäisiä, ett'eivät pidä lukua mistään. No, sinä saat
nyt olla piikana; saat hiipiä sisään tuon mulattitytön luo yöllä, hänen
nukkuessaan, ja varastaa hänen leninkinsä."
"Mutta, Tom, siitä syntyy kaiketikin aika melu aamulla, sillä hällä kai
ei ole muuta kuin se ainoa leninki."
"Niin, kyllä tiedän; mutta sinähän et tarvitse sitä muuta kuin kymmenen
minuutia -- pidät sitä päälläs vain silloin, kun pistät sen nimettömän
kirjeen porstuvan oven alle."
"Hyvä, hyvä, mä teen sen sitten; mutta yhtä hyvinhän voisin toimittaa
tuon asian omissa vaatteissani."
"Näyttäisitkö sinä piialta silloin? hä?"
"Ei, mutt' eihän ketään olekkaan katsomassa, miltä mä näytän."
"Se ei kuulu asiaan. Meidän pitää aina tehdä _oikein_, -- huolimatta
siitä, onko kukaan meitä näkemässä vai ei. Eikö sull' ole mitään
omaatuntoa, mitään periaatteita, Huck?"
"No, no, älä nyt suutu; minä rupeen piiaksi sitten. Mutta kuka rupee
Jimin äidiksi?"
"Minä. Minä kaappaan yhen leningin Sally tädiltä."
"No, mutta silloinhan sinun pitää jäädä sinne mökkiin, kun minä ja Jim
karataan."
"Eipä niinkään. Minä tukin Jimin vaatteet täyteen olkia ja nostan koko
möhkäleen hänen vuoteelleen -- _edustamaan_ hänen äitiänsä, joka sillä
viisin on valevaatteissa; ja Jim ottaa leningin multa ja pukee sen
päälleen, ja sitten me kaikki karataan yhdessä."
No, Tom hän kirjotti tuon nimettömän kirjeen, ja minä menin ja
sieppasin tuon mulattitytön hameen sinä yönä ja puin sen päälleni
ja pistin kirjeen porstuvan oven alle, niinkuin Tom oli neuvonut.
Kirjeessä seisoi näin:
Olkaa varuillanne. Onnettomuus uhkaa teitä. Silmät auki!
Tuntematon ystävä.
Seuraavana yönä liisteröimme porstuvanovelle taulun, jonka Tom oli
maalannut verellä ja joka kuvasi pääkalloa ja kaks luuta ristissä;
ja sitten taas seuraavana yönä mättäsimme me kyökinoveen toisen,
joka kuvasi ruumisarkkua. En koskaan ole nähnyt niin kauhistunutta
herrasväkeä kuin Phelpsin niinä päivinä. He eivät olis voineet olla
enemmän peloissaan, jos siell' olis ollut aaveita talon täydeltä --
väijymässä heitä kaappien takaa ja sänkyjen alta ja pyörien ilmassa
kaikkialla. Jos joku ovi vähän paukahti, niin hypähti Sally täti ylös
huutaen "uh!" jos jotakin putos lattiaan, hypähti hän ylös huudahtaen
"uh!" jos joku sattui koskemaan häneen, kun hän sit' ei aavistanut,
teki hän samoin; ja aina hän luuli, että jotakin oli hänen takanaan,
niin että hän alinomaa pyörähti yhtäkkiä ympäri kiljaisten "uh!" ja hän
pelkäsi maatamenoa, mutt' ei uskaltanut istua valveillakaan. Tom sanoi,
että kaikki meni oivallisesti, ja että tuo vain osotti, että m'oltiin
toimitettu kaikki tehtävämme kunnollisesti eikä hutiloimalla.
Mutta nyt, sanoi hän sitten, saiskin jo paukahtaa! Ja seuraavana aamuna
aikasin, ennen päivänkoittoa, oli meillä valmiina toinen kirje, ja
me tuumattiin mitä me sillä tehtäis, sillä edellisenä iltana olit he
panneet kaks neekeriä vahtimaan, yhden kummallekin ulko-ovelle. Viimein
kapusi Tom alas pitkin ukonsyöttiä ja katsoi sitten vähän ympärilleen;
ja koska neekeri kyökinovella nukkui, pisti hän kirjeen alas hänen
niskastaan ja lippas tiehens. Näin seisoi tässä kirjeessä:
Älkää pettäkö minua, minä tahdon olla ystävänänne. Raivosa
ryövärijoukko Indiaanein Alueelta aikoo varastaa karkuneekerinne
tänyönä, ja n'on koittanut pelottaa teitä niin, että te pysysitte
sisässä ettekä häiritsis heitä. Minä kuulun siihen joukkoon, mutta
min' oon saanut Kristinuskoa ja haluan luopua siitä jälleen ja elää
kunniallista elämää taas, ja siis minä nyt ilmotan sen pirullisen
aikomuksen. Ne tulevat hiipien pohjosesta päin pitkin takettia
säntilleen puolyön aikana, väärällä avaimella, ja menevät neekerin
kojuun kaapatakseen hänet sieltä. Minun pitää mukamas seisoa vähän
matkaa siitä ja puhaltaa tinatorveen, jos näen mitään vaaraa, mutta
sen sijaan minä tuumaan määkyä "bää!" kuin lammas, niin pian kuin
h'ovat menneet sisään kojuun puhaltamatta torvea ollenkaan; sitten
kun he päästävät hänen kahleensa, voitte hiipiä sinne ja lukita
oven, ja tappaa heidät kaikki tyyni kun saatte aikaa. Tehkää just
präsiis niinkuin minä sanon, muuten he epäilevät vaaraa ja nostavat
hirveän melun. Minä en pyydä mitään muuta palkintoa kuin hyvän
omantunnon.
Tuntematon ystävä.
Kahdeksastoista luku.
No, aamiaisen jälkeen voitiin me paksusti ja otettiin minun kanootini
ja soudettiin joen yli kalastusretkelle, ja meillä oli evästä
muassamme, ja me pidettiin hauskaa ja nähtiin että lautta oli täydessä
reilassa; ja vasta myöhään illalla tultiin me kotiin ja nähtiin heidät
mokoman kauhun vallassa, että tuskin tiesivät enään seisoivatko
jaloillaan vai päällään; ja heti illallisen jälkeen ajoivat he meidät
nukkumaan, virkkamatta sanaakaan hädästään tai tuosta nimettömästä
kirjeestä, mikä oliskin ollut tarpeetonta, koska me tiettiin siitä
enemmän kuin kukaan muu; ja kun me ehdittiin puolitiehen rappusia ja
Sally oli kääntynyt meihin selin, puikahuttiin me alas kellariin,
ja siellä me lastasimme itsellemme kelpo eväsnyytyn ja otimme sen
huoneeseemme, ja sitten me mentiin nukkumaan, mutta noustiin jälleen
ylös puoli kahentoist' aikaan; ja Tom sukelsi Sally tädin leninkiin,
jonka hän oli varastanut, ja oli menemässä eväsnyytty käsivarrella,
mutta sanoi samassa:
"Miss' on voi?"
"Minä panin sitä kimpaleen leipäpalan päälle siellä kellarissa", sanoin
mä.
"Niin, mutta sitte jätit sä sen sinne -- sillä täällä sit' ei oo."
"No, mutta tullaan kai me nyt toimeen, vaikk'ei sit' ookkaan", sanoin
minä.
"Tullaan kai me toimeen, vaikka sit' _onkin_", sanoi hän; "pötki
takasin kellariin ja tuo se tänne. Sill'aikaa meen minä alas ja töpitän
Jimin valemamman, niin että hyviss' ajoin saan ruveta määkymään kuin
lammas."
Ja sillä hän meni, ja minä pujahin takasin kellariin. Voikimpale,
kooltaan kuin ihmisen nyrkki, loikoi aivan oikein leipäpalan päällä,
ja min' otin sen ja sammutin kynttiläni ja hiivin rappusia ylös
niin hiljaa kuin voin. Mutta mitäs ollakkaan! Jumaliste tulikin
Sally vastaani kynttilä kädessä, ja minä ennätin hädin tuskin mätätä
voikimpaleen hattuuni ja panna hatun päähäni, ennenkun hän minut näki.
Ja nähdessään minut, sanoi hän:
"Ookko sin' ollut kellarissa?"
"O-oon."
"Mitä sinä siellä teit?"
"Ei mitään."
"_Ei mitään_!"
"E-ei."
"No, mutta mitä Herran tähen sull' oli siellä tekemistä keskellä yötä?"
"En tiedä."
"Etkö _tiedä_? Älä vastaa mulle tuolla lailla, Tom, vaan sano heti mitä
sin' oot _tehnyt_ siellä."
"En niin mitään, Sally täti, s'on oikein totta."
Minä luulin, että pääsisin sillä, mutta hän oli niin kovin hätääntynyt
ja peloissaan, että vähinkin seikka sai hänet puoli hassuksi, ja hän
sanoi hyvin kiivaasti:
"Marssi tuossa paikassa saliin ja oo siellä, kunnes tulen. Sull' on
ollut jotain kujeita siell' alaalla, ja kyllä minä vielä näytän, että
saan sinun puhumaan totta, kuulekkos."
Sillä hän meni tiehensä, ja minä avasin salin oven ja nahjustin sinne.
Mutta hyvänen aika! Siell' oli ihmisiä tuvan täydeltä. Koko viistoista
tilanomistajaa, ja kaikilla heill' oli pyssyt. Minun rupes tekemään
oikein pahaa, ja mä hoipertelin eräälle tuolille ja istuin siihen. Ne
istuivat, ne muutkin, ja muutamat puhelivat puoli-ääneen keskenänsä,
mutta kaikki olit he kovasti levottomat, vaikka kokivat sitä peitellä;
se näkyi selvästi, sillä välin ottivat he hatut päästään, välin panit
ne päähänsä ja kynsivät korvantaustaan ja näpelöivät näppejään. En
minäkään aivan huoleti ollut, mutta kyllä mä sentään en liikuttanut
hattuani -- tuon voikimpaleen tähden. Minä toivoin, että Sally täti
tulis ja antais mulle pari korvapuustia, jos tahtois, ja antais mun
mennä sitten, niin että pääsisin Tomin luo ja me voitais Jimin kanssa
lähteä pakoon minkä kintuista lähtis.
No, viho viimein hän tulikin ja rupes ripittämään minua aika
lailla, mutta min' en voinut antaa yhtään suoraa vastausta, kun en
oikein tiennyt, seisoinko päälläni vai jaloillani; nuo miehet näet
hätääntyivät yhä enemmän: muutamat tahtoivat _heti_ mennä väijymään
ryöväreitä ja sanoivat, että nyt puuttui vain viis minuutia puol'yöstä,
toiset tahtoivat odottaa kunnes merkki kuuluis, ja yhä vain minua
tutkittiin ja kuulusteltiin kuin tuomiopäivänä, kunnes vapisin kuin
haavan lehti; ja se huonekin lämpeni lämpenemistään, ja voi rupes
sulamaan ja valumaan alas pitkin kaulaani ja korvieni taakse; ja
yhtäkkiä sanoi joku tuossa miesparvessa: "_Minä_ puolestani ehdotan,
että mennään sinne kojuun _nyt heti_ ja kaapataan ne, kun tulevat."
Sen kuullessani säpsähin minä kovasti, ja samassa tuli pikkunen puro
voirapuskaa liristen alas pitkin otsaani, ja Sally täti näki sen ja
kävi kalpeaksi kasvoiltaan kuin lakana ja huusi:
"Jumala siunakkoon, mikä vaivaa lasta! Hän on saanut aivokuumeen, totta
tosiaan, ja aivot alkaa sulata ja herua ulos!"
Kaikki ryntäsit sitä katsomaan, ja Sally täti sieppas hatun päästäni,
ja ulos vyörähti leipäpala ja loput voista, ja hän syleili minua oikein
puristamalla ja taputteli minua ja sanoi:
"Oh, Herran jee, kuin sä säikähytit minua, taitamaton laps! Jumalan
kiitos, ett'ei s'ollut mitään pahempaa. Kun näin tuon sotkun, luulin
sinun olevan hukassa; sen väristä ja kaikesta päätin, että aivosi
vuoti. -- Voi, hyvä laps, miks Herran tähden et sanonut, että kävit
kellarissa tuon tähden? Mitä mä siit' olisin piitannut? Kas niin,
marssi makuulle tästä nyt ja pysy siivosti sängyssäs huomiseen asti!"
Kuin tuulessa lensin mä rappusia ylös ja ukonsyöttiä alas, ja sitten
lippasin mä pimeässä minkä kintuista lähti sinne Jimin linnalle. Sain
tuskin sanaa suustani, niin olin hädissäni; mutta sanoinhan kuitenkin
Tomille niin nopeaa kuin voin, että meidän nyt tuli nelistää tiehemme
tuossa paikassa -- talo oli täynnä miehiä, ja heill' oli pyssyt!
Hänen silmänsä oikein loistivat, ja hän sanoi:
"Eihän! -- todellakin? Eikös s'oo muhkeaa?! Panen vetoa, että jos
voitais alkaa uudestaan, saisin mä heitä kokoon kaks sataa! Jos me
lykättäis kaikki tyyni kunnes -- --"
"Joudu! joudu!" sanoin mä. "Miss' on Jim?"
"Ihan vieressäs; jos ojennat kättäs, voit koskea häneen. Hän on
valevaatteissa, ja kaikki on valmiina. Kas niin, nyt me luistetaan, ja
min' alan määkyä."
Mutta samassa kuultiin me askelten tominaa ulkoa, ja joku rupes
koperoimaan munalukkoa ja joku sanoi:
"Sanoinhan, että me tultais liian aikasin; he eivät oo tulleet -- ovi
on lukittu. Nyt on paras, että muutamat menee sisään kojuun ja väijyy
heitä pimeässä ja hyökkää heidän kimppuunsa, kun tulevat. Toiset
hajaantuvat vähä ja kuuntelevat, kuuluuko heitä."
Ja niin he tulit sisään, vaan eivät nähneet meitä pimeässä ja olivat
polkea päällemme samassa kun me sukellettiin sängyn alle. Mutta me
päästiin kuitenkin eheänä reiästä läpi -- Jim ensimmäisenä, sitten
minä ja viimeisenä Tom, niinkuin m'oltiin sovittu. Nyt oltiin me siinä
pimeässä lautasuojassa, ja me kuultiin askeleita sen ulkopuolelta.
Sitten me hiivittiin sen ovelle, ja Tom seisahutti meidät siihen ja
koitti tirkistää ulos oven raosta, mutt' ei nähnyt mitään; oli siksi
pimeä. Nyt hän kuiskasi meille ja sanoi tahtovansa kuunnella, milloin
askeleet poistuisit kauvemmas, ja silloin piti meidän, kun hän antais
merkin, hiipiä ulos, Jim ensiksi ja hän itse viimeisenä. Ja niin hän
painoi korvansa oven raolle ja kuunteli ja kuunteli ja kuunteli, ja
askeleet kuuluivat vielä ulkopuolelta. Mutta viimein hän antoi tuon
merkin, tokasemalla meitä kylkeen, ja me hiivittiin ulos ja ryömittiin,
vetämättä henkeämme ja hiljaa kuin hiiret ja hanhenmarssissa kuin
Indiaanit, taketille päin, ja me tultiin sen eteen, ja minä ja
Jim päästiin onnellisesti sen yli. Mutta Tomin pöksyt tarttuivat
pahanlaiseen tikkuun ylimmässä säystässä, ja kuullessaan askeleita
tulevan, piti hänen reväistä itsensä irti, ja silloin katkes tikku ja
teki tietysti vähän ääntä; ja hänen hypätessään meidän jälkiimme ja
lennättäessään juoksuun, huusi joku:
"Kuka siellä? Vastaa, taikka mä ammun!"
Mutta me ei vastattu; me vain kruuvattiin koipiamme ja pötkittiin
poispäin. Nyt nousi suuri melu ja pamahti _pang, pang, pang_! ja kuulat
tanssivat ympärillämme! Me kuultiin, kun he huusivat:
"Tuolla n'ovat! Juoksevat joelle! Ajetaan heitä takaa, pojat! Ja
päästäkää irti koirat!"
Kuulimme heidän tulevan, sillä heill' oli saappaat jalassa ja he
huusivat ja melusivat; mutta he eivät kuulleet meitä, sillä meill' ei
ollut saappaita jalassa ja me ei huudettu eikä meluttu. Me juostiin
polkua pitkin myllylle päin; ja kun he tulivat hyvin lähelle meitä,
poikettiin me polulta pois ja mentiin piiloon pensaisiin, ja he
juoksivat ohitsemme. Heill' oli ollut koirat salpain takana, että ne ei
pelättäis ryöväreitä, mutta nyt oli ne päästetty irti, ja ne tulivat
viiltäen hirveää kyytiä ja haukkuen kuin pakanat. N'oli kuitenkin
tietysti omia koiriamme, ja kun ne saivat meidät kiinni ja näkivät,
ett'ei siin' ollutkaan muita kuin me, niin sanoivat ne vain "morjens"
ja ryntäsit eteenpäin. Me seurattiin niitä samaan suuntaan, kunnes
oltiin aivan liki myllyä, ja siitä me taas luistettiin pensaikkoon,
sinneppäin, jossa kanootini oli kätkössä, ja me hypättiin siihen ja
laskettiin vesille ja melottiin ankaraa kyytiä keskelle jokea, mutta
niin äänettömästi kuin suinkin pystyttiin. Sitten soudettiin me aivan
levollisesti sitä saarta kohti, jossa lauttani makasi, ja me kuulimme
heidän huutavan ja haukkuvan ja ulvovan pitkin rantaa, kunnes me
tultiin niin kauvas, että äänet hiljenivät ja kuolivat pois. Ja kun me
viimein tultiin lautalle, sanoin minä:
"_No_, vanha Jim, nyt oot sä vapaa mies taas, ja minä panen vetoa,
ett'et ikipäivänä tule orjaks enään."
"Niin, ja s'oli hiien hyvää työtä myös, Huck. S'oli potrasti tuumittu
ja potrasti tehty; eikä jumaliste mikkään kuningas olis keksinyt niin
konstikasta ja monimutkasta ja kummallista karkausta kuin se oli."
Me oltiin kaikki niin iloissamme kuin ihminen tämän maan päällä voi
olla, mutta iloisin kaikista oli Tom, sillä hän oli saanut kuulan
sääreensä.
Sen kuullessamme, ei me enää oltu niin turskia, Jim ja minä. Haava
kirveli kovasti ja vuoti verta; ja me panimme hänet suojukseen ja
revimme yhden herttuan paidoista suikaleisiin sitoaksemme hänen
säärensä, mutta hän sanoi:
"Antakaa tänne trasut, minä voin tehdä sen itse. Me ei saa jäädä tähän
kuluttamaan aikaa, kun karkaus on niin hyvässä vauhdissa. Laskekaa
irti ja antakaa mennä! Tämän teimme me potrasti, pojat! -- eikös niin?
Kumpahan _meillä_ olis ollut Ludvig XVI hoidettavana! Silloin jumaliste
ei olis tullut hänen elämäkertaansa mitään tämmöstä: 'Oi, poika pyhän
Ludvigin, nous' ylös taivaaseen!' Ei laisinkaan. Me oltais kyllä viety
hänet rajan yli niin vikkelästi, että: 'ota hiiri hännästä kiinni'. Kas
niin, laskekaa irti, laskekaa irti!"
Mutta Jim ja minä, me neuvoteltiin -- ja tuumattiin. Ja hetken päästä
sanoin minä:
"Sano se, Jim."
"No", sanoi hän, "minä aattelen tällä viisin, Huck: Jos se nyt olis
_hän_, jot' olis autettu karkaamaan, ja joku niistä toisista pojista
olis sattunu saamaan lyijyä sääreensä, niin sanoisko hän: Pelastakaa
vain minut, äläkää huoliko hakea tohtoria tuolle haavotetulle? Sanoisko
herra Tom niin? Ei, minä paan vetoa, ett'ei hän sanois niin. _No_,
sopiiko nyt Jimille mennä sanomaan niin? Ei, eikä jumaliste Jim tule
sitä sanomaan. Minä en liiku paikalta, ennenku on tuotu _tohtori_
tänne, -- en, vaikk' oltais tässä neljäkymmentä vuotta."
Tiesinhän minä, että Jim oli valkonen sisältäpäin, ja ootin että hän
sanois juur niinkuin hän sanoi -- ja minä olin aivan samaa mieltä kuin
hän ja sanoin Tomille, että minä heti lähtisin hakemaan tohtoria. Hän
pani kovasti vastaan ja piti aika elämää, mutta Jim ja minä pidettiin
puoliamme; ja nähdessään, miten viimein minä menin laittamaan kanootin
valmiiksi, sanoi Tom:
"No, jos nyt sittekin niin pitää olla, niin minä sanon sulle, miten sun
pitää menetellä tullessas kauppalaan. Sinun pitää panna ovi lukkoon
ja sitoa huivi tohtorin silmille, niin ett'ei hän näe mitään, ja
pakottaa hänet vannomaan, että hän on hiljaa kuin haudassa, ja pistää
kukkaro kultarahoja hälle käteen ja sitten kulettaa häntä ristin rastin
pimeässä ja sillä viisin taluttaa hänet kanootille, ja sitten sinun
myös pitää soutaa tänne pitkää mutkatietä, saarien välistä; ja tutki
tarkasti hänen taskunsa ja ota pois hältä hänen liitunsa äläkä anna
sitä takasin, ennenkun olet hänen kanssaan kylässä taas; muuten hän
salaa panee liidullaan merkin tähän lauttaan, löytääkseen sen jälleen.
Ne tekevät aina niin."
Lupasin menetellä sillä viisin ja lähin matkaan, ja Jimin piti mennä
piiloon metsään, nähdessään tohtorin tulevan, ja viipyä siellä kunnes
hän lähtis.
Yhdeksästoista luku.
Tohtori oli vanha herra, hyvin siivo ja hyväntahtoinen vanha herra,
kun kerran sain hänet valveille. Kerroin hänelle, että minä ja veljeni
mukamas eilen iltapäivällä oltiin metsästämässä eräällä saarella,
ja että m'oltiin yötä muutamalla vanhalla lautalla, jonka olimme
löytäneet; ja keskellä yötä mahtoi veljeni, sanoin mä, potkasta
pyssyynsä unissaan, sillä se laukesi ja ampui häntä sääreen; ja me
pyydettiin nyt tohtoria, sanoin mä, tulemaan sinne häntä katsomaan
sanomatta siitä mitään kellekkään, sillä me aiottiin, sanoin mä, mennä
kotiin illalla ja yllättää heidät tulollamme.
"Mistä te ootte?" kysyi tohtori.
"Phelpsiltä."
"Vai niin", sanoi hän. Ja vähän vaiettuaan sanoi hän taas:
"Miten se laukaus tapahtuikaan, sanoit sä?"
"Hän kai näki jotain unta, ja se laukes ja ampui häneen."
"Sepä eriskummainen uni, se", sanoi hän.
No, hän sytytti lyhtynsä ja pani vähän kauskua pieneen laukkuun,
ja niin me mentiin. Mutta nähdessään kanootini, sanoi hän, että se
kyllä meni mukiinsa yhdelle mukamas, mutt' oli liian pieni ja kikkerä
kahdelle. Minä sanoin:
"Ooh, ei tohtorin tarvitse pelätä, se kannatti helposti meidät kaikki
kolme."
"Mitkä kolme?"
"Niin, Sidin ja minun ja -- ja -- ja -- _pyssyt_, piti mun sanomani."
"Hm", sanoi hän.
Mutta hän pani jalkansa kanootin laidalle ja ravisteli sitä; ja hän
puisteli päätään ja sanoi, että meidän täytyi etsiä joku tukevampi
vene. Mutta ne olivat kaikki lukossa ja ketjuissa; ja hän otti viimein
minun kanootini ja sanoi, että minä voisin odottaa kunnes hän palajaisi
tai jatkaa metsästystäni tai mennä kotiin valmistelemaan heitä
varovaisesti uutiseen veljeni tapaturmasta. Mutta tähän valmistamiseen
min'en tahtonut ruveta, ja sen sanoinkin hälle, ja sitten sanoin, miten
hän löytäisi lautan; ja hän lähti matkaan.
Tuumiskellen siinä yhtä ja toista tuli mulle viimein väsymys, ja
minä ryömin muutaman lautatapulin alle nukahtamaan vähäsen. Mutta
herätessäni siitä nukahuksesta oli aurinko korkealla pääni päällä! Minä
ylös kuin tuulessa ja suoraa päätä tohtorin talolle; mutta siellä he
sanoivat mulle, että hänt' oli kutsuttu pois yöllä ja että hän viel'
oli sillä retkellä. Voi sentään, aattelin mä, näyttäähän siltä, kuin
Tomin olis kovin huonosti asiat, ja minun täytyy lähteä suoraa päätä
saarelle. Ja niin mä siinä paikassa juoksuun, ja mä kiersin kulman ja
olin puskea pääni suoraan eno Silaksen mahaan! Hän sanoi:
"Herranen aika, _Tom_! Missä sin'oot kuleksinut kaiken aikaa, poika
lurjus?"
"_Minä_ en oo ollut missään", sanoin mä, "oomme vain hakeneet tuota
karkuneekeriä -- minä ja Sid."
"No, mutta missäpäin ootte sitten olleet? -- Tätinne on ollut aivan
hirveän levoton."
"S'oli aivan turhaa, se", sanoin mä, "kyllä me aina tallella ollaan. Me
seurattiin noita miehiä ja koiria, mutta ne juoksivat pois ja joutuivat
meistä hukkaan; ja sitten oli kuin olis heidän äänensä kuulunut joelta,
ja me otimme veneen ja seurasimme heitä, mutt' emme saavuttaneet, ja
viimein laskettiin me rantaan eräälle saarelle ja mentiin nukkumaan,
ja me herättiin vastikään ja soudettiin tänne, ja Sid juoksi vain
postikonttoriin kysymään, olisko siellä mitään kirjeitä, ja minun piti
vain kokea hankkia vähän ruokaa, ja sitten aiottiin me lähteä kotiin."
Ja me mentiin postikonttoriin hakemaan "Sidiä", mutta hän ei ollut
siellä, kuten minä hyvin tiesin; ja sitten ukko otti sieltä ulos
erään kirjeen, ja me odotettiin vielä hetken aikaa, mutta Sidiä ei
kuulunut; ja sitten ukko sanoi "tule pois! Sid tulkoon jalkapatikassa
tai veneellä, kun hän on kyllikseen lurjustanut ympäri -- me lähetään
hevosella." Min'en saanut häntä jättämään minua sinne odottamaan Sidiä;
siit'ei mukamas olis mitään hyötyä, ja minun täytyi tulla näyttämään
Sally tädille, ett'ei ollut mitään hätää mukamas.
Kun me tultiin kotiin, oli Sally täti niin sanomattomasti ilonen
nähdessään minut, että hän nauroi ja itki yhtaikaa ja syleili minua ja
taputteli minua, ja sitten hän tukisti minua vähäsen ja sanoi, että hän
kyllä löylyttäis Sidin että tuntuis, kun se vintiö tulis kotiin.
Ja h'olit kutsuneet talon täyteen tilanomistajia ja heidän rouviaan
päivällisiksi; ja herra hallikkoon sitä lörpötystä ja kaakotusta, ku
siell' oli! Pahin kaikista oli vanha rouva Hotchkiss; hänen kielensä
pyöri kuin myllyn ratas lakkaamatta. Hän sanoi:
"Jaa-a, rakas Sally, min'oon nuuskinu läpi koko mökin, ja minä ainaki
sanon että tuo neekeri oli hullu. Minä sanoin niin sisar Domrell'ille
-- enkös sanonu? Sanoinpa vissistä; justiin niin oli minun sanani.
Kuulkaahan: hän on totisesti hullu, sanoin mä. Kuulihan siellä kaikki,
kun sen sanoin. Hän on vikapäinen, sanoin mä, näkeehän sen selvästi.
Kattokaahan tuota tahkoa, sanoin mä; eihän kukaan viisas ihminen ota ja
nakertele tommosta hassutusta vanhaan tahkoon, sanoin mä. Tässä murtu
yhen ihmisen sydän, ja tässä eli eräs ihminen kolmekymmentäseitsemän
vuotta; eikä siinä kylliks, vaan Lutvikki kuuvennentoista avioton
poika, sanoin mä, ja tommosta hullutusta. Hän on ihka hullu, sanoin mä;
senhän sanoin siellä heti, ja sen sanon vieläkin -- tuo neekeri oli
täys hullu -- hullu kuin Nepokonnaeesari, sanoin mä."
"Ja katsokaa näitä tikkaita, ku tuo ihminen on punonut kokoon
trasuista, katsos, sisar Hotchkiss", sanoi vanha rouva Domrell, "mitä
herran nimessä hän niillä -- --"
"Justiin samat sanat, ku minä äsken sanoin sisar Utterbackille, niin,
kysykää hältä itseltä; siit'on tuskin kahta minuutia. Katsokaa näitä
tikkaita, sanoi hän; niin, sanoin mä, _katsokaa_ niitä, mitä herran
nimessä aikoi hän niillä tehä? Joo-o, sanoi hän, hän -- --"
"Mutta millä viisin _saivatkaan_ he sinne _sisään_ tuon tahkon? ja kuka
tässä maailmassa on kaivanut tuon _reiän_? ja kuka -- --"
"Justiin sitä samaa minäkin, veli Penrod! -- ojennappa tänne tuo
sylttipurki -- kiitoksia -- minä sanoin vastikään sisar Dunlopille:
kuinka herran nimessä saivat he sinne sisään tuon tahkon? sanoin mä?
Ja ilman mitään _apua_, nähkääs, ilman _apua_. Ee-i, sanoin mä, älkää
luulkokkaan, ett'ei heit' ollu kukaan auttamassa; heit' on vähintäänkin
ollu koko _tusina_ auttamassa tuota neekeriä karkuun, uskokaa se, ja
minä nylkisin vaikka jokikisen neekerin elävältä tässä talossa, mutta
minä saisin ne viimein puhumaan totta, sanoin mä, ja -- --"
"Koko _tusina_, sanotte! -- niit'on ollut _neljäkymmentä_! Katsellaan
vain noita veitsistä tehtyjä sahoja ja muuta; niiden tekemiseen on
mennyt aikaa. Katsokaa tuota sängynjalkaa, jok'on sahattu poikki
mokomilla työkaluilla -- viikon työ kuudelle miehelle. Katsokaa tuota
oljista tehtyä neekeriä sängyssä. Ja katsokaa -- --"
"Älähän sano, veli Hightowen! S'on niinku sanoin veli Phelpsille,
hälle itselleen, ja muille myös. Aatteleppas, veli Phelps, sanoin mä,
tuota, aatteleppas sängynjalkaa, jok'on tolla viisin sahattu poikki,
aatteleppas sitä, sanoin mä. Hän ei ole sahannut sitä poikki itse, s'on
vissi se, sanoin mä -- _joku_ sahasi sen poikki, s'on minun ajatukseni,
sanoin mä -- --"
"Niin, totta maarian, siell'on täytynyt olla mökki täynnä neekerejä
joka yö neljä viikkoa tuota kaikkea tekemässä, sisar Phelps.
Katsokaa vain tuota paitaa -- täpö täynnään salasia merkkejä ja
neekerikirjotusta afrikalaisella verellä! Antasin paikalla kaks
dollaria, jos osaisin sitä lukea. Ja kyllä mä näyttäsin noille
neekeriroistoille, ku sen kirjotti, näyttäsin millaista s'on kun äiti
piiskaa."
"Jaa-a, _apuväkeä_ hänt' auttamassa, veli Marples! Sanokaahan
vielä! Kyllä totta tosiaan näkisitte, että heill'on ollu apua, jos
olisitte ollu tässä talossa nyt viime aikana. Herran jee, hehän ovat
varastaneet mit'ikinä ovat saaneet kynsiinsä -- vaikka m'ollaan
vahdittu heitä alinomaa. He varastivat tuon paidan pyykkinuoralta ihan
nenäni alta! ja tuo lakana sitten, josta h'ovat tehneet nuo hassut
köysitikkaat, sen varastivat he jumala ties kuinka monta kertaa; ja
jauhoja ja kynttilöitä ja kynttiläjalkoja ja lusikoita ja vanhan
vuoteenlämmittäjän ja tuhansittain muita kapineita, joita en enää voi
muistaakkaan, ja päälle päätteeksi uuden kattuunileninkini; ja minä
ja Silas ja hyvät sisarenpoikani Tom ja Sid, me pidettiin vahtia yöt
päivät, näkemättä heistä hiuskarvaakaan, kuulematta näpähystäkään.
Ja sitten, voi hyvänen aika! luistavat he tiehensä ihan nenämme alta
ja peijaavat meidät, eikä vain meitä, vaan myös noita ryöväreitä
Indiaanein alueelta, ja lentävät matkaansa tuon neekerin kanssa,
saamatta naarmuakaan -- vaikka heill'on kintereillään kuustoista miestä
ja kakskymmentäkaks koiraa! Onko semmosta koskaan kuultu tai nähty?
Eihän ees _aaveet_ olis tehneet tuota paremmin. Ja minä luulen, että
n'oli aaveita -- sillä, _tehän_ tunnetta meidän koiramme, ja parempia
koiria ei ole, _ne_ ei osannu heidän jälilleen! Jos joku voi selittää
_sen_ asian, niin -- enhän muuta pyydäkkään, en -- --"
"Niin, kyllä s'on -- --"
"No, mutt' en oo koskaan -- --"
"Ja _kotivarkaita_ vielä, onhan se -- --"
"Herrai jestante varjele! Min' olisin pelästyny kuoliaaks -- --"
"Pelästyny kuoliaaks! Niin, älkäähän sanoko muuta! Min' olin niin
pelästynyt, että minä viimein en tohtinu maata enkä istua, sisar
Ridgeway. Ja totta totisestikin aloin viimein pelätä, että he
varastaisivat jonkun meistä. Se kuuluu kyllä hullulta _nyt_, kun
on päivänaika; mutta silloin minä totta maar aattelin, että siellä
nukkuvat nuo molemmat poika raukat ylhäällä yksinäisessä huoneessaan,
ja jumala ties mitä voi tapahtua; ja viimein pelkäsin niin, että
kapusin ylös ja lukitsin oven ulkoa. Sen totta tosin teinkin. Sillä mä
aattelin että jos _minä_ olisin poika ja nukkuisin siellä, niin -- --"
Siihen hän vaikeni ja rupes vilkasemaan minuun, ikäänkuin vähän
hämmästyneenä -- ja minä tykkäsin ett' oli paras mennä kävelemään
vähäsen.
Minä, nähkääs, aattelin itsekseni, että voisin paremmin selittää,
miks'ei m'oltu huoneessamme sinä aamuna, jos menisin ulos vähän
tuumiskelemaan asiaa. Ja myöhään illalla, kun kaikki vieraat olivat
menneet, menin minä sisään ja kerroin hälle, että Sid ja minä oltiin
pelästyneet melusta ja ampumisesta, ja, kun ovi oli lukittu, niin
kavuttiin me alas pitkin ukonsyöttiä, sanoin mä, ja me loukattiin
itsemme vähäsen, ja me ei enää koskaan tekis sillä viisin, sanoin mä.
Ja sitten mä kerroin hälle kaikki mit' olin kertonut Silas enolle jo
ennen; ja silloin hän sanoi antavansa meille anteeksi, koska mukamas
pojat on aina poikia; ja sitten hän suuteli minua ja taputteli minua
päälaelle ja istui hetken aikaa mietiskellen; ja yhtäkkiä hypähti hän
ylös ja sanoi:
"Mutta, herra hallikkoon, nythän on kohta yö, ja Sid ei oo vielä tullut
takasin! Mihin herran nimessä poika on joutunut?"
Minä juoksin ylös ja sanoin:
"Minä juoksen kaupunkiin häntä noutamaan."
"Ee-i, siit'ei tule mitään", sanoi hän. "Sinä pysyt kotona; siin'on
kylliks, kun _yks_ on hukassa. Jos hän ei oo kotona ennen illallista,
saa eno mennä häntä hakemaan."
No, hän ei tullut illalliseksi; ja niinpä heti syötyämme eno lähti.
Hän tuli takasin kello kymmenen aikaan ja näytti jokseenkin
levottomalta; ei ollut nähnyt jälkiäkään Tomista. Sally täti kävi
_hyvin_ levottomaksi; mutta Silas eno lohdutteli häntä sanoen, että
pojat ovat aina poikia ja että hän kyllä olis kotona ennen aamiaista
aivan eheänä. Mutta täti parka sanoi yhtäkaikki aikovansa valvoa vähän
aikaa ja odottaa häntä ja pitää kynttilää palamassa ikkunassa, että hän
sen näkis.
Ja kun mä sitten juoksin ylös huoneeseen ja menin nukkumaan, tuli hän
sinne myös kynttilä kädessä ja sovitteli täkkiä hyvin päälleni ja oli
niin hyvä ja herttanen mulle, että min' oikein häpesin enkä hirvinnyt
katsoa häntä kasvoihin; ja sitten hän istui sängyn laidalle ja puheli
kanssani kauvan aikaa ja sanoi, mikä kelpo poika Sid mukamas oli,
eikä näkynyt tahtovan heretä puhumasta hänestä; ja hän kysyi multa
moneen kertaan, luulinko mukamas minä, että poika parka kenties olis
haavoittunut tai hukkunut ja nyt tällä haavaa kukaties makais jossain
tuskissansa tai kuolleena -- ja _hän_ kun ei voinut häntä auttaa! ja
hän itki, ja kyynelet tippuivat alas täkilleni. Minä sanoin hälle,
ett'ei Sidillä ollut mitään hätää ja että hän aivan varmaan olis kotona
aamulla; ja silloin hän tarttui käteeni ja suuteli minua ja pyysi mun
sanoa nuo sanat uudestaan, koska ne mukamas tekivät hälle niin hyvää
hänen kauheassa levottomuudessaan. Ja mennessään viimein pois, katseli
hän niin turkkasen lempeästi minua silmiin ja sanoi:
"Min'en pane ovea lukkoon, Tom; mutta lupaathan mulle, ett'et mene
mihinkään tän'yönä? Lupaathan sen, _minun_ tähteni?"
Kyllä jumaliste minua halutti mennä, nähdäkseni miten Tomin oli laita;
mutta täti paran puhuttua tuolla viisin, en olis voinut mennä, en,
vaikk' olis mulle tarjottu kuningaskuntia.
Mutta täti oli mielessäni, ja Tom oli mielessäni, niin että mä nukuin
huonosti. Ja kaks kertaa sin' yönä kapusin mä alas pitkin ukonsyöttiä
ja menin hänen ikkunansa alle ja kurkistin siitä sisään. Ja yhä istui
hän siellä kynttilöineen ikkunassa ja katseli tielle päin, vesi
silmissä; ja minä toivoin kovasti, ett'olisin voinut tehdä jotakin
hänen hyväksensä, mutta min'en voinut muuta kuin vannoa, ett'en
ikipäivinäni tekis mitään, josta hän tulis pahoilleen. Ja kolmannella
kerralla, kun kävin siellä kurkistamassa, aamunkoitossa jo, istui hän
paikallaan yhä, mutta kynttilä oli melkein palanut loppuun, ja hänen
harmaa päänsä nojasi kättä vasten, ja hän oli nukkunut.
Kahdeskymmenes luku.
No, ukko hän kävi kaupungissa taas ennen aamiaista, mutt' ei saanut
vihiäkään Tomista; ja aamiaispöydässä istuivat he molemmat ääneti ja
tuumailivat vain, ja kovin he näyttivät murheellisilta, ja heidän
kahvinsa jäähtyi, eikä he syöneet mitään. Viimein sanoi ukko:
"Annoinko mä sulle kirjeen?"
"Minkä kirjeen?"
"Sen, jonka sain postista eilen."
"Ei, et sin' antanut mulle mitään kirjettä."
"Hoo, hoo, kai sen unohdin sitten."
Hän kaiveli kaikissa taskuissaan ja meni sitten ulos ja tuli hetken
päästä takasin ja antoi hälle kirjeen.
"Ooh", sanoi Sally täti, "sehän on Pietarista -- sisarelta."
Minusta tuntui kuin pikkunen pasteerailu ulkona tekis mulle hyvää;
mutt' en voinut liikkua paikaltani. Ennenkun Sally täti ennätti sit'
avata, putos se hältä lattialle -- sillä hän näki jotakin. Ja minä
näin myös. S'oli Tom Sawyer, jota kannettiin matrassilla; ja tuo vanha
tohtori; ja Jim Sally tädin kattuunileningissä ja kädet sidottuina
selän taakse; ja joukko muita ihmisiä. Minä kätkin kirjeen ens
paikkaan, mikä sattui silmiini, ja ryntäsin ulos. Sally täti viskausi
Tomin ylitse, itkien surkeasti, ja huusi:
"Ooh! hän on kuollut, hän on kuollut, minä tien, että hän on kuollut!"
Ja Tom hän käänsi päätänsä vähäsen ja mumisi jotakin, joka osotti,
ett'ei hän ollut oikein selvä tuosta päästään; ja silloin Sally täti
kohotti käsiään ja sanoi:
"Jumalan kiitos, hän elää! Voi, kuinka olen ilonen!" Ja hän suuteli
häntä ja lensi sisään laittamaan hälle sänkyä reilaan, jaellen
käskyjään joka haaralle, sekä neekereille että kaikille muillekkin,
niin nopeasti kuin suinkin sai kieltään liikkumaan.
Minä seurasin noita miehiä, nähdäkseni mitä he aikoivat tehdä Jimille;
ja vanha tohtori ja Silas eno seurasit Tomia sisään. Miehet olit
kovasti vihoissaan, ja muutamat meinasit, että Jim pitäis hirtettämän,
varotukseksi kaikille muille neekereille siinä seudussa, niin että
he eivät yrittäis karkaamaan, kuten Jim oli tehnyt, ja saattamaan
aikaan niin paljo vaivaa ihmisille ja pelottamaan koko perhettä
puoli kuolleeksi. Mutta toiset sanoivat, että se nyt ei ensinkään
kävis päinsä; sill' eihän s'ollut meidän neekerimme, meinasit he,
ja hänen isäntänsä saattais tulla minä päivänä hyvänsä ja vaatia
meiltä korvausta hänestä. Se seikka heitä jäähdytti vähäsen, sillä
niinhän s'on aina, että ihmiset, jotka kaikkein kiihkeimmästi huutavat
hirttonuoraa neekeri raukalle, jok' on tehnyt vähän pahaa, eivät juur
ole kiihkeimpiä hänestä maksamaan, saatuaan hänet hirtetyksi.
Aika lailla he sadattelivat Jimiä, ja aina tavan takaa antoi hälle
joku joukosta korvapuustin, mutta Jim ei virkkanut yhtään halkaistua
sanaa eikä ollut ollenkaan tuntevinaan minua. Sitten veivät he hänet
samaan vanhaan kojuun ja pukivat hänen päälleen hänen omat vaatteensa
ja kahlehtivat hänet jälleen kiinni, mutt'ei sängynjalkaan enää, vaan
vahvaan rautakynteen, joka lyötiin sisään paksuun seinähirteen; ja
he kahlehtivat vielä hänen kätensäkin ja hänen molemmat jalkansa ja
sanoivat, ett'ei hän sais muuta kuin vettä ja leipää syötäväkseen --
kunnes mukamas hänen omistajansa tulis tai hän myytäis avisioonilla,
jos ei omistaja olis tullut säädetyn ajan kuluessa. Sitten he täyttivät
meidän reikämme kiinni ja sanoivat, että parin tilanomistajan täytyis
joka yö seisoa vahdissa kojun ympärillä, ladatut pyssyt olallaan, ja
iso verikoira sidottais oveen pitämään vahtia päivällä. Ja siihen he
päättivät hommansa ja olivat juur kruunaamassa päivätyötään oikein
mehukkailla kiroussanoilla, kun tuo vanha tohtori tuli siihen ja
kurkisti sisään ja sanoi:
"Älkää pidelkö häntä pahemmin kuin tarvitaan, sillä hän on yhtäkaikki
oikein kelpo neekeri. Kun tulin sinne, mistä löysin pojan, näin heti,
ett'en vois leikata ulos kuulaa ilman avutta, ja poika ei ollut siinä
tilassa, ett' olisin voinut jättää hänet siihen hakeakseni apua. Ja hän
kävi yhä huonommaksi vain, ja hetken päästä rupesi hän hourailemaan
eikä tahtonut päästää minua likelleenkään, ja lörpötti, että jos minä
mukamas piirtäisin liidulla merkkejä hänen lauttaansa, hän tappais
minut, ja jumala ties mitä kaikkia hassutuksia. Minä en voinut tehdä
niin mitään hänen kanssaan; ja lopulta sanoin itsekseni: 'minun
täytyy sittenkin lähteä hakemaan apua jostakin'; ja samassa kuin sen
sanoin, tulee tuo neekeri kämpien, en tiedä oikein mistä, ja sanoo
tahtovansa auttaa; ja sitä hän tekikin, ja teki sitä kuin mies. Minä
tietysti ymmärsin, että s'oli karkuneekeri, enkä tiennyt mitä hittoa
mä tekisin. Mull' oli pari potilasta kaupungissa, jotka vaativat mitä
tarkimpaa hoitoa, ja mun olis pitänyt lähteä niitä katsomaan, mutt' en
uskaltanut, sillä silloin tää neekeri luultavasti olis juossut tiehensä
ja minä olisin saanut syyn niskoilleni, eikä myöskään mikään vene
sattunut kulkemaan niin läheltä ohi, ett' olisin voinut sille huutaa.
Minun oli pakko jäädä siihen aina aamunkoittoon asti tänään; ja min'
en koskaan ole nähnyt huolellisempaa ja hellempää sairaanhoitajaa kuin
tuon neekeri raukan, ja siinähän hän vielä pojan tähden pani vapautensa
vaaraan, ja päälle päätteeks oli hän silminnähtävästi kovasti väsynyt
ja uupunut, ikääskuin ankarasta työstä päästyään. Minä pidin hänestä
tuon tähden; semmonen neekeri on -- meidän kesken, hyvät herrat --
hyvästikin tuhannen dollarin arvoinen, tinkimättä. No, mulla nyt oli
siinä kaikki mitä tarvitsin, ja poika tuli siinä toimeen yhtä hyvin
kuin jos hän olis ollut kotonaan. Silloin kulki siitä vihdoinkin ohi
muuan vene, ja neekeri oli justiin nukahtanut vähäsen, pää polviensa
välissä. Minä annoin merkkejä miehille, jotka soutivat tuota venettä,
ja he hiipivät hänen kimppuunsa ja sitoivat hänet äkkiarvaamatta,
ennenkun hän ees tuli tolkuilleen, ja sitten meill' ei enää ollut
hänestä mitään vaivaa. Ja kun poikakin nyt oli saanut hetkeksi unta,
tartuttiin me airoihin ja kuletimme lautan tänne, herättämättä häntä,
eikä neekeri sanonut sanaakaan koko matkalla. Se ei ole mikään huono
neekeri, hyvät herrat; s'on minun ajatukseni."
Joku sanoi:
"Niin, s'on aivan oikein, tohtori."
Silloin ne muutkin vähän pehmenivät, ja min' olin oikein kiitollinen
tuolle vanhalle tohtorille siitä, kun hän niin oli puhunut Jimin
puolesta; ja se minua myös kovasti ilahutti, että tohtori ajatteli
Jimistä mitä minäkin aina olin ajatellut; ja min' olin aina ajatellut,
että hän oli valkonen sisältäpäin ja hyvin hyvä sydämmestään. Ja kaikki
he jo tunnustivat, että Jim oli käyttänyt itseään varsin hyvin ja
ansaitsis palkintoa. Ja tämän mukaisesti siinä nyt hyvästä sydämmestä
luvattiin, ett'ei häntä enää niin pirusti sadateltais.
Sitten tulivat he ulos ja lukitsivat hänet sinne sisään. Minä toivoin,
että h'olisit päästäneet hänet ainakin raskaimmista kahleista ja
antaneet hälle vähän muutakin syötävää kuin vettä ja leipää, mutta
sitä ei näkynyt kukaan ajattelevan, ja minä luulin paraaksi, ett'en
sekaantuis asiaan, vaan laittaisin niin, että Sally täti sais kuulla
mitä tohtori oli sanonut, -- niin pian kuin itse pääsisin siitä
kuohusta, johon olin joutunut, ja saisin selittää hälle, mistä se
tuli, että minä aivan olin unohtanut ilmottaa hälle Sidin ampumisesta
kertoessani miten me ajettiin karkuneekeriä takaa.
Mutt' eihän sill' ollut kiirettä. Sally täti hääri sairasvuoteen
ympärillä yöt päivät, ja joka kerta kun näin Silas enon tulevan
pöpisten, menin häntä piiloon.
Seuraavana aamuna kuulin mä, että Tom oli koko joukon parempi, ja he
sanoivat, että Sally täti oli mennyt nukahtamaan hetkeksi. Minä heti
kiireimmiten hiipimään Tomin huoneeseen, ja jos hän olis valveilla,
kutoisimme me kokoon jutun, joka sietäis pesemistä, jos jokin. Mutta
hän nukkui, nukkuipa vielä varsin rauhallisesti; ja hän oli kalpea,
eikä tulipunainen kasvoiltaan kuin tullessansa. Minä istuin alas
oottamaan. Mutta noin puolen tunnin päästä tuli Sally täti luisuen
sisään, ja siinä m'oltiin! Hän käski mun olla hiljaa ja istui viereeni
ja alkoi kuiskia ja sanoi, että nyt me kaikki voitais olla iloissamme,
sillä kaikki oireet olivat hyvät, sanoi hän, ja "Sid" oli jo nukkunut
hyvän aikaa ja ruvennut näyttämään yhä rauhallisemmalta ja lakannut
hourailemasta.
Niin istuttiin me siinä vahtimassa, ja miten olikaan, rupes hän vähän
liikahtamaan, ja sitten hän avas silmänsä aivan luonnollisesti ja
katsahti vähän ympärilleen ja sanoi:
"Mitä? Minähän olen _kotona_! Mistä se tulee? Miss' on lautta?"
"Kaikki on hyvin", sanoin minä.
"No, mutta _Jim_?"
"Hyvin on hänenkin", vastasin, mutta vähän vitkalleen. Hän ei
kuitenkaan sitä hoksannut, vaan sanoi:
"Oivallista! _Silloinhan_ on kaikki hyvin! Ookko puhunut siitä tädille?"
Minun piti juur sanoa 'olen'; mutta Sally täti tukki väliin ja kysyi:
"Mistä sitten, Sid?"
"No, tietysti siitä, millä kurin me tehtiin ne kaikki."
"Mitkä kaikki?"
"Kaikki, kaikki", sanoi hän, "kaikki ne konstit, joilla me autoimme
tuon neekerin karkaamaan - minä ja Tom."
"Mitä Herran tähden?! Autoitte neeke-- _Mitä_ sä pöpiset, laps?! --
Ooh, hyvä Jumala, hän rupee hourailemaan taas!"
"Eeei! Minä en ensinkään houraile. Minä tiedän aivan hyvin mitä puhun.
Mehän autoimme hänet karkuun -- minä ja Tom. Me päätimme sen tehdä,
ja sen me _teimmekin_. Ja me teimme sen turkkasen _tyylikkäästi_
vielä." Nyt oli hän vauhdissa, ja Sally täti ei keskeyttänyt häntä
kertaakaan, vaan istui siinä ääneti, tuijottaen häntä silmiin, ja antoi
hänen ammentaa ulos kaikki tyyni; ja minä näin, ett'ei _minunkaan_
kannattanut pistää siihen mitään väliin. "Jaa-a, täti, meill' on ollut
aika työ -- sit' on kestänyt monta viikkoa -- tunnittain joka ilta,
teidän mentyänne maata. Ja meidän täytyi varastaa kynttilöitä ja
lakana ja paita ja sinun leninkisi ja lusikoita ja tinatalrikkeja ja
pöytäveitsiä ja vuoteenlämmittäjä ja tahko ja jauhoja ja loppumaton
kasa tavaraa, ja sin' et voi ees aatella mit' ankaraa työtä meill'
oli tehdessämme nuo sahat ja kynät ja kirjotukset ja kaikki ne
muut tarpeet, mutta hauskaa se oli! Ja sitten täytyi meidän tehdä
nuo taulut ruumisarkkuineen ja muine juttuineen ja nuo nimettömät
kirjeet ryöväreiltä ja jumala ties mitä kaikkia, ja me kavuttiin
ylös alas pitkin ukonsyöttiä, ja me kaivoimme reiän sinne suojan
alle, ja köysitikkaat teimme me myös ja lähetimme ne sinne leivottuna
piirakkaan, ja lusikoita ja muita työkaluja pantiin me menemään sinun
vyöliinantaskussas -- --"
"No, mutta taivas nähköön!"
-- -- "ja me pyydystettiin rottia ja käärmeitä ja kaikenlaisia itikoita
seuraksi Jimille; ja sittenhän sinä pidätit Tomia niin kauvan, kun
hällä oli voita hatussaan, ett' olit läheltä pilata koko afäärimme,
siks' että miehet tulivat sinne ennenkun me oltiin ennätetty pötkiä
tiehemme; ja meidän täytyi juosta täyttä kynttä, ja he juoksit perästä
ja ampuivat, ja minä sain osani, ja koirat eivät välittäneet meistä, ja
sitten juostiin me veneellemme ja soudettiin lautalle ja oltiin kaikki
turvissa, ja Jim oli vapaa mies; ja kaikki me tehtiin itse omasta
päästämme -- eikö s'ollut potrasti tehty, täti?"
"No, mutt' en viel' eläissäni oo sen vertaista kuullut! Vai _tekö,
tekö_ n'olitta, te pikku rosvot, ku tämän kaiken kiusan ja kauhun
saatoitta aikaan ja olitta pelättää meidät kuoliaaks kaikki koko
talossa! Herra hallikkoon sentään! Kun aattelen, että minä täällä
ilta toisensa perästä -- ooh, te senki poika viikarit, minun tekis
totta maarian mieleni -- jaa, ootappa vain kunnes paranet, sinä pikku
junkkari, kyllä te saatte nähdä, molemmat."
Mutta Tom hän oli niin ylpeä ja ilonen, ett'ei voinut pitää suutaan, ja
hänen kielensä kävi kuin harakan, ja Sally täti puolestaan tukki siihen
aina jotakin väliin; ja viimein he huusivat kähisivät molemmat yhtä
haavaa kuin pari kiistelevää kissaa. Täti sanoi lopuksi:
_Niin no_, kai _nyt_ ootta huvitelleet kylliksenne, te kanaljat, ja jos
minä vielä tapaan teidät kujeilemasta hänen kanssaan, niin -- -"
"_Kenen_ kanssa?" kysyi Tom, hyvin hämmästyneenä.
"_Kenenkö_ kanssa? Tuon karkuneekerin tietysti. Kenenkäs sitten?"
Tom katsoi minuun hyvin vakavasti ja sanoi:
"Tom, sinähän justiin sanoit, että hänen oli hyvin? Eikö hän päässyt
tiehensä?"
"_Hänkö_?" sanoi Sally täti; "tuo karkuneekerikö? Ee-i, hui, hai,
hyvä herraseni. Kyllä n'on ottanut hänet kiinni jälleen, ja nyt hän
istuu veellä ja leivällä ja lujissa kahleissa mökissään, kunnes hänen
isäntänsä tulee tai me myydään hänet."
Tom nousi istumaan supisuoraksi sängyssään, ja hänen silmänsä oikein
säkenöi, ja sieramet kävivät kuin kalan kidukset, ja hän huusi mulle:
"Heill' ei ole mitään _oikeutta_ pitää häntä vangittuna. _Joudu_! Älä
hukkaa hetkeäkään! Päästä hänet irti! Hän ei ole mikään orja. Hän on
yhtä vapaa kuin kuka hyvänsä!"
"Mutta mitä _meinaa_ lapsi?"
"Minä meinaan mitä sanon, Sally täti, ja jos ei kukaan muu mene, niin
menen _minä_. Min' oon tuntenut hänet koko ikäni, ja niin on Tom
myös. Vanha fröökynä Watson kuoli kaks kuukautta sitten, ja häntä
hävetti että hän koskaan oli tuumannutkaan myydä Jimiä eteläänpäin, ja
testamentissaan antoi hän hälle vapauden."
"Mutta mitä herran nimessä _sinä_ sitten rehkit niin hirveästi
saadakses häntä vapaaksi, kun hän jo oli vapaa?"
"No, on maar siinäkin kysymys mukamas! Niin, niin, tuommosia ovat
naiset! Minä tietysti tein sen sentähden, että s'oli _seikkailua_! ja
min' olisin kahlannut veressä polvia myöten voidakseni -- mutta -- hyvä
jumala -- Polly täti!"
Ja totta totisesti seisoikin siinä ovella Polly täti, niin lempeänä ja
ystävällisenä kuin enkeli täynnään piirakkaa!
Ja Sally täti ryntäsi hänen päällensä ja oli suudella hältä niskat
nurin ja itki kuin hupsu, ja minä katsoin paraaksi ryömiä sängyn alle,
sillä minusta tuntui kuin _meidän_ olis ollut vähän hullusti asiat.
Ja hetken päästä kurkistin mä salavihkaa pikkusen ulospäin, ja siinä
seisoi Tomin Polly täti ja tuijotti häneen lasisilmäinsä ylitse kuin
olis tahtonut painaa hänet maan sisään. Ja sitten hän sanoi:
"Niin, kyllä s'onkin paras, kun käännät päätäs seinään päin -- niin
minäkin tekisin sinun sijassas, Tom."
"Voi, voi!" sanoi Sally täti; "_onko_ hän todellakin niin muuttunut?
Tämähän ei ole _Tom_, s'on Sid; Tom on -- Tom on -- mutta missä nyt on
Tom sitten? Hän oli tässä vastikään."
"Missä on Huck _Finn_ -- sinä kai tarkotat? Luulekko että min' olisin
vuosikausia kasvattanut semmosta vintiötä kuin Tomia, tuntematta häntä
_nähdessäni_ junkkarin? Sehän justiin olis kaunista. Kas niin, tule
pois sängyn alta, Huck Finn!"
Minä tein niin. Mutta minusta tuntui olo vähän ilkeältä.
En koskaan ole nähnyt ihmistä, jonka pää olis ollut niin pyörällä kuin
Sally tädin tällä hetkellä; pait yhtä, nimittäin eno Silasta, kun hän
tuli sisään ja he kertoivat hälle kaikki. Hän tuli siitä ikääskuin vähä
humalaan eikä sitten koko päivänä näkynyt tietävän mistään, ja illalla
piti hän rukoushuoneessaan saarnan, joka saattoi hänet kuuluisaksi
koko maassa, sillä vanhinkaan ihminen maailmassa ei olis voinut sitä
ymmärtää. No, Polly täti kertoi heille kuka minä olin ja mistä olin
kotosin; ja minun täytyi kertoa missä pulassa min' olin, kun rouva
Phelps luuli minua Tom Sawyeriksi -- hän keskeytti minut siinä sanoen:
"ooh, sano sinä minua vain täti Sallyksi, rakas laps, siihenhän oon
tottunut jo" -- kun Sally täti luuli minua Tom Sawyeriksi, ja etten
minä muuta neuvoa tiennyt kuin olla Tomina, koska varsin hyvin tiesin,
ett'ei Tom sitä paheksuis, vaan päin vastoin tykkäis siitä, kun s'oli
niin salaperäistä ja oikeaa seikkailua hänen tyyliinsä. Ja sitten
kerroin, miten Tom oli olevinaan Sid, ja niin edespäin, kuten jo olen
tässä kirjottanut.
Ja Polly täti sanoi, että s'oli aivan totta mitä Tom oli kertonut, että
nimittäin fröökynä Watson oli testamentissaan antanut vapauden Jimille;
ja Tom Sawyer koiruudessaan oli pannut toimeen kaikki nuo joutavat
metkut ainoastaan vapauttaakseen neekerin, joka jo ennastaan oli vapaa!
No, ja sitten sanoi vielä Polly täti, että kun Sally täti kirjotti
hälle, että Tom ja _Sid_ olivat tulleet terveinä perille, hän arveli
itsekseen:
"Kas niin! Semmosta siitä tuli, kun annoin hänen lähteä matkaan ilman
ketään, jok' olis pitänyt häntä silmällä. Nyt täytyi minun lähteä
retustamaan jokea alas toistatuhatta virstaa nähdäkseni, mitä kujeita
tuo parantumaton poika vekkuli tällä kertaa harjottelis; enkä minä
tietysti koskaan saanut mitään vastausta kirjeisiinikään."
"Mutt' enhän min' oo saanut mitään kirjeitä sulta", sanoi Sally täti.
"Mitä! Minähän kirjotin sulle kaks kertaa kysyäkseni, mitä Herran
nimessä sinä tarkotit sillä, että Sid oli täällä."
"Soo, mutta min' en ole kirjeitäs saanut, rakas sisar."
Silloin kääntyi Polly täti ja sanoi vitkalleen ja hyvin ankarasti:
"Kuules sinä, Tom!"
"No -- mitä nyt taas?" sanoi Tom, ikääskuin suutuksissaan.
"Ja sitä sinä kysyt, sinä nenäkäs poika nulikka -- tänne kirjeet!"
"Mitkä kirjeet?"
"_Kirjeet_, sanon minä. Ja jos et heti paikalla anna niitä, niin kyllä
mä -- --"
"N'ovat minun kapsäkissäni -- usko, jos tahdot. Ja n'on ihan
samallaiset kuin silloin, kun otin ne ulos postista. Min' en oo niihin
katsonut, en oo niihin koskenut. Mutta minä tiesin, että niist' olis
vain harmia, ja aattelin, ett' eihän niill' ollut mitään kiirettä."
"Jaa-a, kyllä _sinä_ tarvitset semmosen selkäsaunan, että -- -- Ja minä
kirjotin myös että olin lähdössä tänne; luultavasti on hän -- --"
"Ei, se kirje tuli eilen; en ole sitä vielä lukenut, mutta mulla _on_
se kuitenkin."
Olisin pannut vetoa kaks dollaria, ett'ei hällä ollut sitä, mutta
tykkäsimpä paraaksi pitää leukaläpeni. Ja siks en hiiskunut mitään.
Viimeinen luku.
Tultuani kahden kesken Tomin kanssa, kysyin hältä, mikä oikeastaan oli
hänen tuumanaan karkauksen jälkeen -- mitä m'olis tehty, jos karkaus
olis käynyt niinkuin me aateltiin ja hän olis saanut vapaalle jalalle
neekerin, joka jo ennastaan oli vapaa? Ja hän sanoi tuumanneensa
päässään, että me, saatuamme Jimin turvaan, oltais kulettu pitkin jokea
lautalla ja jouduttu kaikellaisiin seikkailuihin, kunnes viimein olis
tultu joen suuhun asti. Vasta siellä olis Tom ilmottanut Jimille, että
hän ilman meitäkin oli vapaa mies, ja sitten oltais me matkustettu
kotiin höyrylaivassa ja eletty herroiksi, kaikki kolme; ja Tom olis
maksanut Jimille ajanhukasta ja kirjottanut kotiin ennakolta ja
tilannut kaikki seudun neekerit vastaanottamaan Jimiä soihtukululla ja
musiikilla, ja Jim olis ollut oikeana sankarina ja me myös. Mutta minun
mielestäni olit asiamme varsin hyvät nyt tämmösinäänkin.
No, Jim hän pääsi kahleistaan kuin tuulessa, ja kun Polly täti ja
Silas eno ja Sally täti kuulivat, kuinka hyvä hän oli ollut Tomille ja
miten hän oli auttanut tohtoria haavotetun pojan hoitamisessa, niin he
hyörivät hänen ympärillään kuin mitkäkin passaajat ja pitivät häntä
aivan liiankin hyvänä ja antoivat hänen syödä kaikellaisia tarpeettomia
herkkuja ja jättivät hänet loikomaan ja laiskottelemaan. Ja me otettiin
hänet huoneeseemme, ja sielläkös vasta pakina syntyi; ja Tom antoi
Jimille neljäkymmentä dollaria siitä hyvästä, kun oli ollut niin
kilttinä vankina meille, ja Jim hän tuli niin iloihinsa, ett'ei tiennyt
miten olla kuten elää. Hän sanoi:
"Kattos ny, Huck, mitä mä sanoin? -- mitä mä sanoin siellä Jacksonin
saarella? Enkö mä sanonu, että mull' oli karvanen rinta, ja mitä se
merkittee? Se merkittee, että minä vielä tuun rikkaaks maailmassa,
sanoin mä. Ja eikö s'oo käyny toteen ny? hä? Jaa, jaa, vanahat merkit
eivät petä, eiväppä piru vie petäkkään. Minä tiesin, että minusta vielä
tulis rikas mies, kunhan saisin elää, ja ny _oon_ mä rikas! Voi, voi
sentään!"
Ja Tom hän jutteli ja jutteli myös ja esitteli viimein, että me
kaikki kolme karattais täältä, jonakin yönä nyt pian, ja ostettais
matkatarpeet ja lähdettäis hakemaan seikkailuja Indiaanien Alueelle,
noin pariks viikoks; ja minä sanoin: "olkoon menneeks, mutta mull' ei
ole mitään rahoja matkatarpeisiin enkä luule saavani kotoakaan, sillä
isä ukko kai aikoja sitten on tullut takasin ja ottanut ne kaikki tyyni
laamanni Thatcherilta ja juonut ne viimeiseen penniin asti."
"Älä luulekkaan", sanoi Tom; "kaikki rahas on tallella -- kuus tuhatta
dollaria ja siitä yli; ja isääs ei ole kuulunut pitkiin aikoihin."
Silloin sanoi Jim, hyvin vakavasti:
"Sinun isäs ei tuu koskaan takasin ennään, Huck!"
"Mistä sen tiet, Jim?"
"Yhyrentekevää, Huck -- mutta hän ei tuu takasin ennää."
Minä en kuitenkaan päästänyt häntä; ja viimein hän sanoi:
"No, muistakko tuota tuppaa, ku kerran tuli ajelehtien jokkee alaspäin,
ja muistakko, miten siinä makas kuolleena muuan mies, jonka minä peitin
vaaterievulla; ja min' en antanu sinun kattoa häntä. Muistakko sen? No,
sinä saat olla huoleti rahoistas, sillä tuo kuollu mies oli isä ukkos
eikä kukkaan muu."
Tomin jalka on nyt kohta reilassa taas, ja tuota pyssynkuulaa, joka
kiskottiin siitä pois, kantaa hän kellonperissä oikean kellon sijasta
ja vetää sen alinomaa framille liivintaskustaan, katsoakseen mitä
mukamas kello on; ja nyt ei ole mulla enään mitään kirjottamista, ja
s'on turkkasen hyvä asia, se, sillä jos min' olisin tietänyt, mitä
vaivaa kirjan kokoon-rapsiminen ihmiselle tuottaa, niin minä totta
maarian en olis siihen hommaan ryhtynyt, ja kyllä _tämä_ on niinhyvin
ensimmäinen kuin viimeinenkin kerta, olkaa siitä huoleti. Mutta minä
luulen, että minun täytyy luiskahtaa täältä Indiaanien Alueelle ennen
muita, sillä Sally täti uhkaa ottaa minut "omaksi pojakseen", niinkuin
se mukamas olis mahdollista, ja ruveta minua sievistämään, ja mitään
semmosta minä en kestä. Olen saanut siitä kyllikseni ennen.
_Loppu_.
_Kunnioittamalla_, _Huck Finn_.
Viiteselitykset:
[1] Huck tarkoittaa _abolitionist'ia_ (sanasta abolition,
lakkauttaminen), jolla nimellä merkittiin neekeriorjuuden
lakkauttamisen harrastajia. Suomentajan muist.
[2] Tapettu kansan-raivossa. Suomentaja.
[3] The _dolphin_. Huck tarkoittaa _dauphin_, jolla nimityksellä
merkittiin Ranskan perintöprinssejä. Suoment.
[4] Parlez-vous français? = Puhutteko ranskaa? Suoment.
[5] Suomalaiselle lukijalle tulee kenties tässä erittäin huomauttaa
leikillisen tekijän joteskin pistävää pippuria, joka tajuttomasti ja
kieltoperäisesti tipahtelee Huck'in suusta neekeriorjuuden kannattajaan
maistettavaksi ja vielä räikeämpänä ilmenee edempänä kirjassa. Huck on
syntynyt ja kasvanut orjavaltioissa, vallitsevien lakien ja yleisen
mielipiteen kasvattina, lakien, mielipiteen, uskonnon ja hurskaiden
pappien, jotka kaikki leimasivat varkaaksi jokaista, joka auttoi
rääkättyä mustaa orja parkaa karkaamaan. Rehellisen Huckin rinnassa
piilee kuitenkin, syvälle kätkettynä, parempi laki, mielipide, uskonto
ja pappi, mutta niitä hän uskollisena kansalaisena pitää väärinä ja
taistelee kovasti niin sanoaksemme virallista "syntiänsä" vastaan.
Tekijän mestarillinen kuvaus hänen "paatumuksestaan" ja jäämisestään
"synnin tielle" edempänä tekstissä tekee erinomattain hauskan
vaikutuksen. Suoment. muist.
[6] Washington ja ranskalainen Lafayette, Amerikan vapaussodan
pääsankarit, ovat joka Amerikalaisen suussa, ja Huck pitää nähtävästi
heidän nimejään yleiskäsitteinä, aivankuin joka koskea sanottaisiin
Imatraksi. Suoment. muist.
[7] Bilgewater (väännös sanasta Bridgewater) = kölivesi, talkavesi,
pyörrevesi.
[8] Dauphin. [ransk. = kruununperillinen]
[9] David Garrick, kuuluisa englantilainen näyttelijä, k. v. 1779.
Suoment.
[10] Kujakauppala. A little onehorse town = pieni kaupunki, joss' on
ainoastaan yksi hevonen; ykshevos-kaupunki. Suoment.
[11] Amerikalainen puhuu englanninkieltä omituisella tavallaan, joka
äänenpainossa ja muutenkin huomattavasti eroaa Englannin puhetavasta,
melkein niinkuin Suomen ruotsi Ruotsin ruotsista. Suoment. muist.
[12] "Kuningas" ajaa takaa lainasanaa "_obsequies_" (= hautaus-menot
eli -seremoniat), mutta kompastuu kuulemaansa "_orgies_", jonka
merkitystä hän ei oikein tunne. Orgiat = hurjat juomingit. Suoment.
muist.
[13] Alkutekstissä: obseqvies. Suoment.
[14] Heinäkuun 4:s on Yhdysvaltain kansallispäivä, muistoksi Vapauden
julistamisesta sinä päivänä v. 1776. Suoment.
[15] The _Mayflower_; sen laivan nimi, jossa "Pyhät vaeltajat", joukko
sorrettuja puritaaneja Englannista, v. 1620 tulivat Pohjois-Amerikan
itärannalle ja laskivat perustuksen uudelle vapaalle yhteiskunnalle.
Suoment.