Esittää mainehikas Herra Kean,
Joka tässä roolissa on myrskyisellä menestyksellä esiintynyt
300 iltaa peräksyttäin _Pariisissa_!!!
_Huom!_ Sen johdosta, että herrat Garrick ja Kean
ovat sitoutuneet piakkoin esiintymään Euroopan etevimmissä
Hoviteatereissa, annetaan
_Ainoastaan tämä ainoa näytäntö_!
Sisäänpääsymaksu 25 centtiä. Lapset ja palvelusväki 10 centtiä.
Sitten me mentiin pasteerailemaan pitkin kaupunkia. S'oli tuskin muuta
kuin harakanpesä. Sekä kauppapuodit että muut talot olit melkein
kauttaaltaan vanhoja ränstyneitä puuhökkeleitä, jotk'eivät koskaan
liene maalia nähneet; ne ei olleet ees maassa kiinni, vaan seisoivat,
aivan kuin tuulentuvat ilmassa, kolmen neljän jalan korkuisten
paalujen päällä, jott'ei vesi pääsis sisään tulvan aikana. Talojen
ympärillä oli tavallisesti pienet puutarhat, mutta he eivät näkyneet
viljelevän niissä muuta kuin rikkaruohoa ja päivänkukkia ja tunkioita
ja vanhoja kenkäräjiä ja rikottuja pulloja ja vaaterepaleita ja muuta
romua ja roskaa. Aidat eli taketit niiden ympäri oli kokoon-pantu
kaikenkaltaisista erillaisista riu'uista ja laudanpalasista, joit' oli
naulattu kiinni milloin mitäkin, ja ne kallistuivat sekä sinne että
tänne; ja niiss' oli portit, jotka melkein kaikkialla riippuivat kiinni
ainoastaan yhdestä saranasta - ja se päälle päätteeksi tavallisesti oli
nahasta. Muutamat taketit oli olleet valkomaalissa kerran maailmassa,
-- herttua arveli Kristofferi Kolompuksen aikaan. Enimmäkseen näkyivät
siat asustelevan näissä puutarhoissa, ja paikka paikoin olivat ihmiset
ajamassa niitä ulos.
Kaikki kauppapuodit oli yhdellä kadulla. Niiden edustalla oli valkoset
telttikatot, ja niihin tankoihin, jotka kannattivat näitä kattoja,
ruukkasi maalaisväki sitoa hevosensa. Telttikattojen alla oli tyhjiä
pakkalaatikoita, ja näiden päällä istui päivät pitkin kaikellaisia
jätkiä roikkuen, jotka eivät tehneet tämän taivaallista; pureksivat
tupakkamälliä vain ja haukottelit ja syleksivät ja oikoilivat laiskoja
raajojaan -- mokomaakin mustalaisjoukkoa! Heillä oli useimmilla päässä
keltaset olkihatut, suuria kun sateenvarjot, mutta mitään takkia
heillä ei ollut eikä liiviäkään. He puhuttelit kaikki toinen toistaan
ristimänimellä -- Bill ja Buck ja Hank ja Joe ja Andy -- ja puhuivat
vitkalleen ja vähän nenästä ja käyttivät runsaasti kiroussanoja. Sitä
pait seisoi siellä yks retkale melkein kutakin telttatankoa kohden,
syhyttäen selkäänsä sitä vastaan, ja hän piti melkein aina käsiään
housuntaskuissa, pait milloin hän veti ne ulos leikatakseen itselleen
tai lainatakseen toiselta tupakkamällin. Jos rupes kuulemaan heidän
puhettansa, niin oli tämä melkein aina yhtä ja samaa, näin:
"Annappa mulle mälli, Hank."
"Mahotonta -- mullei oo ennää muuta ku yks. Pyyähän Billiltä."
Kenties antoi Bill hälle mällin; kenties hänkin valehteli sanoen,
ett'ei hällä mitään ollut. Muutamilla noista jätkistä ei koskaan
ole penniäkään, eikä edes tupakkamälliä, joka olis heidän omaansa.
He lainaavat kaikki tarpeensa -- sanovat toverille: "Kuules, Jack,
lainaappas mulle mälli, min' annoin vastikään viimeiseni Ben
Thompsonille" -- minkä hän tietysti valehtelee; mutta Jack kyllä
tietää, kenen kanssa hän on tekemisissä, ja vastaa:
"Vai niin, vai _sinäkö_ annoit hälle mällin? Sisares kissan isoäiti sen
antoi, kuuleks. Maksa mulle takasin kaikki ne mällit, ku jo oot saanu
multa lainaks, Lafe Buckner, niin kenties lainaan sulle uuestaan kaks
tynnöriä, saatpa ne päälle päätteeks ilman inträssittä."
"No, mutta mitä saakelia! _oonhan_ mä sulle maksanu takasin."
"Niin, oothan sä -- koko kuus mälliä. Sinä lainasit puotitupakkaa ja
maksoit takasin neekerinkalloilla."
Puotitupakka on tavallista purutupakkaa mustana, rasvaisena rullana,
mutta nämä junkkarit pureksivat enimmäkseen vain kierrettyjä
luonnollisia lehtiä. Kun he lainaavat mällin, niin he tavallisesti
eivät leikkaa sitä irti veitsellä, vaan iskevät siihen hampaansa ja
vetävät sitten käsillään rullasta, kunnes mälli lohkee -- ja silloin
sattuu usein, että tupakan omistaja katselee hyvin surumielisesti
jäännöstä, jonka hän saa takasin, ja sanoo ivallisesti:
"Kuules nyt, anna mulle _mälli_ ja piä sinä _rulla_."
Kaikki kadut ja kujat olit paljasta mutaa, ei mitään muuta kuin mutaa
-- ja tämä muta oli paksua ja mustaa kuin terva, ja _kaikkialla_ oli
sitä parin kolmen tuuman syvältä, mutta paikka paikoin lähes yhden
jalan. Röhkiviä sikoja lönkytti joka taholla. Kesken kaikkia tuli
rapanahkainen emäsika porsasparvineen nahjustaen pitkin katua ja
kallistui kyljelleen keskelle tietä, niin että ihmisten täytyi kiertää
sen ympäri, ja siinä se makasi ojennellen raajojaan ja ummistaen
silmänsä ja liipotellen korviansa, kaikkein porsasten sitä itarasti
imiessä ja sen itsensä näyttäessä tyytyväiseltä kuin olis sille
maksettu siitä päiväpalkkaa. Ja silloin huusi joku jätkä: "Vuss tuonne,
Musti, vuss! vuss!" ja pois karkasi imisä kirkuen hirveästi, koira tai
pari riippuen kummastakin korvasta ja kolme neljä tusinaa kintereissä.
Silloinkos tuli eloa jätkiin! He kohousivat varpailleen ja katsoivat
tuota jahtia jännistynein naamoin ja nauroivat sitä ja oikein nauttivat
melusta. Sitten he jälleen vaipuivat tavalliseen tylsyyteensä, kunnes
siellä syntyi joku koirainkähäkkä tai muuta senkaltaista. Ei mikään
saanut heitä niin hereille ja niin ihastuksiin kuin koiraintappelu --
pait kenties se, kun kaadettiin petroolia kulkukoiran karvoihin ja
sytytettiin se palamaan tai kun sidottiin läkkikastrulli semmoisen
raukan hännänpäähän ja annettiin sen juosta kunnes kaatui kuoliaana
maahan.
Joen puoleisessa kaupungin laidassa pistivät muutamat talot
takapuolineen jyrkän rannan yli ulos joelle, ja ne olit kovasti
koukistuneet ja mutkistuneet ja joka hetki romahtamaisillaan alas.
Niistä oli ihmiset muuttanut pois. Toisista taasen oli virta syönyt
jonkun nurkan alustan, joka sitten riippui ilmassa veden yllä; ja
niissä asui vielä ihmisiä, mutta s'oli vaarallista, sillä millä
hetkellä hyvänsä voi koko talon pituinen kaistale maata luhistua
kerrassaan irti. Toisinaan saattoi lohjeta neljäsosa virstan levyinen
rantavyöhyke ja vähitellen mureta jokeen yhden kesän kuluessa.
Semmoiset kaupungit kuin tämä saavat alinomaa peräytyä taakseppäin,
koska virta lakkaamatta jyrsii niiden alustaa.
Mitä pitemmälle päivää päästiin, sitä tiheämpään tuli kärryjä ja
hevosia kaduille, ja yhä niitä vain oli tulossa lisää. Maalaisilla
oli eväät muassa, ja he söivät niitä istuen ajopeleissään. Runsaasti
juotiin myös viinaa, ja minä näin kolme tappelua. Yhtäkkiä huusi joku:
"Kas tuossa tulloo Boggs ukko! -- tulloo kaupunkiin saa'akseen pikku
kuukaushumalansa -- kattokaas, pojat!"
Kaikki jätkät näkyi kovasti ihastuvan - luulin että h'olit tottuneet
pitämään pilkkapeliä Boggs paran kanssa. Muuan heistä sanoi:
"Kenenkähän suolet hän aikoo panna höyrymään tällä kertaa? Jos hän
olis passittanu hautaan kaikki ne, joita hän on uhannu viime parina
kymmenenä vuonna, niin olis hän tällä haavaa kuulusa mies."
Toinen hyvä sanoi: "Kumpahan ukko rahjus uhkais minua; silloin ei
tarvittis mun pelätä kuolemaa ainakaan tuhanteen vuoteen."
Samassa tuli Boggs ratsastaen täyttä nelistä hevosellaan ja ulvoen ja
kiljuen kuin indiaani. Nyt hän karjui:
"Tie auki! Boggs on sotaretkellä, ja ruumisarkkujen hinta tulloo
nousemaan."
Hän oli päissään ja horjui sinne tänne satulassaan. Kävi jo kuudetta
kymmentä, ja hänen naamansa punotti kovasti. Kaikki huusivat häntä ja
nauroivat ja haukkuivat häntä, ja hän haukkui heitä takasin ja sanoi:
"Oottakkahan vain, kyllähän teiänkin vuoronne tulloo, te sikopaimenet,
mutta mull'ei oo aikaa nyt, mull'on kiire -- min'oon tullu kurjaan
harakanpesäänne pannakseni vanhan översti Sherburnin suolet höyrymään;
'ens paistit, sitten lusikkaruoka', s'on minun sananlaskuni, se."
Nähtyään sattumalta siinä minutkin, ajoi hän täyttä laukkaa vastaani ja
huusi:
"Mistä sin'oot, poika nulikka? Ookko valmis kuolemaan?"
Sitten hän ratsasti poispäin. Minä ikääskuin vähän pelästyin, mutta
muuan mies sanoi:
"Älä oo milläskään. Hän ei tarkota mitään; on aina tolla viisin
olevinaan, kun on pöhnässä. S'on siivoin vanha hupakko koko
Arkansasissa, -- ei tee kirpun pahaa kellekkään, ei selvänä eikä
päissään."
Boggs ratsasti kaupungin isoimman puotitalon eteen ja painoi siinä alas
päätään, nähdäkseen telttakaton alle, ja karjasi sitten:
"Tuuppas ulos luolastas, Sherburn! Tuu ulos ja katto naamaan miestä,
jota oot puijannut petkuttanut. Tuus ulos nyt, niin saa'ahan huviksemme
nähä kun suoles höyryy!"
Siihen malliin hän jatkoi hetken aikaa, viskaten Sherburnille silmiin
kaikki haukkumanimet, mitkä sylky toi suuhun, ja koko katu oli täynnä
ihmisiä -- kuulemassa ja nauramassa ja meluamassa. Yht'äkkiä astui
talosta ulos vanhanpuoleinen pulska mies -- hän oli noin viidenkuudetta
ijältään ja paremmasti puettu kuin kukaan muu tässä kaupungissa -- ja
väkijoukko väistyi syrjälle molemmin puolin, jättääkseen hälle tien
auki. Hän katseli Boggsia hieman ja sanoi sitten hyvin tyyneesti ja
hitaasti:
"Kuules nyt, mies. Min' olen kyllästynyt tähän; mutta minä kestän sitä
kello yhteen asti. Kello yhteen asti, sanon mä, mutt'en kauvemmin;
muista se. Jos sinä sitten vielä kertaakaan aukaset suus, minua
herjatakses, niin syytä itseäs. Sinä voit paeta niin kauvas kuin
tahdot, minä sinut sittenkin löydän. Tiedä se!"
Samassa kääntyi hän kantapäällään ja meni sisään jälleen. Väkijoukko
oli käynyt hyvin vakavaksi; ei kukaan liikkunut paikaltaan eikä kukaan
nauranut enään. Boggs ratsasti poispäin haukkuen Sherburnia suun
täydeltä kadun päähän asti, ja pian hän palasi takasin ja asettui
taaskin talon eteen ja jatkoi herjauksiaan. Joukko miehiä tunkeutui
hänen ympärilleen, ja he kokivat saada häntä herkenemään, mutta
turhaan, hän ei tahtonut; he sanoivat hälle, että kello oli neljännestä
vailla yks ja että hänen nyt ainakin täytyi mennä kotiin -- heti
paikalla. Mutta hän ei ollut heitä kuulevinaan. Hän vain noitui ja
sadatteli tarmonsa takaa ja viskasi hattunsa kuraan ja ratsasti sen
yli, ja sitten hän jälleen läimähytti hevostaan ja ajoi katua alaspäin,
harmaat hiukset liehuen tuulessa. Toinen toisensa perästä koki
houkutella häntä alas hevosen selästä, voidakseen salpata hänet sisään
kunnes hän selvenis humalastaan; mutta kaikki turhaan -- hänen piti
kaikin mokomin laukata katua ylös taas haukkuakseen Sherburnia. Silloin
huusi joku:
"Menkää hakemaan hänen tytärtään! Joutukaa, tuokaa tyttö tänne;
toisinaan tottelee kurja mies häntä. Hän on ainoa, joka voi saa'a hänet
järkiinsä."
Siin' oli joku, joka juoksi hakemaan tyttöä. Minä menin kappaleen
matkaa katua alas ja jäin sinne seisomaan. Noin viiden tai kymmenen
minuutin kuluttua tuli Boggs taasen -- mutta nyt hän ei enään ollut
ratsahin. Hän tuli hoiperrellen kadun poikki minua kohti; ja hän oli
avopäin, ja kaksi hänen ystäväänsä piti häntä kainaloista ja joudutti
hänen kulkuaan. Nyt hän oli hiljaa ja näytti levottomalta eikä enää
vitkastellut tahallaan, vaan koki itsekkin pitää kiirettä minkä pystyi.
Silloin huusi joku:
"Boggs!"
Minä katsoin sinneppäin, josta ääni kuului. S'oli översti Sherburnin
ääni, ja hän seisoi jäykkänä keskellä katua, pistooli ojennetussa
oikeassa kädessään -- hän ei tähdännyt, vaan piti vain sen piipunsuuta
suunnattuna ylöspäin taivasta kohden. Samassa hetkessä tuli nuori
tyttö juosten sinneppäin, ja hänen kerallaan kaks miestä. Boggs ja ne
miehet, jotka häntä taluttivat, kääntyivät hetkeksi kuulemaan, kuka
häntä huusi, ja nähdessään pistoolin juoksivat miehet sivulle päin;
mutta samassa laskeutui pistooli vitkalleen, suu suoraan Boggsia
kohti ja molemmat hanat pänningissä. Boggs ojensi hätäisesti ylös
molemmat kätensä ja huusi: "Herra Jumala! Älkää ampuko!" Pang! pamahti
ensimmäinen laukaus, ja hän horjahti taakseppäin huitoen käsillään
ilmassa -- pang! pamahti toinen, ja hän keikahti takaperin maahan,
raskaasti kuin kanki ja kädet hajallaan. Nuorelta tytöltä pääsi
kimakka, surkea huuto, ja hän syöksähti siihen ja heittäytyi suulleen
isänsä yli itkien ja oiottaen: "Voi, hän on hänet tappanut, hän on
hänet tappanut!" Väkijoukko tunkeutui heidän ympärilleen -- ja he
tyrkkivät ja tuuppivat toinen toistaan, kurotellen niskojaan nähdäkseen
paremmin, ja ne, jotka olit sisäpuolella, lykkäsit toisia taakseppäin
ja huusivat: "Väistykää, väistykää! antakaa toki hänen hengittää, te
tolvanat!"
Översti Sherburn viskasi pois pistoolinsa, kääntyi ympäri kantapäillään
ja meni tiehensä, jäykkänä yhä kuin rautakanki.
He kantoivat Boggsin sisään pieneen apteekkiin, väkijoukon tukkiessa
päälle yhä ja melkein koko kaupungin heitä saattaessa; ja minä tyyräsin
sinne myöskin ja sain hyvän paikan ikkunan alla, josta voin nähdä
kaikki tyyni. He laskivat hänet lattialle ja panivat ison Raamatun
hänen päänsä alle, ja toisen Raamatun levittivät he avattuna hänen
rintansa päälle -- mutta ensiks repivät he auki hänen paitansa, ja
minä näin selvästi reiän, josta toinen kuula oli mennyt sisään. Hän
veti noin tusinan verran syviä, raskaita henkäyksiä, ja Raamattu hänen
rinnallaan kohosi vähän ylöspäin hänen vetäessä henkeä sisään, mutta
laskeutui taasen, kun hän puhalsi sitä ulos -- ja sitten lepäsi hän
aivan liikkumatta; hän oli kuollut. Sitten ottivat he pois siitä tytön
ja lähtivät viemään häntä kotiin, mutta surkeasti hän itki ja oiotti.
Hän oli ijältään noin kuudentoista ja turkkasen sievä ja soma katsella,
mutta kovin kalpea ja pelästynyt.
No, hetken päästä koko kujakauppala oli paikalla, ja he ahdistivat ja
tyrkkivät ja rutistivat siinä toisiaan aivan vimmatusti päästäkseen
ikkunaan kurkistelemaan, mutta ne, jotka jo olit siinä, eivät tahtoneet
väistyä, ja niinpä nuo takaa-tuuppijat alinomaa huusi: "No, ettekö
te jo oo kattoneet kylliksi, senkin tolvanat siellä? Mikä oikeus
_teill_'on seisoa siinä töllistämässä pitkin päivää ja estää muita
kattamasta. Ikkuna on niin hyvin meiän kuin teiänkin. Korjakkaa siitä
jo luunne, te retkaleet!"
Näytti jo siltä kuin olis tappelu ollut tulossa, ja koska minä en
tahtonut joutua tekemisiin heidän kanssaan, niin pujahin siitä tieheni.
Kadut oli täynnä väkeä, ja kaikki olivat he kovasti innoissaan.
Jokainen, jok' onnekseen oli nähnyt kun Boggs ammuttiin, ylpeili
siitä ja kertoi kielevästi millä viisin se tapahtui, ja kertojan
ympärillä tunkeili aina sakea joukko, kurotellen kaulojaan ja korvat
pystyssä kuunnellen. Muuan pitkä roikale mieheksi, jolla myös oli
pitkät hiukset ja iso valkea, pörröinen vilttihattu niskassa ja keppi
kädessä, merkitsi sen paikan maassa, missä Boggs oli seisonut, ja
samaten sen, missä Sherburn oli seisonut, ja ihmiset juoksivat hänen
perästään paikasta toiseen kuin lampaat ja katsoivat kovasti innoissaan
mitä hän teki, nyykyttäen tämän tästäkin päätään näyttääkseen, että
mukamas ymmärsivät hänen selityksensä, ja kumartuen vähän, kädet
reisillä, katsoakseen miten hän mittaili maata kepillään; ja sitten hän
asettui, suorana ja jäykkänä, ihan samalle paikalle, jossa Sherburn oli
seisonut, ja rypisteli kulmakarvojaan ankarasti ja veti hatun otsaansa
ja huusi "Boggs!" julmalla äänellä; ja sitten hän ojensi keppinsä
ikääskuin sillä ampuakseen ja sanoi "Pang!" -- horjahti pari askelta
takaperin, huusi taas "Pang!" ja keikahti kumoon kuin kanki. Kaikki,
jotka omin silmin olit nähneet murhan, sanoivat, että hän näytti sitä
mainiosti; juur sillä viisin oli se mukamas tapahtunut. Ja paikalla
veti kymmenkunta miestä pullot taskuistaan ja tarjos hälle kunnon
ryypyt.
No, yht'äkkiä sanoi siinä joku, että Sherburn oikeimmittain olis
paikalla "lynssattava." Ja tuskin oli se sanottu, kun he kaikki siihen
yksin suin suostuivat; ja koko joukkokunta ryntäsi matkaan huutaen kuin
hullut ja siepaten mukaansa jokaisen pyykkinuoran, joka sattui heidän
tielleen, hirttääkseen mukamas pitkittä mutkitta murhaajan.
Kahdeskolmatta luku.
Koko joukkue ponnisti katua ylös kohden Sherburnin taloa, huutaen ja
ulvoen ja kiljuen kuin pedot ja Intiaanit, ja siin' oli syrjäisen paras
mennä pois tieltä, joll'ei tahtonut joutua heidän jalkoihinsa ja tulla
poljetuksi mäsäksi. Sit' oli kamala katsoa. Lapset juoksivat edeltä,
kirkuen pahanpäiväisesti ja pyrkien pakoon; ja jokaisesta ikkunasta
pitkin matkaa kurkisti ulos naisten päitä, ja joka puussa istui
neekeripoikaa, ja joka puutarhan aidan takaa tuijotti nuoria miehiä
ja tyttöjä; mutta niin pian kuin rähisevä rynnäkkö-joukkue lähestyi
heitä, hajosivat he kuin pelästynyt varpusparvi ja piiloutuivat mikä
minnekkin. Useimmat vaimot ja tytöt itkeä porasivat, pelästyksissään
kovin.
Ryntäävä joukko kasaantui Sherburnin puutarhan aidan eteen ja sulloutui
siinä tiheästi yhteen; ja he huusivat ja melusivat niin hirveästi, että
minä tuskin voin kuulla omaa ajatustanikaan. Pihamaa aidan takana oli
vallan pieni, tuskin kahtakymmentä jalkaa leveä. Jotkut huusivat nyt:
"Murtakaa aita alas! Murtakaa aita alas!" Silloin kuului rytinää ja
ratinaa ja ritinää; aita kaatui kumoon, ja meluava joukko alkoi vyöryä
pihaan kuin pauhaava aalto.
Samassa astui Sherburn ulos pienen kuistinsa katolle, kakspiippuinen
pyssy kädessä, ja jäi siihen seisomaan tyynenä ja jäykkänä, sanomatta
sanaakaan. Melu taukosi, ja tuo ihmisaalto vetäytyi vähän taakseppäin.
Sherburn oli aivan ääneti, seisoi siinä vain kankeana ja katsoi heitä.
Hiljaisuus tuntui oikein kolkolta. Sherburn ikääskuin vain pyyhkäsi
tuota joukkoa tyynesti silmällään; ja kun hänen katseensa hetkeksi
iski kiinni johonkin, koki tämä tähystellä häntä terävästi takasin,
mutt' eipä sitä kauvan kestänytkään -- loihan pian silmänsä alas ja
näytti nolostuneelta. Kun tuota peliä oli kestänyt hetkisen, purskahti
Sherburn nauramaan, mutta se ei ollut sitä herttaista naurun sorttia,
vaan semmoista, joka tuntuu meille ikääskuin syötäis me hiekkaista
leipää.
Sitten puhui hän, vitkalleen ja ivallisesti:
"Vai niin, _tekö_ siis aijoitte minut lynssata? Minua totta maar
naurattaa. Kun aattelee että te uskaltaisitte käydä _miehen_ kimppuun!
Ha, ha, ha! Sentähden, että te olette kylliksi röyhkeät rääkkäämään
turvattomia nais-parkoja, jotka mieron-tiellään joutuvat tänne,
sentähden luulitte te rohkenevanne ahdistaa _miestä_. Vai miten? Mutt'
eihän _miehellä_ ole mitään pelkäämistä teiltä, vaikka teit' olis
kymmenen tuhatta -- ei ainakaan päivällä ja jos te ette pääse hänen
päälleen takaapäin. Eikös niin?
"Josko mä teidät tunnen? Minä tunnen teidät päästä kantapäähän.
Min' oon syntynyt ja kasvanut täällä Etelässä ja elänyt kauvan
Pohjois-valtioissa, niin että minä tiedän millaista kansa ylimalkain
on. Useimmat on pelkureita ja raukkoja. Pohjassa antavat he kenen
hyvänsä tallata itseään maahan ja menevät sitte kotiin rukoilemaan
itsilleen nöyrää mieltä kestääkseen sortoa. Ja täällä Etelässä on
tapahtunut, että yks ainoa mies, aivan yksinään, on keskellä päivää
pidättänyt koko vaunullisen tuommoisia raukkoja kuin te ja ryöstänyt
heidät paljaiksi. Teidän sanomalehtenne toitottavat alinomaa korviinne,
että te mukamas olette urhoollista kansaa, niin että te todellakin
luulette olevanne urhokkaampia kuin muut ihmiset -- ja yhtäkaikki
ootte te juur yhtä urhokkaat kaikki tyyni. Minkähän tähden teidän
valaoikeutenne eivät koskaan hirtätä murhaajia? Sentähden, että herrat
valatuomarit pelkäävät saavansa kuulan selkäänsä murhaajan ystäviltä --
pimeässä, niinkuin he vissisti saiskin.
"Siispä he myös aina vapauttavat; ja sitten joku _mies_, sata
maskeerattua pelkuria muassaan, menee yön aikana ja lynssaa
pahantekijän. Te, hyvät ystävät, ootte tehneet tyhmästi siinä, ett'ette
ottaneet jotain _miestä_ teitä johtamaan ja että tulette keskellä
päivää ja ilman maskitta naamoillanne. Yks miehen _puolikas_ teill'
on -- tuo Buck Harkness tuossa --, ja jos ei hän olis pannut teihin
vauhtia, niin ei olis tuumastanne tullut muuta kuin tuulenpieksemistä.
"Teitä ei haluttanut tulla tänne, s'on vissi se. Raukat semmoiset kuin
te eivät rakasta meteliä ja vaaroja. Mutta kun vain tuommonen miehen
_puolikas_, kuin Buck Harkness tuossa, rupee huutamaan: 'lynssataan
hänet! lynssataan hänet!' silloin häpeette te peräytymistä --
pelkäätte että nähtäis mitä te olette -- _pelkureita_ -- ja sentähden
elämöitsette te ja huudatte ja tartutte turvaksenne kiinni johtajanne
takinliepeeseen ja tulette rynnäten tänne ja kerskailette urotöistä,
joita aiotte tehdä. Minä halveksin semmoista moskaväkeä kuin te -- ja
armeijat on myös enimmäkseen moskaväkeä; sotamiehet eivät taistele
rohkeudella, joka olis _heissä_ syntynyttä, vaan rohkeudella, jonka
synnyttää heidän paljoutensa tai heidän upseerinsa. Mutta kaikkein
enimmin voin minä halveksia moskaväkeä, joita ei ole johtamassa _mies_.
Nyt kuulkaa, hyvät ystäväni, mitä _teidän_ tulee tehdä; -- pistäkää
siivosti häntä koipien väliin ja menkää kotiin. Jos te täyttä totta
tahdotte minut lynssata, niin tulkaa Herran tähden pimeässä, niinkuin
täällä Etelässä on tapana; ja muistakaa myös panna maskit naamoillenne,
ja ennen kaikkea: ottakaa _mies_ johtajaksi. _Nyt korjatkaa luunne_ --
ja ottakaa tuo miehen-puolikas mukaanne." Viimeiset sanat sanoessaan
oikasi hän pyssynsä ja veti hanan pänninkiin.
Koko joukkue peräytyi sukkelasti ja hajosi sitten joka haaralle kuin
pelästynyt kanaparvi, ja Buck Harkness pötki myöskin tiehensä toisten
perästä, näyttäen jokseenkin nolatulta. Minä tietysti olisin voinut
jäädä siihen, jos minua olis haluttanut, mutta minua ei haluttanut.
Minä menin sen sijaan sirkkus-teltalle ja kiertelin hetken aikaa
peräseinän puolella, kunnes vahtimies oli mennyt ohi, ja sitten
sukelsin sukkelasti sisään telttaseinän alta. Mulla kyllä oli
kahdenkymmenen dollarin kultakolikkoni ja vähän muutakin rahaa
taskussa, mutta minun mielestäni oli parasta säästää ne, sillä eihän
koskaan tiedä milloin sattuu tarvitsemaan rahaa, kun on poissa kotoaan
ja vieraiden ihmisten keskuudessa. Onhan aina hyvä olla huolellinen.
Minä kyllä kernaastikin pistouaan itselleni rahaa sirkkus-teaaterin
katsomiseen, jos ei muu neuvo auta; mutta turhaa tuhlaustahan olis
ollut panna ropojaan menemään tarpeettomasti.
S'oli oikein muhkea sirkkus, oikein priima sorttia, sanon mä.
S'on totta se, ett' oikein häikäisi silmiä, kun he kaikki tulit
ratsastaen sisään, parittain, herra ja hieno rouva vieretysten,
herrat alushousuissa vain ja alusröijyissä, ilman kengittä ja ilman
jalustimitta, ja kädet reisillä, niin turkkasen tyylikkäästi ja
notkeasti, ett' oikein -- heit' oli ainakin kakskymmentä -- ja jokainen
rouva oli sanomattoman korea koko kasvoiltaan ja täydellisesti kaunis,
kuin paraimmat patentti-rouvat mitä koskaan olen nähnyt, ja vaatteet
oli heillä päällä, jotka maksavat monta miljoonaa dollaria, ja niissä
oli suunnattoman kalliita jalokiviä ja helmiä ja päärlyjä sadottain.
Sitä kelpas katsoa, jumaliste, ja minä en vielä koko elinaikanani ole
mitään niin sakramenskatun fiiniä nähnyt. Ja sitten he toinen toisensa
perästä nousivat seisomaan hevosenselkään ja laukkasit sävysästi ja
somasti ja ikääskuin lainehtien ympäri ympyrän moneen kertaan; ja
herrat näyttivät niin hurmaavan komeilta ja pulskilta ja suorilta,
kun heidän päänsä tolla viisin helkkua hölkkyi ylös alas telttakaton
alla; ja rouvien ruusunpunaiset leningit liipottelit niin pehmeästi ja
luontevasti heidän lanteillaan, että heitä ilman liiottelematta voi
verrata kaikkein kauniimpiin parasolleihin.
Sitten rupesit he kaikki tanssimaan, potkasten ensiksi toisella,
sitten toisella jalalla ilmaan, samalla kun hevoset laukkasit yhä
parempaa vauhtia ja kallistuivat kallistumistaan; ja kehämestari käveli
ympäri keskellä kehää lätkähyttäen pitkällä piiskallaan ja huutaen
"hei! hei!" ja klowni eli hulluttelija juoksi hänen jälestään tehden
kaikellaista koirankuria. Yhtäkkiä päästivät he ohjakset käsistään, ja
kaikki rouvat nojasivat rystöset lanteilleen, ja kaikki herrat panit
käsivarret ristiin rinnoilleen, ja silloinkos hevosiin tuli vauhtia! Ja
sitten yhtäkkiä -- koko komea pataljoona hyppäsi alas kehään, ja kukin
kohdastaan teki niin sievän ja siistin kumarruksen, ett'en ikäpäivänä
ole senkaltaista nähnyt; ja sitten he juoksit tiehensä, ja ihmiset
taputtelit käsiään ja peuhasivat kuin pakanat.
No, siellä tehtiin sitten vielä mitä ihmeellisimpiä äksänpäksiä; ja
kaiken aikaa tuo klowni nauratti ihmisiä niin, ett' olivat pakahtua
siihen paikkaan. Kehämestari tuskin sai sanaa suustaan, ennenkun tuolla
hulluttelijalla oli valmiina mitä vikkelin vastaus; miten hän _voi_
keksiä nuo kaikki kokkapuheet ja sattuvat sanasutkaukset, ja niin
yhtäkkiä, sitä en minä kuolemaksenikaan saata ymmärtää. Minä en olis
keksinyt niitä, vaikk' olisin tuumannut pitkin päätäni koko vuoden. No,
yhtäkkiä alkoi muuan juopunut mies elämöidä ja pyrki päästä kehään;
hän mukamas myöskin tahtoi ratsastaa ja sanoi osaavansa sen konstin
yhtä hyvin kuin kukaan muu. He käskivät hänen tietää huutia, mutta hän
ei kuullut sillä korvalla, vaan rähisi vain kuin riivattu, ja koko
näytäntö taukosi tuokioksi. Silloin rupesit ihmiset häntä haukkumaan ja
tekemään hänestä pilkkaa, ja siitä hän raivostui ja alkoi riehua kuin
hullu, niin että muutkin suuttuivat ja toinen mies toisensa perästä
ryntäs ylös penkeiltä ja karkas kehään päin antaakseen hälle selkään,
huutaen: "Annetaan sille köniin! Heitetään ulos se roisto!" ja parilta
kolmelta naiselta pääsi hätähuutoja. Viimein piti kehämestari pienen
puheen ja sanoi toivovansa, ett'ei katsojat panis pahakseen tätä
häiriötä, ja jos mies lupais olla siivolla, niin sais hän ratsastaa,
jos luuli pysyvänsä hevosenselässä. Kaikki nauroivat, ja "hyvä"-huutoja
kuului, ja pöhnäinen mies kapusi todellakin hevosenselkään. Hevonen
rupesi heti rykäsemään ja nousemaan takajaloilleen ja pillastumaan,
ja kaks sirkkusmiestä tarttui sen ohjaksiin kokien sitä pidättää,
vetämällä minkä jaksoivat; humalainen hurjapää riippui käsillään sen
niskassa, ja hänen koipensa huitoivat ilmassa, ja koko kansajoukko
kohosi seisomaan paikoiltaan nauraen niin että vesi tuli heille
silmiin. Ja viimein, huolimatta noiden miesten ponnistuksista, repäsi
hevonen itsensä irti ja kiiti pitkin pyöreää rataa kuin tuuli, ja yhä
vain tuo hullu riippui sen kaulasta kiinni, viruen välin toisella,
välin toisella jalallaan maassa, ja ihmiset elämöivät ja nauroivat
kuin toiset hullut. Minun mielestäni se ei enää ollut mitään naurun
asiaa, vaan päin vastoin tuo jo oli oikein kamalaa nähdä. Mutta
yhtäkkiä onnistui hän kämpimään ylös taas ja istui pystyssä ja sai
ohjakset käsiinsä, vaikka hän vielä horjui sinne tänne; ja nyt hän
kaikkein hämmästykseksi, ketterästi kuin apina, hypähti seisomaan
hevosenselässä, suorana kuin kanki, vaikka hevonen juoksi täyttä
laukkaa. Siinä seisoi hän jäykkänä ja varmana, kuin ei olis ollut
päissään ijässään -- ja sitten hän alkoi riisua vaatteet päältään,
viskellen niitä ympärilleen niin sakeasti, ett' oikein ilma ikääskuin
musteni, ja yhteensä heitti hän sillä viisin päältään seitsemäntoista
nuttua. Sitten seisoi hän siinä solakkana, pulskana ja komeana kuin
perintöprinssi ja puettuna mitä paraimpaan ja loistavimpaan pukuun,
ja hän antoi hevoselle läimäyksen siistillä piiskallaan, niin että
se surisi ympäri kuin villikissa -- ja viimein hän äkkiarvaamatta
hyppäsi alas ja teki pulskan kumarruksen katsojille ja pyörähti pois
pukuhuoneeseen, ja kaikki ihmiset oikein ulvoivat ihastuksesta ja
ihmetyksestä.
Nyt huomasi kehämestarikin, miten tuo vekkuli mieheksi oli vetänyt
häntä nenästä, ja hän häpesi surkeasti; en ole koskaan nähnyt niin
nolattua ihmistä. S'oli muuan hänen omia miehiään! Hän oli keksinyt
tuon kepposen aivan omasta päästään, hiiskumatta sanaakaan muille.
Minä häpesin kyllä pässinpäätäni, kun olin antanut narrata itseäni
niin, mutta kehämestarin housuissa en olis tahtonut olla tuhannesta
dollaristakaan. Niin no, s'oli kerrassaan hyvä sirkkus. _Voihan_
niitä tosin löytyä parempiakin maailmassa, mutta minä ainakaan en ole
muhkeampaa nähnyt. S'oli kaikissa tapauksissa kylliks hyvä _minulle_,
ja min' aion mennä sitä katsomaan miss' ikinä sen tapaan.
No, illemmalla oli _meillä_ näytäntömme; mutta sinne ei tullut muuta
kuin noin tusinan täysi ihmisiä, niin että me töin tuskin kyettiin
maksamaan kulut. Ja päälle päätteeksi nauroivat he ilkeästi kaiken
aikaa, ja se suututti kovasti herttuaa; ja kaikki lähtivät he tiehensä
ennen näytännön loppua, pait eräs poika ei, jok' oli nukahtanut.
Herttua sanoi, että nuo Arkansasin moukat olit liian tyhmiä mukamas
ymmärtääkseen Shakespearea; turhaa oli heittää semmoisia helmiä
semmoisille sioille, sanoi hän. Niille sopis vain kaikkein krouvimmat
kometiiat, meinasi hän, tavalliset markkinahuvit. Mutta hän arveli
kyllä keksivänsä jotain, joka vetelis; ja seuraavana aamuna hankki
hän itselleen muutamia isoja paperiarkkia ja vähän mustaa väriä ja
maalasi muutamia kuulutuksia, jotka hän sitten liisteröi sinne tänne
talonnurkkiin. Näin seisoi näissä kuulutuksissa:
_ILLANVIETTOA RAASTUVANSALISSA_!
Ainoastaan 3 iltamaa!
_Maailman mainiot näyttelijät_
DAVID GARRICK NUOREMPI!
ja
EDMUND KEAN VANHEMPI!
_Lontoon ja Euroopan mannermaan Teatereista_,
antavat
Pöyristyttävän Murhenäytelmän:
KUNINKAAN KAMELEONTTI
eli
KUNINKAALLINEN KUMMITUS!!!
Pääsymaksu 50 centtiä.
Sitten oli paperin alareunassa kaikkein isoimmilla kirjaimilla näin:
Huom.! Naisilta ja Lapsilta on pääsy kielletty. Huom.!
"Kas niin", sanoi herttua, "jos tämä ei vetele, niin minä en tunne
Arkansaan kunnon kansaa."