"Joo, minä tuumasin sillä pittää lystiä pikkusen, mutta sitte näin mä

semmosta unta, että mun piti antaa ne yhyrelle neekerille, jonka nimi

oli Balum -- niin, ne haukkuu häntä kylän kesken Pöllö-Balumiksi, sillä

ompahan ikääsku vähän yksinkertanen, mies parka. Mutta häll'on hyvä

lykky, sitä sannoo kaikki; ja minä näin, että mull'oli hiton huono

lykky. No, minä näin siinä unessa, että jos Balum sais ne kymmenen

centtiä, niin minä voittasin niillä paljon. No, Balum otti rahat, ja

sitte kuuli hän sunnuntaina kirkossa, kun pappi sano, että joka antaa

köyhille, hän lainaa Herralle ja saapi satakertasesti takasin. Ja

paikalla pistää Pöllö-Balum minun kymmenen centtiäni haaviin ja istuu

sitte orottamaan mitä siitä lähtis."

"No, mitä siitä lähti, Jim?"

"Mitäkö siitä lähti? Ei niin mittään, ei yhtään penniä. Rahani oli

mennyttä kalua, eikä Pöllö-Balumkaan saanu eres mit'oli pannu. Johan

nyt! Ja minä en, piru vie, ennää lainaa pois rahojani sillä viisin.

Tuo pappi ei kelepaa takaukseen; hän on petkuttaja. Olisin eres saanu

takasin kymmenen centtini, ilman inträssii. Mutta sinne meni jumaliste

koko pääomakin."

"No, no, Jim. Eihän siitä nyt mitään. Tiedäthän että kuitenkin kerran

maailmassa tulet rikkaaks, jos saat elää kaikkine karvoines."

"No niin. Ja oikeimmittee oonkin minä upporikas nyt jo. Onhan, nääkkös,

mulla nyt omana tää ruumiini ja sieluni, ja niiren hinta on kahareksan

sattaa dollaria. Kumpahan mulla vain olis ne selevässä rahassa! En

parempaa pyytäskään."

Yhdeksäs luku.

Olin saanut päähäni, että meidän piti mennä katsomaan muuatta paikkaa

keskellä saarta, jonka olin löytänyt retkeillessäni siellä ympäri. No,

me mentiinkin nyt, eikä siinä kauvan viipynyt ennenkun olimme perillä,

sillä olihan koko saari ainoastaan kolme virstaa pitkä ja puoli virstaa

leveä.

Siin'oli pitkällainen vuoriselänne, noin neljäkymmentä jalkaa korkea,

luulen mä. Meill'oli täysi työ päästä sinne ylös, sillä noustava rinne

oli hyvin jyrkkä ja pensaikko niin turkkasen tiheää. Me tallusteltiin

ja kavuttiin siellä kaikkialla, ja miten olikaan, tuli yhtäkkiä eteemme

isollainen luola lähellä korkeinta kohtaa ja sillä kyljellä, joka antaa

Illinoisin puolelle. Luola oli niin suuri kuin pari tavallista huonetta

yhdessä jonossa ja niin korkea, että Jim voi seisoa aivan pystyssä

siellä sisässä. Siell'oli viileä olla. Ja Jim tahtoi, että me heti

laahattais kaikki kapineemme sinne sisään, mutta siitä en minä oikein

tykännyt, sillä tuo kapuaminen ees takasin, jyrkkää rinnettä ylös ja

alas, kävis kaikkea muuta kuin hauskaksi.

Mutta Jim piti puoltaan myöskin ja sanoi, että jos meill'olis kanooti

kätkettynä hyvään paikkaan ja kaikki kapineemme luolassa, niin voitais

me pötkiä sinne piiloon, jos joku sattuis tulemaan saarelle, ja heidän

olis mahdoton meitä löytää, jos ei heillä kenties sattuis olemaan

verikoiria. Ja sitä pait hän sanoi, että olithan mukamas pienet linnut

sanoneet että pian rupeis satamaan, ja tahdoinko minä nyt, kysyi hän,

että kaikki kauskumme kastuisivat.

No, enhän sitä tahtonut, ja me mentiin takasin ja soudettiin kanooti

luolan kohdalle ja kannettiin laahattiin kaikki kauskumme luolaan.

Sitten nuuskimme sopivan paikan rannasta läheltä luolaa ja kätkimme

siihen kanootin, pajupensaiden peittoon. Ja sitten me haettiin

kalakoukut ja saatiin vähän kaloja. Panimme sitten ulos koukut taas ja

rupesimme laittamaan päivällistä.

Luolan suu oli niin iso, että siit'olis mahtunut läpi suuri

rankkitynnyri, ja oven sisäpuolella vähän syrjään päin oli isohko

laattakivi, joka oli aivan omiaan tulensijaksi. Siihen teimmekin tulen

ja rupesimme keittämään päivällisruokaa.

Me levitettiin sitten vilttimme pöytäliinaksi ja matoksi samalla

kertaa ja söimme ruokamme hyvällä maulla. Sitten ladottiin me kaikki

muut kauskut ja kapineet luolan perukkaan. Vähän ajan päästä rupesi

yhtäkkiä pimenemään ja sitten jyrisemään ja salamoimaan; linnut olit

olleet aivan oikeassa. Samassa alkoi myöskin sataa kuin kaatamalla, ja

tuuli vinkui ja ulvoi kuin tuomiopäivänä. S'oli vasta rajuilmaa, oikein

priima sorttia. Toisinaan oli niin pimeätä, että koko maailma luolaa

ulkopuolella näytti sini-mustalta; ja sade tulvasi alas niin paksuna,

että puut vähän matkan päästä tuntuivat harmailta kuin lukinverkot; ja

tuon tuostakin tuli vihuri vinkuen, joka painoi puut alaspäin, niin

että lehtien vaalea takapuoli tuli näkyviin; ja pian perästäpäin puski

läpi avaruuden oikea ilmanhalkasija, joka saattoi puut huiskuttamaan

oksiaan kuin hullut; ja sitten, justiin kun oli pimeintä ja mustinta,

-- _sh!_ -- tuli leimaus loistaen kuin olis aurinko haljennut, ja me

nähtiin sen häikäsevässä valossa, miten puunlatvat monen sadan kyynärän

päässä kumartuivat maahan päin; ja sitten tuli yhtäkkiä pilkkosen pimeä

taas ja ukkonen jyrähti niin, ett'olis luullut koko maailman räjähtävän

ilmaan, ja sitten -- bom, bombeli, bombeli, bombeli -- ylimmästä

taivaasta alaspäin maapallon alapuolelle asti, aivan kuin rullataan

tyhjiä tynnyreitä alas pitkiä, kaikuvia rappusia myöten.

"Tääll'on meidän hyvä olla, Jim; eikös niin?" sanoin minä. "En vaihtais

tätä paikkaa mihinkään. Annappa tänne vähän kalaa vielä ja palanen

ohraleipää."

"Niin, niin, sinä et olis täällä nyt, jos ei vanahaa Jimiä olis ollu.

Sinä olisit tuolla alahalla mettässä iliman päivällistä ja läpimärkänä,

jos olis käyny sinun nokkas mukkaan. Poikalinnut ne tietää ne millon

ruppee satamaan. Vai mitä?"

Vesi nousi ja nousi vain vielä kymmenen ja pari päivää, kunnes se

viimein tulvaili yli joen äyräitten, ja niin hyvin saaressa kuin

Illinoisin puolella oli kolme neljä jalkaa vettä kaikilla alavilla

paikoilla. Missourin puolella oli ranta niin korkea, ett'ei tulva

päässyt paisumaan sen yli.

Siihen aikaan soudeltiin me huviksemme kanootillamme ristin rastin

saarella. Metsässä siellä oli niin vilposta ja varjosaa, vaikka

aurinko olis kuinka paahtanut ulkopuolella. Me kierreltiin sinne tänne

puiden välissä, ja paikka paikoin oli viiniköynnöksiä niin tiheässä,

että meidän täytyi palata takasin ja mennä toista tietä. Joka vanhan

alaspainuneen puun päällä istua kökötti kaniineja tai kiemurteli

käärmeitä tai muita semmoisia itikoita; ja kun saari oli ollut tulvan

alla pari päivää, kävi ne niin kesyiksi, nälissään kun olivat, ett'

olis voinut pyydystää niitä käsin, jos halutti. Koko vuoriselkä, jossa

luolamme piileskeli, oli niitä aivan täynnään. Niist' olis tuota pikaa

saanut kelpo kokoelman ulkomaan eläimiä, näytettäväks markkinoilla.

Mutta me ei niistä piitattu.

Sen sijaan saimme me muuanna yönä kelpo kokoelman muhkeita

kuusilankkuja. S'oli kakstoista jalkaa leveä ja noin viis-, kuustoista

jalkaa pitkä lautta, jonka ylin kohta oli kuus seitsemän tuumaa veden

yli. N'oli paksuja ja sileitä lankkuja. Myös nähtiin me toisinaan

sahapuita menevän ohi päivän valossakin, mutta me annettiin niiden

mennä; me ei oikein tahdottu näyttää itseämme päivän valossa.

Eräänä toisena yönä, kun me oltiin saaren yläniemen päässä, juur

ennen aamunkoittoa, tuli länsipuolella ajelehtien kokonainen,

kaksikerroksinen hirsitalo. S'oli aivan eheä, vaikka joteskin

kallellaan. Me soudettiin sinne ja ryömittiin sisään muutamasta

avoimesta ikkunasta. Mutt' oli niin pimeä vielä, ett'emme juur mitään

nähneet. Siispä panimme kiinni kanootin, ja me istuttiin siihen

odottamaan.

No, me tultiin saaren alaniemen kohdalle, ja silloin rupes päivä

valkenemaan. Me katsottiin sisään ikkunasta ja voimme nähdä yhden

sängyn ja pöydän ja kaks vanhaa tuolia ja koko joukon kauskua sikin

sokin lattialla; ja seinässä riippui vähän vaatteita. Perimmäisessä

nurkassa makasi muuan möhkäle, joka näytti miehen ruumiilta. Jim huusi

"Halloo! Kuka siell'on?"

Mutta se ei liikahtanutkaan. Silloin hallooasin minä; mutta turhaan.

Jim sanoi nyt:

"Tuo mies ei nuku -- hän on kuollu. Oo sinä tässä -- minä meen

kattomaan."

Hän meni sinne ja kumartui alas ja katseli miestä tarkasti hetken

aikaa. Sitten sanoi hän:

"Niin, niin -- s'on kuollu mies, ja ihka alasti on hän myös. Hänt'on

ammuttu selekään. Lie ollu kuolluna pari kolome päivää. Tuu sissään

sinä, Huck, mutt' älä katto häntä naamaan -- hän näyttää niin

sikamaiselta."

No, eihän mun haluttanutkaan häntä katsoa. Jim heitti hänen päälleen

muutamia vanhoja ryysyjä, mutta hänen ei olis tarvinnut sitä

tehdä; minä en katsonut sinneppäinkään. Siell'oli huiskin haiskin

pitkin lattiaa koko joukko vanhoja likaisia pelikorttia ja vanhoja

viinapulloja ja pari naamaria mustasta verasta. Ja seinät oli täynnä

mitä kömpelöimpiä, hiilellä piirreltyjä kuvia ja sanoja. Mutta seinässä

riippui myös kaksi vanhaa likaista karttuuni-leninkiä ja naispäähine

ja vähän naisten alusvaatteita ja vähän miesten vaatteitakin. Me

kannettiin kaikki tyyni kanootiin; saattaishan niistä vielä olla jotain

hyötyä. Lattialla makasi vanha kirjava olkihattu; sen otin minä myös.

Ja yhdessä pullossa oli vähän maitoa ja sen suussa tutti, semmonen

josta ruukataan imettää kapalolapsia. Olisimme ottaneet pullon, mutta

s'oli rikki ja halkesi kahtia, kun siihen koskimme. Myöskin oli

siellä yhdessä nurkassa vanha arkku ja vanha ränstynyt karvakapsäkki.

N'oli auki, mutta niiss'ei ollut muuta kuin arvotonta romua. Päättäen

sekasotkusta, jossa kaikki siellä venyi, niin olivat ihmiset pitäneet

kovaa kiirettä sieltä lähteissään, katsomatta sen tarkemmin mitä

ottivat mukaansa, mitä ei.

Me löysimme vielä vanhan tinalyhdyn ja varrettoman lihaveitsen ja uuden

kaksteräisen puukon ja vähän talikynttilöitä ja kynttilänjalan tinasta

ja tinapikarin ja vanhan sänkypeiton ja pussin, joss'oli lankaa,

silmäneuloja ja vaksia ja nuppineuloja. Ja sitte vielä kirveen ja vähän

nauloja ja pitkän-siiman koukkuineen ja kääryn pukinnahkoja ja koiran

kaulavyön ja hevosenkengän ja muutamia tyhjiä lääkepulloja; ja juur

kun me oltiin menossa, löysin minä varsin hyvän kamman ja Jim vanhan

viulunjousen ja puujalan. Siinä ei ollut remeliä, mutta muuten s'oli

hyvä jalka, vaikka liian pitkä mulle ja liian lyhyt Jimille, ja me ei

löydetty sen paria, vaikka haimme joka paikasta.

Niinkuin näette, oli meidän saaliimme siis sinä siunattuna aamuna

ylimalkain hyvin runsas. Kun me oltiin poislähössä, venyttiin me jo

puoli virstaa saaren alapuolella, ja silloin oli jo melkein valoisa

päivä, niin että minä annoin Jimin panna maata kanootin pohjalle ja

viskasin hänen päällensä sänkypeiton; sillä jos hän olis istunut naama

paljaana veneessä, olis kuka hyvänsä tuntenut hänet neekeriksi ja

meidän hauska elämämme kenties ollut lopussa. Minä meloin Illinoisin

puolelle, ja sitä tehdessäni ajoi meitä virta kappaleen matkaa

alaspäin. Mutta sitten pääsin suvantoon rannassa ja hiivin siinä

varovaisesti eteenpäin. En nähnyt yhtään ihmistä, ja me tultiin ihka

eheänä kotiin.

Kymmenes luku.

Syötyämme aamiaista, rupesin minä pakisemaan tuosta kuolleesta miehestä

ja mietiskelemään miten hän oli tullut murhatuksi ja jätetyksi tuolla

viisin tuuliajolle; mutta Jimiä ei maittanut mikään pakina asiasta. Hän

sanoi että se tuottaa pahaa lykkyä, kun puhutaan kuolleista; ja sitä

paitsi voi pistää heidän päähänsä tulla kummittelemaan, sanoi hän; ja

erittäinkin on ruumiilla, jok'ei ole tullut haudatuksi, suuri taipumus

kummittelemaan -- paljon enemmän kuin sillä, jok'on saanut kunniallisen

hautauksen ja voi paksusti. Niin meinasi Jim, ja se oli minunkin

mielestäni hyvin uskottavaa. Senpätähden en hiiskunutkaan enää mitään;

mutta min'en voinut olla asiaa ajattelematta, ja minä tuumasin sinne ja

tänne, kuka tuon raukan oli ampunut ja mitä varten s'oli tehty.

No, mutta sitten me syynättiin saaliimme ja nuuskittiin kaikki taskut

vaatteista. Ja mitäs ollakkaan! Viimein löytyi, kun löytyikin, koko

kahdeksan dollaria hopeassa vanhan palttoon vuorista, johon ne oli

ommeltu. Jim sanoi että talonväki tuossa talossa varmaankin oli

varastanut tuon nutun, sillä jos he olisivat tienneet että siin'oli

rahaa, eivät olis sitä jättäneet sillä viisin. Minä arvelin, että

palttoo kenties oli ollut tuon murhatun oma, mutta Jim ei ollut

kuulevinaan sillä korvalla. Silloin sanoin minä:

"Sinä puhut alinomaa onnettomuudesta ja pahoista merkeistä; mutta

aatteleppas mitä sinä sanoit toispäivänä, kun minä tulin kotiin tuo

käärmeennahka kädessäni, jonk'olin löytänyt vuorenharjulta. Sinähän

sopotit, ett'oli mitä onnettominta maailmassa koskea käärmeennahkaan

käsillään. No, mitenkäs kävi sen kovan onnen? Täss'on meillä nyt kaikki

nämä tavarat ja kahdeksan dollaria kaupan päälle. Minä puolestani

soisin, että meill'olis senkaltainen paha lykky jok'ikinen päivä."

"Älä huua 'hoi' ennenkus oot ojan yli, poikaseni. Lopussa kiitos

seisoo, poikaseni. Se tulloo vielä. Muista mitä mä sanon -- se tulloo

vielä."

Ja se tulikin. S'oli tiistaipäivä, kun me puhuttiin asiasta. No,

perjantaina sitten iltapäivällä maattiin me ruohossa vuoren harjalla,

ja meiltä loppui tupakka. Minä menin luolaan noutamaan uutta ja näin

siellä ihmeekseni kalkkakäärmeen. Minä löin sen kuoliaaksi kepillä ja

panin sen sitten pahusillani Jimin makuuviltin päälle, luonnolliseen

tällinkiin, niin että se näytti elävältä; siitä syntyis vähän kuria

Jimin maata mennessä. No, illan tullen olin unohtanut koko käärmejutun,

ja kun Jim paiskautui viltilleen samassa kun minä vedin valkeaa, oli

kalkkakäärmeen kumppali paikalla ja puri häntä.

Hän syöksähti tietysti hurjasti huutaen ylös, ja heti kun olin

saanut kynttilän syttymään, oli tuo liettävä itikka käppyrässä taas

ja valmiina uuteen hyökkäykseen. Tuossa paikassa iskin minä sitä

kepilläni, että se kuoli, ja Jim tempasi isä ukkoni viinaleilin

ja kaasi kurkkuunsa viinaa kuin vettä; sillä viina kuolettaa

käärmeenmyrkyn, kuten tiedätten. Hän oli avojaloin, ja käärme oli

purrut häntä kantapäähän. S'oli kaikki minun syyni, kun mä hölmö

en muistanut että mihin ikinä paneekin tapetun kalkkakäärmeen, sen

kumppali aina tulee ja menee käppyrään sen viereen. Jim sanoi mulle,

että mun piti hakata itikalta pää poikki ja heittää se menemään ja

sitten nylkeä ruumis ja paistaa siitä palanen. Sen tein, ja hän söi

sen suuhunsa sanoen, että se auttais hänen paranemistaan. Myöskin piti

minun repiä kalkka irti ja sitoa se hänen nilkkansa ympäri; s'oli sekin

hyvä konsti, sanoi hän. Sitten luiskahin mä ulos ja lennätin käärmeet

kauvas pensaikkoon; enkä totta puhuakseni juuri toivonut, että Jim sais

tietää mikä osa mulla oli ollut tässä leikissä.

Jim, hän imi ja imi vain viinaleiliä minkä jaksoi, ja tuon tuostakin

tuli hän ikääskuin vähän hulluksi ja hyppeli ympäri ja ulvoi, mutta

taas vähän toinnuttuaan kävi hän jälleen isäni leilin kimppuun. Hänen

jalkansa ja säärensä ajettui pahanpäiväisen paksuksi, mutta sitten hän

yhtäkkiä oli sikapäissään ja nukkui ja näkyi pian voivan aika paksusti.

Mutta mitä minuun tulee, niin ottelisin minä ennen jättiläiskäärmeenkin

kanssa kuin vaarin viinaleilin.

Jim makasi neljä yötä ja päivää. Mutta sitten ajettuma aleni, ja hän

toipui jälleen. Minä aattelin itsekseni, ett'en ikinä enää kävis

käpälineni mihinkään käärmeennahkaan, kun nyt omin silmin olin

nähnyt mitä siitä voi lähteä. Jim mahtaili ja sanoi toivovansa että

minä häntä tästä lähin uskoisin. Ja hän sanoi myös, että kajoominen

käärmeennahkaan olis niin surkean onnetonta, että me kenties ei

laisinkaan olis päästy asiasta tällä. Hän sanoi, että hän tuhat kertaa

ennemmin katsois uutta kuuta vasemman olkapäänsä yli kuin koskis

hyppysilläänkään käärmeennahkaan. Ja minä olin jumaliste melkein samaa

mieltä kuin hän, vaikka tietäähän sen joka lapsikin, ett'ei mitään

onnettomampaa ja typerämpää ole kuin katsoa uutta kuuta vasemman

olkapäänsä yli. Vanha Hank Bunker teki sitä kerran, aivan uhallaan,

ja kerskaili vielä tekoaan. Mutta mitens kävi? Tuskin kahta vuotta

oli siitä uhkatyöstä kulunut, kun hän eräänä päivänä oli päissään ja

kiipes kirkontorniin ja putos sieltä alas, että romahti, ja meni maahan

kopsahtaessaan aivan mäsäksi ja niin litteäksi, ett'ei häntä sitten

pantukkaan tavalliseen ruumisarkkuun, vaan kahden vanhan riihenoven

väliin, ja sillä viisin hän haudattiin. Minä en sitä nähnyt, mutta isä

ukko sen mulle kertoi. Ja kaikki tuo kurjuus tuli yksistään siitä,

että miesparka tyhmyydessään oli katsellut uutta kuuta tuolla viisin,

vasemman olkapäänsä yli. Sehän on selvää.

No, päivä meni toisensa perään, ja jokivesi vetäytyi jälleen vanhain

partaittensa väliin. Silloin panimme me eräänä päivänä syötiksi

tuommoiseen suureen kalakoukkuun nyljetyn kaniinin ja laskimme ulos

pyydyksen. Ja voi mitä me saatiin! Siihen tuli kissakala niin suuri

kuin roteva mies; s'oli kuus jalkaa kaks tuumaa pitkä ja painoi

kolmatta sataa naulaa. Sen mahassa oli jos jotakin, muun muassa

messinkinappi ja iso pyöreä pallo ja kaikellaista romua. Tuon pallon

avasimme me kirveellä, ja siinä oli sisässä sukkula. Jim sanoi että

kalalla oli ollut se mahassaan jo kauvan aikaa ja että se sukkulan

puolalangasta oli kutonut pallon koko sukkulan ympäri. Minä luulen

että s'oli suurin kala mitä koskaan on saatu Missisippistä, ja Jim

sanoi myös, ett'ei hän ikinä ollut mokomaa nähnyt. Siit'olis saanut

aika hinnan kaupungissa. Niitä kaupitaan siellä karjatorilla. Liha on

valkoista kuin lumi ja mäti aivan mainiota. Mutta meidän ei nyt sopinut

ruveta kalakauppiaiksi.

Tänkaltaisista saaliista huolimatta rupesi aika minusta tuntumaan

vähän ykstoikkoiselta ja ikävältä ja minä kaipasin vaihtelua. Sanoin

Jimille että minun halutti pujahtaa pikimmältäni kylässä; olis hauska

nähdä miten siellä elettiin. Jimkin mieltyi siihen tuumaan, mutta

hän sanoi ett'oli paras odottaa kunnes tulis pimeä ja että minun

piti pitää silmäni auki. Sitten funteerasi hän hetken aikaa ja sanoi

viimein: eikö kävis laatuun että minä pukisin päälleni vähän noita

vanhoja naisvaatteita ja olisin olevinani tyttönä? -- No, sepä taas

minun mielestäni vallan mainio vehke. Ja niin me vähän lyhennettiin

yhtä leninkiä, ja minä käärin ylös housuni polviin asti ja sukelsin

leninkiin. Jim kytki sen kiinni seljästä hakasilla, niinkuin naiset

ruukkaavat, ja se istui aika makeasti. Sitten panin päähäni tuon

naispäähineen -- s'oli tommonen "rookka" -- ja sidoin sen kiinni leuvan

alta, ja silloin näytti naamani siltä kuin s'olis ollut muurattu

kiinni korsteinin sisään. Jim sanoi, ett'ei ykskään elävä sielu olis

voinut minua tuntea, ei edes keskellä päivää. Minä harjoittelin sitten

pitkin päivää laahustamalla ympäri noissa tamineissa, ja lopulta

kävikin se varsin hyvin, vaikka Jim sanoi askeleitani liian pitkiksi

ja kömpelöiksi ja ett'ei se käynyt laatuun, että nostin hametta niin

korkealle päästäkseni kädelläni housuntaskuihin. No, minä koin korjata

puutteeni, ja lopulta meni kaikki joltisestikin.

Heti pimeän tultua lähdin matkalle kanootillani, pitäen Illinoisin

puolta. Vähän alemmalta lossipaikkaa suuntasin kylään päin, ja virta

vei minut rantaan vähän alapuolella sitä. Sidoin kiinni kanootin ja

kävin kappaleen matkaa rantaa pitkin. Näkyi valoa muutamasta pienestä

tuvasta, joss'ei kukaan ihminen ollut asunut moneen vuoteen, ja

minä ihmettelin, kuka sen nyt lie ottanut kortteerikseen. Hiivin,

kun hiivinkin, sinne ja kurkistelin sisään ikkunasta. Siellä istui

vaimoihminen -- ijältään noin neljänkymmenen paikkeilla. Hän istui

tikkaus kädessä maalaamattoman pöydän ääressä, ja pöydällä paloi

kynttilä. Minä en häntä ollenkaan tuntenut; hän oli vieras näillä

mailla, sillä kyläläisistä tunsin minä jok'ainoan sorkan. Mutta s'oli

mulle onneksi, että hän oli nykysin tänne muuttanut, sillä olinpa,

totta puhuakseni, jo ruvennut vähin katumaan uhkarohkeata retkeäni;

voisivathan ihmiset tuntea minut vaikka äänestä, ja silloin olin

keittänyt itselleni hyvän sopan. Mutta jos tämä vieras vaimoihminen

vain oli ollut kylässä kaks päivää, niin vois hän kertoa mulle kaikki

mitä tahdoin tietää. No, koputin ovelle ja päätin muistaa että minä

mukamas olin tyttö.

Yhdestoista luku.

"Astukaa sisään!" sanoi rouvasihminen, ja minä menin sisään. Hän sanoi:

"Istukaa!"

Minä istuin. Hän katseli minua tarkasti pienillä kirkkailla silmillään

ja sanoi sitten:

"Mikä on sinun nimes?"

"Sarah Williams."

"Mistä sinä olet? Kenties täältäpäin?"

"E-ei. Min'olen Hookervillestä, kymmenen virstaa täältä, jokea

alaspäin. Tulin käyden koko matkan ja olen hyvin väsyksissä."

"Ja luultavasti nälissäs myös. No, annanhan jotain syödäkses."

"Kiitos vain, hyvä rouva, mutt' älkää nähkö vaivaa. Mulle tuli niin

nälkä matkalla, että mun täytyi poiketa muutamaan taloon, pari virstaa

tästä, vähän haukkaamaan. Sikspä tulen näin myöhään. Äitini sairastaa,

ja meill'ei ole rahaa eikä mitään, ja sikspä lähdin tänne tuumaamaan

enoni kanssa; hänen nimensä on Abner Moore. Hän asuu jossain kauppalan

yläpäässä, sanoi äiti. Min'en ole koskaan käynyt täällä ennen. Tunteeko

rouva häntä?"

"En; enkä tunnekkaan vielä kaikkia kaupunkilaisia. Siit' ei ole täyttä

kahta viikkoakaan, kun me muutettiin tänne. Kaupungin yläpäähän on

kelpo matka. Paras että jäät tänne yöksi, hyvä laps. Heitä rookka

päästäs."

"Kiitos vain", sanoin mä, -- "jos saan levähtää vähän aikaa, niin

lähden jatkamaan. En minä pelkää pimeässä."

Hän ei sanonut tahtovansa antaa mun mennä yksinäni, vaan tulis hänen

miehensä pian kotiin, ja hän sais lähteä minua saattamaan mukamas.

Sitten rupesi hän puhumaan miehestään, ja sukulaisistaan alajoella ja

sukulaisistaan yläjoella, ja siitä, kuinka paljon parempi heillä oli

olla ennen mukamas ja kuinka he kenties olivat erehtyneet muuttaessaan

tänne; ja sitä vauhtia meni hänen puheensa, kunnes _minä_ rupesin

pelkäämään erehtyneeni poiketessani hänen luokseen saadakseni tietää

mitä kylässä tapahtui. Mutta yhtäkkiä puuttui hän puhumaan isä ukostani

ja murhasta, ja silloin annoin mä hänen räpättää päälle minkä jaksoi.

Hän kertoi miten Tom Sawyer ja minä löysimme ne kuus tuhatta dollaria

luolasta (vaikka hän naisten tapaan teki niistä kymmenen tuhatta),

ja hän kertoi isästä ja mikä häijy roisto ukko rahjus oli ollut ja

mikä häijy roisto minä olin ollut, ja lopuksi hän sitten tuli tuohon

murhaan. Silloin sanoin minä:

"Kukahan sen oikeastaan teki? Kuultiinhan me puhuttavan siitä jos

jotakin siellä Hookervillessä, mutta me ei saatu koskaan tietää kuka

s'oli joka tappoi Huck Finnin."

"Niin, hyvä laps, kyllähän, luulen ma, niitä on paljo täälläkin, jotka

tahtoisivat sen tietää. Jotkut meinaavat, että Finn ukko tappoi hänet

itse."

"No, johan nyt!"

"Niin, niin. Ens'alussa luulivat sitä lähes kaikki. Ukko rahjus

ei luultavasti koskaan tiennyt kuinka likeltä piti, ett'ei häntä

_lynshattu_.[2] Mutta jo samana iltana alkoivat he uskoa, että murhaaja

oli muuan karannut neekeri, jonka nimi oli Jim."

"Mitä? _Hänkö_?" --

Minä pidätin. Onneksi hän ei huomannut mitä oli multa päästä, vaan

jatkoi samaan vauhtiin:

"Niin, ja tuo neekeri karkas samana yönä kuin Huck Finn murhattiin. Ja

nyt on määrätty palkinto sille, jok' ottaa hänet kiinni -- kolme sataa

dollaria. Ja palkinto on pantu ukko Finnistäkin -- kaks sataa dollaria.

Hän tuli, nääkkös, kylään aamulla murhan jälkeen ja puhui siitä ja oli

mukana lossiveneessä kun poika paran ruumista haettiin, mutta pötki

sitten tiehensä. Ennenkun yö oli tullut, he tahtoivat lynshata hänet,

mutta hän oli silloin mennyt, nääkkös. No, seuraavana päivänä pakistiin

että neekeri oli karannut; hänt'ei oltu nähty kello kymmenen perästä

sinä yönä kun murha tehtiin; ja niinpä ruvettiin siitä syyttämään

häntä. Ja paraikaa kun sitä taas hoettiin, tuli Finn ukko retustaen

takasin ja meni laamanni Thatcherin tykö pyytämään rahaa nuuskiakseen

tuon neekerin jälkiä yltympäri Illinoisin. No, laamanni antoi hälle

jonkun verran rahaa, mutta jo samana iltana joi ukko retkale itsensä

juovuksiin ja nähtiin vielä puoliyön aikana rentustavan pitkin katuja

parin maankuleksijan seurassa; n'oli näyttänyt hyvin roistomaisilta.

Ja siitä hetkestä saakka ei ole kukaan häntä nähnyt. Ihmiset rupesivat

nyt taaskin uskomaan että s'oli hän, jok'oli tappanut poikansa ja

kaikellaisilla silmänkääntäjän koristeilla uskotellut poliisia että

mukamas ryövärit olit sen tehneet; ja sillä lailla sais hän Huckin

rahat tarvitsematta käydä niistä käräjiä. Ei kuulu olevan mitään

todistusta häntä vastaan, ja jos hän vain pysyy poissa vuoden ajan,

kunnes asia on unohtunut, niin menee hältä kaikki kuin voideltu. Hän on

viekas kuin peto."

"Niin, niin, sehän kaikki on varsin luultavaa. Mikäpä sitä estäis? No,

neekeriä siis kaikki ovat lakanneet epäilemästä?"

"Ei, hui hai, ei kaikki. Moni häntä epäilee vieläkin. Mutta hänen he

kyllä pian saavat kynsiinsä, ja viimein kai hänestä kuitenkin lypsetään

totuus."

"Hoo, hoo, vai hakevat he häntä vielä?"

"Sepä vasta kysymys! Oothan lapsekas. Kolme sataa dollaria ei tule

satamalla taivaasta. Monet uskovat, että hän ei ole kaukana. Ja sitä

uskon vähin minäkin -- vaikka pidän suuni kiinni. Puhuin tässä tuonaan

vanhan pariskunnan kanssa, jotk' asuvat naapurituvassa vähän matkaa

tästä, ja heiltä pääsi ikääskuin vahingossa, että tuskin koskaan kukaan

ihminen käy tuossa saaressa, jok'on tässä vastapäätä, -- Jacksonin

saareks sanovat. Eikö kukaan siell' asu? kysyin mä. Ei, ei kukaan,

sanoivat he. Min'olin vaiti, mutt' aattelin yhtä ja toista. Voin

panna vaikka pääni pantiksi, ett'olin nähnyt sieltä savua, saaren

yläpäästä, pari päivää ennen; ja paikalla pisti päähäni, että tuo

neekeri on siellä eikä missään muualla. Eihän ainakaan haittais,

jos kävis siellä nuuskimassa. En ole nähnyt sieltä mitään savua sen

koommin, ja saattaahan olla, että hän on lähtenyt sieltä tiehensä, jos

se todellakin oli hän. Mutta ukkoni aikoo mennä sinne katsomaan --

hän ja yks toinen mies. Hän on ollut poissa pari päivää, mutta tänään

iltapuoleen tuli hän kotiin, ja minä sanoin sen hälle heti."

"Mulle oli tullut semmoinen hätä kynsiin, että tuskin pysyin

pöksyissäni. Täytyi saada jotain sormiini ja otin hädissäni neulan,

joka makasi pöydällä, ja aijoin pujottaa siihen lankaa. Mutta käteni

vapisivat, ja siit'ei tullut mitään. Kun tuo ihminen oli laannut

räpättämästä, katsahin ylös ja huomasin että hän tirkisteli minuun

hyvin uteliaasti, ja hänen huulensa oli mennyt vekkulimaiseen hymyyn.

Minä panin pois neulan ja langan ja sanoin:

"Jaa, jaa, kolme sataa dollaria on suuri summa rahaa. Kumpahan ne olis

äidillä. Aikooko rouvan mies mennä sinne jo tän'yönä?"

"Istu suolaan! Hän meni vain pikimmältään kylään sen toisen miehen

kanssa hankkimaan venettä ja lainatakseen pyssyn, jos saisivat. Heti

puoliyön perästä lähtevät he matkaan."

"Mutta näkisiväthän he paremmin, jos lähtisivät vasta päivän vaietessa."

"Niin, kyllä kaiketi. Mutta neekeri näkis paremmin hänkin. Ja puoliyön

jälkeen hän kaiketikkin nukkuu, ja jos hän on sytyttänyt nuotion

metsään, niin he näkevät sen paremmin pimeässä ja hiipivät hänen

päälleen kuin ketut."

"Jaha, sitä minä en ajatellut."

Hän katseli minua yhä niin turkkasen tarkasti; ja mulle tuli ikääskuin

vähän ilkeä olla. Yhtäkkiä sanoi hän:

"Mikä sun nimes taas olikaan, hyvä laps?"

"M -- M -- Mary Williams."

Miten olikaan, tuntui siltä, kuin en ensi kerralla olis sanonutkaan

nimeäni Maryksi, ja nyt en hirvinnyt katsoa ylös; tuntui nyt siltä,

kuin olisin sanonut Sarah. Aloin hätääntyä aika lailla, ja se

luultavasti minusta näkyikin. Toivoin siinä vain, että tuo tuuperin

rouva sanois jotakin; mitä kauvemmin hän oli vaiti, sitä ilkeämpi oli

minun olla. Mutta nyt hän sanoi:

"Hyvä laps, olin kuulevinani että sanoit Sarah, kun ens tulit tupaan."

"Ooh, niinpä taisin sanoa. Aivan oikein. Min'olen ristitty Sarah

Maryksi, -- Sarah Mary Williams. Toiset sanovat minua Sarahksi, toiset

Maryksi."

"Hoo, vainiin?"

"Niin."

Johan tyynnyin vähäsen, mutta kuitenkin teki mieleni kauas pois.

No, mutta sitten rupesi hän räpättämään taas kovista ajoista mukamas

ja heidän niukasta toimeentulostaan ja rotista, joita heillä oli talon

täydeltä, sanoi hän; ja minä aloin käydä vähän turskimmaksi. Hän oli

oikeassa, mitä tuli noihin rottiin. Tuon tuostakin näin mä, miten joku

heistä pisti ulos nenänsä reiästä nurkassa tai tanssasi lattian yli.

Hän sanoi, että hällä tavallisesti aina yksin ollessaan oli käsillä

jotain, jolla lennättää heitä niskaan; muuten hän mukamas ei koskaan

saisi rauhaa. Hän näytti mulle pientä lyijypalloa sanoen, että hän

sillä mukamas osui heitä aika hyvästi; mutta hän oli pari päivää sitten

niukahuttanut käsivartensa eikä luullut kykenevänsä tähtäämään nyt.

Mutta hän oli varuillaan ja -- yht'äkkiä lensi hänen pallonsa muutamaan

rottaan päin, vaan ei sattunut likimainkaan; ja samassa huusi hän "ai!

ai!" ja piteli kipeää käsivarttaan. Sitten pyysi hän minun koittaa.

No, tulihan taas rotta viilettäen, ja minä lennätin pallon, lennätin

oikein tarmoni takaa, mutta rotta, se peijakas, ennätti liukua reiästä

alas; jos s'olis seisonut paikallaan, takaan minä, että siit'olis

tullut sairaloinen rotta. Rouva räyskä pyysi mun koettaa toistamiseen

ja toi pallon takasin. Sitten toi hän lankavyhdin ja pyysi minun sitä

pitää. No, minä pidin käsiäni yläällä niinkuin ruukataan, ja hän keri

lankaansa ja rupesi taas räpättämään heidän toimeentulostaan. Yht'äkkiä

sanoi hän:

"Pidä silmällä rottia. Paras ett'otat pallon syliisi."

Samassa pani hän pallon syliini, ja minä pusersin sen polvieni väliin,

että se pysyis; ja hän alkoi lorunsa uudelleen. Mutta sit' ei kestänyt

kauvan. Yht'äkkiä otti hän vyhdin ranteiltani ja katsoi minua suoraan

silmiin ja sanoi hyvin ystävällisesti:

"Kuules nyt, hyvä laps, mikä oikein on sinun nimes?"

"Mi -- mi -- mitä? Mi -- tä rouva meinaa?"

"No, hyvänen aika, mikä oikein on sinun nimes. Oletko sä Bill, tahi

Tom, tahi Bob? tai mitä? Puhu nyt suus puhtaaks."

Luulen että vapisin kuin haavan lehti, enkä totta maar tiennyt mihin

pääni pistäisin. Viimein sain änkötetyksi:

"Mutta kuinka rouva noin pitää pilanaan köyhää tyttö parkaa? Jos olen

täällä vaivaksi, niin minä heti -- --"

"No, no, älä ole milläskään, hyvä laps. Istu alas. Minä en tahdo sulle

mitään pahaa enkä aio sinusta kannella kellekkään. Mutta sano mulle

nyt suoraan miten on laitas. Luota minuun. Minä koen sinua auttaa,

jos voin, ja sen tekee kyllä ukkonikin, kun tulee. Näkeehän sen, että

sin'olet karannut oppipoika -- sen pituinen se. No, vähät siitä. Eihän

siinä mitään pahaa. Ovat kai olleet sulle ilkeitä, laps parka, ja

sinä annoit heille palttua ja menit tiehes. Herrasta varjelkoon, että

kävisin kantelemaan. Kas niin, sano mulle kaikki tyyni nyt, alusta

loppuun, niinkuin hyvä poika ainakin."

No niin, minä sanoin näkeväni turhaksi, että koetin häntä pettää

enään, ja tahdoin puhua suuni puti puhtaaksi, kunhan hän vain pysyis

lupauksessaan eikä rupeis jupattamaan. Sitten kerroin minä, että isäni

ja äitini oli kuolleet ja että minä olin joutunut palvelukseen eräälle

talonpojalle, jonka talo oli sisämaassa noin neljäkymmentä virstaa

joelta, ja tuo talonpoika mukamas oli niin häijy minulle, ett'en enää

sitä kestänyt, vaan kun hän oli lähtenyt matkalle muutamaksi päiväksi,

sieppasin minä vähän vanhoja vaatteita hänen tyttärensä luhdista

mukamas ja lippasin tieheni; ja kolme yötä oli multa mennyt, sanoin

mä, noihin neljäänkymmeneen virstaan; ja minä kuljin öisin mukamas ja

piileskelin ja nukuin päivällä, ja se pussillinen leipää ja vähän muuta

muonaa, joka mull'oli muassani mukamas, piisasi koko matkan. -- Sitten

sanoin toivovani, että enoni, tuo Abner Moore, auttais minua, ja senpä

tähden olin lähtenyt tänne Gosheniin mukamas.

"Gosheniin, sanot sä, laps parka? Eihän tämä ole Goshen. Tämä on

Pietari, tämä. Goshen on viistoista virstaa tuonnempana, joen vartta

ylöspäin. Mistä oot saanut päähäsi, että tämä on Goshen?"

"Minua tuli vastaan muuan mies tän'aamuna, juur kun olin poiketa

metsään nukkuakseni, ja hän sanoi, että kun tulin tien risteykseen,

piti mun mennä oikealle, niin olis vain viis virstaa Gosheniin. Niin

hän sanoi."

"Se mies lie ollut humalassa. Hän puhui juur päin vastoin kuin asia on."

"Niin, hän näyttikin vähän pöhnäiseltä, s'on totta se. Mutta ykskaikki.

Paras että lähden matkaan, niin ennätän sittenkin huomen-aamuksi

Gosheniin."

"Ootappa vähäsen. Minä panen sulle vähän ruokaa mukaan, poika parka.

Sinä kyllä tarvitset."

Hän toimitti mulle vähän ruokavaroja pikku nyyttyyn ja sanoi:

"Kuuleppas -- jos makaava lehmä nousee seisomaan, mikä puoli siitä

nousee ensiksi? No, vastaa pian, nyt heti -- ilman tuumimatta. Mikä

puoli nousee ensiksi?"

"Peräpuoli tietysti."

"No, entäs hevonen?"

"Hevonen nousee etupuolella."

"Millä puolella puuta kasvaa enimmän sammalta?"

"Pohjoispuolella."

"No, jos viistoista lehmää syö ruohoa mäenrinteessä, kuinka monella on

pää käännettynä samaan suuntaan?"

"Kaikilla, hyvä rouva."

"Jaha, sinä _olet_ todellakin asunut maalla, näämmä. Luulin että sinä

kenties taaskin tahdoit narrata minua. No, mikä nyt on oikea nimes?"

"George Peters."

"No jaa, koe nyt muistaa nimes, George, äläkä sano ennen lähtöäs että

s'on Alexander -- tai George-Alexander, jos joudut pussiin. Ja älä

rupee tekemisiin naisten kanssa tuossa vanhassa kattuunitrasussa.

Miehiä voit sinä kenties pettää, mutta helppo on meidän nähdä ett'et

ole tyttö. Ja kun pujotat lankaa neulansilmään, niin älä koita

sysätä silmää langan ympäri pitäessäs lankaa rauhassa, vaan pujota

päin vastoin langanpää silmästä läpi ja pidä neula rauhassa, -- niin

tekevät naiset, vaikka miehet aina tekevät noin hullusti kuin sinä

äsken. Ja kun jollakin viskaat rottaa tai jotain muuta, niin kohota

itses varpaille ja nosta kätes pään yli niin nurinpäin kuin suinkin

ja ammu väärään rotastas noin viis kuus jalkaa. Sun pitää vääntää

koko käsivartta olkapäästä asti ikäänkuin kääntyis se ruuvilla --

niin tekee tytöt; pojat pitää olkavartensa liikkumatta ja vääntävät

vain kyynärvartta kyynärpäästä asti. Ja muista että kun tyttö koittaa

pitää jotain sylissään, niin hän levittää polvet erilleen; hän ei

purista niitä yhteen niinkuin sinä teit lyijypallon kanss'. Minä,

nääkkös, näin, että sinä olit poika, samassa kun rupesit pujottamaan

lankaa neulansilmään, ja minä keksin nuo toiset konstit nähdäkseni

vain, olinko arvannut oikein. No, kas niin, lähde nyt patikoimaan enos

tykö, hyvä laps, hyvä Sarah Mary Williams George Alexander Peters, ja

jos sinä joudut johonkin, ronkeliin, niin lähetä sana rouva Judith

Loftukselle -- s'olen minä se -- niin koitan auttaa sinua pulasta.

Kule jokirannan tietä kaiken aikaa, ja toiste kun lähdet kuleksimaan,

ota sukat ja kengät jalkaas. Se tie on hyvin kivistä, ja luulempa että

jalkas on joteskin hellät tullessas Gosheniin. No, Jumalan haltuun,

poika parka!"

Kävin noin viis kuuskymmentä kyynärää rantatietä ylöspäin ja palasin

sitten takasin kanootilleni, joka oli hyvän matkaa alapuolella

Loftusten tupaa. Laskin vesille ja otin päästäni rookan, joka esti

minua näkemästä ympärilleni. Tultuani keskelle jokea, rupes torninkello

lyömään. Pidätin ja kuuntelin; ääni tuli heikkona veden yli, mutta

selvästi - ykstoista! Päästyäni saareen, ei ollut mulla aikaa

puhaltamaan, vaikk'olin kovasti hengästynyt soudosta, vaan ponnistin

suoraan läpi metsän vanhaan leiripaikkaamme ja tein siihen kelpo

kokkovalkean.

Sitten juoksin takasin kanootille, hyppäsin siihen yhdellä

harppauksella ja sousin että ryskyi ruumiissani. Tulin oikealle

paikalle ja ryntäsin metsikön läpi ja vuorta ylös ja sisään luolaan.

Siellä makasi Jim pitkällään maassa kuorsaten että kaikui. Minä

ravistin häntä hartioista hyvin lujaa ja huusin:

"Nous' ylös, Jim! Joudu! Meill'on hätä kynsissä. N'ovat perässämme."

Jim ei sanonut sanaakaan; mutta hän ryhtyi pakopuuhiin semmoisella

vauhdilla, että selvästi näki, kuinka pelästynyt hän oli. No, puolen

tunnin päästä olimme kantaneet kaikki, mitä meillä tässä maailmassa

oli, tukevalle lankkulautallemme, ja s'oli valmiina laskemaan ulos

pajupoukamasta, johon olimme sen piilottaneet. Viimeiseksi sammutimme

tulet ja kynttilät luolasta.

Otin sitten kanootin rannasta ja sousin vähän matkaa joelle ja katselin

ympärilleni kaikille tahoille; mutt' oliko siellä mitään venettä

liikkeellä, sitä en ainakaan voinut nähdä, sillä tähdet ja varjot

himmentävät näköalan veden päällä. Palasin rantaan ja sidoin kanootin

lauttaan. Sitten sysäsimme sen vesille ja annoimme virran ajaa. Me

kuljettiin saaren alapään ohi, ja koko aikana me ei hiiskuttu yhtään

sanaa.

Kahdestoista luku.

Kello kai oli tuoss' yhden paikoilla, kun me viimein oltiin päästy

saaren ohi, ja lautta tuntui meistä liukuvan eteenpäin hirveän

hitaasti. Jos joku vene tulis ajaen meitä takaa, niin tuumattiin me

heti hypätä kanootiin ja kiepsahtaa Illinoisin rannalle; mutta s'oli

oikein onnen potkaus, ett'ei ketään tullut, sillä siinä kiireessä me

ei oltu muistettu panna edes pyssyäkään kanootiin, saatikka sitten

mitään syömistä tai muuta. Ja olihan se kaikkea muuta kuin viisasta,

kun lastattiin kaikki tyyni lautalle, mutta lempokos sitä mokomassa

hätämelskassa kaikkia muistaa.

Jos nuo molemmat miehet todellakin tulis saarelle sin' yönä, aattelin

mä, niin näkisit he varmaankin pian valkean, jonk' olin sytyttänyt, ja

rupeisivat sen ääressä odottamaan Jimiä pannakseen hänet kiinni. Se

ei ainakaan ole minun syyni, jos ei heidän nenänsä sin' yönä kasvanut

jotenkin pitkäksi; minä olin tehnyt parastani, ja vissiä vain on, että

me ei ikinä nähty heistä merkkiäkään.

Heti aamun koittaessa laskimme lauttamme isossa joen polvessa

pienen metsäisen saaren rantaan Illinoisin puolella ja tukimme sen

pajupensaiden alle. Hakattiinpa me vielä kirveellä irti puunoksiakin

ja panimme niitä koko joukon lautalle, niin että jokainen ohikulkija

koht' olis luullut siinä maanvieremän tapahtuneen, kuten noissa

hiekkarannoissa usein käykin, joita virtavesi leikkailee. Meill'oli

korkeita kunnaita Missourin rannalla ja paksua metsää Illinoisin

puolella, ja kun virta vielä kävi pitkin Missourin rantaa juur tuolta

paikalta, niin ei meidän hevillä tarvinnut pelätä, että kenkään tulis

sinne. Me maattiin siellä koko päivän metsässä ja katsottiin kuinka

tukkilautat ja höyrylaivat viiltelit ohi virrassa Missourin puolella,

ja miten ylöspäin menevät höyrylaivat ponnistivat eteenpäin keskeltä

jokea. Minä kerroin Jimille kaikki mitä olin lörpötellyt tuon rouvan

kanssa, ja Jim sanoi että s'oli näppärä rouva ja että, jos tämä itse

olis yrittänyt meitä kiinni-ottamaan, h ä n ei olis ruvennut vahtimaan

nuotiotulen vieressä, vaan hakenut koiran. No, sanoin minä, eikö sitten

rouva voinut neuvoa miestään hakemaan koiraa? Jim sanoi panevansa

vetoa, että rouva ajatteli asiaa samassa kun miehet olivat valmiit

lähtemään saarelle, ja silloin, sanoi Jim, lähtivät he kylään hakemaan

koiraa ja aika meni heiltä hukkaan; muuten mukamas me ei nyt olis oltu

missä olimme, vaan samassa vanhassa kylässä jälleen. Minä puolestani

sanoin, etten välittänyt syystä, minkätähden he eivät saaneet meitä

kiinni, niinkauvan kun eivät saaneet.

Kun rupes hämärtämään, pistettiin me päämme ulos metsästä ja katsottiin

ympärillemme kaikille tahoille. Ei ketään näkynyt. Silloin kiskoi

Jim irti muutamia lankkuja ylimmästä lautasta, ja niistä rakensimme

itsellemme suojuksen, jossa olis hyvä olla sateessa ja rajuilmassa ja

jossa voimme säilyttää tavaramme kuivina. Sitten teimme tähän suojaan

eri lattiankin, toista jalkaa korkeammalle kuin itse lautan pinta,

niin että hyökylaineet höyrylaivoista eivät ulottuneet vilteillemme

ja muille tavaroille. Keskelle hauskaa mökkiä panimme sitten vielä

kerroksen savea ja naulasimme tämän ympäri lautoja, että se pysyis

paikallaan, ja se olis meille tulisijana sadeilmalla ja kylmässä.

Niinikään veistimme itsellemme varamelan, jos toinen sattuis

katkeamaan. Sitten pystytimme lyhyen haarakepin, johon voimme panna

palavan lyhdyn, ett'ei alaspäin menevät höyrylaivat törmäisi päällemme

pimeässä.

No, seuraavana yönä matkustimme noin seitsemän tai kahdeksan tuntia

virrassa, jonka voima oli noin neljä viis virstaa tunnissa. Matkalla

me kalasteltiin ja juteltiin ja uitiinkin pari kertaa, kun uni oli

meidät voittaa. S'oli ikääskuin vähän juhlallista, kun me noin maattiin

selällämme lautalla ja annettiin sen luikua eteenpäin pitkin suurta,

hiljaista jokea, tähtien loistaessa ylitsemme taivaalla. Emme koskaan

tulleet puhuneeksi kovaa taikkapa nauraneeksi, muuta kuin hiljaa

hymyten. Enimmäkseen oli meillä kauniit ilmat, eikä meille sinä yönä

tapahtunut juur mitään, josta maksais vaivaa puhua, eikä sitten lähinnä

seuraavinakaan.

Tuon tuostakin kulettiin me kaupunkien tai kylien ohi, jotka loistivat

pimeiltä mäenrinteiltä välkkyvinä valopenkereinä, ilman että mitään

taloja näkyikään. Viidentenä yönä me sivuutimme St. Louis'in kaupungin;

s'oli ikääskuin koko maailma olis syttynyt ilmituleen. Pietarissa

he ruukkasit sanoa, että St. Louis'issa mukamas oli kolme- tai

neljäkymmentä tuhatta ihmistä, mutta minä en sitä koskaan uskonut,

ennenkun nyt kello kahden aikaan tänä hiljaisena yönä näin koko tuon

ihmeellisen valomeren. Ei yhtään ääntä kuulunut kuitenkaan; kaikki

nukkuivat sikeässä unessaan.

Noin kello kymmenen aikaan illalla ruukkasin mä toisinaan käydä maihin

ja noissa pienissä kylissä kymmenellä tai viidellätoista centillä ostaa

jauhoja tai läskiä tai muuta syötävää; ja toisinaan sieppasin mä jonkun

kananpojan, joka näkyi nukkuvan huonosti, ja väänsin siltä niskat nurin

ja otin mukaani. Isä ukko ruukkasi aina sanoa, ett'ei koskaan pidä

halveksia kananpoikaa, jos vain käy ottaa sitä mukaansa, sillä jos ei

itse sitä tarvitsiskaan, niin saattaishan aina tavata jonkun, jolle

se kelpais, ja hyvää tekoa ei koskaan unohdeta mukamas. Minä tosin en

milloinkaan nähnyt, ett'ei ukko olis pitänyt kananpoikaansa itse, mutta

niin hän yhtäkaikki aina ruukkasi sanoa.

Aamusin ennen päivänkoittoa ruukkasin mä myöskin hiipiä peltoihin ja

lainata vesimeloonin tai ytykurkun tai taskullisen jyvätähkiä tai

muuta mokomaa pikkukalua. Isä vaari sanoi aina, ett'ei ole väärin

lainata mitä tarvitsee, kunhan vain aikoo maksaa takasin jos sopii;

mutta leskirouva puolestaan väitti, että tuo vain oli pehmeämpää nimeä

varkaudelle ja ett'ei mukamas mikään rehellinen ihminen menettelis

sillä viisin. Jim sanoi, että he tavallaan olit oikeassa molemmat,

sekä isä että leskirouva, puoleks kumpikin; ja paras keino meille

olis määrätä pari tai kolme tavaraa, joita emme koskaan lainaisi

-- sitten ei olis väärin lainata mitä muuta hyvänsä, meinasi hän.

No, me harkittiin tuota asiaa läpi koko yön, lauttamme uidessa yhä

eteenpäin, ja meidän oli aika vaikea määrätä, mistä me luovuttaisiin,

vesimelooneistako vai kurkuista vai mistä. Vasta aamupuoleen tultiin

me lujaan päätökseen. Me, näättekös, päätettiin vakavasti, ett'emme

koskaan kajoaisi villiomeniin eikä taateliluumuihin, ei vaikka mikä

olis. Meill'oli ollut paljon kiusoittavaa päänvaivaa, mutta nyt,

kun päätös oli tehty, tuntui oikein hyvältä. Minä varsinkin kiitin

keskustelumme hyvää ja käytännöllistä tulosta, sillä, kuten kaikki

tietää, niin villiomenat eivät maistu juur miltään, ja taateliluumut

taas ei olis kypsiä vielä pariin kolmeen kuukauteen.

Silloin tällöin ammuimme me vesilinnun, jok'oli herännyt liian aikasin

aamulla tai ei mennyt maata kylliks aikasin illalla. Ylimalkain voitiin

me erinomattain paksusti.

Viidentenä yönä siitä, kun m'oltiin kulettu St. Louisin ohi, tuli

päällemme oikein kunnon rajuilma. Myrsky raivosi, ukkonen jyrisi

ja salamat liekehtivät kuin tuomiopäivänä, ja sade vuoti tulvana

maahan. Ne ryömittiin mökkiimme, ja lautta sai hoitaa itseään.

Salaman liekehtiessä näimme edessämme tuon suuren, leveän joen ja

sen rantamailla korkeita vuoria, yhtä selvästi kuin keskellä päivää.

Äkkiarvaamatta huusin; "Halloo, Jim, katsos tuonne!" Siell'oli

höyrylaiva, jok'oli ajanut karille keskellä jokea. Me luikuttiin

suorastaan sitä vastaan, ja joka leimaus näytti sen meille aivan

selvästi. Se makasi kallellaan, ja toinen puoli yläkantta oli veden

yllä. Savupiiput oli myös näkyvissä ja yks tuoli ison kellon luona, ja

tuolin selkänojalla oli riippumassa vanha vilttihattu.

No, olihan keskellä yötä, oli myrskyistä ja kolkkoa, ja aivan niinkuin

kaikki muutkin pojat sen kaltaisessa tilassa tunsin minä mielessäni

ikääskuin jotain kutkuttavaa, nähdessäni tuon raakin makaavan siinä

niin nolona ja yksinäisenä keskellä jokea. Oli, näettekös, tullut

päälleni kova halu mennä sinne katsomaan minkälaista siellä olis. Ja

niinpä sanoin:

"Mennään sinne, Jim."

Mutta Jim pani ensimmältä kovasti vastaan. Hän sanoi:

"Mitä hyötyä siit'on? Onhan meillä hyvä olla täällä. Mitä lempoo

on meillä tekemistä vanahassa raakissa? Piä mitä sull'on ja älä

mee sotkemaan muien asioihin, sanoo raamattu. Sitä pait on heillä

varmaankin siellä vahti."

"Vahti? Mitä luulekkaan?" sanoin mä; "eihän siell'ole muuta vahtaamista

kuin kansi ja perähytti; ja luulekko sinä että kukaan viisas ihminen

panee henkensä vaaraan vanhan laivankannen ja kurjan perähytin tähden

tämmösessä ilmassa; onhan koko värkki valmiina hajoomaan ja uppoomaan

jokikinen hetki." No, siihen ei ollut Jimillä mitään sanomista, niin

että hän jo piti suunsa, kun pitikin. "Ja sitä paitse", sanoin vielä,

"voidaan me kenties löytää jotakin, joka meille kelpaa, katteinin

hytistä tai muualta. Sikaareja kenties, oikeita kymmenen pennin

sikaareja, paraita auringon alla. Höyrylaivojen katteinit on aina

rikkaita, saavat kuuskymmentä dollaria kuukaudessa; eivät välitä

vähintäkään siitä, mitä joku tavara maksaa, kun vain sitä haluavat.

Kas niin, pistä kynttilä taskuus; minä en saa mitään rauhaa ennenkun

m'ollaan nuuskittu kaikki nurkat tuossa raakissa. Luuletko että Tom

Sawyer koskaan jättäis semmottia tarkastamatta? Ei, vaikka sais

omenakakun, s'on vissi se. Hän kutsuis sitä seikkailuksi -- niin hän

tekis; ja hän nousis maihin raakille, vaikka henki menis. Ja hän

tekis kaikki tyyni niin turkkasen pulskasti, mokomalla muhkeudella ja

upeudella, että luulis itse Kristofferi Kolomboksen olevan liikkeellä

löytämässä Kaana'an maata. Kumpahan Tom Sawyer olis tässä nyt!"

Jim mutisi tietysti vielä vähän, mutta myöntyi kuitenkin, ja kun

leimaus taasen valaisi raakin, työnsimme me lauttamme sinne ja panimme

sen kiinni perään ja kapusimme kannelle. Siellä me sitten kopeloitiin

sinne tänne pimeässä, kunnes tultiin katteinin hytin ovelle, joka oli

auki; ja Herra jesta! Siinä nähtiin me valoa peräsalongista, ja me

kuultiin ääniä.

Jim kuiskasi mulle, että hänen rupes tekemään kovasti pahaa mukamas,

ja hän tahtoi että me mentäis tiehemme. Minä tykkäsin kuin hän, ja

meidän piti juur palata turvalliselle lautallemme takasin, kun kuulin

valittavan äänen sanovan:

"Voi, voi, pojat, antakaa mun olla. Minä vannon pyhästi etten koskaan

hiisku siitä sanaakaan."

Toinen, karkeampi ääni sanoi nyt:

"Sinä valehtelet, Jim Turner. Sin'oot aina ennenkin pitänyt samaa pirun

peliä. Sinä vaa'it aina enemmän kuin omaa osaas voitosta, ja aina

oot niin saanutkin, sinä hunsvotti, sen tähen että aina vannot mennä

kielittelemään jos et saa mitä tahot. Mutta tällä kertaa etpä, piru

vie, meitä enää petä. Sinä oot, jumal'avita, suurin roisto koko tässä

maassa."

Jim oli jo menossa lautalle. Mutta minua oikein syhytti uteliaisuuteni,

ja minä aattelin itsekseni, että Tom Sawyer ei suinkaan olis lipannut

tiehensä justiin silloin, ja niinpä en minäkään sitä nyt tahtonut; minä

tahdoin saada selville mitä tulis tästä jutusta. Minäpä siis rupesin

ryömimään nelin kontin sen pienen pimeän käytävän läpi, joka vei

peräsalonkiin. Tulin sinne lähelle, ja mitä näinkään! Muuan mies makasi

pitkällään lattialla, kädet ja jalat sidottuna, ja kaksi muuta miestä

seisoi hänen ylitsensä, toisella salalyhty kädessä, toisella pistooli.

Tämä toinen piti pistoolin piipun suuta ojennettuna makaavan raukan

päätä vasten ja sanoi:

"Jo jumaliste kohta pamahtaa, sinä kirottu konna!"

Makaava mies siinä ikääskuin vetäytyi nahkaansa ja kiljui ja kerjäsi:

"Voi, voi, älä ammu, hyvä Bill, älä ammu. Minä en puhu asiasta, en

halkaistua sanaa, en jumal'auta."

Lyhdyn pitäjä puolestaan vain nauroi ja sanoi:

"Haha! Vai niin! No, siitä totta jumaliste et pääsekkään puhumaan, sen

takaan minä. Häpeehän toki -- kerjätä noin. Niin, kyllähän nyt oot

pehmeä suustas, sinä roisto. Ja äsken olisit tappanut meiät, ellei

m'olis saatu sinua allemme ja köysiin. Ja minkä tähen? Sen tähen että

mekin tahottiin _oikeutta_. Mutta s'oli viiminen kerta kuin uhkasit

meitä noin, Jim Turner. Paa sisään pistoolis, Bill!"

"Enkä panekkaan, Jake Packard. Hänen pitää saada köniinsä ensin. Hän

ampui vanhan Hatfieldin samalla tavoin. S'on nyt maksettava. Hän on sen

rehellisesti ansainnut."

"Mutta _minä_ en taho, ja mull'on siihen syyni."

"Jumala siunakkoon sinua siitä sanasta, Jake Packard! En unhota sitä,

vaikk' eläisin sata vuotta", voivotteli lattialla makaaja.

Packard ei ollut häntä kuulevinaan, vaan ripusti lyhtynsä naulaan

ja viittasi toiselle seuraamaan häntä pimeään käytävään, jossa minä

olin. Minä siirryin selkä edellä taakseppäin minkä ennätin ja pujahdin

muutamaan hyttiin, jossa panin maata eräälle makuusijalle. Samassa

astui Packard sinne sisään myös puhuen taakseen:

"Tänne -- tuu tänne."

Ja Bill herra astui hänen perästään sinne. Minä kutistuin seinää vasten

niin pieneksi kuin voin, toivoen olevani toisella puolen maailmaa.

Siell'oli pilkkosen pimeä, mutta minä tunsin viinan hajusta, että he

seisoivat ihan vieressäni. Olin iloissani siitä, ett'en ruukannut juoda

viinaa; mutta jos olisinkin sitä tehnyt, niin he tuskin sittenkään olis

voineet haistaa miss'olin, sillä minä en melkein ollenkaan hengittänyt;

niin olin peloissani. Ja muutenkin oli heidän puheensa sitä laatua,

että melkein kuka hyvänsä sitä kuullessaan olis pidättänyt henkeään

kauhistuksesta. Bill tahtoi kiven kovaan ampua Turnerin. Hän sanoi:

"Hän ilmasee meiät, kun ilmaseekin. Jos _nyt_ antasimma hälle koko

voiton, meiänkin osamme, niin se ei enää tukkis hänen suutaan, tämän

kaiken perästä. Meiän täytyy tehä loppu hänen kielittelystään."

"Niin täytyy", sanoi toinenkin.

"No, mitä pirua sinä sitten mutkittelet! Mennään, siis, ja ajetaan

kuula hänen kalloonsa."

"Älä hätäile. Miks' ammuttais ja meluttais? Kuules nyt! Me nuuskitaan

kaikki hytit vieläkin, ett'ei mitään jäis meiltä tänne mätänemään,

ja sitte mennään rauhassa veneellä maihin ja kätketään tavarat.

Sitten ootamma rauhassa. Parin tunnin päästä on tämä ränstynyt raakki

varmaankin murskana ja joen pohjassa. Hä? Ja hän on hukkunut eikä voi

siitä soimata ketään muuta kuin itteään. Miks' me hänet tapettais? Minä

en taho ihmisen kuolemaa omalletunnolleni. S'olis halpaa, olis huonoa

moraalia. Hä? Enkö ole oikeassa?"

"Oot kai, mutta jos laiva nyt ei uppoiskaan? Hä?"

"No, voiaanhan yhtä kaikki oottaa pari tuntia? Hä?"

"No, olkoon menneeksi Tule sitte."

He menivät, ja minä lippasin tieheni toisaalle päin minkä kerkesin. Oli

pikipimeä; mutta minä kuiskasin niin kovaa kuin uskalsin "Jim!" ja hän

vastasi aivan olkapäältäni ikääskuin röhkien. Minä sanoin hiljaa:

"Sukkelasti, Jim, täss'ei ole aikaa ähkyä ja puhkua tuolla viisin.

Tääll'on oikeita rosvomurhaajia laivassa, ja joll'emme saa kynsiimme

heidän venettään päästä sit' irti, niin että nuo roistot eivät pääse

täältä pois, niin yks raukka jää tänne kuolemaan. Mutta jos pannaan

heidän paattinsa menemään, niin saavat he palkkansa joka sorkka, --

kun vallesmanni tulee; hänen me lähetämme tänne. Sukkelasti nyt!

Joudu, Jim! Minä juoksen oikeaa puolta, juokse sinä vasenta. Ala tästä

lautalta ja -- --"

"Ooh! Herra hallikkoon! _Lautta_? Tääll'ei oo mittään lauttaa ennää.

S'on lähteny irti ja menny Jumalan nimmeen! -- ja tässä seistään nyt!

Voi, Herra jestantes!"

Kolmastoista luku.

Kas niin! Tunnustan että pidätin henkeäni hetkisen ja että tunsin

ikääskuin jotakin kylmää pitkin selkäpiitäni. Jäädä salpatuksi

laivaraakille mokoman miehistön kanssa! Mutta siin'ei ollut aikaa

pitkään päivittelemiseen. Meidän täytyi nyt kaikin mokomin saada

kynsiimme tuo vene -- ja pitää se itseämme varten. Vaikkahan molemmat

vapisimme kuin haavan lehdet, lähdettiin me varovasti ryömimään pitkin

oikeanpuolista reilinkiä, ja se meni niin hitaasti siinä pimeässä,

että melkein kokonainen viikko tuntui menneen, kun viimein tulimme

raakin perimmäiseen perään. Ja -- mitään venettä ei näkynyt. Jim sanoi

vallan uupuneensa -- peljästys oli hältä vienyt viimeisetkin voimat.

Mutta minä sanoin että meidän yhtäkaikki tuli jatkaa, sillä jos jäätäis

tähän riivattuun raakkiin, niin olis meillä ikääskuin matkapassi

tästä matoisesta maailmasta. No, me kämpittiin taas perän ympäri ja

tultiin viimein kaleitin ristikolle, josta meidän täytyi pitää kiinni

käsin ja oikein ryömiä eteenpäin, sillä koko vasen reilinki oli veden

alla. Siitä kappaleen matkaa keulaan päin, salongin yläoven kohdalla,

löysimme vihdoinkin tuon siunatun veneen, Jumalan kiitos! Töin tuskin

voin sen siinä pimeässä nähdä. Mutta se tietäkää, ett' iloni oli oikein

priima sorttia. Mun piti juur laskeutua alas siihen, kun samassa

salongin ovi aukesi. Yks noista miehistä pisti päänsä ulos, pari jalkaa

nenästäni, niin että sittenkin luulin olevani mennyttä miestä; mutta

hän veti pian kallonsa sisään jälleen ja sanoi:

"Peitähän toki tuo lemmon lyhtys, Bill!"

Sitten viskas hän jonkun möhkäleen veneeseen ja astui sitten alas

siihen itse ja istui. S'oli Packard. Heti perästäpäin tuli Bill ulos ja

astui hänkin veneeseen. Samassa sanoo Packard hiljaisella äänellä:

"No, kaikki on klaarina -- laske ulos!"

Töin tuskin pystyin pitämään kiinni ristikosta, niin olin mennyttä.

Mutta justiin silloin sanoo Bill:

"Äläs hätäile -- otitko sinä pussin hältä pois?"

"No, enhän. Etkö sinä ottanut?"

"En. No, voi p--le! Nythän hällä on osansa kuitenkin."

"Sinä senkin hupakko! Mitä pirua me jätettäis hälle niin paljo rahaa?

Tuu pois!"

He nousivat raakille jälleen ja menivät salongin ovesta sisään, ja

ovi painui kiinni heidän perästään, sillä s'oli raakin pystypuolella.

Silmänräpäyksessä olin minä veneessä, ja Jim tuli vyöryen perästäni,

tuossa paikassa sain veitseni käteen ja leikkasin köyden poikki, ja

vene lähti menemään.

Me ei edes koskettu airoihin, ei sanaa, ei kuiskaustakaan lähtenyt

suustamme, me tuskinpa hengitettiinkään. Virta oli niin väkevä, että me

parissa sekunnissa luisuttiin toista sataa kyynärää poispäin raakista,

ja pimeys peitti sen näkyvistämme, ja me oltiin pelastetut ja tiesimme

sen.

Päästyämme noin kolme- tai neljäsataa kyynärää alaspäin raakista,

nähtiin me miten heidän lyhtynsä kimmalti sieltä hetkeksi kuin pieni

tähti, ja silloin me tiedettiin, että nuo rosvot kaipasivat venettänsä

ja rupesivat ymmärtämään, kuinka hauska se tila oli, johon he vastikään

olivat tahtoneet jättää Jim Turnerin yksinään.

Sitten tarttui Jim airoihin, ja me katsottiin kaikkialle, näkyiskö

lauttaamme. Nyt vasta rupesi minun käymään ikäänkuin vähän surku noita

miehiä -- eihän mull' ennen olis ollut aikaakaan siihen. Aloinhan

aatella, kuinka kamalaa tuo yhtäkaikki olis -- tulla jätetyksi tuolla

viisin, vaikkapa nyt sattuiskin olemaan murhaaja. Saattaishan, Jumala

paratkoon, tapahtua että _minusta_ jonakin kauniina päivänä tulis

murhaaja, ja miltähän silloin _mulle_ tuntuis tuommonen kova onni? Ja

niinpä sanoin viimein Jimille:

"Kuules, Jim, missä nyt ensiks nähdään mitään valoa loistavan rannalta,

niin lasketaan siinä maihin, johonkin paikkaan, johon sinun sopii jäädä

piiloon veneen kanssa; ja minä menen ylös ja herätän ihmiset ja keitän

heille jonkun jutun, että menevät pelastamaan nuo rosvot surkeasta

pulasta, niin että he ainakin voivat tulla rehellisesti hirtetyiksi

aikanansa."

Mutta sitä tuumaa ei ollut niin helppo panna toimeen; sillä pian

perästäpäin syntyi aika rajuilma, pahempi kuin ennen. Sade vuoti

virtana maahan ja tuuli tuuli aivan hurjasti. Eikä mitään valoa

näkynyt. Kaikki nukkuvat, aattelin mä. Me lennätettiin vinhaa vauhtia

jokea alaspäin ja tähystettiin, eikö näkyis valoa, eikö näkyis

lauttaamme. No, kului pitkä aika. Sitten helpotti sade vähäsen, mutta

pilvet pysyivät, ja salama tuli leimahtaen, ja me nähtiin edessämme

uivan jotakin mustaa ja tyyrättiin heti sinneppäin.

S'oli, kun olikin, kunnon lauttamme, ja arvaahan sen, kuinka iloisina

me astuttiin sen päälle jälleen. Samassa näimme myöskin valopilkun

loistavan alempana rannalta, ja minä sanoin heti että tahdoin sinne.

Vene oli puolillaan ryöstösaalista, jonka tuo rosvojoukko oli

varastanut raakista. Me viskattiin ne kaikki tyyni lautalle yhteen

läjään; ja sitten sanoin minä Jimille, että hän antais lautan uida

eteenpäin ja että hän sitten hetken päästä sytyttäis lyhdyn ja antais

sen palaa kunnes palajaisin matkaltani. Sitten tartuin airoihin ja

soutelin tuota valoa kohden. Tullessani lähemmälle, näkyi vielä kolme

neljä valoa lisää -- ylhäältä mäenrinteeltä. Siinä oli pieni kylä.

Minä kulin vähän matkaa tuota rannimpaa valoa kohden ja pidätin sitten

airoja ja annoin veneen luistaa omaa vauhtiaan. Tultuani sen viereen,

näin että se olikin rannassa venyvän höyrylossin lyhty. Kiipesin sinne

ylös ja rupesin hakemaan yövahtia ja löysinkin hänet viimein. Hän istui

muutaman köysikimpun päällä nukkuen, pää polvien välissä. Sysäsin häntä

pari kertaa hartioihin ja sitten rupesin surkeasti poraamaan.

Hän havahti ylös ja tuijotti vähän hämmästyneenä teensä; mutta

nähdessään vain minut, haukotteli hän ja ojenteli raajojaan, ja sitten

hän sanoi:

"Halloo, poika naskali, mitä sinä ulvot? Mikä hätänä."

Minä sanoin:

"Niin, kun isä -- ja äiti -- ja sisareni ja --"

Porasin taas oikein tarmoni takaa. Silloin hän sanoi:

"No, no, älähän nyt noin katkee siinä kahtia, kaikillahan on meillä

surumma ja vaivamma täss' elämässä, kyllä se vielä paranee. No, mikä

heiän nyt on sitten?"

"He -- he -- he ovat? -- ootteko te vahtina tässä laivassa?"

"Oonpa niinkin", sanoi hän ikääskuin vähän mahtavasti. "Mie oon

kapteini ja omistaja ja tyyrmanni ja luotsi ja yövahti yhellä kertaa;

ja toisinahan oon mie rahtinakin ja toisinahan matkaväkenä. Enhän mie

oo niin rikas kuin Jim Hornback vanhus enkä tietysti niin soakelin hyvä

kaikille moailman kakaroille, että sirottasin ropojani pitkin moantietä

kuin hän; mutta kuitenni oon hälle monta kertaa sanonunna ett'en mie

tahtos olla hänen housuissansa, sillä merimiehen elämä s'on miun

elämääni se, ja mie en, soakeli soikohon, tahtos virua moalla kahta

virstaa kaupunnista, joss'ei milloinkana mitään tapahu, en vaikka hyö

antasit mulle kuormallisen kultaa ja vähä peälle. Mie oattelen --"

Minä keskeytin hänet ja sanoin:

"N'on niin hirveän kovassa hädässä ja -- --"

"_Ketk_'on?"

"No, Herra hallitkoon, isä ja äiti ja sisar ja neiti Hooker; ja jos te

ottasitta lossiveneenne ja lähtisittä sinne -- --"

"Mihin? Missä hiiessä hyö ovat sitten?"

"No, herranen aika, raakilla."

"Millä raakilla?"

"No, eihän niit'ole muuta kuin yks."

"Ethän sie meinaa tuota masinaa _Walter Scott_'ia."

"Justiin sitä."

"No, mutta pyhä Poavali, mitä lempoa hyö siellä tekevät?"

"Niin, eihän ne sinne tahallaan tulleet."

"Niin, kyllähän sen uskon. Mutta jos hyö eivät korjoo sieltä luunsa

tuossa paikassa, niin pieveli heiät perii. Mutta miten hiiessä hyö

joutuivat mokomahan pinnistyksehen?"

"Niin, -- s'oli niin, että -- neiti Hooker oli visiitillä tuolla

kaupungissa -- --"

"Booths Landingissa, niin, -- no, anna tulla!"

"Niin, hän oli visiitillä, tuolla Booths Landingissa, ja justiin

illan suussa piti hänen lähteä menemään hevoslossille mustan piikansa

kanssa, sillä hänen piti olla yötä sen fröökynän luona -- niin, en

muista hänen nimeään; ja sitten menee heiltä perämela poikki, ja heidän

lossinsa pyörähtää ympäri ja lentää perä edellä virran mukana pari

virstaa poispäin ja puskee viimein tuohon raakkiin ja kaatuu, niin että

lossimies ja hevoset ja tuo musta piika hukkuvat kaikki tyyni, mutta

neiti Hooker iski kyntensä raakkiin ja kömpi ylös. No, ja noin tunti

pimeän tulemasta tullaan me veneellämme samaa tietä, ja niin oli pimeä,

että me ei nähty raakkia ennenkun oltiin sen vieressä; ja silloin _me_

törmättiin siihen ja veneemme kaatui, mutta me toki, Jumalan kiitos,

pelastuttiin kaikki tyyni, pait Bill Whipple -- voi, voi sitä siivoa

sielua -- kumpahan olisin ees minä mennyt hänen sijastaan."

"No, mutta voi päiviäni! Onko mokomaa kuultuna nähtynä? No, mitä työ

sitte teitten?"

"No, me hallooattiin huudettiin apua kurkun täydeltä, mutta joki on

niin leveä siltä kohalta, ett' arvatenkaan ei kukaan meitä kuullut.

Ja silloin sanoi isä, että jonkun täytyi mennä maihin ja hankkia apua

mistä hinnasta hyvänsä. Min'olin ainoa, jok' osasin uida, ja minä

lähdin matkaan, ja neiti Hooker hän sanoi, että jos en sais apua

muualta ennen, niin menisin mukamas hänen enonsa luo, joka kyllä sitten

pitäis asiasta huolen. Minä pääsin maihin kappaleen matkaa tästä

alempana ja oon sitten juossut kuin hullu ja kokenut saada ihmisiä

sinne apuun, mutta he sanovat vain: 'Mitä, tämmösenä yönä ja tällä

virralla, sehän olis hulluutta; juokse sinä höyrylossille!' No, jos te

nyt tahtositta -- --"

"No, kenties mie tahonki, ja piru vie luulenki että sen teen; mutta

kuka perhana mulle sen _maksaa_? Luulekko kenties että sun isäs -- --"

"No, kyllähän siitä aina sovitaan. Neiti Hooker sanoi erittäin että

hänen enonsa Hornback -- --"

"No, pyhä Poavali! _Hänkö_ on hänen enonsa? Kuules, poika naskali,

juokse minkä kintuistas lähtöö tuonne, missä näet valkean palavan, s'on

kapakka; ja sano heille siellä että näyttävät sulle tien Jim Hornbackin

talolle. Älä kuhunustele, kuulekkos! Käytä jalkojas! Sano hälle, että

mie laitan tänne hänen sisarentyttärensä ihka elävänä ennenkun hän

kerkiää kaupunkihin. Kas niin, lähe nyt matkaan kuin oisit jo. Mie

juoksen vain tuonne kulman taa ja herätän masinistin."

Minä harppasin sinneppäin, josta tuo valo näkyi, mutta niin pian kuin

hän oli kiertänyt kulman, palasin minä takasin ja juoksin veneelle

ja ammensin siitä veden ja sousin tyvenvedessä pitkin rantaa noin

kuussataa kyynärää ylöspäin ja menin sitte piiloon parin halkoproomun

taakse, nähdäkseni miten kävis; en saanut mitään rauhaa ennenkun olin

nähnyt höyrylossin lähtevän. Ja totta puhuakseni, niin minä ikääskuin

vähän ylpeilin itsekseni, kun olin nähnyt niin paljon vaivaa noiden

kanaljain tähden, jotka jäivät raakille; sitä totta maar ei moni muu

olis tehnyt. Minä vain toivoin että leskirouva olis saanut sen tietää.

Hän olis varmaankin puolestaan ylpeillyt minusta, kun olin auttanut

noita rosvoja. Miten näet lieneekin, niin tykkäävät vanhat leskirouvat

ja muut jumaliset ihmiset aina kaikkien enimmän juuri rosvoista ja

kaiken maailman pahantekijöistä ja roistoista. S'on vissi se.

No, minun siinä venyessäni, mitäs näenkään! Joo, tuo siunattu raakki

tulee vyöryen pitkin virtaa, mustana ja kolkkona kuin kuolema. S'on

totta, että siinä ikääskuin vähän värisytti selkäpiitäni, mutta

yhtäkaikki laskin ulos ja sousin sinneppäin. Se makasi niin syvällä

vedessä, ja minä huomasin heti, että siellä tuskin enää voi virua

ainoakaan elävä sielu. Sousin sen ympäri ja huusin "halloo!" pariin

kertaan, mutta mitään vastausta ei kuulunut; kaikki oli hiljaa kuin

haudassa. Minä tunsin vähän sydämmen-vaivaa noiden rosvojen kohtalosta,

mutt'en paljon; sillä mä aattelin että jos he sen kestäis, niin

kyllähän minä puolestani.

Samassa laski höyrylossi ulos rannasta; ja minä työnsin keskelle jokea

ja pääsin hyvän matkaa poispäin virrassa; ja kun arvelin olevani

lossiväen näkyvistä, pidätin hetken airojani ja katsoin taakseni ja

näin, miten höyrylossi kulki raakin ympäri nuuskien neiti Hookerin

jäännöksiä, joita katteini luuli tuon eno Hornbackin niin kovasti

odottelevan; mutta hetken päästä he antoivat palttua koko puuhalleen

ja höyrysit hyvää vauhtia takasin rantaan päin. Minä puolestani sousin

jokea alaspäin että huilasi.

Kesti hyvin kauvan ennenkun sain Jimin lyhdyn näkyviin; ja kun sen viho

viimeinkin näin, tuntui se olevan tuhannen virstan päässä. Saapuessani

sitten kerrankin perille lautallemme, rupes aamu koittamaan lännestä;

ja me mentiin maihin muutamaan saareen, kätkimme lautan ja upotimme

veneen. Sitten mentiin me makuulle ruohoon ja nukuttiin sikeästi kuin

kuolleet.

Neljästoista luku.

Nukuttuamme viimein kylliksi, ruvettiin me huviksemme räknäilemään

noita tavaroita, jotka tuo surkea rosvojoukko oli varastanut raakilta.

Siinä oli jos jotakin: saappaita ja vilttejä ja vaatteita ja koko

joukko muuta kauskua, ja koko läjä kirjoja ja yks kiikari ja totta

maarian -- kolme lootaa sikaareja. Ei kumpikaan meistä ollut ikipäivinä

ollut niin rikas koko eläissämme. Sikarit meitä miellytti kaikkein

enimmän. Me maattiin koko sen iltapäivän metsässä loikoillen ja

polteltiin ja juteltiin, ja minä luin noista kirjoistakin pariin

erään; harvoin voi ihminen niin paksusti. Minä kerroin Jimille kaikki

mit'oli tapahtunut raakilla ja höyrylossilla, ja minä sanoin että tuo

kaikki oli _seikkailuita_; mutta Jim sanoi kernaimmin tahtovansa päästä

kaikista seikkailuista vastedes. Hän sanoi että, kun minä kämpin tuohon

käytävään raakilla ja hän konttasi takasin tullakseen lautalle ja tämä

oli poissa, hän oli kuolla siihen paikkaan, sillä hän aatteli olevansa

mennyttä kalua, miten ikinä käviskin; jos hän ei pelastuis, niin

hukkuis hän, ja jos hän pelastuis, niin veis pelastaja hänet takasin

fröökynä Watsonille, joka möis hänet Etelään, kun möiskin. Ja siinä hän

oli oikeassa; hän oli enimmäkseen aina oikeassa; häll'oli turkkasen

hyvä pää, neekerin pääksi.

Luinmahan myöskin Jimille noista kirjoista kaikellaista kauskua

kuninkaista ja herttuoista ja kreiveistä ja senkaltaisista ihmisistä ja

kuinka he kävit ylönpalttisen komeissa vaatteissa ja millä penteleen

komervenkillä he kulkivat muun väen seassa, ja miten he kutsuivat

toisiaan Teidän maisteetiksenne ja Teidän ylhäisyydeksenne ja Teidän

armoksenne ja Teidän korkeudeksenne ja Jumala ties miksi, sen sijaan

kuin vain olisit sanoneet "hyvä herra" tai "Te", niinkuin tavalliset

ihmiset. Ja Jim hän kuunteli korvat pystyssä ja silmät selällään.

Viimein hän sanoi:

"No, herranen aika, enhän olis luullu niit' olevan niin perhanan

paljon. Tuskinpa oon kuullu puhuttavan mistään kuninkaastakaan, pait

tuosta vanahasta kuningas Sallermann'ista ja noista kakspäisistä

ja jalattomista kuninkaista korttipakassa. Paljonkohan tommosella

kuninkaalla on palakkaa?"

"Palkkaa?" sanoin minä; "ooh, heill'on tuhat dollaria kuukaudessa,

jos tahtovat. Heill'on aivan niin paljo kuin heidän lystää, nääkkös.

Kaikkihan oikeimmiten on heidän omaansa."

"No, voi sun turkin pippuri! Mitä heillä sitte on tekemistä?"

"Tekemistä? Sanohan vielä! He eivät tee tämän taivaallista. Istuvat

päiväkaudet kädet ristissä ja voivat paksusti."

"No, voi sun saakeli!"

"Niin, niin s'on. Pait tietysti kun tulee sota. Silloin lähtevät he

sotaan, mutt'eivät ammu itse; komentavat vain kiven takaa. Mutta

kotosalla laiskottelevat he vain tai käyvät toisinaan metsästämässä

huvikseen -- tai -- sssh! -- kuulitko jotain?"

Me karattiin pystyyn ja katsottiin kaikkialle, mutta s'oli vain

höyrylaiva joka tuli hohottaen niemen takaa; ja me istuttiin jälleen.

"Niin, niin", jatkoin minä nyt, "ja toisinaan, kun noilla kuninkailla

on ikävä, niin rettelöivät ja juonittelevat he huvikseen parlamenttinsa

kanssa, jossa valtiomiehet istua kököttävät, ja jos joku niistä rupee

murisemaan, niin tuossa paikassa kuningas sivaltaa hältä pään poikki.

Mutt' enimmäkseen laahustavat kuninkaat päivät pitkin haaremissaan."

"Missä?"

"Haaremissa."

"Mikä se haaremi on?"

"No, hyvänen aika, etkö sinä tiedä sitäkään? S'on se paikka, jossa

kuninkaan rouvat asuu. Salomolla esimerkiks oli semmonen haaremi. Häll'

oli varaa pitää noin miljoonan paikkeille muijia, hällä."

"Ahaa, johan muistan. Niin, niin, tommonen haarami s'on, niin

sanoakseni, jommonenki kasvatuslaitos. Mitä elämää siellä mahtaa olla

noien kaikkein lapskakarain kanss'. Kuinka ne rääkyy ja poraa ja

telemii ja tappelee alinomaa. Ja kaikki toi akkaväki sitte! Miten ne

mahtaa riiellä ja kinata, ja repiä toisians tukasta! Olishan siinä

tekemistä, ja saishan siinä nauraakkin aivan haletakseen. Ja sitte

kehtaavat vielä sanoa, että tuo Sallermanni mukamas oli viisas mies.

Min'en anna kahta penniä hänen viisaurestaan. Mikä viisas mies tahtos

päiväkauret ellää tommosessa peevelin pelissä? Viisas mies laittas

ennemmin ittelleen vaskisepänverstaan; voishan hän sillon ainaki _panna

kiinni_ verstaansa, kun tahtos vähän nukahtaa."

"Niin, mutta Salomo _oli_ kuitenkin viisain mies mitä koskaan on

löytynyt; sillä rouva Douglas sanoi sen itse, ja hän ei koskaan

valehtele."

"Min' annan palttua leskiprouvalle. Sallermanni ei ollu mikään viisas

mies, eipä piru vie ollukkaan. Mitä kaikkia hullutuksia pistikään hänen

päähäns'. Johan sitä itkis kaikki Pietarin siatkin. Tiiäkkös, kun hän

kerran halkas pienen lapsiparankin kahtia --"

"Kyllä tiedän, leskirouva puhui mulle siitä myös."

"No, onko se laitaa se? Onko semmonen mies viisas? Hölömö hän on.

Kattos nyt. Toi kuusenkanto tuossa on toinen noist' akoista; sin' oot

toinen; min' oon Sallermanni, ja tää dollarinseteli on toi lapskakara,

josta te riitelettä. No, mitä teen nyt minä? Kiertelenkö mä hiljaa

pitkin kylää ja tiiustelen salaa joka talossa saarakseni seleville

kenenkä toi kakara -- ei, vaan tää seteli, on oma, ja annan sen sitte

oikealle akalle -- ei, vaan sulle tai tuolle kuusenkannolle? Niinhän

tekis viisas ihminen. Mutta mitäs vielä! Minä repäsen sen kahtia ja

annan toisen puolen sulle ja toisen puolen sille toiselle akalle.

Just präsiis sillä vlisin menetteli Sallermanni lapsrukan kanss. No,

nyt kysyn vain: onko siinä laitaa? Mitä hyötyä on kellään puolesta

setelistä? Huolivatko he siitä puoteissa? Johan nyt. Ja mitä hyötyä on

puolesta lapskakarasta? Min'en antas viittä penniä tuhannesta mokomasta

puoliskosta."

"No, mutta Jim, sinähän oot aivan eksynyt asian oikeasta ponsipaikasta,

kuulekkos, oot eksynyt monta penikulmaa."

"Hä? Minäkö? Mene hiiteen ponsipaikkones. Niinku min'en tietäs mik'on

selevää järkee. Ja Sallermannin tyhymässä teurastuksessa ei ole mittaan

selevää järkee. Eihän siinä riirassa ollu kysymystäkään puolesta

lapsesta, vaan koko lapsesta siinä oteltiin. Ja sen mä sanon, että se,

joka ruppee ratkasemaan riitaa koko lapsesta puolella lapskakaralla, se

mies menköön tunkiolle. Älähän haastakkaan mulle Sallermannista. Minä

tunnen miehen jo selästäkin."

"Mutta sanonnan sulle, ett'et tiedä asian ponsipaikkaa."

"Mee tunkiolle ponsipaikkones! Minä tiiän minkä tiiän. Ponsipaikka?

Tahotko sinä tietää, missä oikeastaan se syvin ponsipaikka tässä

asiassa on? Hä? Joo, se ei ole missään muualla kuin siinä elämässä,

jota Sallermanni eli. Katos nyt. Mies, jolla vain on yks tai kaks

lapskakaraa, hän ei mee niitä tuhulaamaan tolla viisin; häll'ei ole

siihen halua eikä varaa. _Hän_ tietää tallentaa kakaransa. Mutta

semmonen mies, joll'on viis miljonaa lasta kiljumassa kotona, hän ei

paljoa niistä välitä. S'on hälle joteskin yhyrentekevää, jos _yks_

niistä hakataan kahtia; samaa kuin jos halkaset hältä kissanpojan.

Niitä on hällä sittenkin yltäkyllin. Pari kakaraa sinne tai tänne, se

ei tuntunut Sallermannille enemmän kuin kirppu. Ja siinä koko juttu.

Usko pois!"

Mikä kanalja neekeriksi! Saatuaan jotain päähänsä, oli hän kuin pölkky.

En ikinä ole nähnyt neekeriä, jok'olis ollut niin raivossaan Salomolle.

Ihan turhaa ruveta häntä lepyttämään. Minä rupesin sentähden puhumaan

muista kuninkaista ja jätin Salomon rauhaan. Kerroin hälle Lutovikki

kuudestoistasta, jolta hakattiin pää poikki Franskanmaassa monta vuotta

sitten, ja hänen pienestä pojastaan Delfiinistä,[3] jok'olis tullut

kuninkaaksi, mutta he panivat hänet kiinni ja pistivät vankeuteen,

johon muutamat sanovat hänen kuolleen.

"Poika parka!"

"Mutta toiset sanovat, että hän pääsi karkuun ja tuli Amerikaan."

"No, sehän oli hyvä. Mutta vähän ikävä mahtaa hälle kuitenkin tulla

täällä. Eihän tääll'ole mittään kuninkaita, vai mitä, Huck?"

"Ee-i."

"Silloinhan hän ei voi saara mittään paikkaa, poika parka. Mihin hän

joutuu?"

"Hm, jumala ties. Muutamat noista karanneista kuninkaista rupeevat

poliiseiksi, toiset opettavat ihmisiä puhumaan Franskanmaan kielellä."

"Hä? Mitä sä meinaat? Eiväkkö sitte Franskan ihmiset puhu samallaisella

kielellä kuin me?"

"Ei, Jim; hui hai. Heidän kielensä kääntyy ja vääntyy aivan toisin

kurin kuin meidän. Sin'et ymmärtäis sanaakaan heidän puheestaan."

"No, mutta Herra hallikkaan, mitä kurjuutta! Mistä se tulloo?"

"Niin, _minä_ en tie; mutta niin se vain on. Olen onkinut vähän heidän

sotkustaan eräästä kirjasta. Aatteleppas että joku tulee luokses ja

sanoo: _Parla-vussi-fransaisu_[4] -- mitä sä meinaisit?"

"Mitäkö mä meinaisin. Min'en jumaliste meinais mittään. Minä löisin

häntä korvalle ja käskisin hänen tietää huutia -- jos hän ei olis

valakonen, nääkkös. Mutta tulukaanpas vain neekeri moukka haukkumaan

mua tolla viisin!"

"Ääh, eihän s'ole mikään haukkumasana. Sehän vain on samaa kuin jos hän

kysyis sulta, osaakko sinä puhua Franskanmaan kielellä."

"No, mutta miks hiiessä hän ei sitä _kysy_ sitte?"

"No, voi, voi, sitäpä hän juur kysyy. S'on Franskanmaan ihmisten _tapa_

sitä kysyä."

"Hm, jassoo. Mutta s'on hiriviän hassu tapa sitä kysyä, ja min'en ennää

taho kuulla siitä sanaakaan. Siin'ei ole mittään järkiä."

"Kuules nyt, Jim; puhuuko kissa niinkuin me?"

"Ei tietysti."

"No, entäs lehmä?"

"Ei, ei lehemäkään. Johan nyt!"

"No, puhuuko kissa niinkuin lehmä tai lehmä niinkuin kissa?"

"Ei, sitä ne ei tee."

"No, onko se sinusta kummallista, että toinen niistä puhuu eri tavalla

kuin toinen?"

"Eei, eihän siin' oo mittään niin kummallista."

"No, ja onko siinä mitään kummallista, että ne kumpikin puhuu eri

tavalla kuin me?"

"Ei; se kyllä on aivan luonnollista."

"No, miks' se sitten olis kummallista, että _Franskalainen_ puhuu eri

tavalla kuin me? Vastaappas siihen sinä."

"Onko kissa ihiminen, Huck?"

"Eei!"

"No, sittenhän ei voi pyytää että kissa puhus niinku ihiminen. No, onko

kenties lehemä sitte ihiminen -- vai onko se kenties kissa?"

"No, ei suinkaan, ei kumpaakaan."

"No, sittehän ei liion voi pyytää että se puhus niinku ne. Mutta kuules

nyt, onko Franskalainen ihiminen?"

"On kaiketikkin."

"No hyvä. Mutta sanoppas nyt, miks helev--ssä hän ei myöski voi

_puhua_ niinku ihiminen? Vastaa sinä _siihen_."

Minä näin ett'ei maksanut vaivaa kiistellä hänen kanssaan sen

pitemmältä. Neekerin kanssa ei totta maarian pääse mihinkään. Sikspä

vaikenin minä.

Viidestoista luku.

Me ruvettiin nyt meinaamaan, että me ainakin kolmessa yössä

kerettäisiin Cairoon, tuohon kaupunkiin Illinoisin perukassa, jossa

Ohio joki laskee Missisippiin ja johon me oikeastaan ponnistettiin.

Siellä aiottiin me myydä lauttamme ja nousta höyrylaivaan ja matkustaa

Ohioa ylöspäin vapaisiin Valtioihin, joissa ei neekeriorjuutta ollut ja

me voitais elää herroiksi.

No, toisena yönä tuli paksu sumu, ja me aiottiin mennä maihin johonkin

saareen, sillä senkaltaisessa sumussa on melkein mahdoton kulkea. Minä

siis melosin kanootia edeltäpäin, kiinnittääkseni lautan kokkanuoran

lähimmän saaren rantaan; mutta tuohon tultuani ei siinä ollut muuta

kuin pieniä, heikkoja vaivaispensaita, joihin voisin sitoa nuoran.

No, kiinnitinhän sen sentään paksuimpaan pensaanrunkoon, mutta sillä

paikalla oli kova virta, ja lautta tuli ajaen semmoista vauhtia, että

se repi irti koko pensaan juurineen päivineen ja ajoi tiehensä aika

kyytiä. Sumu oli paksua kuin puuro, ja mun rintaani ahdisti niin,

että puoleen minuutiin en päässyt paikaltani - ja sitten ei lauttaa

enää ollut näkyvissä; siinä tuskin näki kymmentä kyynärää eteensä.

Minä hyppäsin kanootiin ja sänttäsin sen perään ja tartuin melaan

ja panin sen lehden pyyhkäisemään. Mutta ainoastaan kanootin perä

liikkui, vääntyen vasempaan ja oikeaan. Siinä tulisessa kiireessä olin

kokonaan unohtanut, ett' alus oli keulasta kiinni rannassa. Juoksin

ylös ja koetin sen päästää, mutta minua puistutti niin ja käteni vapisi

niin, että siinä meni hyvän aikaa ennenkun sain nuoran irti. Hiki

otsassa lähdin kiireimmän kautta matkaan, saavuttaakseni lautan. Ja

kaikki meni joltisestikin niinkauvan kuin rantaa piisasi, mutta koko

saari oli tuskin kuuttakymmentä kyynärää pitkä, ja samassa hetkessä,

kuin pyörähin alimman niemen ohi, sukelsin suorastaan tuohon paksuun

valkoseen sumuun enkä silloin enää tietänyt, enemmän kuin eksynyt

pässi, miss'olin tai mihin joutuisin.

Eihän ollut siinä viisasta ruveta melomaan; olisin voinut puskea

kiveen tai luotoon tai mihin hyvänsä. Istuin sentähden rauhassa ja

annoin kanootin vieriä virran mukana, vaikka s'on turkkasen vaikea

pitää käsiään rauhassa mokomassa tilassa. Minä hoilasin pariin kertaan

ja kuuntelin. Hyvin kaukaa kuuluikin joku ääni vastaavan, vaikka

heikosti, ja paikalla palasi rohkeus rintaani, joka jo oli ikääskuin

vähän riutunut. Rupesin taas melomaan sinneppäin, ja sitten kuuntelin

uudestaan hyvin tarkasti. Se kuului nytkin, ja minä huomasin joutuneeni

vähän suunnasta syrjään, liian paljon oikealle. Hetken päästä, kun se

taas kuului, olin liiaksi vasemmalla siitä -- ja päälle päätteeks minä

en sitä myöskään ollut lähestynyt, kun näet alinomaa kulin väärään,

milloin toisaalle, milloin toisaalle, ja se sitä vastoin ajoi suoraan

eteenpäin.

Minä toivoin, että tuo hupakko ymmärtäis ruveta rummuttamaan

tinakastrullia tai jotain semmoista ja sitä soittoa sitten jatkais

yhteen mittaan, mutta hän ei sitä tehnyt, ja s'oli tietysti nuo tyhjät

paikat huutojen välissä, jotka minua niin onnettomasti eksytti. No,

minä ottelin siinä eelleen, ja mitäs ollakkaan! jo kuulin tuon äänen

_takaapäin_. Nyt vasta olin aika sotkussa. Joko s'oli jonkun toisen

ääntä taikka olin minä pyörähtänyt aivan ympäri kuin hullu lammas.

Heitin alas melan. Taaskin kuului sama huuto, ja s'oli takanani, mutta

toisella paikalla. Ja sitten se vaihteli alinomaa paikkaa, kunnes se

viimein oli edessäni taas. Min'en edes varmaan tiennyt, oliko se Jim

joka siellä huusi vai joku muu lauttamies, sillä ääni ei tuommoisessa

sumussa kuulu luonnolliselta. Mutta sitten mä hoksasin, että sen muutto

paikasta paikkaan tuli siitä, että kiemuroiva virta heilutti kanootini

ympäri moneen kertaan, minun sitä huomaamatta.

Huutoa jatkui, ja hetkisen perästä kulin minä korkean rannan ohi

isojen puiden varjossa, jotka näyttivät harmailta aaveilta, ja virta

kääntyi vasemmalle, oikein kohisten uponneiden puunkantojen ja muun

romun välissä. Parin sekunnin päästä ei taaskaan näkynyt muuta kuin tuo

valkonen sumu yksin, ja minä istuin liikkumatta ja kuuntelin vain miten

sydämmeni pamppaili rinnassani; minä luulen, että se toimitti sata

tykytystä minun vetäessäni yhden kerran henkeä.

Minä ymmärsin nyt varsin hyvin, miten asian laita oli. Tuo korkea ranta

oli saari, ja Jim oli arvatenkin virran mukana joutunut sen toiselle

puolelle. Se ei ollut mikään pikkunen luoto, jonka ympäri olis kulkenut

kymmenessä minuutissa. Siinä oli näet korkeita ja paksuja honkia, siis

ison saaren puita; mahtaa ollut seitsemän kahdeksan virstaa pitkä ja

parin virstan levyinen.

Istuin hiljaa ja kuuntelin vain, noin kvartin tuntia. Virran vauhti oli

hyvinkin viis kuus virstaa tuntiinsa, ja sitä vauhtia minä kulin; mutta

sitä ei ollenkaan tunne. Ei, vaan siinä tuntuu aivan siltä kuin makais

ihan liikkumatta veden päällä; ja jos sattuu kulkemaan ohi jonkun

kiinteän puunkannon tai muun semmosen kappaleen, niin ei siinä aattele

että itse kulkee sukkelaa eespäin, vaan että kanto kiitää sivu hirveää

vauhtia. S'on joteskin kolkkoa ja ikävää, kun tuommoisessa sumussa

täytyy olla yksin liikkeellä keskellä yötä; jos ette sitä usko, niin

käykäähän kerraksi koettamaan -- saattepa nähdä.

No, noin puoli tuntia kului sillä viisin, ja tuon tuostakin minä huusin

"halloo." Viimein kuuluikin jonkinmoinen vastaus, ja minä koin seurata

sitä, mutta s'oli turhaa. Huomasin joutuneeni pienten luotojen keskeen,

joista näin vilahuksen, kun salmi niitten välissä oli ahtaimmillaan, ja

toisinaan, kun en niitä nähnyt, kuulin kuitenkin laineiden loiskeesta

rantaa vasten, missä ne olit. Semmoisissa seikoissa oli mahdoton

erottaa, mistä joku ääni tuli; välin kuului sieltä, välin täältä. S'oli

samaa kuin olis tavotellut virvatulta.

Neljään viiteen kertaan oli vähältä ett'en ajanut maihin, ja minä

aattelin, ett'ei lautalla ollut hyvä siitä suoriutua ja että se

varmaankin vähän väliä törmäsi rantoihin.

No, jonkun ajan päästä tuntui siltä kuin olisin tullut avoveteen

jälleen, mutta mitään ääntä ei enään kuulunut. Tulin tuumanneeksi, että

lautta kenties oli tarttunut johonkin kantoon ja joutunut haaksirikkoon

niineen päivineen. S'oli surkeaa ajatella, mutta min'olin niin väsynyt

ja uupunut, että painuin pitkälleni paatin pohjalle välittämättä enää

mistään. Enhän kuitenkaan tahtonut tahallani nukkua; mutta mull'oli

niin uni, että silmäni eivät pysyneet auki enään, ja niinpä tuumasin,

että voihan tässä toki pikkusen uinahtaa.

Mutta siitä tuli enemmän kuin pikkusen, sillä kun viimein heräsin,

loisti tähdet kirkkaalta taivaalta, sumu oli hävinnyt, ja virta kuletti

minua kauheaa vauhtia eteenpäin pitkin leveää joenpolvea. Ensimmältä

en ollenkaan tietänyt missä olin; luulin näkeväni unta, ja kun viimein

rupesin tointumaan ja seikat selveni, tuntui siltä, kuin olis ne

tapahtuneet pari viikkoa takaperin.

Joki oli aivan tavattoman leveä siltä kohdalta, ja sen rannoilla oli

tiheää ja paksua metsää, aivan kuin tukevana muurina, sen mukaan

ainakin kuin minä siinä tähtien valossa voin nähdä. Katsoin virtaa

alaspäin ja huomasin mustan pilkun veden pinnalla, kappaleen matkaa

poispäin. Minä ponnistin sen perään, mutta päästyäni luokse ei siin'

ollutkaan muuta kuin pari kolme yhteenkytkettyä tukkia. Sitten näin

taas toisen mustan kappaleen ja ajoin sitä takaa; sitten taasenkin

toisen, ja sillä kertaa sain istua suolaan. Siin' oli todellakin rakas

lauttamme edessäni.

Tultuani sen laitaan, näin Jim'in istuvan siinä nukkumassa, pää polvien

välissä ja oikea käsivarsi peräairolla. Toinen airo oli poikki, ja

lautta oli täynnään lehtiä ja oksia ja muuta rytöä.

Sidoin kiinni kanootin ja astuin lautalle ja painuin pitkälleni Jimin

viereen, ihan hänen nenänsä eteen. Sitten rupesin haukottelemaan ja

ojentelemaan raajojani, aivan kuin vasta olisin herännyt, ja sanoin:

"Halloo, Jim, taisin nukkua? Miks'et herättänyt minua?"

"Herra Jumala, sinäkö s'oot, Huck? Ekkö s'oo kuollu, ekkö s'oo hukkunu?

Ookko sinä tullu takasin? No, voi, voi, aivan täyttä tottako oot kotona

taas? Aivan täyttä tottako? Anna mä koittelen sinua käsilläni, laps

kulta, anna mä koittelen sinua sormillani. Ei, sin' et oo kuollu,

ei, sin'oot torellaki sinä', sin'oot Huck, se sama vanaha Huck -- se

tavallinen Huck suolineen sorkkineen, kiitetty olokoon Jumala!"

"Mutta mikä sun on, Jim? Kai oot vähän ryypiskellyt?"

"Ryypiskelly? Olisinko minä ryypiskelly? Siihenkö täss' olis ollu

aikaa?"

"No, mutta miks sinä noin hulluttelet?"

"Mitä? Hulluttelenko mä?"

"_Mitä_? Sanoithan vast'ikään, että minä mukamas olen tullut takasin,

ja mitä kaikkia lörpötitkin, ikääskuin olisin ollut poissa."

"Huck -- Huck Finn, katto minua naamaan. Ekkö sin'oo ollu poissa?"

"Ollut poissa? Mitä hiidessä sinä tarkotat. Enhän _minä_ ole ollut

missään. Missä min'olisin ollut sitten?"

"No, mutta -- -- nyt on jumaliste tää maailma nurin. Mitä!? Oonko minä

tässä _minä_ tai oonko minä joku muu? Oonko minä tässä lautalla tai

_missä_ minä oon? Kumpahan tietäsin sen."

"No, totta kai sin'olet tässä suolines sorkkines, mutta minä luulen

että sin'oot vähä pyörällä päästäs, Jim parka."

"Oonko? Vai niin. Mutta sanoppas nyt, sinä viisas Huck, ekkö sinä

soutanu eeltäpäin pannakses kokkanuoran kiinni tuohon saareen? hä?"

"En, en suinkaan. Mihin saareen? En min'oo nähnyt mitään saarta."

"Et oo nähäny mittään saarta? Jassoo! Kattos nyt -- eiköhän lautta

lähteny irti ja eikö se luikunu menemään virran mukana ja ekkö sinä

jääny yksin sinne sumuun? Hä?"

"Mihin sumuun?"

"_Sumuun, sumuun_. Sitähän on kestäny koko yön, tiiän mä. Ja ekkö sinä

huutanu ja enkö minä vastannu? Ja eikö me eksytty sinne saarten sekaan,

kunnes oltiin aivan yhtä pyörällä päästämme molemmat? Hä? Ja enkö minä

puskenu välin toiseen, välin toiseen noista riivatun saarista ja enkö

ollu joutua joen pohojaan? Hä? Eikö s'oo niin, eikö s'oo niin? Hä? No,

vastaappas nyt."

"Ei, kuules nyt, Jim, johan tämä menee liian pitkälle. Min'en ole

nähnyt mitään sumua tai mitään saaria enkä tie tämän taivaallista sinun

vaaroistas enkä mistään. Olenhan istunut tässä koko yön juttelemassa

kanssas, kunnes noin kymmenen minuutia sitten nukuit ja minäkin mahdoin

nukahtaa. Sinä tuskin olisit ennättänyt päihtyä sill'aikaa; siis olet

kai nähnyt unta."

"No, kas siinä ollaan. Miten hiiressä min'olisin ennättäny nähä niin

kauhean paljo unta kymmenessä minuutissa?"

"En totta maar tie, mutta unta olet yhtäkaikki nähnyt, sillä mitään

tuonkaltaista ei ole tapahtunut. S'on vissi se."

"Mutta s'on myös vissiä, että minä näin sen kaikki tyyni aivan

selevästi."

"Min' annan palttua sun näkemiis. Niiss'ei ole vähintäkään perää.

Olenhan istunut tässä kaiken aikaa."

Jim oli aivan ääneti noin viis minuutia, istui vain siinä tuumiskellen,

leuka käsien välissä. Viimein hän sanoi:

"Täytyy kai mun sitte myöntää, että s'oli unta; mutta jumaliste olikin

se niin muhkeaa unta, ett'en ikinä oo mokomaa kuullu. Ja sitte s'oli

niin hiton väsyttävää. Olenhan aivan kuin minua olis huhumarossa

sotkettu."

"Ooh, semmoistahan usein tapahtuu unissa. Mutta tämä oli yhtäkaikki

priima sorttia. Kerroppas se mulle alusta loppuun, Jim."

Jim oli heti valmis ja rupes kertomaan kaikki tyyni alust' aikain,

aivan niinkuin oli tapahtunut, vaikka hän tosin pani liikojakin

piisalle asti. Sitten alkoi hän myöskin "selittää" tuota untansa,

koska se muka oli meille lähetetty varoituksena. Hän sanoi, että

ensimmäinen saari tiesi ihmistä, joka mielellään tahtoi tehdä meille

hyvää, mutta virta mukamas merkitsi toista ihmistä, joka esteli tuota

hyvää tapahtumasta. Huudot olivat merkkiä ja varoituksia, jotka silloin

tällin ilmestyivät meille elämässämme ja joita meidän tuli tarkasti

huomata ja koettaa ymmärtää; muuten ne tiesivät meille paljasta

onnettomuutta eik' ikinä mitään hyvää. Kaikki nuo pienet saaret, joiden

sekaan m'oltiin jouduttu, tiesivät harmia ja ikävyyttä, jota ilkeät

ihmiset meille tuottavat, mutta jos me vain pysyttäis lästissämme ja

pitäisimme kitamme, rupeamatta mihinkään tekemisiin heidän kanssaan,

niin tultais me hyvin toimeen ja me päästäis pois sumusta ja aivan

eheinä tuohon suureen avojokeen, joka merkitsi vapaita Valtioita ja

johon kaikki huolemme ja murheemme loppuisit.

Minun noustuani lautalle, oli hetken päästä taivas vetäytynyt pimeihin

pilviin, mutta selveni nyt jälleen.

"No jaa, Jim, sinä selität unia aika hyvästi", sanoin minä; "mutta

mitähän merkitsevät _nämä_ kaikki?"

Osotin hänelle oksia ja lehtiä ja rytöä lautalla ja tuota taittunutta

airoa. Jim katseli niitä hetken aikaa, ja sitten katseli hän minua ja

sitten taas tuota roskaa. Hän oli nyt päntännyt tuon uniluulon niin

syvälle päähänsä, ett'ei se enää tahtonut siitä lähteä, että hänen,

niin sanoakseni, oli vaikea saada tolkkua itsestään. Mutta viimein

näkyi totuus hänelle kuitenkin selvenevän, ja silloin katsoi hän minua

suoraan silmiin, hyvin vakavana, edes hymähtämättäkään, ja sanoi:

"Mitä noi merkittee? Sen mä sanon. Kun min'olin aivan uupunu

ponnistuksesta ja huutamisesta ja viimein nukahin, niin oli mun

syömmeni niin vallan musertunu sinun hukkumisestas, etten enää piitannu

tään taivaallista, en ittestäni enkä lautasta. Ja kun mä sitte heräsin

ja näin sinun tossa vallan ehiänä ja terveenä, sillon, Huck, olin mä

itkeä ilosta, ja olisin saattanu panna polvilleni ja suurella sinun

jalkojas, Huck, niin ilonen ja kiitollinen olin. Ja kaiken aikaa sinä

vain aattelit, miten voisit pittää vanahaa Jimmiä pilikkanas ja syöttää

häneen tyhymiä valeheitas. Kaikki tuo rytö tuossa on romua ja _roskaa_,

ja roskaa on kaikki ne ihimiset, ku pittää pilanaan ystäviäns ja panee

heirät häppeemään."

Sitten nousi hän ylös verkalleen ja asteli mökillemme ja meni sinne

sisään, sanomatta sanaakaan enään. Mutta siinä oli aivan kylliksi.

Minusta tuntui kuin olisin ollut suurin konna ja roisto maailmassa,

ja min'olisin melkein ollut valmis suutelemaan _hänen_ jalkojaan,

saadakseni hänet leppymään ja peruuttamaan sanansa.

Meni lähes kvartti tuntia kuitenkin, ennenkun paatunut sydämmeni salli

mun mennä pyytämään anteeksi neekeriltä -- mutta minä sen viimeinkin

tein, enkä totta puhuakseni tiedäkkään sitä koskaan katuneeni. En

milloinkaan enää pitänyt mitään tuommoista peliä hänen kanssaan, enkä

olis sitä silloinkaan tehnyt, jos olisin tiennyt hänen panevan sitä

niin kovasti pahakseen.

Kuudestoista luku.

Me nukuttiin melkein pitkin päivää ja lähdettiin matkaan taas yön

tullen. Kappaleen matkaa edellämme kulki sinä yönä julman pitkä lautta,

joka varmaankin kantoi neljättäkymmentä miestä. Siinä oli viis isoa

suojaa päällä ja avonainen tulisija keskellä ja korkea lipputanko

kummassakin päässä. Se näytti turkkasen komealta; kuka hyvänsä olis

mielellään ruvennut lauttamieheks semmoiseen alukseen.

Me ajettiin alaspäin isoon polveen, ja taivas kävi pilveen, ja kovasti

oli lämmin. Aivan tavattoman leveä joki oli reunustettuna jykevällä

tukkimetsällä kummaltakin puolen; eikä mitään aukkoa eikä valoa näkynyt

tuosta synkästä salosta. Me juteltiin alinomaa Cairon kaupungista

ja tuumailtiin, miten me oikeastaan osattais tietää sitä Cairoksi,

kun viho viimein sen kohdalle päästäis. Min'olin kuullut puhuttavan,

että siellä tuskin olis toista tusinaa taloa, ja jos nyt sattuis niin

hullusti, ett'ei niissä palais mitään valkeaa, niin kuinka me tiettäis

kulkevamme ohi kaupungin? Jim sanoi, että jos kaks suurta jokea sillä

paikalla yhtyi, niin siitähän helposti nähtäis. Mutta minä sanoin,

että me voitais luulla kulkevamme siinä vain ison saaren alapään ohi

ja tulevamme samaan vanhaan jokeen jälleen. Se seikka hämmensi Jimin

-- ja minut myös. Mitä siis tehtäis? S'oli kysymys. Viimein sanoin

minä, että minä soutaisin maihin heti kun ens kertaa nähtäis jotain

tulta, ja sanoisin heille, että isäni mukamas oli tulossa perästä

isolla lastiproomulla ja että, koska hän ei ennen ollut kulkenut tätä

tietä, me tahdottais tietää oliko tämä Cairo tai kuinka pitkältä sinne

oli. Jimkin arveli, että s'oli hyvä keino, ja niinpä me sen päälle

sytytettiin muhkeat sikaarit ja polteltiin ja elettiin herroiksi ja

ooteltiin.

Ei ollut mitään muuta tekemistä kuin tähystellä rantoja ja varoa ett'ei

kulettais kaupungin ohi sitä näkemättä. Jim sanoi, että hän arvatenkin

tuntis ruumiissaan milloin oltais Cairon kohdalla, sillä hän olis sinne

päästyämme vapaa mies, mutta jos niin hullusti kävis, että me ajettais

ohi ilman näkemättä kaupunkia, niin oltais yhä eelleen orjavaltiossa ja

hänen vapautensa vois olla mennyttä kalua. Aina tavan takaa ryntäsi hän

ylös huudahtaen:

"Tuolla se on!"

Mutta mitä vielä! Milloin n'oli virvatulet, milloin kiiltomadot,

jotka meitä narrasit, ja Jim istui alas jälleen ja tähysteli rantoja

kuin ennen. Hän sanoi, ett' oikein mukamas hänen selkäpiitänsä

värisytti, hänen aatellessaan olevansa niin lähellä tuota siunattua

vapautta. Mutta, totta puhuakseni, rupesi vähin minunkin selkäpiitäni

värisyttämään häntä kuullessani, sillä täytyihän mun aatella, että

hän jo nyt _oli_ melkein vapaa -- ja kenen oli syy siihen? Yksistään

_minun_. Omatuntoni rupesi minua soimaamaan, ja se ahdisti minua

niin, ett'en saanut siltä mitään rauhaa. Miten olikaan, niin en

milloinkaan sitä ennen ollut oikein selvillä siitä, mitä oikeastaan

olin tehnyt. Mutta nyt alkoi se mulle selvitä, ja se kirvelti

oikein pahanpäiväisesti. Minä koin keventää tuota raskasta kuormaa

sillä, ett'ei hän mukamas sittenkään käynyt syyttää siitä _minua_,

enhän _minä_ mukamas ollut yllyttänyt Jimiä karkaamaan pois oikealta

omistajaltaan.[5] Mutta siitä verukkeesta ei ollut mitään apua.

Omatunto piti puoliaan ja toitotti korviini alinomaa: "Mutta sinä

tiesit, että hän oli karannut päästäkseen vapauteen, ja sin'olisit

saattanut soutaa maihin sitä kertomaan kelle hyvänsä." Niin, niin se

oli. En voinut sitä kierrellä, en päässyt mihinkään. Omatunto muistutti

mulle: "Mitä pahaa on sulle fröökynä Watson tehnyt, ettäs tuolla-viisin

autat hänen neekeriänsä jatkamaan karkuretkeään, ilmoittamatta hälle

sanaakaan asiasta? Mitä on tuo vanha naisparka sulle tehnyt, kun

kehtaat menetellä niin sikamaisesti häntä vastaan? Hän opetteli sinua

lukemaan, ja hän koki opettaa sulle ihmisten tapoja, ja hän koki kaikin

tavoin olla sulle hyvä ja hyödyllinen -- ja tämä on hänen palkkansa.

Häpeehän toki, sinä kurja poika retkale!"

Minusta rupesi tuntumaan kuin olisin viheliäisin ihminen maan päällä,

niin että jo melkein ikävöin haudan rauhaa. Juoksin ees takasin

lautalla soimaten itseäni konnaksi ja roistoksi, ja Jim juoksi ees

takasin perästäni. Ei kumpikaan meistä saattanut pysyä rauhassa. Joka

kerta kuin Jim innossaan huudahti: "Tuoss' on Cairo!" tuntui kuin minua

olis ammuttu läpi selkärangan.

Muuten lörpötteli Jim yhtä mittaa kaiken aikaa kuin minä pidin

puheita itsekseni. Hän sanoi, että niinpian kuin hän vain sais luunsa

korjatuksi vapaaseen Valtioon, hän mukamas aikoi säästää kokoon rahoja

eikä koskaan tuhlata penniäkään, ja kun olis saanut kylliksi, ostais

hän vapaaksi muijansa, joka kuului muutamaan maatilaan lähellä fröökynä

Watsonin kotoa, ja sitten he mukamas molemmat tekisit työtä kuin karhut

ostaakseen lapsensa, ja jos niiden isäntä ei tahtois niitä myydä, niin

palkkaisivat he aplonistin niitä varastamaan.

Kuullessani mokomaa kauheaa puhetta, tunsin oikein vereni jähmettyvän.

Hän ei milloinkaan ennen maailmassa olis uskaltanut puhua tuolla

tavoin. Nyt, kun hän arveli tulevansa vapaaksi, oli heti toinen ääni

kellossa. S'oli aivan niinkuin sananparsi sanoo: "Anna neekerille

tuuman verta, niin ottaa hän koko kyynärän." Niin se käy, aattelin

mä, kun ei tarkoin punnitse mitä tekee. Tässä tulee nyt tuo neekeri,

jota olen auttanut karkuun, ja sanoo mulle vasten naamaa, että hän

aikoo varastaa lapsensa -- nuo lapset, jotk'ovat ihmisen omia, jota en

koskaan ole edes tuntenut ja joka ei koskaan ole tehnyt mulle mitään

pahaa.

Oikein minua pahotti, kun kuulin Jimin puhuvan tuolla viisin; olihan

se kerrassaan kurjaa ja halpaa häneltä. Omatuntoni pusersi hikipisarat

otsastani, niin että hädissäni viimein sanoin sille: "Anna mun olla

rauhassa -- eihän vielä ole liian myöhäistä; minä soudan maihin

heti ensi valopilkun näkyessä ja kerron kaikki tyyni." Heti tuntui

paremmalta, sydäntäni ei enään painanut niin riivatusti. Rupesin nyt

vain tähystelemään rannoille, näkyiskö mitään valoa, ja hyräilin vanhaa

rekilaulua. Yht'äkkiä näkyikin toiselta rannalta vähän valoa. Jim

huudahti heti:

"Hei, Huck! Ei mittään hättää ennään. Tuoss'on viho viimeinki vanaha

rehellinen Cairo! Minä tunnen sen ikäänku omasta hajustani."

Minä sanoin:

"No, minä otan kanootin ja menen tiedustelemaan, Jim. Kenties erehdyt."

Hän riensi kuin tuulessa järjestämään kanootia, pani vanhan takkinsa

tuhtolle istuakseni ja ojensi mulle melan. Ja minä työnsin ulos, ja hän

sanoi:

"Nyt minä kohta saan hyppiä ilosta, Huck, ja sillon mä sanon: S'on

Huckin työtä, s'on Huckin työtä. Min'oon vappaa ihiminen, ja sit' en

koskaan olis, joll'ei Huckia olis ollu. Huck hän kaikki teki. Sitä

en ikipäivinä unohota, Huck poikaseni. Sin'oot paras ystävä mitä Jim

paralla koskaan on ollu, ja sin'oot _ainoa_ ystävä mitä hällä nyt enää

on."

Olin laskenut ulos kovassa innossa päästä maihin häntä ilmi-antaakseni,

mutta kun hän nyt puhui noin, silloin taas höltyi tuo intoni. Meloin

vitkalleen ikäänkuin epäröiden; en tietänyt oikein olinko iloinen

yrityksestäni vai enkö. Tultuani pari syltää lautalta, huusi Jim

perästäni:

"Onneks olokoon, sinä kunnon vanaha Huck! Ainoo valakonen ihiminen ku

konsaan on pitäny sanansa vanahalle Jimmille."

Minun rupes oikein tekemään pahaa. Mutta minun täytyy sen tehdä,

aattelin itsekseni, enhän voi siitä päästä. Samassa tuli siinä vene,

jossa istui kaks miestä, ja heill'oli pyssyt. He seisahtuivat, ja minä

seisahduin. Silloin sanoo heistä toinen:

"Mitä pirua tuoll' on?"

"S'on vain pikku tukkilautta", sanon minä.

"Kuulutko sinä siihen?"

"Kuulunhan."

"Onko kukaan siellä?"

"On, yks mies."

"Kuules nyt, tän'yönä on karannut viis neekeriä tuolta lahden

perukasta. Onko tuo mies lautallas musta vai valkonen?"

Minä en vastannut kohdastaan. Koitin tosin, mutta sanat ikäänkuin

takertuivat kurkkuuni. Hetkisen aattelin kyllä puhua suuni puhtaaksi ja

purkaa sydämmeni kerrassaan, nythän sopi, jos jolloinkin; mutta voi!

-- häpeenhän silmät päästäni -- minussa totta maarian ei ollut siksi

miestä, Jumala paratkoon. Näin ett' olin peräti pehmennyt, minä raukka.

Ja niin annoin, kun annoinkin, palttua koko omalletunnolleni ja sanoin:

"S'on valkonen."

"Vai valkonen -- no, lienee kai parasta että mennään katsomaan sinne

itse."

"Niin, tehkää se", sanoin mä, "sillä s'on isä kun on siellä, ja ehkäpä

te tahdotte auttaa minua hinaamaan lauttaa maihin. Hän on kipeä, isä

ukkoni, ja niin on äitikin ja Mary Ann."

"No, saakeli soikoon! Kuules nyt, meill'on kiire, sanon mä, poika

viikari. Mutta meidän kai täytyy. Tule pois ja melo kuin mies, joudu

nyt."

Minä vetelin melaani ja he airojansa. Parin vetämän perästä sanoin:

"Isä on siunaava teitä monin kerroin, sen mä tiedän. Kaikki muut ovat

menneet tiehensä, kun olen pyytänyt heitä auttamaan lauttaa rantaan,

enkä minä jaksa sit' yksin."

"No, etteivät häpee. Mutta sehän on kummallista. Kuules poika, mikä

sinun isääs vaivaa?"

"S'on -- s'on -- vähä, niin no -- ei siitä mitään ."

He lakkasit soutamasta. Oltiin vain vähän matkaa lautasta. Toinen

heistä sanoi:

"Sinä kiertelet, poika naskali. Mikä vaivaa isääs? Puhu suus puhtaaks

ja älä valehtele. Muuten käy sun hullusti."

"Ooh, herra jee, kyllä minä sanon niinkuin asia on -- älkää vain

jättäkö meitä, minä rukoilen. S'on vain sitä -- sitä --, jos vain

annatta mun panna kiinni kokkanuoranne, niin ei teidän tarvitse käydä

lautallekkaan itse -- antakaas minä panen kiinni, olkaa nyt niin hyvät."

"Takasin, John, takasin!" sanoi heistä toinen. He käänsivät. "Pysy

taampana, poika -- pysy tyvenpuolella. Tuhat tulimmaista! Kunhan

ei vain jo tuullut tarttumaa päällemme. Sun isässäs on isorokko,

s'on vissi se, ja sinä sen aivan hyvin tiedät, sinä lemmon penikka.

Miks'et sanonut sitä heti, senki vietävä? Tahotko sinä tartuttaa koko

kihlakunnan?"

"Niin", sanoin minä ja puhkesin poraamaan, "oonhan sen sanonut kaikille

noille muille, ja sillon he korjasivat luunsa ja jättivät meidät kovan

onnemme nojaan."

"Mies parka! onhan se saakulin ikävää, tietysti, ja meitin käy teitä

sääli; mutt' eihän, hiis vieköön, me toki tahota isorokkoa nahkaamme,

ymmärräthän sen. Kuules nyt mitä mä sanon. Älä yritäkkään maihin

yksinäs, apua hakemaan, se ei maksa vaivaa. Antakaa lautan luistaa

parikymmentä virstaa alaspäin, niin tuutte te pieneen kaupunkiin

vasemmalla puolella. Sillon on jo selvä päivä, ja kun pyyät ihmisiä

auttamaan, niin sano vain että isäs ja nuo muut makaavat vilutaudissa

ja kuumeessa tai jossain semmotteessa. Älä sinä tyhmyyessäs anna heiän

arvata asian laitaa. Ymmärräkkös? Tahotaanhan me parastanne. Kas niin,

lähe nyt matkaas niin sukkelasti kuin suinkin. Ja -- kuuleshan, sun

isäs on luultavasti köyhä, ja ootta tiukalla, arvaan mä. No, kas tässä

-- tässä paan minä kahenkymmenen dollarin kultarahan tämän plankun

päälle, tartu siihen kiinni, kun s'ajaa ohi, ja piä hyvänäs. Onhan se

meiltä vähä huonosti, kun jätämmä sinut tällä lailla, mutta, herra

hallikkoon, isorokon kanssa ei oo leikkimistä, sanon mä."

"Piätäppäs vähä, Parker", sanoi siihen toinen miehistä; "täss'on

kakskymppinen multakin plankun päälle. Herran haltuun, poika naskali.

Tee niinkuin Parker on sanonut, niin kyllä te vielä siitä selviättä."

"Kyllä te selviättä -- hyvästi, hyvästi. Jos satut näkemään mitään

karanneita neekereitä, niin laita ettäs saat ne satimeen; siitä

maksetaan hyvät rahat."

"Hyvästi", sanoin minä, "jos vain näen jotain karanneita neekereitä,

niin kyllä panen parastani saa'akseni ne junkkarit kiinni."

He soutivat tiehensä ja minä menin lautalle jälleen. Olin kovasti

alakuloinen ja pahoillani, sillä tiesinhän hyvin tehneeni väärin ja

näin, ett'ei minun maksanut vaivaakaan kokea oppia _oikein_ tekemään

tässä maailmassa; joka ei ole harjaantunut niin kutsuttuun hyveeseen

pienestä pitäen, hänen on turha sitä vanhempana yrittääkkään; kun sitä

jossain tärkeässä tilassa sitten toden perää kysytään, menee yritys

kuitenkin penkin alle. Minä mietiskelin tuota punttia hetkisen; mutta

sitten sanoin itselleni näin: kuules nyt -- oletappas ett'olisit

kulkenut hyveen tietä ja tehnyt oikein, se tahtoo sanoa: ilmiantanut

Jimin; luuletko että sun silloin olis ollut parempi olla kuin nyt?

Hiiskään, sanoin mä, s'on valetta se, minun olis tuntunut kenties

pahemmalta kuin nyt. No, aattelin sitten, mitä hyötyä siitä sitten on,

ett' oppii harjottamaan tuota hyvettä mukamas ja tekemään oikein, kun

yhtäkaikki oikein-tekeminen on niin vaivaloista ja väärin-tekemisestä

ei ole vaivaa ollenkaan, ja palkka kumminkin on aivan sama, tehköön

mitä hyvänsä? -- Siinä mä seisoin kuin pata ässä. Mahdotonta ratkasta

tuota solmua. Viimein jäin siihen päätökseen, ett'en enää viitsis

vaivata päätäni ollenkaan koko tuolla ongelmalla, vaan menettelisin

miten milloinkin paraiten sopi.

Menin sisään mökkiimme; Jim ei ollut siellä. Hain häntä sitten joka

paikasta, mutta häntä ei näkynyt. Viimein huusin:

"Jim!"

"Tääll' ollaan, Huck. Joko h'ovat näkyvistä? Älä puhu niin kovaa."

Hän oli joessa, aivan perämelan alla, josta hänen nokkansa pisti ylös.

Sanoin hälle, että heitä ei enää näkynyt, ja hän kämpi ylös lautalle

jälleen. Hän sanoi: