ENSIMMÄINEN OSA.

Ensimmäinen luku.

Jos te, hyvät ihmiset, ette ole sattuneet lukemaan erästä kirjaa,

jonka nimi on "Tom Sawyerin seikkailut", niin ette ollenkaan tiedä,

mikä mies minä olen; mutta se voikin olla yhdentekevää. Sen kirjan on

rapsinut kokoon herra Mark Twain, ja hän kertoo, kun kertookin, tosia,

enimmäkseen. Niin, kyllähän hän panee vähän liikojakin paikkapaikoin,

mutta paraasta päästä on kaikki totta. No, vähät siitä nyt. Enpä juur

koskaan ole nähnyt ihmistä, joka ei olis valehellut vähäsen, kun niin

sopi, paitse Polly tätiä tai leskirouva Douglasia tai kenties Maryä.

Niin, Polly tädistä -- Tomin tädistä, tietysti, eikä minun -- ja

Marystä ja Douglas ämmästä ja niistä kaikista muista kerrotaan siinä

kirjassa, joka nyt enimmäkseen on tosi kirja, pienillä lisäyksillä,

kuten vasta sanoin.

Kirja loppuu tällä viisin: Tom ja minä onnistuimme nuuskimaan kynsiimme

sen vanhan raha-arkun, jonka varkaat olivat kätkeneet luolaan, ja se

teki meistä upporikkaat ihmiset. Me saatiin ummelleen kuusi tuhatta

dollaria mieheen, vieläpä selvässä kullassa kaikki tyyni. Se oli kauhea

kasa rahoja, kun ne kaikki oli ladottu yhteen läjään. No, tuomari

Thatcher otti koko rykelmän lukkonsa taa ja ryhtyi juoniin, että me

saatiin niistä korkoa. Siitä lähti yksi dollari päivässä pitkin koko

vuotta meille kullekin, -- ja se on enemmän rahaa kuin kukaan hevillä

voi menettää, vaikka kuinka kokis. Ja rouva Douglas, hän otti minut

ottopojakseen ja sanoi tahtovansa sievistää minua; mutta vaikka ämmä

räyskä kyllä oli hyvinkin siivo minua kohtaan, niin saivarteli hän

yhtä kaikki niin turhantarkasti kaikkia, enkä minäkään puolestani

ollut tottunut virumaan alinomaa kotona sillä viisin, niin että minä

kerrassaankin ikävystyin tuohon elämään, ja eräänä päivänä annoin,

kun annoinkin, palttua koko sievistykselle ja lippasin tieheni. Puin

päälleni vanhat repaleiset vaatteeni taas, jotka tuntuivat kodikkailta

ja luonnollisilta, ja nukuin öisin vanhassa sokuritynnyrissä niinkuin

ennen maailmassa ja voin paksusti ja olin iloinen ja tyytyväinen.

Mutta Tom Sawyer, hän haki minut jälleen kynsiinsä ja sanoi paraikaa

hommaavansa ryövärijoukkoa, johon minäkin saisin tulla, kunhan vain

lähtisin takasin leskirouvan luo ja käyttäisin itseäni kunnollisesti,

sillä hän tahtoi vain kunnollista väkeä joukkoonsa, sanoi hän. No, se

kävi mukiinsa se, ja niinpä siis pötkin takasin lesken luo.

Rouva räyskä tietysti porasi, kuinkas muuten, ja haukkui minua

eksyneeksi lammas-raukaksi ja jumala tiesi miksi, vaikka tiesinhän

minä, ett'ei hän sillä mitään pahaa meinannut, ämmä parka. Ja niin

hän puki päälleni nuo siunatut uudet vaatteet taas, niin etten saanut

muuta tehdä kuin hikoilla ja hikoilla vain alinomaa ja tuntea itseni

ahdistetuksi ja litistyneeksi kuin ahven merrassa sekä edestä että

takaa. Ja niin alkoi taas kaikki tyyni, aivan säntillensä entiseen

malliin. Joka kerta kuin piti syötämän, kilisteli hän kulkusella, ja

silloinkos mukamas piti olla paikalla heti. Ja kun sitten oli päästy

pöytään, niin älä luulekkaan, ett' olis saanut iskeä kyntensä ruokiin

siinä samassa, vaikka kuink' olis ollut nälkä; ei, mitä vielä! Ensiksi

piti ämmän aina istua hyvän aikaa pää kallellaan ja kädet ristissä ja

mumista jotain itsekseen, aivan kuin ei olis tyytynyt ruokaan; ja sitä

nyt tosiaankaan ei sopinut moittia -- pait tietysti että, kun joka

laji saa kiehua itsekseen, niin siitä niin sanoakseni ei tule niin

mehevää kuin jos paiskataan pataan vähä kutakin ja liemi saa sotkeutua

yhteen miten sopii. Ompahan kuin sillä viisin luiskahtais paremmin alas

nielusta, niin sanoakseni.

No, syötyämme illallista, tuli hän retustaen kirjaa kädessään ja

alkoi opettaa minulle Mooseksesta ja Faaraon tyttärestä ja heidän

kaltaisistaan, ja minä vaivanen sain hikoilla ja puhkua aika lailla

päntätäkseni nuo jutut päähäni. Mutta mitäs ollakkaan, eräänä päivänä

kiepsahti hänen kieleltään, että lopultakin tuo Mooses jo oli kuollut

monta monituista vuotta sitten, ja niinpä en enää piitannut paljo

mitään koko keitoksesta. En ole koskaan voinut käsittää, mitä hyötyä

siitä on, että puuhataan kuolleiden ihmisten kanssa.

Mutta kesken kaikkea tuli päälleni ankara halu poltella vähäsen, ja

niinpä kysyin leskeltä, saisinko sitä tehdä. Mutta johan nyt! Ämmä

räyskä sanoi, että se mukamas oli paha ja syntinen tapa ja päälle

päätteeksi siivotonta ja että minun täytyi koettaa siitä tykkänään

luopua. Jaa, tuollaisia ovat ihmiset tässä maailmassa, kun tahtovat

päätellä asioista, joita eivät ensinkään ymmärrä. Siinä piti hän nyt

kanssani semmoista elämää tuosta Mooseksesta, joka, minun tietääkseni

ainakin, ei edes ollut sukua hänelle eläissään eikä muutenkaan hyödyksi

yhdellekkään ihmiselle, koska hän oli kuollut, -- ja sittenkään se

kuivettunut rouva ei suonut, että minä vaivanen olisin saanut tehdä

jotakin, joka todellakin oli vähän hauskaa. Ja päälle päätteeksi niin

hän itse nuuskasi; mutta se tietysti oli oikein, koska _hän_ sitä teki.

No, justiin siihen aikaan muutti hänen sisarensa, fröökynä Watson,

meille. Hän oli hyvin laiha ihminen ja kävi lasisilmät nenällään; ja

tuskin oli hän ollut kahta päivää meillä, kun yks kaks kävi kimppuuni

aapiskirjalla. Hän jauhoi sitä noin tunnin ajan, kunnes rouva Douglas

sanoi, ett' oli jo aika heretä. Ja totta maarian, minä en olis kestänyt

sitä kauvemmin. Mutta sitten kävi vielä kahta hullummin; minä,

näettenkös, tietystä en saattanut istua rauhassa, ja fröökynä Watson

hän tuskistui, ja niin hän sitten jankutti ja nalkutti yhtä mittaa:

"Älä pane tuolla tavoin jalkojas pöydän jalalle, Huckleberry" -- taikka

-- "älä istu noin niska kyyryssä, Huckleberry - selkä suorana!" --

taikkapa näin: "ei saa tuolla tavoin haukotella ja ojennella jalkojaan

ja käsiään, Huckleberry; se on sopimatonta, poikaseni!" Lopuksi niin

rupes hän kertomaan mulle siitä pahasta paikasta, johon huonot ihmiset

tulevat kuoltuaan, ja niinpä sanoin minä, että suorastaan ikävöin

sinne. No, siitäkös nyt nousi elämää, vaikk' enhän minä sillä mitään

pahaa tarkottanut; -- tekihän vain vähän mieleni muutosta, enkä siinä

vähästä puolestani pitänyt niin suurta lukua mihin tulisin. Mutta

fröökynä Watson hän sanoi, että s'oli suorastaan syntiä puhua sillä

lailla; hän mukamas ei mistäkään hinnasta laskisi semmoisia sanoja

suustaan; ja _hän_ aikoi vissistikin elää sillä kurin, että hän

joteskin taatusti tulis siihen toiseen paikkaan, johon hyvät ihmiset

tulee. Minä puolestani en juur nähnyt mitään etua siitä, että tulisin

samaan paikkaan, johon hän oli menossa, ja niinpä ajattelin hiljaisesti

mielessäni, etten panisi kahta kortta ristiin sitä varten. Mutta empä

hiiskunut sanaakaan, sillä tiesinhän, että siitä vain olis tullut

harmia, jos olisin puhunut suuni puhtaaksi.

Sitten jutteli hän mulle jos jotakin tuosta paikasta, johon hänen

niin teki mieli. Hän sanoi, että siellä mukamas ei olis mitään muuta

tekemistä kuin kuleksia päiväkaudet harppu kädessä ja laulaa minkä

kurkusta lähti, ijankaikkiseen aikaan asti. Sehän nyt tietysti ei

minusta tuntunut niin erittäin hauskalta. Mutta pidinpä suuni kiinni.

Minä vain kysyin luuliko hän, että Tom Sawyer tulis sinne, ja silloin

hän sanoi, että se ei lainkaan ollut luultavaa. No, se nyt ainakin

minua ilahutti, sillä halusinpa hartaasti, että me kaksi saisimme olla

yhdessä.

Tuolla lailla otteli hän kanssani ja jankutti, niin että lopulta

oikein suutuin. Viimein he kutsuivat neekerit sisään ja pitivät

iltarukouksen, ja sitten meni kukin karsinaansa. Menin ylös kamariini

ja panin kynttilän pöydälle. Sitten istuin ikkunaan ja koin ajatella

jotakin hauskaa, mutta eihän siitä tahtonut tulla mitään. Olin niin

kyllästynyt koko maailmaan, että tahdoin kuolla. Taivas oli tähdessä,

ja lehdet puissa rapisivat, niin ett' oikein pöyristytti; sitten

kuulin pöllön äänen, joka ulvoi siks' että joku oli kuollut, ja sitten

koiran äänen, joka ulvoi siks' että jonku piti kuoleman; ja sitten

tuumas tuuli kuiskata jotain korvaani, jota kuolemaksenikaan en voinut

ymmärtää, kunnes oikein rupesi värisyttämään selkäpiitäni. Hetken

perästä kuulin kaukaa metsästä tuommoisen hirvittävän ulvonnan, johon

kummitukset puhkeevat kun niillä on jotakin sisussaan, josta mielellään

tahtoisit puhua; mutta ne ei millään kurin voi ääntää niin, että kukaan

heitä ymmärtäisi, ja sen takia saavat ne laahustaa ympäri alinomaa

kummitellen, saamatta rauhaa haudassaan. Rupesi jo mieleni käymään

kovin koleaksi, ja minä vain halusin jotain seuraa. Yks kaks tuli siinä

muuan hämähäkki pasteeraillen pitkin olkapäätäni, ja kun minun piti

puistaa se päältäni, niin lensi se suoraa päätä kynttilän liekkiin ja

paloi poroksi ennenkun ennätin sitä auttaa. Nythän tietää jok'ikinen

ihminen, että tuskin on mitään niin onnetonta kuin se, kun sattuu

tappamaan hämähäkin; ja minä peljästyin niin kovasti, ett' oikein

värisin västissäni. Nousin seisomaan ja käännyin kolme kertaa ympäri

ja tein kultakin kerralta ristinmerkin rintaani; ja sitten sidoin

langanpätkän suortuvan ympäri tukassani, torjuakseni sillä viisin

onnettomuutta mahdollisuuden mukaan. Mutt' eipä minusta sittenkään

tuntunut oikein turvalliselta. Se temppu on oikeastaan tehtävä, kun

hukataan löydetty hevosenkenkä eikä saateta sitä naulata ovenkamanaan;

mutta enhän ollut koskaan kuullut, että siit' olis mitään apua, jos

onnettomuus olis tulossa hämähäkin tähden.

No, mitäpä siihen nyt teki? Minä painoinkin puuta jälleen ja otin

framille piippuni ja rupesin polttelemaan; pitihän saamani jotain

lohdutusta, ja nyt nukkua torkkui koko talo, niin ettei leskirouva

voinut saada mitään tietää, Hetken kuluttua kuulin torninkellon soivan

-- bom-bom-bom -- kakstoista kertaa. Sitten hiljeni taas kaikki tyyni,

hiljeni hiljenemistään. Mutta mitäs ollakkaan, niin kuulin puunoksan

risahtavan poikki alhaalla yöhämärässä; ja siellä liikkui jotakin.

Istuin ääneti, korvat pystyssä. Sitten kuulin nau'uttavan: "niau!

niau!" hyvin hiljaa. No, sepäs toki hauskaa! -- "niau! niau!" vastasin

minäkin hyvin hiljaa. Sitten sammutin kynttilän ja ryömin ikkunasta

verandan katolle. Sitten laskin alas maahan ja pujahdin puiden väliin;

ja siellä seisoi, kun seisoikin, Tom Sawyer minua odottamassa.

Toinen luku.

Me hiivittiin eteenpäin varvasnenällä pitkin pientä polkua, joka kävi

puiden välistä puutarhan toiseen päähän, ja me koettiin olla hyvin

varovaisia ja käytiin kyyryssä, ettei päämme puskisi puunoksiin.

Mutta kuitenkin minä siinä kompastuin muutamaan juureen, justiin kun

oltiin vastapäätä kyökinovea, aika rytinällä. Me kyykistyttiin heti

alas ja olimme hyvin hiljaa. Fröökynä Watsonin neekeri, Jim, istui

kyökinovessa; näimme hänet hyvin selvästi, sillä kyökissä, oli valoa.

Hän nousi heti seisaalle, kurotteli kaulaansa kuin kurki ja kuunteli

korvat pystyssä. Sitten sanoi hän:

"Kuka siell'on?"

Nyt kuunteli hän taas tuokion aikaa, ja sitten hiipi hänkin eteenpäin

varvasnenällä, ihan niinkuin me äsken, kunnes seisoi melkein aivan

keskivälissämme; olisimme melkein ulottuneet häneen käsillämme.

Meni nyt vissistikin monta minuuttia äpö ääneti, niin ett'ei kukaan

meistä vetänyt henkeäänkään, siinä kaikin ollessamme likitysten. Yks

kaks rupes toinen jalkani syhymään. En tietysti uskaltanut liikuttaa

sormeakaan. Sitten alkoi syhyttää toista korvaani ja sitten selkää,

aivan hartiain keskeltä, kunnes luulin kuolevani siihen paikkaan,

joll'en sais vähän kynsiä nahka riepuani. Tuo syyhy on jotakin

kummallista! Olen sen huomannut monasti perästäpäinkin. Se alkaa aina

ahdistaa juur kun on seurassa herrasväen kanssa taikka hautajaisissa,

taikkapa juur kun kokee parastaan saadakseen unta kun ei uneta -- niin,

kun vain on jossain tilassa, jossa ei käy laatuun ruveta kynsimään

itseään, niin silloin voi panna päänsä panttiin, että se alkaa. No,

hetken päästä sanoo siinä Jim:

"Kuulkas nyt, mitä värkkiä te ootta? Missä ootta? Piru vie kuulinki

jotain. Jaa-a, jos että vastaa, niin tiiän mä mitä mä teen. Min' istun

tähän enkä liiku paikaltakaan, ennenk' olen kuullu sen uuestaan."

Ja kas niin! Siihen paiskautui hän istumaan ihan keskiväliin Tomia

ja minua. Hän nojasi selkänsä puuta vastaan ja ojensi ulos raajansa,

kunnes toinen hänen kintuistaan lähes liipasi minun toiseen jalkaani.

Nyt tietysti rupesi nenäni syhymään; ja sitä syhytti niin, että

vesi pusertui silmistäni, mutta minä vain en uskaltanut liikuttaa

sormenpäätäkään. Sitten alkoi syhyä nenän sisässä, sitten pani se

kauhea painajainen sääriäni. En kuolemaksenikaan enää tietänyt miten

pysyisin rauhassa. Tätä kurjuutta lienee kestänyt noin kuus seitsemän

minuutia, mutta kyllä se minusta tuntui paljon pitemmältä, s'on vissiä

se. Lopulta syhytti minua yhdestätoista eri paikasta. En luullut

kestäväni sitä, en silmänräpäystäkään enään; mutta purinhan kuitenkin

hammasta kuin vimmattu ja koin pitää puoliani. Siinä samassa rupesi Jim

hengittämään jotenkin raskaasti; sitten alkoi hän kuorsata ja veteli

hirsiä kuin mies -- ja siihen loppui se hornanpeli.

Tom antoi mulle merkin, -- pienen maiskutuksen suullaan -- ja me

ryömittiin varovasti tiehemme nelin kontin. Päästyämme noin kymmenen

jalkaa poispäin, kuiskasi mulle Tom, että meidän pitäis palata takaisin

ja sitoa kurillamme Jim kiinni puuhun; mutta sitä en tahtonut minä,

sillä jos hän heräisi ja rupeisi elämöimään, niin näkisivät he siellä

sisällä etten ollutkaan kotona. Silloin sanoi Tom muistavansa, ett'ei

hällä mukamas ollut tarpeeksi kynttilöitä, ja hän aikoi puikahtaa

kyökkiin ja siepata vähän lisää. Sekään ei mulle oikein maittanut;

Jim vois herätä ja nähdä hänet. Mutta Tomkos olis kuullut sillä

korvalla, hän, johan nyt! Lorun loppu oli, että me hyökättiin sisään

ja siepattiin kolme kynttilää, ja Tom pani kolme centtiä pöydälle

maksuksi. Sitten luistimme ulos jälleen, ja minä tahdoin kaikin

mokomin, että lipattaisiin tiehemme minkä kintuista lähti; mutta Tom

pahus ei luopunut koiruudestaan, vaan lähti rämpimään nelin kontin

Jimin luo, pitääkseen jotain peevelinpeliä hänen kanssaan, tietysti.

Minä odotin ja tykkäsin, että hän viipyi hirveän kauan, koska näet

kaikki oli niin hiljaista. Viho viimeinkin hän palasi, ja me lipattiin

tiehemme pitkin polkua ja tultiin erään kummun kukkulalle toisella

puolen taloa. Tom sanoi ottaneensa hatun Jimin päästä ja ripustaneensa

sen puuhun hänen yllensä, ja Jim oli liikahtanut pikkusen unessaan,

vaan ei herännyt. Perästäpäin kertoi Jim, ett' eräs noita-akka oli

lumonnut hänet horroksiin; ja sitten s'oli ratsastanut hänen selässään

edes takasin läpi koko valtion, ja viimein s'oli pannut hänet sinne

puun alle jälleen ja ripustanut hänen hattunsa tuolla viisin ylös

puuhun, näyttääkseen mukamas hänelle kuka sen oli tehnyt. Toinen kerta

kuin Jim siitä puhui, sanoi hän, että noita-akka oli hällä ratsastanut

aina New-Orleansiin asti; ja joka kerralta kuin hän sitten kertoi tuota

juttua, venytti hän aina matkan pituutta, niin että hän lopultakin oli

reisannut melkein ympäri koko maailman, ja hänen selkänsä oli mukamas

aivan satulan hankaamana. Viimein rupes hän niin ylpeilemään tuosta

matkastaan, että tuskin enää loi silmiäänkään toisiin neekereihin. Ja

totta maarian tulikin jo viimein mustanaamoja monen penikulman päästä

matkustaen asian aikain kuullaksensa Jimin kertovan tuosta retkestä,

eikä siinä suinkaan kukaan päässyt yskähtämäänkään, kun hän oikein oli

touhussaan. Vieraat neekerit seisoivat vain töllistellen, suut silmät

selällään, ikäänkuin ihmettä nähdessään. Kun neekerit istuvat yhdessä

takkavalkean ympäri iltapuhteessa, niin ne ei puhu mistään muusta kuin

noita-akoista ja senkaltaisista lemmon penikoista. Mutta jos joku

alkoi kertoa jotakin mokomasta ja oli siitä jotakin tietävinään ja

Jim osui tulemaan sisään siinä samassa, niin sanoi hän: "Hm! mitähän

tuokin on tietävinään noita-akoista?" -- ja samassa oli sen toisen

raukan suu tukittuna ja vaikeni kuin päätön kukko. Jim tallensi tuon

vaskilantin, jonka Tom oli pannut pöydälle maksuksi kynttilöistä, ja

kantoi sitä nauhasta kaulassaan väittäen kiven kovaan, että se mukamas

oli onnenraha, jonka Piru itse oli hälle antanut omin käsin, ja että

hän sillä voi parantaa kaikellaisia tautia ja kutsua esiin noita-akkoja

milloin ikinä tahtoo ainoastaan mumisemalla muutamia sanoja tuolle

rahalle; muuta hän ei koskaan maininnut mitä s'oli, jota hän mumisi.

Koko seutukunnalta tuli oikein tulvimalla neekereitä, ja ne maksoivat

Jimille mitä hyvänsä, kunhan edes saivat nähdä tuon vaskilantin; mutta

ne eivät uskaltaneet siihen koskea, ei sormenpäälläkään, siks' että

Piru oli pitänyt sitä kynsissään. Jimistä tuli viimein melkein saamaton

mies palveluksessaan; niin mahtava hän oli, kun mukamas oli nähnyt

Paholaisen ja saanut kantaa noita-akkoja selässään.

No, Tom ja minä, me seisahuttiin, kuten sanottu, sinne kummun

kukkulalle, ja sieltä me katsottiin alas kylään ja nähtiin kolme neljä

valoa välähtelevän paikoista, joissa kenties joku makasi sairaana;

ja tähdet ne taivaalla tuikkivat niin turkkasen kauniisti, ja kylän

alapuolella juoksi joki koko penikulman leveänä ja niin hiljaisena ja

mahtavana, että s'oli miltei kolkkoa. Menimme mäkeä alas ja tapasimme

Jo Harperin ja Ben Rogersin ja pari kolme muuta poikaa, jotka olivat

piileilleet siellä vanhan parkkitehtaan luona. Sitten laskimme veneen

vesille ja soutelimme noin kolme virstaa jokea alaspäin tunnetun

maanvieremän luo mäen rinteessä, ja siinä noustiin me maihin.

Kapusimme ylös pensastoon keskelle mäkeä, ja siellä pani Tom meidät

kaikki tyyni vannomaan pyhän valan, ett'emme koskaan ilmaisis

salaisuutta; ja sitten hän näytti meille aukon, joka vei vuoren sisään

juur tiheimmästä pensaikosta. Ja me sytytettiin kynttilät ja ryömittiin

sisään nelin kontin. Kämpittyämme pari sataa kyynärää tai niille

paikoin, tultiin me isohkoon luolaan. Tom kopeloitsi hetkisen sinne

tänne ja sukelsi sitten alas muutaman kiven taakse, jossa ei kukaan

muu olis huomannut mitään aukkoa. Me seurattiin kaikki hänen jälissään

ahdasta käytävää pitkin ja tultiin sitten taasen jonkinmoiseen

huoneeseen, joss' oli hyvin kosteaa ja kylmää ja likaista, ja siihen me

jäätiin. Nyt sanoo Tom:

"Me ollaan siis, pojat, kaikki sovittu, että perustamme ryövärijoukon,

jolle pannaan nimeksi 'Tom Sawyerin liittokunta'. Kaikkein, jotka

tahtovat kuulua siihen, tulee vannoa vala ja kirjottaa nimensä verellä."

No, siihen tietysti kaikki suostui. Ja sitten otti Tom taskustaan

paperin, johon hän oli kirjottanut valan, ja luki sen meille ääneen.

Joka miehen piti vannoa, ett'olis Liittokunnalle uskollinen elämässä

ja kuolemassa eikä koskaan pettäis sen salaisuuksia, ei yhtäkään; ja

jos joku ihminen oli harmittanut jotakin poikaa Liittokunnassa, niin

oli se poika, joka sai käskyn rangaistukseksi murhata sen ihmisen

ja koko hänen perheensä, ehdottomasti pakotettu sitä tekemään, eikä

hän saisi syödä eikä nukkua, ennenkun oli pannut tuomion toimeen ja

murhannut koko joukkueen ja piirtänyt ristin heidän rinnoilleen, joka

oli Liittokunnan merkki. Eikä kukaan, joka ei kuulunut liittokuntaan,

sais millään ehdolla käyttää sitä merkkiä; jos sittenkin joku rohkenis

semmoista yrittää, niin olis hän varotettava, ja jos hän kerta vielä

koittais, niin olis' hän laillisesti murhattava. Jos joku, joka kuului

Liittokuntaan, lörpöttelis jotakin salaisuudesta, niin olis hältä

hakattava kaula poikki, ja sitten olis hänen ruumiinsa poltettava

ja tuhka hajotettava tuuleen, ja hänen nimensä olis pyhittävä pois

listasta verellä, eikä kukaan liittolainen sais eläissään mainita hänen

nimeään, vaan tulis sen olla unohtuneena ja kirottuna ijankaikkiseen

päivään asti.

Kaikki me tykättiin, että s'oli turkkasen muhkea vala, ja me

kysyttiin Tomilta, oliko hän sen keksinyt omasta päästään. Hän sanoi

keksineensä osan itse, mutta loput oli hän ottanut ryövärihistorioista

ja merirosvo-romaaneista; ja semmoinen oli tapa kaikilla paremmilla

ryövärijoukoilla, sanoi hän.

Muutamat meistä arveli, että s'olis vielä muhkeampaa, jos murhattaisiin

semmoisten poikain _perheetkin_, jotka juoksivat kantelemassa

salaisuuksiamme. S'oli Tominkin mielestä mainio parakraafi, ja heti hän

kirjotti sen valapaperiinsa lyijykynällä. Silloin sanoi Ben Rogers:

"Niin, mutta Huck Finn tässä, hänellähän ei ole mitään perhettä --

miten tuumaatta menetellä hänen kanssaan?"

"Herranen aika, onhan hänellä isä, tiemmä" -- sanoi Tom.

"Niin, kyllähän hänell' on isä, mutta sitä värkkiähän ei enää koskaan

näe tähän aikaan. Hän ruukkasi aina maata päissään sikojen parissa

siellä vanhan parkkihuoneen seinustalla, mutta kai mar siitä jo on

toista vuotta kun hänt'on nähty näillä tienoin. Ties niissä hän

retustaa."

No, he jankuttivat tuota asiaa nyt pitkän aikaa, ja olipa läheltä, ett'

olisivat pyyhkineet minut pois listasta, he kun näet väittivät, että

joka pojalla mukamas piti olla perhe tai ainakin joku, joka kelpais

murhattavaksi; muuten tapahtuis toisille vääryys. Mull'oli milt'ei itku

kurkussa. Mutta pistipä siinä sitten päähäni keino, ja minä kysyin,

eikö fröökynä Watson kelpaisi; he saisivat kernaasti murhata hänet

minun laskuuni. He huusivat yhdestä suusta: "Hyvä, hyvä! Se käy kuin

voideltu. Huck pääsköön Liittoon!" Sitten pisti joka mies nuppineulalla

sormeensa saadakseen verta nimenkirjotukseen, ja minä tietysti myöskin

pränttäsin siihen puumerkkini.

"Noo-o", sanoi Ben Rogers, "mitä laija affääreja tämä Liitto nyt

oikeastaan aikoo ajaa?"

"Murhia ja ryöväyksiä vain tietysti", sanoi Tom.

"Mutta mitä me oikeastaan ryövätään? -- elukoitako, vai murtautaanko

ihmisten taloihin, vai -- --"

"Mitä hullutuksia! Varastaa elukoita tai murtautua toisten taloihin, se

ei ole ryöväritointa, se on varkautta", sanoi Tom. "Me ei olla mitään

varkaita. Siin'ei ole mitään muhkeaa, mokomassa. Ei, me ollaan oikeita

ryöväriä; me väijytään metsässä naamarit naamalla, me rynnätään sieltä

ulos ja pidätetään postivaunut ja muut ajopelit ja tapetaan ihmiset ja

viedään heiltä kellot ja rahat."

"Onkohan meidän aina täytymys tappaa ihmiset?"

"S'on tietty. Muutamat kirjailijat tosin ovat eri mieltä; mutta yleinen

mielipide heidän keskenään kannattaa kuitenkin tappamista. Ei sentään

aivan kaikkia voitettuja tapeta. Muutamat me laahataan mukanamme tänne

luolaan ja pidetään vankina, kunnes heidät lunastetaan."

"Lunastetaan? Mitä laija se on?"

"Jaa, sitä min'en oikein tiedä, mutta niin seisoo aina kirjoissa. Sitä

ruukataan kaikissa kunnollisissa ryövärijoukoissa, ja meidän täytyy

tietysti myös tehdä niin."

"Mutta millä kurin voidaan me tehdä niin, joll'emme tie mitä se on?"

"Se ei koske minuun. Enkö mä sanonut, että seisoo niin kaikissa

kirjoissa? Tahotko mukamas sinä nyt menetellä toisin kuin _niissä_

seisoo ja laittaa sekasotkua ja harmia? Silloinhan ei koko yrityksestä

tulis hölyn pölyä."

"No, no, pakise sinä parastas, Tom Sawyer, mutta minä ainakaan en saa

päähäni, mitä noiden vankien pitää tehdä tullakseen lunastetuiksi,

jos me ei tiedetä miten se käy päinsä. S'on vain _se_, jota tahtoisin

tietää. Mitä laija _luulet_ sinä sen olevan?"

"Ties taivas. Kenties se merkitsee, että meidän täytyy pitää ne

luonamme kunnes kuolevat."

"No, se käy mukiinsa. Miks'et puhunut suus puhtaaks heti? -- Meidän

pitää siis pitää niitä vankina kunnes siivosti ottavat kuollakseen.

Mutta tuleehan meille siitä aika lailla vaivaa. Ajatelkaas kuinka paljo

he syövät ja miten he luultavasti alinomaa yrittävät karkuun."

"Mitä sä lörpötät, Ben Rogers? Millä kurin he pääsis karkuun, kun heitä

aina on vahtimassa vartia, joka ampuu heidät kuoliaaksi, jos vähän

liikahtavatkaan?"

"Hoohoo, vai pitää olla vartiakin? Sepäs vasta hauskaa se, kun ei

koskaan sais nukkua öisin, vaan aina vain istua kuin pata ässä

vahtimassa noita lurjuksia! Minusta tuo kaikki on sulaa tyhmyyttä.

Miks'emme yhtä hyvin voi 'lunastaa' heitä aimo nuijaniskulla kalloon

heti kun tulevat?"

"Siks' että seisoo niin kirjoissa, sanon ma. Kuules sinä, Ben Rogers,

aiotko sinä ruveta hutiloimaan tässä asiassa, hä? Puhu suus puhtaaks.

Uskotko sinä, että kirjailijat tietävät miten tulee menetellä, vai

etkö usko? Siinä kysymys. Tahdotko sinä mukamas heitä opettaa? Älä

luulekkaan! Ei niin mitään lunastusta muulla viisin kuin sillä

oikealla, niinkuin kunnialliset ryövärit ruukkaa! Siitä vastaan minä."

"No, olkoon menneeks sitte. Kernaasti minun puolestani. Minusta s'on

hassua. Mutta sanoppas -- tapetaanko me naisetkin?"

"Kuules, Ben Rogers, jos minä olisin niin tyhmä kuin sinä, niin

pitäisin ainakin suuni. Tappaa naiset! Mitä hulluutta! Kirjoissa ei

koskaan seiso mitään mokomaa. Me laahataan ne tänne luolaan ja ollaan

heille hyvin kohteliaita; ja yks kaks, niin rakastuvat he meihin

eivätkä enää koskaan tahdo kotiansa."

"Vai niin, no hyvä, minä suostun. Mutta luulenpa, että meillä sillä

kurin lopultaki on luola niin täpö täynnä naisia ja nuoria miehiäkin,

jotka odottavat lunastusta, ett'ei täällä enää ole sijaa ollenkaan

ryöväreille. Mutt'olkoon menneeks, minä pidän suuni."

Pikku Tommy Barnes oli nukkunut nurkkaan, ja kun he nyt herättivät

hänet, peljästyi hän ja rupesi poraamaan ja sanoi tahtovansa mennä

kotiin äitinsä luo; eikä hän tahtonut olla ryövärinä enää.

He piti nyt tietysti kaikellaista pilaa hänen kanssaan ja haukkuivat

häntä kitukakaraksi ja mammanpojaksi, kunnes hän suuttui ja uhkasi

mennä suoraa päätä ilmaisemaan kaikki salaisuudet. Mutta Tom antoi

hälle viis centtiä, että hän pitäisi kitansa, ja sanoi että me nyt

kaikki mentäis kotiin ja yhdyttäis tulevalla viikolla ryövätäksemme

vähän ja tappaaksemme vähän ihmisiä.

Ben Rogers sanoi, ett'ei hän juuri päässyt ulos muulloin kuin

sunnuntaisin, ja tahtoi että me alettaisiin tulevana sunnuntaina. Mutta

kaikki muut pojat sanoivat, ett' oli väärin alkaa ryöväriliikettä

sapattina, ja se seikka ratkaisi asian. Me päätettiin kokoontua

jonakin päivänä niin pian kuin suinkin, ja sitten valittiin Tom Sawyer

päälliköksi ja Jo Harper alipäälliköksi, ja sitten pötkittiin me kotiin.

Minä kapusin ylös verandakatolle ja ryömin sisään ikkunasta juur kun

päivä alkoi koittaa. Uudet vaatteeni oli kuraa ja savea täynnä, ja

min'olin väsynyt kuin vanha koni.

Kolmas luku.

No hyvä, minä sain herätessäni aika aamusaarnan vanhalta fröökynä

Watsonilta, hänen nähdessään missä siivossa vaatteeni olit. Mutta

leskirouva ei rähissyt rahtuakaan, vaan hieroskeli nuttuja hyppysissään

ja koki saada niistä lähtemään kurat ja savet, ja hän näytti vain

olevan kovasti pahoillaan, niin että minä päätin olla hälle mieliksi

jonkun aikaa, jos suinkin voisin. Sitten vei minut fröökynä Watson

nurkkakamariinsa ja rupes totta maarian rukoilemaan puolestani, mutt'

en minä huomannut siitä mitään parannusta lähtevän. Ja hän tahtoi,

että minun mukamas piti itsekkin rukoilla joka päivä, ja kaikki mitä

pyytäisin, niin saisin, kun saisinkin. Mutta siinä ei kerrassaankaan

ollut mitään perää. Kerran esimerkiksi sain minä rukoilemattanikin

ongensiiman, vaan en mitään koukkua. Ja mitä minä tein paljaalla

siimalla? Koetteeksi rukoilin nyt pari kolme kertaa, mutta mitään

koukkuja vain ei tullut. Kyllästyneenä pyysin viimein fröökynä Watsonin

koettaa, mutta hän vain haukkui minua pöllöksi. Mitään oikeaa syytä hän

ei tiennyt sanoa, ja minä en liioin saanut siitä tolkkua.

No, niinpä eräänä päivänä tallustin itsekseni metsään, miettiäkseni

oikein rauhassa tuota rukousasiaa. Minä tuumasin että, jos ihmisparka

ainoastaan rukoilemalla voi saada mitä pyytää, niin miks'ei sitten

unilukkari Winn saanut takasin niitä rahoja, mitkä hän tuonaan oli

menettänyt sianliha-kaupassa. Miks'ei leskirouva Douglas saanut takasin

hopeista nuuskarasiaansa, joka varastettiin? Miks'ei fröökynä Watson

ruvennut lihomaan? Hm, ajattelin siinä itsekseni, siinä ei mahda olla

niin mitäkään perää. Ja niin menin kotiin ja kerroin huoleni rouvalle,

mutta hän vain sanoi, että mukamas rukoilemalla ei saa muuta kuin

"hengellisiä lahjoja." Se oli sulaa latinaa mulle, mutta hän selitti

mitä hän meinasi sitten -- minun mukamas vain piti autella muita

ihmisiä ja puuhata heidän hyväkseen tarmoni takaa ja alinomaa vain

ajatella heitä enkä koskaan itseäni. No, niihinhän nyt kuului fröökynä

Watsonkin. Minä menin jälleen metsään ja mietin uudestaan asiaa. Mutta

enpä kuolemaksenikaan voinut saada päähäni, että siit' olis ollut

mitään hyötyä -- muuta kuin kaikille noille muille ihmisille --, ja

loppu lorusta oli se, että minä annoin palttua kaikille mokomille

puuhille. Menköön asiat menoaan, tuumasin.

Toisinaan kun olin kahden kesken leskirouvan kanssa, kertoi hän mulle

"Kaitselmuksesta" niin makeasti, ett' oikein vesi herahti suuhun

mokomalle vaivaselle kuin minä; mutta jo seuraavana päivänä saattoi

tapahtua, että fröökynä Watson pääsi jatkamaan saarnaa, ja silloin

minun käsittääkseni _hän_ paistoi aivan pilalle toisen taikinan.

Viimein tulin minä siihen käsitykseen, että mahtoi löytyä kaks

"Kaitselmusta" ja että ihmisparka kyllä voi tulla toimeen leskirouvan

Kaitselmuksen kanssa, mutta -- tuumasin mä -- Jumal'auttakoon sitä

raukkaa, johon fröökynä Watsonin Kaitselmus iskee kyntensä. Minä

puolestani päätin liittyä leskirouvan Kaitselmukseen, jos se minusta

huolis, vaikka minä totta tosiaan en ymmärtänyt, mitä hyötyä sillä olis

mokomasta oppimattomasta lurjuksesta kuin minä.

Siit' oli nyt jo toista vuotta kuin isä ukkoa oli näkynyt, ja s'oli

hyvä juttu se. Totta puhuakseni en olis tahtonut tavata häntä eläissäni

enää. Hän vain alinomaa löylytti minua, joll'ei ollut siksi liian

päissään, ja enimmäkseen karkasin minä metsään hänen ollessaan kylässä.

Mutta juur siihen aikaan sanoivat nyt, että hän mukamas oli löydetty

hukkuneena joesta, noin kakstoista virstaa yläpuolella kylää. Ainakin

luulivat sitä löydettyä raatoa isä ukoksi, sillä se oli yhtä iso kuin

hän ja puettuna repaleisiin, sanoivat, ja sill'oli myös erinomattain

pitkät hiukset -- aivan kuin ukolla -- mutta s'oli ollut niin kauvan

vedessä, ett'ei sitä enää voinut tuntea muuten. Sanoivat sen maanneen

selällään vedessä, ja se laahattiin siitä ylös ja haudattiin maahan.

Mutta minä olin yhtä kaikki vähän levoton, sillä tulimpa ajatelleeksi

yhtä asiaa. Tiesin, näettekös, varsin hyvin, että hukkunut mies ei

viru vedessä selällään, vaan päin vastoin naama alaspäin. Siitäpä

nyt arvelin, ett'ei löydetty raato ollutkaan isä ukko, vaan joku

akka-ihminen miesvaatteissa. Siitä se levoton mieleni sitten. Luulin,

kun luulinkin, ukko retkaleen jonakin päivänä pujahtavan näkyviin taas,

vaikka toivoin hänen menneen matkaansa iäksi.

No, me pojat, me oltiin rosvosilla silloin tällöin noin kuukauden

ajan, mutta sitten otin minä puolestani apskeetin Liittokunnasta.

Ja sen saman tekivät pait sitä kaikki muutkin. Me ei oltu ryövätty

mitään; oltiin vain ryöväävinään. Me ruukattiin rynnätä ulos metsästä

huutaen ja hoilaten, sikolaumain ja akkaväen kimppuun -- jotka ajoivat

puutarhatavaroitaan torille -- mutta mitään pahaa emme koskaan

niille tehneet. Tom Sawyer kutsui sikoja ratsujoukoiksi ja nauriita

ja perunoita kultapalloiksi ja jalokiviksi, ja me mentiin luolaamme

ja kerskattiin siellä urostöistämme ja laskettiin montako ihmistä

olimme surmanneet ja merkinneet orjanmerkillä. Mutta minun mielestäni

koko tuo peli jo oli jonijoutavaa. Kerran lähetti Tom pienen pojan

kiertelemään pitkin kylää, kädessä sammunut kekäle, jota hän sanoi

"arpakapulaksi" (joka oli Liittokunnan merkki kokoontumaan), ja

sitten Tom sanoi, että hänen vakojansa mukamas olit ilmottaneet, että

seuraavana päivänä iso joukko Espanjan kauppamiehiä ja upporikkaita

Arapialaisia asettuis leiriin siihen ja siihen solaan kahdella

sadalla elehvantilla ja kuudella sadalla kameelilla ja vähintäinkin

tuhannella "kuorma-aasilla", joilla mukamas kullakin olis selässä

säkillinen timantteja ja jalokiviä, ja koko sillä joukkokunnalla olis

"henkivartiona", kuten hän sanoi, ainoastaan neljäsataa sotamiestä; ja

sitten piti meidän vain asettua väijyksiin ja tappaa koko matkue ja

ryövätä kaikki nuo aarteet. Hän käski meidän hioa miekat ja kiillottaa

pyssynpiiput ja olla valmiina. Hän ei milloinkaan saattanut hätyyttää

edes viattominta nauriskuormaa ilman että mukamas miekat ja pyssyt oli

kiillotettu oikein hyvään reilaan, kuten hän sanoi; mutta nämä aseet

oli vain päreitä ja luudanvarsia; ja vaikka niitä olis hangannut,

kiillotellut tuomiopäivään asti, niin niistä tietysti ei sen kummempaa

tullut. No, minä en tosin uskonut, että me jaksettais ruhjota niin

suurta joukkoa kuin nuo Espanjalaiset ja Arapialaiset olit, mutta

tahdoinpa mielelläni nähdä kamelit ja elehvantit, ja niinpä meninkin

ens lauantaina toisten kanssa väijyksiin; ja kun Tom antoi merkin, niin

rynnättiin me ulos metsästä mäkeä alaspäin huutaen ja hoilaten. Mutta

ei siell'ollut mitään Espanjalaisia eikä Arapialaisia ollenkaan, eikä

liioin mitään kameeleja eikä elehvantteja. Mitä vielä! Siell'ei ollut

yhtään sorkkaa muita kuin ensimmäisen luokan kakarat sunnuntaikoulusta;

ne oli huviretkellä opettajattarensa kanssa. No, me hyökättiin niiden

päälle ja ajoimme koko parven solatietä ylöspäin; mutta ryöstöksi

emme saaneet heiltä muuta kuin vähän piparkakkuja ja sylttipurkin.

Ben Rogers sai kynsiinsä nuken ja John Harper virsikirjan; mutta

sitten tuli seilaten kimppuumme opettajatar sateenvarjoineen hirveällä

rähinällä, ja me heitettiin siihen koko saaliimme ja pötkittiin

käpälämäkeen joka mies. Min'en nähnyt muruakaan mistään jalokivistä,

ja sen sanoinkin Tom Sawyerille vasten naamaa. Mutta hän ei ollut

milläänkään, vaan väitti sittenkin niitä siinä löytyvän mukamas; ja

kameelitkin ja elehvantit ja kaikki tyyni siinä olit, sanoi hän. Minä

kysyin, miks'emme niitä sitten nähneet. Silloin hän sanoi, että joll'en

minä olis niin hirveän oppimaton ja jos olisin lukenut erään kirjan

"Don Kiksotista", niin mä mukamas ymmärtäisin kysymättä. Täss'oli vain

noituutta, sanoi hän. Siinä oli kyllä sadottain sotamiehiä mukamas

ja elehvantteja ja kameeleja ja aarteita ja niin poispäin, mutta

meillä oli vihamiehiä, joita hän nimitti noitureiksi, ja ne pedot

olit muuttaneet kaikki tyyni sunnuntaikoulun kakaroiksi. No, se menee

mukiinsa, sanoin minä, "mutta karataan sitte noiden noiturein kimppuun

ja annetaan niille selkään aika lailla." Silloin sanoi Tom minua taas

pöllöpääksi.

"Hä?" sanoi hän. "Etkö sinä, senkin tolvana, ymmärrä, että noiturit

loihtuisivat kokoon ison lauman koirankuonolaisia, jotka tuossa

paikassa ruhjoisit meidät mäsäksi. Ne on pitkiä ja paksuja kuin

kellotapulit."

"No mutta", sanoin minä, "jos nyt mekin hankitaan joukko

koirankuonolaisia auttamaan meitä ja antamaan noille muille vasten

naamaa? Miten silloin käy?"

"Mistäs sinä ne hankit, sinä?"

"Niin, en minä tie. Mistä sitten he niitä hankkivat?"

"Hätäkös heillä? He vain hierovat hankaavat vanhaa messinkilamppua

tai rautarengasta, ja paikalla koirankuonolaiset tulla tomahuttaa

jyrinällä ja salamalla, ja mitä ikinä niiden käsketään tehdä, sen ne

heti tekevät. Ne voisivat kuni tuulessa temmata kirkontornin maasta

juurineen päivineen ja sivaltaa sillä jotakin kansakouluntarkastajaa

tai ketä hyvänsä pitkin korvia."

"Kuka panee heidät elämöimään sillä viisin?"

"Hä? Tietysti se, joka kihnuttaa lamppua tai rengasta. Ne palvelevat

sitä, joka kihnuttaa lamppua tai rengasta, ja tekevät mutisematta

mitä hän käskee. Jos hän käskee heidän tekaista ison linnan paljaista

timantti-tiilistä ja täynnään paukkukummia tai mitä tahansa taikkapa

lennättää paikalle Kiinan keisarin tyttären aviosiipaksi jollekkin,

niin tuossa paikassa täytyy heidän se toimittaa -- ja vieläpä ennen

auringonnousua ens' aamuna. Ja päälle päätteeksi! -- heidän täytyy

tanssittaa tuota linnaa ympär maan ja mantereen, miten ikinä mielitään.

Ymmärrätkös?"

"Vai niin", sanoin minä, "mutta minun mielestäni nuo koirankuonolaiset

ovat aika pässinpäitä, kun eivät pidä linnoja hyvänään itse, vaan

antavat niiden mennä tuolla viisin. Jos minä olisin koirankuonolainen,

niin totta maarian saatais minua odottaa ennenkun tottelisin vain

sentähden, että hangataan vanhaa messinkilamppua."

"Mitä lörpötätkään sinä, Huck Finn! Etkö käsitä sitä, että sinun

_täytyis_ tulla kun sitä hangataan; siin'ei auttais mutiseminen."

"Hoo? Vai niin? Kun olisin pitkä ja paksu kuin kellotapuli?

Hyvä! Entäpä tulisinkin; mutta minä panen pääni panttiin, että

lampunkihnuttaja minut nähdessään korjais luunsa ja hiipis pitäjän

korkeimpaan puuhun kuin pelästynyt orava."

"Ääh! Eihän koira vieköön maksa vaivaa puhua sinun kanssas, Huck.

Sin'et ymmärrä tämän taivaallista -- pölkkypää!"

No, minä mietiskelin noita asioita pari päivää umpeensa, ja sitten

tuumasin, että kelpaisihan ainakin koettaa. Sain kynsiini vanhan

messinkilampun ja rautarenkaan ja menin metsään ja istuin työhön.

Minä hankasin ja hankasin niin, että hiki pihkui pitkin ruumistani,

ja rukoilin koirankuonolaisia joutumaan; saisivat heti rakentaa mulle

linnan, mutta sen aioin minä myydä. Mutta s'oli turhaa työtä. En nähnyt

heistä hännänpäätäkään. Ja niinpä viimein pisti päähäni, että koko

juttu ei mahtanut olla muuta kuin Tom Sawyerin tavallisia hullutuksia.

Olihan kyllä mahdollista, että hän itse luotti noihin elehvantteihin ja

Arapialaisiin; mutta minä vähästä puolestani ajattelen toisin. Joll'ei

kaikki merkit petä, niin olit ne sunnuntaikoulun kakaroita.

Neljäs luku.

No, sillä viisin kului kolme neljä kuukautta, ja jo oli kappaleen

matkaa talvesta tallusteltu. Min'olin käynyt koulua melkein kaiken

aikaa ja osasin tavata ja lukea, jopa kirjottaakkin jo hiukkasen;

osasimpa kertaustaulustakin tähän asti: "kuus kertaa seitsemän

on kolmekymmentäviis", ja pitemmälle en, jumala paratkoon, taida

päästäkkään tässä elämässä, vaikka eläisin tuomiopäivään asti.

Luvunlaskussa en, totta puhuakseni, juur koskaan ole ollut mikään

erityinen mestari.

Ens'alussa minä vihasin koko koulua, mutta miten olikaan, rupes sekin

touhu vähitellen vetelemään. Joka kerta kuin siihen kyllästyin,

jäin minä kotiin -- sairaana mukamas --, ja seuraavana päivänä sain

sitten selkääni opettajalta, ja se teki mulle hyvää ja reipastutti

minua. Niin että mitä kauvemmin kävin koulua, sitä hauskemmalta se

tuntui. Rupesin myöskin tottumaan leskirouvan äksiisiin, eikä ne enää

nalkuttaneetkaan alinomaa niin hirveästi kuin ens'alussa. Tosin minua

vähän hävetti, kun aina tolla viisin piti asua seinäin sisässä ja maata

sängyssä kuin mikäkin prinsessa; mutta ennen pahinta pakkasta ruukkasin

silloin tällöin karata öisin tieheni ja mennä metsään makaamaan, ja se

ikäänkuin minua virkisti taas. Enimmän minä tietysti tykkäsin siitä

entisestä elämästä, mutta rupeshan vähitellen menemään mukiinsa tämä

uusikin. Rouva sanoi, että minä mukamas "edistyin" hitaasti ja varmasti

ja ett'ei hänen enää tarvinnut minua hävetä.

Eräänä aamuna sattui niin hullusti, että minä kaasin suolasalkkarin

pöydässä, joka, niinkuin tunnettu on, tietää jotakin pahaa. Minä

noppasin hyppysilläni siitä muutaman jyväsen heittääkseni ne olkapääni

yli, joka, kuten tietänette, on ainoa keino uhkaavan onnettomuuden

torjumiseksi; mutta fröökynä Watson lensi päälleni kuin kotka ja esti

minua sitä tekemästä. Hän tiuskasi: "Pois sormet, Huckleberry -- joka

paikassa sinä tohrit." Leskirouva puhui kyllä pari sanaa puolestani,

mutt' eihän se saattais torjua onnettomuutta; sen tiesin varsin

hyvin. Aamiaisen jälkeen menin ulos, pelko ja pöyristys rinnassani

ja mietiskellen, milloin se kova onni tulis ja mitä laatua se olis.

Löytyyhän tosin keinoja _muutamain_ onnettomuuksien torjumiseksi, mutta

tämä ei ollut sitä sorttia; ja niinpä siin'ei ollut muu neuvona kuin

heittää kaikki hiiteen ja antaa asian mennä menoansa.

Minä nahjustin puutarhan läpi ja astuin sitten jalkaporrasta myöten

sen korkean aidan yli. Siell'oli tuuman paksulta uutta lunta maassa,

ja siinä näin ihmisen jäljet. Joku oli tullut kivilouhoksesta ja

seisonut hetken aikaa jalkaporrasten luona ja sitten kulkenut eteenpäin

pitkin aitaa. Se oli mielestäni merkillistä, ett'ei hän tullut sisään,

seisottuaan tuolla viisin. Mitä hittoa olikaan hällä mielessä? Tuumasin

seurata jälkiä, mutta kyykistyin ensiks' alas katsellakseni niitä

oikein tarkasti. Ensinnä en hoksannut mitään, mutta sitten hoksasin.

Vasemmassa saappaankorossa oli isoista nauloista lyöty risti, jolla

torjutaan paholaista ja noituutta.

Paikalla juoksin minä mäkeä alas minkä jaloista lähti. Katsahin

taakseni tuon tuostakin, vaan en nähnyt ketään. Eikä aikaakaan ennenkun

olin laamanni Thatcherin luona. Hän sanoi:

"Hyvänen aika, poikaseni, kuinka sin'olet hengästynyt. Tahdotko sinä

rahaa?"

"En", sanoin mä, "onko mulla mitään saamista nyt?"

"On, on kyllä, eilen illalla tuli puolen vuoden korot.

Sataviisikymmentä dollaria ja vähän päälle. Kokonainen rikkaus sinulle.

Paras on että annat minun panna ne kasvulle niinkuin ne kuusituhatta.

Jos itse saat ne haltuus, niin sinä vain hukkaat ne hulluuksiin."

"Ei, ei, hyvä laamanni", sanoin mä, "minä en aio niitä hukata. En tahdo

nähdä niistä nenän vertaakaan. Eikö laamanni olis niin hyvä ja pitäis

ne kaikki tyyni. Min' annan ne Teille lahjaksi joka pennin."

Hän tuijotti minuun kovin hämmästyneenä, ikääskuin mukamas olisin ollut

vähän väärä päästäni. Sitten hän sanoi:

"Mitä Herran tähden sinä tarkotat, poika?"

"Älkää sitä multa kysykö, laamanni kulta. Pitäkää ne nyt hyvänänne

vain, armosta."

"No, mutta mitä tämä tietää? Nyt mahtaa olla hullusti?"

"Pitäkää ne nyt vain, hyvä laamanni", sanoin mä taas, "ja älkää kysykö

multa enään -- niin pääsen minä valehtelemasta."

Hän näkyi mietiskelevän hetkisen, ja sitten hän sanoi:

"Ohoo-o, vai niin. Luulempa ymmärtäväni. Hm, hm. Sinä kai tahdot

_luovuttaa_ minulle koko omaisuutesi -- eikä antaa. Jaha, aivan niin.

Se käy laatuun se, aivan oikein."

Sitten kirjotti hän jotakin paperipalalle, luki sen pariin kertaan ja

naurahti vähän itsekseen ja sanoi sitten:

"Kas tuossa -- siinä seisoo: 'varovaisuuden tähden ja korvausta

vastaan'. Se merkitsee, että minä olen sen sulta vastaanottanut ja

maksanut sulle siitä. Tässä saat yhden dollarin. Pane nyt nimes tuohon

alle."

Sen tein ja pötkin sitten tieheni.

Jimillä, fröökynä Watsonin neekerillä, oli nyrkin kokoinen karvapallo,

joka oli löydetty härän mahasta, ja sillä ruukkasi hän noitua. Hän

sanoi sen sisässä haltian asustavan, ja se mukamas tiesi vähän kutakin.

No, illalla menin Jimin luo ja kerroin hänelle, että isä ukko oli

tullut tienoon taas ja ett'olin nähnyt hänen jälkensä lumessa. Nyt

tahdoin tietää koko asian: mitä hänell' oli täällä tekemistä? Ja

kauanko hän aikoi täällä viipyä? Jim otti framille karvapallonsa ja

mumisi sille jotakin, ja sitten hän kohotti sitä ylöspäin ja pudotti

sen sitten lattiaan. Se vyöryi siinä noin pari tuumaa. Jim teki

saman tempun vielä pari kertaa uudestaan, mutta sen kummempaa siitä

ei tullut. Nyt hän pani polvilleen maahan, kallisti korvansa pallon

päälle ja kuunteli. Mutta se ei hiiskahtanut sanaakaan; se ei ollut

puhetuulella nyt, sanoi Jim. Toisinaan se näetkös, sanoi hän, oli

ikääskuin vähän pahankurinen eikä ottanut puhuakseen, joll'ei antanut

sille rahaa. Sanoin, että mulla oli vanha väärä viidenkolmatta pennin

lantti, jok'ei enää kelvannut, koska näet kulutuksen tähden messinki

paistoi vähän hopean läpi ja se tuntui rasvaiselta sormissa, niin että

kuka hyvänsä voi tuntea sitä väärennetyksi. (En huolinut sanoa mitään

dollarista, jonka laamanni oli mulle antanut). Sanoin, että s'oli

joteskin huono raha, mutta kenties se menis mukiinsa karvapallolle,

joka ehkä ei kykenis erottamaan väärää rahaa oikeasta. Jim haisteli

sitä, pureskeli sitä ja hieroskeli sitä hetken aikaa, ja sitten hän

sanoi laittavansa niin, että karvapallo kyllä ottais sen vastaan

oikeana. Hän sanoi aikovansa halkaista raa'an perunan ja panna

lantin sinne sisään yhdeksi yöksi, niin tulevana aamuna messinkiä

ei näkyiskään enää eikä tuntuis mitään rasvaa rahassa; joka ihminen

kylässä ottais sen heti paikalla vastaan oikeasta, saati sitten

karvapallo. Ja minä tiesinkin, että tuo temppu oli hyvä, mutt'olin sen

unohtanut.

No, Jim pisti nyt lantin karvapallonsa alle ja kyykistyi taas

polvilleen kuuntelemaan. Ja tällä kertaa oli pallo paremmalla tuulella.

Jim sanoi sen povaavan mulle vaikka mitä. No, anna tulla sitten, sanoin

mä. Ja karvapallo nyt kertomaan Jimille ja Jim mulle. Hän puheli tällä

viisin:

* * * * *

"Isä ukkos ei tiiä mitä hänen tulloo tehä. Milloin hän aikoo reissata

pois, milloin hän meinaa jäärä tänne. Paras konsti on, ett'ei oo

millänskään, vaan antaa ukko rukan funteerata itte. Ihmisrukass'on kaks

enkeliä, ku' tappelee siitä. Toinen on valkia justiin kuin lumi ja

toinen on musta kuin musta sika. Se valkia se saa ihmisrukan olemaan

siivosti vähän aikaa, mutt' sitten tulee se musta sika röhkien ja

tonkii kaikki tyyni mullin mallin taas. Ei kukaan tiiä, kumpiko niistä

viimein voittaa. Mutta sinun laitas on aika hyvin, Huck. Välistä käy

sun nolosti elämässäs, ja välistä oot sä kippee, mutt' joka kerta tuut

friskiks' taas, ja välistä on sulla on perhanan lysti. Semmosta on

elämä. Kaks tyttöä tulloo tappelemaan sinusta elämässäs; toisell'on

vaalia tukka, toisella musta. Toinen on rikas, toinen köyhä. Ens' sinä

nait sen köyhän tytön, sitte yks kaks sen rikkaan tytön. Sinun pittää

pysyä poissa juoksevasta veestä ja muista vaaroista niin paljo ku voit,

mutta kaikkein luultavint' on että sinä jou'ut hirteen."

Mutta kun sytytin kynttiläni ja menin huoneeseeni sinä iltana, niin

istui siellä isä ukko eikä kukaan muu.

Viides luku.

Olin pannut oven salpaan. Sitten käännyin, ja siinä hän oli. Minä

olin häntä aina pelännyt, sillä hän ruukkasi minua hirveästi

löylyttää. Luulin häntä nytkin pelkääväni, mutta pianpa äkkäsin ett'en

sanottavasti pelännytkään. Niin, kyllähän ensimmältä säpsähin kelpo

lailla -- hänet nähdessäni niin äkkipikaa; mutta sittenpä heti jo

tunsin rintani rotenevan.

Hällä lie ollut noin viiskymmentä vuotta niskoillaan, mutta hän

näytti sittenkin vanhemmalta. Hänen tukkansa oli tavattoman pitkä ja

takkuinen ja rasvainen ja riippui alaspäin pitkin naamaa, niin että

silmät kiilsivät läpi kuin tulinen tiikeri pensaasta. Hiusten väri

ei kuitenkaan ollut harmaa, vaan pikimusta; ja pitkä parta oli samaa

sorttia. Itse naama oli aivan valkea, vaikka sit'ei paljo näkynyt;

mutta se ei ollut valkea kuin muiden ihmisten, vaan pöyristyttävän,

kamalan valkea ja limainen, melkein kuin kalan maha. Ja hänen

vaatteensa sitten! -- tietysti ei mitään muuta kuin repaleita. Hän

piti, siinä istuessaan, toista jalkaa toisella polvellaan, ja saapas

siinä jalassa oli pahanlaisesti rikki, niin että kaksi varvasta pisti

ulos, ja niitä hän aina tavantakaa koukisteli. Hänen hattunsa makasi

lattialla, vanha musta vilttihattu, jonka koppa oli survottu sisäänpäin

kuin kastrullin kansi.

No, minä seisoin siinä ja tuijotin häneen, ja hän istui mulkoillen

minuun ja kallistellen tuoliaan taakseppäin seinää vasten. Panin

kynttilän pöydälle ja samassa näin, että ikkuna oli auki. Hän oli

siis kavunnut sisään verandan katolta. Nyt katsoa tirkisteli hän

tukkapensaansa läpi minua hyvän aikaa. Mutta sanoi sitten yhtäkkiä:

"Muhkeat nutut nuo -- jumal'avita! Mukamas oot helkkarinkin heijari

nyt, sinä?"

"Kukaties, kukaties en", sanon siihen.

"Vai rupeet sinä leksottelemaan? häpeehän toki!" sanoo hän. "Ja

tuommonen keikariko sinust' on tullut siitä kun tavattiin? Mutta kyllä

mä tässä sinut koukistan, ennenkun pääset kynsistäni. Ja oothan,

saakeli soikoon, saanut maisterin vikaa; osaat lukea ja kirjottaa,

kuinkas muuten! Ja nyt sinä tietysti oot mahtavampi kuin isäs, senkin

nulikka, koska min'en sit' osaa. Mutta kyllä minä sulle annan, minä!

Kuka käski sinun ruveta mokomiin riivatun hulluuksiin? Hä? kuka anto

sulle luvan, junkkari?"

"Leskirouva. Hän pani minut kouluun."

"Leskirouva? Vai niin. Ja kuka p--le käski leskirouvan pistää nenäänsä

toisten asioihin?"

"Ei tietenkään kukaan."

"Kyllä minä hänet koulutan, minä. Ja sinä, sinä annat palttua koululle,

kuuletkos? Vai niin! Vai narrataan täällä toisten lapsia niskottelemaan

isäänsä vastaan? Kyllä mä heiät opetan. Varo sinä vain kinttujas tuosta

koulusta, lurjus, sanon mä. Äitis ei osannut lukea eläissään, saatikka

kirjottaa. Ei kukaan koko suvussa ole sit' eläissään osannut. _Minä_

en osaa lukea, enkä liion kirjottaa. Ja sinä roikale, sinä pöyhkeilet

tässä nenäni alla tuolla tavoin. Min'en sitä kärsi -- kuuletkos? No,

annas tulla nyt vähäsen viisauttas. Lue mulle jotain."

Aukasin siinä muutaman kirjan ja luin jotakin kenraali Washingtonista

ja sodasta. Mutta niukan minuutin ajan luettuani, sivalsi hän kirjan

kädestäni ja viskas sen vihaisesti seinään, sanoen:

"Kas petoa vain! Osaatpa, piru vieköön, lukea. Enhän sitä oikein

uskonut, siinä kehuessas. Mutta kuules nyt! Siitä pitää tulla loppu,

tuosta röyhkeyestä. Min'en sitä kärsi. Kyllä minä piän sua silmällä,

maisteri; ja älä enää kertaakaan kiertele tuon koulun tienoilla, jos

selkäs syhyy. Muista se! Saas nähä vain, etkö tule jumalisekskin vielä,

sinä hunsvotti! Onko koskaan nähty mokomaa poika retkaletta!"

Hän sai kynsiinsä erään sinisen ja keltaisen taulun, johon oli kuvattu

muutamia lehmiä ja paimenpoika.

"Mitä tämä tietää?" ärjähti hän.

"Antoivathan sen mulle lahjaks koulusta, kun oon osannut läksyni hyvin."

Hän repi sen rikki ja sanoi:

"Minä sull' annan jotain lahjaks, minä myös; annan sulle selkäsaunan,

että tuntuu."

Sitten hän istui siinä taas hetken aikaa mumisten ja manaten itsekseen

ja alkoi taas uudestaan:

"Eläthän jumaliste herroiksi, sinä. Kas teikaria vain! Oikein sänkykin

pitää olla, täkkineen lakanoineen päivineen; ja peili, kuinkas muuten;

ja matto lattialla -- ja isäs, hän saa, kun saakin, maata sikojen

parissa parkkihuoneen seinustalla. Onko koskaan nähty mokomaa lasta?

Mutta kyllä minä väännän tuon ylpey'en hampaan ikenistäs, junkkari, tie

se! Ja -- uskoisko sen? Sanovat sun rikkaakskin. Hä? Hyvä herra. Miten

on sen asian laita?"

"S'on valetta."

"Älä möksöttele -- muista kelle vastaat siinä. Olen nyt ollut kaks

päivää täällä enkä, jumal'avita, kuullut puhuttavan muusta kuin sinun

rikkau'estas. Ja tuolla jokivarsilla kierteli sama juttu. Senpätähden

juuri tulin tänne. Nyt sinä laitat mulle nuo rahat huomispäivänä. Minä

ne tarvitsen. Ymmärrätkös?"

"Mull'ei ole mitään rahoja."

"Sinä valehtelet. Tuo laamanni Thatcher niitä tallentaa. Sinä otat

ne häneltä pois ja laitat ne minun haltuuni. Ymmärrätkös? Minä ne

tarvitsen."

"Mulla ei ole mitään rahoja, sanon mä. Kysykää laamanni Thatcherilta.

Hän tietää asian."

"No, hyvä. Kyllähän hältä kysyn, ja kun minä sanon: 'maksa pois!' niin

on laki luettu. Tie se. Mutta paljoko sull'on taskussas? Anna tänne

joka Penni. Minä tarvitsen."

"Mull'ei ole muuta kuin yks dollari, ja minä tarvitsisin --"

"_Sinä_ tarvitsisit?! Mitä pirua se tähän kuuluu?! Anna tänne se heti."

Hän otti sen ja puri siihen, koetellakseen oliko se oikea, ja sitten

hän sanoi menevänsä kylään saadakseen kunnon ryypyn; hän mukamas ei

ollut saanut tippaakaan koko päivänä. Päästyään verandankatolle,

pisti hän päänsä sisään vielä ja haukkua kirosi minun ylpeyttäni ja

röyhkeyttäni; ja kun jo luulin hänen menneen, tuli hän takasin ja

pisti päänsä sisään ikkunasta vieläkin ja sanoi, että minun piti pysyä

kaukana koulusta siks' että hän piti mua silmällä ja löylyttäis minut

pahanpäiväiseksi, jos pistäisin nenäni sinneppäinkään.

Seuraavana päivänä oli hän päissään ja menikin laamanni Thatcherin tykö

ja kirosi ja piti hirveää elämää saadakseen nuo rahat, mutta niitäpä

vain ei lähtenyt, ja silloin hän kauheasti manaten uhkasi haastaa

laamannin käräjiin.

Laamanni ja leskirouva toimittivat semmoisen supliikin, että oikeus

ottais minut isä ukolta pois ja panis jommankumman heistä minulle

holhojaksi. Mutta sinne oli vastikään tullut muuan uusi tuomari, joka

ei tuntenut ukkoa; ja hän sanoi, ett'ei laki mukamas sais sekaantua

tähän asiaan eikä erottaa lapsia vanhemmista, kun ei ollut pakkoa. Ja

niinpä täytyi laamannin ja leskirouvan luopua koko jutusta.

Siitäkös ukko vaarille niin sanomaton ilo, ett'ei hän enää tahtonut

pysyä pöksyissään. Hän mahtaili kuin pohatta ja sanoi pieksevänsä

nahat selästäni, jos en hankkis hälle rahaa. Minun täytyi lainata

kolme dollaria laamanni Thatcherilta, ja isä ukko otti ne ja meni ja

joi itsens sikahumalaan. Ja siinä tällingissä hoiperteli hän sitten

pitkin kylää huutaen ja ulvoen kuin hullu; ja päälle päätteeks sai

hän kynsiinsä vanhan läkkipannun, jota hän rumputti ja rämisytti kuin

piru olis irti päässyt. Puolyön aikana tuli viimein poliisi ja pisti

hänet putkaan; ja seuraavana päivänä tuomitsivat ne hänet juopumuksesta

ja metelistä koko viikoksi vankeuteen. Mutta hän, hän ei ollut

milläänkään; sanoi vain maksavansa kaikki tyyni poika peevelilleen.

Kun hän viimein pääsi sieltä lukkojen takaa, sanoi se uusi tuomari

tahtovansa tehdä hänestä ihmistä. Hän otti hänet omaan kotiinsa ja

puki hänen päälleen oikeat vaatteet ja antoi hänen syödä aamiaista ja

päivällistä ja illallista samassa pöydässä kuin hän itse ja rouvansa

ja fiinit fröökynänsä ja piti häntä ikäänkuin omana poikanaan,

niin sanoakseni. Ja illallisen perästä otti tuo suunnattoman siivo

tuomari puhuakseen hälle raittiudesta ja kohtuudesta ja jumala ties

mistä, kunnes ukko rahjus mukamas rupes poraamaan ja sanoi olleensa

viheliäinen raato ja vaivanen syntinen ihminen; mutta hän tunsi mukamas

nyt parannuksen enkelin ja pyhän hengen lähestyvän ja aikoi syntyä

uudestaan, niin ettei siitä lähin kenenkään tarvinnut häntä hävetä,

ja hän toivoi hyvän tuomarin häntä auttavan siinä hommassa eikä

halveksivan häntä. Tuomari sanoi, että hänen teki mieli "puristaa häntä

sydämmelleen" niiden sanojen tähden; ja sitten itki itse tuomarikin, ja

hänen rouvansa ja fiinit fröökynänsä itkivät myös. Ja isä ukko sanoi,

että ihmiset olit häntä aina, hänen vahingokseen mukamas, ymmärtäneet

väärin tähän hetkeen asti; ja tuomari sanoi uskovansa häntä. Ja sitten

sanoi ukko rahjus vielä, että semmoinen mies kuin hän tarvitsi vain

hyvyyttä ja suopeutta; ja sitä samaa sanoi tuomarikin, ja sitten ne

porasivat taas. Kun sitten tuli aika mennä makuulle, nousi isä ukko

seisomaan niin suorana kuin pystyi, katsoi kattoon ja kohotti kätensä

ylöspäin ja sanoi:

"Katsokaa tätä kättä, hyvät herrat ja rouvat ja kaikki tyyni; katsokaa

sitä ja kourikaa sitä. Se käsi, se on ollut ruokottoman sian käsi!

Mutta se ei ole sitä enään. Se on nyt semmoisen miehen käsi, joka

aikoo syntyä uuestaan ja ruveta elämään uutta elämää. Ja se käsi aikoo

-- saakeli soikoon - kuolla tuohon paikkaan, jos ei se piä sanaansa.

Muistakaa mitä minä sanon. Se on nyt puhas käsi, kunnon miehen käsi.

Kourikaa sitä -- ei kenenkään tarvitte sitä hävetä."

No, he kourivat sitä kaikki tyyni, toinen toisensa perään, ja sitten

taas itkettiin. Ja jumaliste -- tuomarin rouva suuteli hänen kättään.

Ja sitten isä ukko pani puumerkkinsä raittiuslistaan. Ja se hurskas

tuomari sanoi että s'oli juhlallinen hetki, tai jotain semmoista.

Sitten veivät he isä ukon kauniimpaan kamariinsa ja lukitsivat oven.

Mutta yöllä tuli hänen päällensä se tavallinen jano, ja hän ryömi ulos

ikkunasta kuistin-katolle ja laski alas kattoränniä myöten ja lippas

kapakkaan, jossa hän vaihtoi uuden takkinsa pariin viinapulloon.

Sitten kapusi hän ylös samaa tietä jälleen kamariinsa ja piti siellä

kelpo viinajuhlan; ja tuoss' aamun koitossa kömpi hän taaskin ulos,

aika lailla päissään, ja popsahti nurin niskoin alas kuistin-katolta

ja taitti vasemman käsivartensa kahdesta paikasta ja oli paleltuneena

puoli-kuoliaaksi, kun löysivät hänet aamulla. Ja kun sitten mentiin

katsomaan tuota hienoa vieraskamaria, niin oli siellä täysi tulva

pitkin lattiaa.

Se hyvä tuomari oli ikäänkuin vähän pahoillaan. Hän sanoi, että hänen

ymmärtääkseen ainoa keino ukko vaarin parannukseen oli kelpo pamaus

kunnollisesta pyssystä.

Kuudes luku.

No, eihän siinä kuitenkaan kauvan mennyt, ennenkun ukko oli pystyssä

taas, ja silloin rupesi hän heti käräjöimään laamanni Thatcherin kanssa

saadakseen nuo rahat, ja minua hän kiusasi alinomaa, kun en lakannut

käymästä koulussa. Pari kertaa sai hän minut kynsiinsä ja pehmitti

selkänahkaani aika lailla, mutta yhtäkaikki kävin minä koulussa

niinkuin ennenkin, ja enimmäkseen onnistuikin minun petkuttaa hänet

ja luikua hänen näkyvistään. Totta puhuakseni ei mulla sitä ennen

ollut niin sanottavaa intoa ollutkaan koko kouluun, mutta nyt kävin

itsepintaisesti siellä ja tottelin tarkasti koulukomentoa yksistään

harmittaakseni ukkoa. Tuo käräjöiminen kävi niin hitaasti, ett'ei siitä

näkynyt tulevan mitään; ja niinpä mun aina tavan takaa täytyi käydä

lainaamassa pari kolme dollaria laamannilta ja antaa ukolle, joka

silloin joka kerta meni suorastaan kapakkaan juomaan. Ja joka kerta kun

hän oli juonut, piti hän melua ja elämää kylässä, ja silloin joutui hän

myös säntilleen joka kerta putkaan. Mutta se niin sanoakseni oikein

kuului hänen ohjelmaansa ja oli vanha rakas tapa.

Hän retusti alinomaa rouva Douglasin talon ympärillä, niin että

leskirouva hälle viimein sanoi, että joll'ei hän siitä herkeis, niin

laittais hän poliisin hänen kimppuunsa. Nytkös ukko vasta raivostui

mukamas; sanoi heille näyttävänsä kuka oli Huck Finnin isä. Ja mitäs

ollakkaan! Eräänä päivänä kevätpuoleen oli hän minua nuuskimassa ja

sai minut kynsiänsä ja vei minut mukaansa pienessä veneessä neljättä

virstaa jokea ylöspäin; laski sitten rannalle Illinoisin puolelle

metsäiseen paikkaan, jossa ei ollut minkäänlaista muuta asumusta kuin

muuan vanha hirsimökki, joka piileili siinä niin tiheässä metsikössä,

ett'ei kukaan outo olis sitä millään mokomin löytänyt.

Ukko ei päästänyt minua hetkeksikään näkyvistään, niin että minun

oli tuiki mahdoton lipata tieheni. Siinä mökissä asuimme me sitten,

ja yöksi lukitsi hän aina oven ja pisti avaimen päänsä alle. Hänellä

oli pyssy, jonka hän luultavasti oli varastanut jostakin, ja me

kalastettiin ja metsästettiin ja saatiin sillä viisin elatuksemme.

Tuon tuostakin salpasi hän minut sisään ja souteli kolme virstaa jokea

alaspäin lossipaikalle, jossa oli viinapuoti, ja sieltä hän kaloilla

ja linnuilla osti viinaa ja toi kotiin ja joi itsens hyvään humalaan

ja antoi huvikseen mulle tavanmukaisen pieksiäissaunan. Leskirouva sai

viimein vihiä piilopaikastamme ja lähetti sinne miehen ottamaan minut

pois mukamas, mutta isä ukko ajoi hänet pyssyllä käpälämäkeen; ja

miten olikaan, niin rupesin minä vähitellen tottumaan tähän oloon ja

tykkäämään siitä, kunhan vain olisin päässyt vähemmällä kurituksella.

S'oli varsin hauskaa ja mukavaa tuo laiskotteleminen aamusta iltaan,

-- ei niin mitään muuta tekemistä kuin savuja vedellä vain ja käydä

kalastelemassa; ei mitään huolta läksyistä tai mokomista. Pari

kuukautta kului, niin vaatteeni oli repaleissa; ja minä rupesin

ihmettelemään, miten edes koskaan olin viihtynyt tuon leskirouvan

luona, jossa alinomaa piti pestä naamansa ja kammata tukkansa ja syödä

talrikilta ja mennä maata ja nousta ylös kellon mukaan ja istua kirja

nenän alla -- ja muuta joutavaa turhuutta; ja tuo kuivettunut fröökynä

Watson sitten, joka alinomaa jankutti ja naukui. Mulla ei ensinkään

ollut ikävä sinne takasin, vaan tykkäsin elämästä metsässä oikein hyvin.

Mutt' yhtäkaikki niin ukko rahjus mielestäni käytti keppiään liian

ahkerasti, niin että selässäni ja raajoissani rupesi tuntumaan

jonkinmoista siantautia. Ja päälle päätteeksi hän usein oli poissa

pitkät ajat ja piti minua aina sill'aikaa salpattuna tuohon

viheliäiseen mökkiin. Kerran oli hän tällä viisin retkillään kolme

päivää perätysten, ja minun oli turkkasen ikävä. Aloin aatella,

että hän oli hukkunut ja ett'en enää pääsis ulos ollenkaan tuosta

luolasta. Totta puhuakseni silloin aika lailla pelästyin. Ja niinpä

heti paikalla aloin tuumia jotain temppua päästäkseni totta päätä

karkuun. Olinhan kyllä ennenkin monta kertaa yrittänyt ulos, kun ovi

oli pönkättynä, mutta en ollut keksinyt mitään keinoa. Oli siinä tosin

pari ikkunareikää seinässä, mutta niistä olis tuskin rakkikoirakaan

mahtunut läpi; ja korsteinikin oli aivan liian ahdas. Ovi oli paksuista

tammilankuista. Ja ukko veijari oli niin viisas, ett'ei jättänyt

pienintä puukkoakaan mökkiin, poislähteissään; olin sataan kertaan

nuuskinut jok'ainoan nurkan, -- eihän mull'ollutkaan muuta tekemistä.

Mutta tällä kertaa löysin maar sittenkin jotain; löysin näet vanhan

ruostuneen sahan, joss'ei ollut kahvaakaan. S'oli pistetty kurkihirren

ja katon väliin. Minä voitelin sitä vähä ihralla ja kävin työhön.

Meill'oli vanna hevosloimi naulattuna mökin takaseinään pöydän takana,

jott'ei tuuli pääsis puhaltamaan seinänraoista sammuttamaan meiltä

kynttilän. Minä ryömin pöydän alle ja nostin hevoslointa ja rupesin

sahaamaan irti lohkaretta seinän vahvasta alahirrestä, saadakseni

tarpeeksi suuren reiän. Siin'oli kyllä työtä, mutt' olin sen yhtäkaikki

saanut melkein valmiiksi, kun yhtäkkiä kuulin ukko vaarin pyssyn

paukahtavan metsästä. Kiireintä myöten korjasin pois sahajauhot ja

laskin alas hevosloimen ja kätkin sahani, ja hetken päästä astui ukko

sisään.

Hän ei ollut hyvällä tuulella, vaan luontonsa mukaan kiukkua täynnä.

Sanoi käyneensä kylässä, ja siellä mukamas kaikki meni päin hiiteen.

Hänen lakimiehensä luuli voittavansa sen prosessin ja saavansa hälle

rahat, jos he vain koskaan saisivat mitään kunnon päätöstä asiassa;

mutta sitä voitais mukamas venyttää ja venyttää kukaties kuinka

pitkälle, ja laamanni Thatcher tiesi koukkunsa hänkin. Ukko sanoi

ihmisten arvelevan, että laamanni lopultakin sais aikaan semmoisen

tuomion, että isän täytyis minusta luopua ja leskirouva tulis mulle

holhojaksi mukamas. Se nyt minua ei suuresti ilahuttanut, sillä

mulla totta puhuen ei ollut mitään halua takasin sinne leskirouvan

luo pesemään naamaani ja saamaan sitä siunattua "sievistystä", kuten

he sanoivat. Ja siinäkös sitten ukko rahjus hyvän aikaa noitui ja

kiroili koko maailmaa, jaellen haukkumanimiä täysin suin. Ja hän sanoi

tahtovansa nähdä leskirouvaa, jos ämmä räyskä uskaltaisi minuun koskea.

Hän kyllä pitäis silmänsä auki, sanoi hän, ja näyttäis heille mukamas,

kuka oli minun isäni. Hän veisi minut kuus seitsemän virstaa poispäin

ja piilottais minut paikkaan, josta ei pirukaan minua löytäis. Tuo nyt

minusta ei juur tuntunut hauskalta, ja niinpä aattelin itsekseni, että

minä kyllä tavalla tai toisella korjaisin luuni, ennenkun niin pitkälle

tultais.

Sitten käski hän minun mennä kantamaan paatista kaikki hänen

tuomisensa. Siell'oli säkillinen ruisjauhoja, kappale läskiä, vähän

ruutia ja haulia, muuan vanha kirja ja pari sanomalehteä etulatingiksi,

vähän rohtimia ja kelpo viinaleili. Kannoin ylös yhden taakan, palasin

paatille ja istuin sen laidalle levähtämään. Tuumasin sinne ja tänne ja

aattelin viimein paraaksi, että sieppaisin pyssyn ja pari ongensiimaa

ja karkaisin tieheni syvimpään metsään. Sitten en jäis kauaksi aikaa

yhteen paikkaan, vaan potkisin mukamas yhä eteenpäin, eniten öisin,

ammuskellen riistaa ja kalastellen hengenpidoksi, -- ja sillä viisin

tulisin viimein niin kauvas, ett'ei isä ukko minua koskaan löytäis,

eikä leskirouva liioin. Tuumasin sahata itseni ulos ja pötkiä tieheni

jo ens' yönä, kunhan ukko vain jois itsensä tarpeeksi humalaan, ja sen

hän kaiketikkin tekis. Pääni oli tullut niin täyteen noita tuumia,

ett'en enää tietänyt kauvanko olin siinä kököttänyt paatin laidalla,

kunnes pappa kulta rupes huutamaan minua ja kysyi, olinko nukkunut vai

hukkunut.

No, kannoin kaikki kapineet mökkiin, ja pimeä tukki jo päälle.

Sill'aikaa kun minä keitin illallista, kallisti ukko pariin kertaan

leiliänsä, ja se virkisti häntä, niin että hän alkoi kiroilla taasen.

Hän tietysti oli ollut päissään kylässäkin ja piehtaroinnut katuojassa

pitkin yötä, niin että hän oli hyvässä siivossa. Häntä totta tosiaan

olis luullut Aatamiksi, niin täynnään hän oli likaa ja kuraa. Saatuaan

tarpeeksi päähänsä, rupes hän aina haukkumaan hallitusta. Tällä kertaa

hän rähisi näinpäin:

"On mukamas hallitus tämäkin! Jumaliste, kaunis hallitus! Sepittävät

lakeja, joilla ryöstetään poika isältä, oman isän oma poika, josta

häll'on ollut paljon vaivaa ja kustannuksia antaakseen hälle

kristillisen kasvatuksen. Niin, ja juur kun viimeinkin on saanut

poika nulikan niin pitkälle, että hänest' alkaa olla vähän hyötyä

ja itse sais hiukan rauhaa, silloin tulee tuo lemmon laki ja iskee

hampaansa kunnon isään. Tuhat tulimmaista! On _sekin_ mukamas olevinaan

hallitusta. Eikä siinä kylliksi. Vaan tuo siunattu laki sallii mokoman

roiston kuin tuon laakmanni Thatcherin piättää multa lailliset rahani.

_Kaunis_ hallitus! _Kaunis_ laki! Iskee kirotut kyntensä tämmöiseen

mieheen, kuudentuhannen dollarin mieheen, ja kytkee hänet tällaiseen

variksenpesään ja antaa hänen kierrellä pitkin pitäjää tällaisissa

repaleissa, joista ei sikakaan huolis nutukseen. Ja _sitä_ nimittävät

he hallitukses. Ha, ha, ha! Piru vie pistääkin jo toisinaan päähäni

lähteä koko tästä kurjasta maasta pois, iäks päiväks. Niin kyllä -- ja

sen oonkin heille sanonut, oon sen sanonut tuolle vanhalle veijarille

Thatcherillekin vasten naamaa. He kuulivat kaikki tyyni mitä sanoin,

voivat vannoa sen todeks, joka sorkka. Sanoin sen heille vasten pläsiä.

Antakaa kouraani kymmenen penniä, sanoin, niin annan mä palttua koko

tälle roska maalle, tulkoon se toimeen miten tahansa, sanoin mä, enkä

koske siihen enää varpaallanikaan, en sinä ikänä, sanoin mä. Katsokaas

tätä hattua, sanoin mä, -- jos sitä ees hatuks sanotta -- sen koppa on

irrallaan, ja se roikkuu kaulallani kuin rengas, sanokoot sitä hatuks,

kernaasti minun puolestani, _minusta_ vain tuntuu kuin pistäisin

pääkalloni korsteiniin, sanoin mä. Katsokaa sitä, sanoin mä, ja mokomaa

rustinkia saa pitää päässään mies, jok'olis rikkain pitäjässä, jos enää

olis lakia ja oikeutta maassa."

"Jaa-a, kyll'on jumaliste siinä hallitusta, on maar niinkin. Mikä

surkea lautakunta! Miten olikaan tuon vapahan neekerin Ohiosta? tuon

röykeän mulatin, joka eniten oli yhtä valkea kuin rehellinen valkonen

mies. Mikä röykeä roisto! Olihan jumaliste hällä päällään valkonen

palttinapaita aivan kuin ihmisellä, ja -- ja uskoisko sen? -- kiiltävä

knallihattu päässä, onko se laitaa? Tuskin kukaan koko pitäjässä käy

niin hävyttömän hienona kuin hän; ja vielä häll'oli kultakello ja

vitjat ja hopeanuppinen keppi käessä. Ha, ha, ha! -- totta maarian

muhkein vanha veijari koko Valtiossa! Ja mitäs ajatella siitä!

Sanovathan häntä tuommoseks rohvessoriks mukamas, joka puhuu vieraita

kieliä ja on oppinut, kuten sanovat, tietää kaikki pahuuet. Ja uskoisko

sen? Sanovatpa päällepäätteeks, että hän saa _äänestää_, tuommonen

neekeri retkale, siellä kotonaan. Onko se laitaa? Hä? Nauravathan sille

jo siatkin. Mokomat lait! Mihinkä onkaan maa joutunut, kun semmosta

kärsitään! Sattui olemaan vaalipäivä, ja minä olin justiin menossa

äänestämään, minä itse, jos en olis ollut liian päissäni päästäkseni

sinne perille. Mutta kun he sanoivat mulle vasten naamaa, että tässä

maassa on Valtio, jossa annetaan tuon neekeri lurjuksen äänestää, niin

minä annoin palttua koko touhulle, jumal'avita! Sanoin, että minä en

äänestä _ikipäivinä_, vaikka maa repeis. Enpä jumaliste äänestäkkään,

sanoin heille. Saivat sen kuulla, kun saivatkin. Menköön maa vaikka

suoraa päätä h--ettiin, minä en äänestä eläissäni enää. -- Ja uskoisko

sen? Hän julkes olla röyhkeä vasten naamaa, tuo roikale. Ei väistynyt

tieltä, kun tulin häntä vastaan, vaan minun täytyi vaivata itseäni

ja survaista hänet tien viereen. Onko se laitaa se? Minä sanoin

siinä: mitä tämä tietää? miks'ei myydä tuota neekeriä avisioonilla?

miks' annetaan hänen rentustaa pitkin maata? -- No, mitä vastaavat

he siihen! Joo, ett'ei mukamas voitu myydä häntä, ennenkun hän olis

ollut kuus kuukautta Valtiossa, ja niin kauvan hän mukamas ei ollut

vielä venynyt siellä. No, voi sun s--keli! On olevinaan hallitus sekin

- ei uskalla myydä vapaata neekeri roistoa, ennenkun hän mukamas on

ollut kuus kuukautta Valtiossa. On siinäki hallitusta! On jumaliste

olevinaan hallituksen kengissä -- ja istuu sitteki käet ristissä kuus

kuukautta, ennenkun tohtii iskeä käpälänsä kiertelevään, varastelevaan,

valkopaitaseen, vapaaseen neekeri piruun, ja -- --."

No, ukko hoiperteli siinä sinne tänne haukkuen ja rähisten eikä

osannut hallita vanhoja kikkeriä kinttujaan, kunnes hän viimein kaatui

suinpäin läskinelikon yli ja loukkasi molemmat polvensa, hirveästi

irvistellen; ja loppupuoli hänen saarnastaan oli mitä kuuminta kieltä,

milloin neekereistä ja hallituksesta, milloin läskinelikosta. Hän

hyppeli kuin hullu nurkasta toiseen, ensiks toisella, sitten toisella

jalalla ja pidellen vuorotellen polviaan, kulloin kumpastakin; mutta

viimein otti hän vauhtia ja surmasi toisella jalallaan tuohon nelikkoon

oikein pulskan potkun. Siinä hän kuitenkin teki tyhmästi, sillä se

sattui olemaan juuri se jalka, jonka varpaat pisti ulos kengistä, ja

hän rupes ulvomaan niin kamalasti, että tukkani oli nousta pystyyn

kauhistuksesta; ja sitten hän viskausi maahan ja piehtaroi siinä kuin

hevonen, pidellen varpaitaan, ja voi kuinka hän kirosi! Luulin seinäin

halkeavan. Ukko olikin, sivumennen sanottu, ylpeä kiroustaidostaan.

Olihan Sowberry Hagan vanhus mukamas aimo mies sadattelemaan; mutta

isä ukko kehui voittavansa hänet. S'oli kenties kuitenkin tyhjää

kerskailemista vain.

Syötyämme illallisen, kävi pappa vaari taas viinaleilinsä huippuun,

ja hän sanoi, että siin'oli lientä kylliksi "kahteen kelpo pohmeloon

ja yhteen viinavilliin." Se oli hällä sananpartena. Minä laskin nyt

itsekseni, että hän tietenkin tunnin kuluttua olis aivan sikapäissään

ja että silloin voisin näpistää hältä avaimen taikkapa saada hirren

pätkän irti seinästä ja pötkiä tieheni. No, hän suuteli leiliään

kerta toisensa perästä, ja hetken päästä kuppuroikin hän kyljelleen

vilttinsä päälle; mutta sillä kertaa ei ollut mulla lykkyä. Hän ei

nukkunut sikeään uneen, vaan rehki ja oli levoton. Hän puhkui ja uhkui

ja väänsihe käänsihe sinne tänne kauvan aikaa. Viimein tuli mulle niin

uni, ett'en kuolemaksenikaan jaksanut pitää silmiäni auki, vaan nukuin

siihen paikkaan, ja kynttilä jäi palamaan.

En tiedä kuinka kauan lienen siinä nukkunut, mutt' yht'äkkiä heräsin

hirvittävään huutoon ja lensin pystöön. Isä ukko oli myös jaloillaan;

mutta hän oli muuttunut aivan villiksi näöltään ja hyppeli ja riehui

kuin raivohullu ja huusi, että hän oli joutunut käärmeiden pesään.

Ne mukamas kiemuroivat ylös pitkin hänen koipiaan, ja yksi oli

purrut häntä poskeen -- mutta minä vain en nähnyt mitään käärmeitä.

Hän juoksi ympäri mökissä yhteen mittaan ja kiljui: "ottakaa pois

ne pirut! ottakaa pois! Ne purevat minua kurkkuun!" Hänen silmänsä

tuijottivat kamalasti. Lopultakin näkyi hän väsyvän ja keikahti kumoon;

mutta nyt hän väänsihe ja vyöryi paikasta paikkaan, ihmeellisen

sukkelasti, potkien tieltään kaikki mit'oli edessä ja otellen tapellen

käsivarsillaan ilmassa ja huutaen että huone mukamas oli täynnä piruja,

jotka tahtoivat lennättää hänet h--vettiin. Sitten näkyi hän vähän

tyyntyvän ja vaikeni viho viimeinkin kokonaan. Kuulin pöllöjen ja

susien ulvovan kaukaa metsästä; niin oli kaikki kamalan hiljaa. Hän

oli nukkunut nurkkaan. Tuokion päästä nousi hän kuitenkin puoleksi

istualleen ja näkyi kuuntelevan jotakin, pää kallellaan. Sitten sanoi

hän hyvin hiljaa:

"Pamp-pamp-pamp; n'on kuolleet kun tulee; pamp-pamp-pamp; tulevat minua

noutamaan; mutta minä en lähe, en, en -- Ooh! tuossa ne ovat! Antakaa

mun olla! Käet pois! Hyi, kuinka n'on kylmät! Antakaa kurjan s--tanan

olla!"

Sitten hän laskeutui nelin kontin ja rukoili heitä jättämään hänet

rauhaan, ja sitten hän kääri vilttinsä ympärilleen ja vyörytti itsensä

pöydän alle. Ja minä kuulin hänen viltin läpi hiljaa rukoilevan

kuolleitansa, ja sitten hän itki.

Mutta mitäs ollakkaan! Yht'äkkiä sukelti hän ulos viltistä ja ryntäsi

ylös. Hän oli kauhea katsella, ja nyt hän näki minut ja syöksi suoraa

päätä päälleni. Hän ajoi minua yltympäri mökkiä puukko kädessä, huutaen

että minä mukamas olin Kuoleman Enkeli ja sanoen tappavansa minut, niin

ett'en enää vois häntä kiusata. Minä kerjäsin ja sanoin, ettenhän ollut

mikään enkeli, vaan ainoastaan hänen poloinen poikansa Huck, mutta hän

nauraa hohotti hirvittävästi kuin huuhkain ja noitui ja kirosi ja ajoi

minua takaa kuin nälkäinen susi. Kerran kun käännyin toisappäin ja

puikahin hänen käsivartensa alta, sai hän kyntensä isketyks mekkooni,

hartiain väliin, ja minä luulin olevani mennyttä kalua; mutta miten

olikaan, onnistuin luistamaan irti nutustani ja pääsin pakoon. Viimein

hän väsyi taas ja kaatui maahan, selkä ovea vasten. Mutta hän sanoi

vain aikovansa vähän levähtää; sitten hän tappais minut. Hän pisti

puukkonsa alleen ja sanoi tahtovansa nukkua hetken aikaa saadakseen

uusia voimia; sitten nähtäis kumpiko täss'oli isäntänä mukamas.

Äkkiarvaamatta hän nukkui. Silloin sieppasin minä vanhan puutuolin,

nousin sen päälle hiljaa kuin hiiri ja otin alas pyssyn. Koettelin

laastukilla, oliko se latingissa, ja sitten panin sen poikki puolin

nauristynnyrin yli, piipunsuu ukkoa vasten, ja itse kyykistyin alas

tynnyrin taa odottamaan kunnes hän liikahtaisi. Mutta voi kuinka

vitkalleen siinä aika kului.

Seitsemäs luku.

"Nous' ylös! Mitä sinä siinä virut, nahjus!"

Avasin silmäni ja katselin ympärilleni, tietämättä oikein miss'olin.

Aurinko oli jo noussut, ja minä olin nukkunut sikeästi. Ukko seisoi

vieressäni; hänen naamansa näytti nyreältä ja ränstyneeltä.

"Mitä pirun peliä sin'olet pitänyt pyssyllä, penikka? Hä?"

Aattelin että hän kaiketikaan ei paljoa muistanut yöllisestä

äksiisistään, niin että vastasin:

"Olihan joku roisto yrittämässä yöllä sisään ovesta, ja minä tahdoin

häntä pelottaa."

"Miks'et sitten herättänyt minua?"

"Minä koitin, vaan en saanut teitä henkiin."

"No, hyvä. Älä lörpötä siinä nyt lorujas, vaan pötki joelle kokemaan

koukkuja, että saahaan kaloja murkinaks. Kuulekkos! Minä tulen

koht'siltään."

Hän avas oven, ja minä pötkin ulos ja menin joelle. Siellä huomasin,

että virta kuletti mukanaan koko joukon puuvärkkiä ja puunkuorta, ja

siitä päätin että vesi oli nousemassa. Mull'olis ollut hyvät markkinat,

jos nyt olisin oleskellut kylässä. Juhannustulva oli mulle aina ollut

oikein kultakaivoksena; se tuopi näet aina muassaan hirsiä, jopa

polttopuita ja toisinaan koko tusinan tukkia yhtenä lauttana, ja muuta

semmoista. Silloin ei tarvitse muuta kuin pitää varansa keksi kädessä

ja myydä saaliinsa tapulitarhaan tai sahamyllyyn.

Kävin kappaleen matkaa joenvartta ylöspäin tähystellen, niin

sanoakseni, toisella silmällä ukkoa, toisella tulvan tuomisia.

Yht'äkkiä tuli siinä tanssien virran mukana kanooti, niinpä niinkin,

ja päälle päätteeksi oikein sievä kanooti, noin neljä- tai kolmetoista

jalkaa pituudelta ja uiden upeana kuin sorsa. Minä sänttäsin pää

edellä rannasta kuin sammakko, vaatteet päälläni, ja uin aika kyytiä

kohden kanootia. Luulinpa melkein, että siinä makais joku junkkari

pohjassa, sillä ihmiset tekevät usein sillä viisin kurillaan; kun

pyydystäjä tarttuu saaliiseensa, hypähtävät he ylös ja nauravat hänet

pahanpäiväiseksi. Mutta niin ei nyt onnekseni käynyt tällä kertaa.

S'oli todellakin ajokanooti, ja minä kapusin siihen ylös ja meloin sen

rantaan. Nytpä ukko on iloissaan, aattelin mä, kun saa nähdä tämän

saaliin -- se on ainakin kymmenen dollarin arvoinen. Mutta tullessani

rantaan ei pappa vaaria näkynytkään; ja juur kun olin laskenut pieneen

poukamaan, jonka yllä kasvoi pajupensaita ja köynnöskasvia, niin

että se näytti pieneltä luolalta, -- silloin pisti päähäni toinen

tuuma. Aattelin, näettekös, että kätkisin kanootin isältä, ja sitten

en karatessani meniskään metsään travaamaan jalkasin, vaan laskisin

pulskasti jokea alas noin viiskymmentä virstaa ja pitäisin sitten

leiriä hauskalla paikalla.

Enhän ollut kaukana mökistämme, ja niinpä olin alinomaa kuulevinani

ukko vaarin tulevan. Mutta sainhan kuitenkin kanootin kätketyksi, ja

kun sitten kurkistelin pajupensaan takaa, näin hänen seisovan polulla

ja tähtäävän pyssyllään yhtä lintua. Hän siis ei ollut mitään nähnyt.

Hänen tullessaan rantaan, olin jo paraikaa kokemassa muuatta koukkua.

Hän haukkui minua vähäsen, kun olin niin kuhnustellut, mutta minä

sanoin pudonneeni jokeen, ja sentähden olin mukamas viipynyt niin

kauvan. Tiesinhän hänen huomaavan, ett'olin märkä kuin trasu; ja hän

rupeis trissaamaan minua kaikellaisilla kysymyksillä. Me saatiin

koukuilla kuus kissakalaa ja mentiin kotiin.

Syötyämme aamiaisemme, heitti hän pitkälleen taas ja minä myös --

mokoman yön jälkeen. Minä makasin siinä mietiskellen jotain konstia,

jolla voisin estää sekä ukkoa että leskirouvaa minua seuraamasta; sehän

olis parempi kuin luottaa siihen onnenpeliin, että ennättäisin kylliksi

kauas ennenkun he pääsisit jälilleni; saattaishan tapahtua jos jotakin.

No, enhän ens'aluksi keksinyt mitään keinoa; mutta mitäs ollakkaan,

niin ukko nousi juomaan pari tuoppia vettä ja sanoi sitten:

"Toiste, kun joku kuleksija tulee nuuskimaan nurkkia täällä, niin sinun

pitää minut herättää, kuulekkos? Tuolla roistolla oli piru hampaan

kolossa. Tarvitsis kuulan koniinsa. Ja toiste sinä minut herätät heti,

kuuleks?"

Sitten hän kallistui kyljelleen taas ja nukkui -- mutta mitä hän

oli sanonut, se justiin synnytti päässäni sen konstin, jota olin

etsiskellyt. Hehei! tuumasin itsekseni, jo tässä tiedetään temppu, joka

pidättää heitä nuuskimasta jälkiäni.

Noin kahdentoista aikana noustiin me ylös ja mentiin joelle jälleen.

Joki nousi nousemistaan, ja virta toi mukanaan paljon ajopuita. Tulipa

siinä myös yhtenä lauttana koko yhdeksän tukkia. Otimme veneen ja

hinasimme sen rantaan. Sitten söimme päivällistä. Toinen kuin isä ukko

olis odottanut siinä pitkin päivää saadakseen vain lisää Jumalan viljaa

virrasta; mutta hänpä ei totta maar malttanut. Yhdeksässä tukissa oli

hälle kylliksi; hänen piti suoraa päätä kylään niitä myymään. Hän siis

salpasi minut mökkiin kuin ainakin ja otti veneen ja lähti hinaamaan

tuota lauttaa kylään, tuossa kolmen aikana iltapäivällä. S'oli selvää,

aattelin mä, ett'ei hän palais sinä yönä. Odotin kunnes hän olis

poistunut kappaleen matkaa, otin framille sahani taas ja kävin tuon

seinähirren kimppuun. Eikä aikaakaan, niin olin kömpinyt reiästä ulos.

Ukko lauttoineen näkyi pienenä pilkkuna kaukana alapuolella toisessa

rannassa.

Otimpahan jauhosäkin ja kannoin sen joelle piilopaikkaani ja viskasin

kanootiin. Sitten kuletin sinne läskimöhkäleen, sitten viinaleilin;

sitten otin kaikki kahvit ja sokerit, mitä meill' oli, ja ampumavarat;

otin rohtimet; otin ämpärin ja napun ja läkkikannun; otin vanhan sahani

ja kaksi vilttiä; otin kastrullin ja kahvipannun. Ongensiimoja ja

koukkuja ja tulitikkuja otin myös - niin, otimmahan ylimalkain kaikki

tyyni, mik'oli penninkään arvosta, niin että koko hotellimme jäi

lähimmittäin puti puhtaaksi. Olisin mielelläni tahtonut kirveen, mutta

meill'ei ollut muuta kuin se, joka oli halkopinolla, ja sen jätin mä

eri syystä siihen. Viimeiseksi sieppasin pyssyn, ja sitten olin valmis.

Minä olin siinä oikein uurtanut maanpintaa, ryömiessäni ees takasin

reiästä ja laahatessani ulos niin paljon tavaraa. Nyt täytin sen paikan

somerolla, niin ett'ei näkynyt jälkiäni eikä sahajauhoja. Sitten panin

ulossahatun hirrenpätkän takasin reikään ja pistin pari kiveä tueksi

sen alle, että se pysyisi paikoillaan -- koko hirsi kun siltä kohdalta

ei oikein ulottunut maahan asti. Jos seisoi neljä viis jalkaa siitä

poispäin eikä tiennyt mitään sahatyöstä, niin ei totta maar huomannut

mitään; ja sitä paitsi oli se paikka mökin takapuolta, niin että kukaan

tuskin olis äkännytkään mennä nuuskimaan sieltä päin.

Kanootin paikalla ei ollut muuta kuin ruohoa, niin että siinä ei voinut

näkyä mitään jälkiä. Seisoin rannalla ja katselin kaikkialle; ja kaikki

oli hyvin. Sitten otin pyssyn ja menin kappaleen matkaa metsään,

ampuakseni, jos suinkin, pari lintua. Silloin näin yht'äkkiä metsäsian;

tapahtui, näet, toisinaan näillä seuduin, että joku porsas karkasi

kotoaan ja metsistyi salossa. Minä ammuin tämän otuksen ja laahasin sen

mökille.

Sitten otin kirveen ja löin oven sisään, että ryskähti. Sitten laahasin

porsaan mökkiin, lähelle pöytää, ja iskin sitä kirveellä kurkkuun ja

annoin veren vuotaa maahan -- sanon tahallani: maahan, sillä eihän,

Jumala paratkoon, tässä hotellissa muuta lattiaa ollutkaan kuin paljas

maa, kova maa, ei lautoja nimeksikään. No, nyt otin minä vanhan säkin

ja täytin sen suurilla kivillä -- niin suurilla kuin jaksoin kantaa

-- ja laahasin sitä sitten, verisestä siasta asti, pitkin maata ovesta

ulos ja metsän läpi aina rantaan saakka, josta keikahutin sen jokeen,

ja siihen se samassa upposi. Se oli niin raskas, ett' aivan helposti

voi nähdä ruohosta, että siitä oli jotakin laahattu. Oikein kaipasin

nyt Tom Sawyeria; sillä tiesinhän kuinka kovasti hän harrasti juur

tänkaltaista touhua, ja hän olis keksinyt vielä monta metkua juonen

jatkoksi. Hän oli seppä semmoisissa, kun tarvittiin.

No, mutta viimein repäsin nyt päästäni pivollisen hiusta ja hivelin

kirvestä kunnollisesti sianverellä ja tahrasin siihen hiukset kiinni;

sitten viskasin koko kapineen nurkkaan. Sitten otin porsaan ja pidin

sitä mekollani rintaani vasten (niin ett'ei veri päässyt vuotamaan

maahan), ja kannoin sen hyvän matkan päähän tuvasta; sitten läiskähytin

sen jokeen. Sill'aikaa pisti päähäni toinenkin juttu. Menin ottamaan

jauhosäkin ja vanhan sahani kanootista jälleen ja kannoin ne tupaan.

Panin säkin vanhalle paikalleen ja tein reiän sen pohjaan sahallani,

sillä meillä ei ollut mitään oikeita ruokaveitsiä tai kahveleita, kun

isä ukkokin aina vain käytti linkkuveistään tai puukkoaan pöydässäkin.

Sitten kannoin säkin noin sata syltä ruohon poikki ja metsän läpi maan

puolelle päin muutamalle matalalle lammelle, joka oli viis virstaa

laaja ja täynnään kaislaa ja sorsia sydänkesällä. Siitä laski pieni

joki monta virstaa sisämaahan päin, en tiedä mihin. No, mutta säkistä

sateli nyt jauhoja ulos pitkin matkaa, niin että sillä viisin syntyi

pieni valkoinen polku tuohon lampeen asti. Pudotin tahallani tielle

myöskin ukon kovasimen, niin että näyttäis siltä kuin olis se pudonnut

tapaturmassa. Sitten sidoin pienen reiän kiinni seililanka-pätkällä,

niin ett'ei jauhosäkki enää vuotanut, ja kannoin säkkini ja sahani

jälleen kanootiin.

Nyt oli jo melkein pimeä, ja minä siirsin kanootin sen pikku poukaman

suuhun, johon olin sen kätkenyt, ja istuin odottamaan kunnes kuu

nousis. Sidottuani ruuhen pajupensaaseen, haukkasin vähän ruokaa ja

panin sitten pitkälleni paattiin poltellakseni vähäsen ja miettiäkseni

maailman menoa. Minä oletin, että he seuraisivat tuon kivillä täytetyn

säkin jälkiä rantaan ja sitten hakisivat minua naaraamalla joesta.

Ja sitten seuraisivat he jauhopolkua lammelle asti ja kulkisivat

luultavasti pitkin sitä puroa, joka laski siitä ulos, saadakseen

kynsiinsä rosvot, jotka olivat tappaneet minut ja varastaneet kaikki

tavarat. Joesta he eivät etsi muuta kuin minun kuollutta luurankoani,

aattelin mä. Ja siihen he pian kyllästyvät, tuumasin, ja sitten ei

minusta enää piittaa kissakaan, ja minä saan venyä missä mun lystää.

Jacksonin saari on mulle justiin omiansa; sen minä tunnen perin pohjin,

ja sinne ei koskaan kukaan ihminen tule. Ja sieltä voin minä yön aikaan

meloa kylään, pasteerailemaan ja hankkimaan itselleni mitä milloinkin

tarvitsen. Jacksonin saari, jaa, sielt' olen tästedes kotosin.

Minä olin väsyksissäni aika lailla, ja niinpä sattui, että nukuin

siihen paikkaan. Herätessäni sitten en ensimmältä saanut selville

ollenkaan, missä oikeastaan olin. Nousin istualle ja tirkistelin

ympärilleni, ikäänkuin pikkusen peloissani. Silloin muistin kaikki

tyyni. Joki näytti monta, monta virstaa leveältä. Kuuvalo oli niin

kirkas, että minä voin laskea montako tukkia ui virrassa sata

syltää paikaltani. Kaikki oli hiljaa kuin haudassa, ja niin näytti

myöhäiseltä, ja _haisi_ niin myöhäiseltä. Niin, kyllähän tiedätten mitä

minä meinaan, vaikk'en osaa sit' oikein sanoin selittää.

Haukottelin hiukkasen ja ojentelin raajojani, kun yht'äkkiä kuulin

jotain ääntä kaukaa veden poikki. Kuultelin tarkasti ja pian äkkäsin

mitä se oli. S'oli airojen kitkuntaa hangoissa hiljaisena yönä.

Kurkistelin pajupensaan läpi ja näin todellakin veneen uiskentelevan

etäällä. En voinut nähdä, montako henkeä siinä oli. Mutta se liukui

lähemmälle, ja nyt näin, ett'ei siinä ollut muuta kuin yks mies.

Voi, voi, aattelin mä, kai se nyt on ukko, joka tulee, juur kun olis

saanut pysyä poissa. Hänen paattinsa ajoi lujan virran mukana vähän

alapuolelle minua, mutta pian pyörähytti hän sen rannemmalle suvantoon

ja tuli jo niin likelle minua, että melkein olisin ulottunut häneen

pyssynpiipulla. No, se oli, kun olikin, isä ukko, -- ja hän oli

selvänä; sen huomasin hänen soudostaan.

En siinä juur päätäni pidellyt; vaan tuossa paikassa kiiti kanootini

salaman nopeudella jokea alaspäin, vaikka hiljaa kuin hiiri ja rannan

varjossa. Päästyäni pari virstaa poispäin, laskin ulos keskelle

virtaa, sillä läheninpä jo lossivalkamaa, josta ihmiset olis voineet

nähdä minut ja huutaa "halloo!" Minä laskin kanootini aivan ajopuiden

sekaan ja panin pitkälleni sen pohjalle ja annoin sen sitten ajelehtia

eteenpäin muun puuvärkin muassa.

Makasin siinä selälläni ja voin paksusti, poltellen piippua ja

katsellen kirkasta taivaan kantta. Taivas näyttää niin kovin syvältä,

kun sitä noin katselee maatessaan selällään kuutamossa; en ollut ennen

äkännytkään sitä seikkaa. Ja kuinka pitkän matkan päästä sitä kuuleekin

vettä pitkin tuommoisena yönä! S'on ihmeellistä. Minä kuulin heidän

puhuvan lossivalkamalla, kuulin jumaliste jok'ainoan sanan. Muuan mies

sanoi, että päivät nyt oli pitenemässä mukamas ja yöt lyhenemässä.

Muuan toinen meinasi, ett'ei mukamas _tämä_ yö ainakaan tuntunut

lyhyeltä -- ja silloin toiset nauroi; ja hän sanoi sen toistamiseen, ja

he nauroivat toistamiseen. Sitten he herättivät jonkun toisen toverin

ja kertoivat sen hänelle ja nauroivat, mutta hän ei nauranutkaan, vaan

käski heidän mennä h----ttiin ja jättää hänet rauhaan. Ensimmäinen

puhuja sanoi aikovansa kertoa jutun muijalleen, joka mukamas sais

nauraa oikein haljetakseen, mutta hän itse oli kyllä, sanoi hän,

laskenut paljon muhkeampiakin kompia parempina päivinään. Sitten sanoi

joku, että kello oli vähä vailla kolmea ja että toivottavasti päivän

nousuun ei olis enemmän kuin vähän toista viikkoa. Sitten hiljeni

heidän puheensa hiljenemistään, ja minä en enää voinut eroittaa sanoja;

kuulin vain jotain muminaa ja vähän väliä naurun pätkän, mutta se

tuntui jo tulevan kaukaa.

Minä olin nyt hyvän matkaa lossista. Nousin istualleni, ja siinähän

oli eessäni Jacksonin saari, pari virstaa alaspäin, jylhine puineen

ja kamalan suurena ja paksuna ja pimeänä kuin lyhdytön höyrylaiva.

Hietasärkät saaren yläpäässä eivät olleet näkyvissä nyt -- tulvan

tähden.

Ei kestänyt kauvan, ennenkun olin saareni kohdalla. Kova virta lennätti

minut yhtä vauhtia yläpään ohi, mutta sitten tartuin airoihin ja

pyörähytin paattini suvantoon ja laskin maalle Illinoisin puolelle

antavaan rantaan. Ajoin kanootini syvään ränniin sannassa, jonka tunsin

vanhastaan; minun täytyi työntää syrjään pensaanoksia päästäkseni

sisään, ja kun olin vetänyt ylös veneen ja laittanut sen kiinni, ei

kukaan voinut sitä nähdä ulkoapäin.

Menin ylös ja istuin kaatuneelle puun-rungolle saaren yläniemessä ja

katselin ulospäin lavealle joelle ja noita mustia ajopuita ja ylöspäin

vanhaan kotikaupunkiin, josta pari kolme valopilkkua vilkahteli. Tuli

myöskin mahdottoman iso tukkilautta uiden jokea alaspäin, ja siinä oli

palava lyhty keskellä. Katselin sen luisuntaa eespäin, ja kun se oli

ihan minun kohdallani, kuulin jonkun miehen sanovan: "Peräairo ulos!

Käännä oikealle!" kuulin sen niin selvästi kuin olis hän huutanut mulle

korvaan.

Rupesihan samaan aikaan vähän valkenemaan taivaalla, ja minä menin

metsän sisään ja panin pitkälleni, levähtääkseni pikkusen ennen

aamiaista.

Kahdeksas luku.

Herätessäni sitten oli aurinko jo niin korkealla, että kello jo lie

käynyt yhdeksättä. Siitä välittämättä makasin siinä vain eelleen

ruohossa ja viileässä varjossa mietiskellen maailman menoa, ja olin

tyytyväinen ja voin paksusti. Voinhan nähdä auringon vähän pilkistävän

tuuheiden puiden läpi, mutta enimmäkseen oli metsä niin tiheää,

että siell'oli puoleksi pimeää tai ainakin hämärää sisässä. Missä

päivän valo pursui lehtien läpi, oli siinä ikääskuin teirenpilkkuja

sammalessa, ja ne huojuivat vähäsen sinne tänne, ja siitä näin että

yläilmassa kävi vähän tuultakin. Muutamassa männyssä istui pari oravaa

pöpötellen mulle hyvin ystävällisesti.

Mull'oli siinä niin hyvä olla ja laiskotella, ett'en viitsinyt nousta

ylös laittamaan itselleni aamiaista. No, olin juuri nukkua jälleen, kun

yht'äkkiä yläjoelta päin kumeasti kuului: "bom!" Nousin kyynärpäälleni

ja kuultelin; ja pian pamahti uudestaan. Nousin ylös ja katsoin reiästä

lehtien läpi, ja minä näin ikääskuin paksun savupilven leijailevan

veden päällä, melkein lossipaikan kohdalla. Ja siellä oli myöskin

lossivene ajelemassa jokea alaspäin ja täpö täynnään väkeä. Ja nyt minä

tiesin mitä siellä hommattiin. "Bom!" Näinhän valkosen savun pölähtävän

ulos lossiveneen kyljestä. Hoo, hoo, aattelin mä, kunnialaukauksia

mulle! Ampuvat kanoonalla veden yli, saadakseen luurankoni nousemaan

pinnalle.

Mull' oli aika lailla nälkä, mutta nyt ei käynyt mennä tekemään

ruokatulta; olisivat heti nähneet savun. Sain istua siinä katsomassa

kanoonan-savua ja kuulemassa pamauksia. Joki oli siltä kohdalta hyvin

leveä, ja sit'on aina turkkasen mieluisa katsella mokomana makeana

kesäaamuna, kun aurinko paistaa; ja mull'olis ollut oikein hauska istua

siinä katselemassa, kun he pyydystelit jäännöksiäni joen pohjasta,

kunhan mulla vain olis ollut jotain syötävää. No, mutta satuimpa siinä

sitten yht'äkkiä muistamaan, että aina, kun joku on hukkunut, pistetään

vähän elohopeaa muutamiin junttapulliin ja annetaan niiden uida virran

mukana; jolloin ne pysähtyvät siihen paikkaan, jossa hukkunut luuranko

makaa. Nyt menen minä väijymään, tuumasin mä, ja jos joku tuommonen

pulla tulee minua hakemaan, niin minä vastaan siitä, että se osuu

oikeaan paikkaan. Muutin saaren toiselle rannalle, sille, joka antoi

Illinoisin puolelle, koettamaan onneani. Ja mitäs ollakkaan! Siinä tuli

totta maarian muhkea junttapulla tanssien veden päällä, ja minä heti

sitä tavottelemaan pitkällä kepillä, mutta mun jalkani luiskahti ja

kakku karkasi tiehensä. Minä olin tietysti tällännyt itseni paikkaan,

jossa virta juoksi lähinnä rantaa; niin viisas toki olin. No, yht'äkkiä

tuli siinä toinen pehmeä pulla purjehtien, ja sillä kertaa onnistuin.

Otin pois tulpan ja puistin pois pienen elohopeapallon ja iskin

hampaani pullaan. Se oli oikein herrasväen junttapullaa, eikä mitään

prostoita.

Minä voin paksusti kuin provasti, istuessani siinä lehdikossa kaatuneen

puun päällä mukeltaen makosta leipää ja katsellen lossivenettä, jossa

niin hartaasti minua naarattiin. Ja silloin pisti myös päähäni hyvä

aatos. Tulin näet tuumaamaan, että leskirouva Douglas tai pitäjän

pastori tai joku muu jumalinen ihminen oli rukoillut, että tämä

junttapulla osuisi juur siihen paikkaan, jossa minä olin, ja sen se

nyt oli tehnytkin, totta totisesti. Niin että tuosta rukoilemisesta

sittenkin mahtaa lähteä jotain. Mutta niin on varmaankin laita

ainoastaan jos siihen rupee joku paremman-puoleinen ihminen, niinkuin

esimerkiksi pastori tai leskirouva; minulle se ei luonnista, sen olen

nähnyt, eikä arvattavasti minun kaltaisilleni.

Sytytin piippuni ja vetelin savuja hyvän aikaa ja odottelin. Lossivene

liukui eteenpäin virran kanssa, ja minä laskin että voisin nähdä ketä

kaikkia siinä oli, kun se tulisi sille kohdalle, josta olin onkinut

junttapullan. Kun se siis nyt oli uinut kappaleen matkaa alas minuun

päin, sammutin minä piippuni ja menin aivan lähelle sitä paikkaa,

jost'olin kaapannut leipäpullan. Siinä panin pitkälleni paksun

haarapuun taakse rannassa. Puun haarasta voin kurkistaa läpi.

No, lossivene tuli keikkuen yhä lähemmäs, ja koht'ikään oli se niin

likellä, että olisivat voineet pistää ulos lankun ja astua rantaan, jos

halutti. Siin'oli väkeä, että vilisi. Isä ukko ja laamanni Thatcher

ja pikku Bessie Thatcher ja Jo Harper ja Tom Sawyer ja hänen vanha

tätinsä Polly, ja Sid ja Mary ja koko joukko muita. Kaikki he puhuivat

murhasta; mutta yhtäkkiä puuttui katteini puheeseen ja sanoi:

"Tähystäkää tarkasti siellä! Virta käy tässä lähinnä rantaa, ja hän on

saattanut tarttua pajupensaisiin jossakin. Niin ainakin toivon."

_Minä_ puolestani en sitä toivonut. Mutta he tukkivat kaikki sille

puolen, kallistuivat yli reilingin, melkein vasten naamaani, ja

tuijottivat veteen voimiensa takaa. Minä voin nähdä heidät vaikka

kuinka selvästi, mutta he eivät voineet nähdä minua. Silloin huutaa

katteini:

"Varokaa!" -- No, sen sakramenskattu! Kanoona laukesi mulle vasten

pläsiä mokomalla ukkospilvellä, että minä menin sokeaksi savusta ja

kuuroksi pamauksesta ja luulin olevani aivan mennyttä kalua. Jos vain

olisivat arvanneet ladata kuulalla, niin olisivat pitkittä mutkitta

saaneet siinä samassa mitä etsivät, nimittäin minun luurankoni. No,

pian huomasin kuitenkin, tultuani tolkuilleni taas, ett'ei mulle

todenteolla ollut mitään vahinkoa tullut. Lossivene luisti poispäin

ja katosi näkyvistäni saaren alaniemekkeen taakse. Kuulin pamauksia

silloin tällöin noin tunnin ajan vielä, mutta sitten ne taukosivat.

Kuljettuaan ympäri koko saaren, joka oli kolme virstaa pitkä, näkyivät

naaraajat väsyneen ja laskivat maalle Missourin puolella ja pötkivät

kotiinsa.

No, nyt ei mulla enää ollut mitään hätää. Eihän tämän perästä kukaan

huolis ajaa minua takaa. Minä kannoin kaikki kauskuni ylös kanootista

ja laitoin itselleni oikein pulskan leiripaikan paksuimpaan metsään.

Tekasin vilteistäni jonkinmoisen teltan sateensuojaksi tavaroilleni.

Sitten istuin onkimaan ja sain kissakalan ja avasin sen sahallani, ja

illan puoleen laitoin nuotiotulen ja paistoin kalan. Syötyäni panin

sitten ulos pari koukkua saadakseni vähän kalaa aamuksikin.

Pimeän tullen istuin nuotioni ääreen polttelemaan, ja s'oli hyvin

hauskaa. Mutta hetken päästä rupes kuitenkin tuntumaan hiukan ikävältä,

ja niinpä menin istumaan rantaan ja kuultelin virran virinää ja laskin

tähtiä taivaslaella ja ajopuita ja tukkia joessa, ja sitten menin

takasin ja panin maata. Se on sittenkin paras konsti, kun on ikävä,

sillä silloin unohtuu pian koko tämä matoinen maailma.

No, mutta sillä viisin meni kolme päivää ja yötä. Mutta neljäntenä

päivänä sitten lähdin tutkimusretkelle yltympäri saartani. Olihan se,

näettekös, minun saareni, ja minä tahdoin tietää mitä kaikkia siellä

olis. Löysin aika lujasti mansikoita, kypsiä ja priima tavaraa, ja koko

paljon vaaramia, jopa kirsimarjojakin, puolikypsiä, ja metsärypäleitä,

jotka vasta kävivät nuppuun. Ne tulisivat mulle vielä hyvään

tarpeeseen, aattelin mä.

No, minä kuljeksin sinne tänne metsässä, kunnes arvelin olevani melkein

saaren toisessa päässä, leiristäni lukien. Mull'oli pyssy muassani,

mutt'en ollut mitään ampunut; pidin sitä vain turvanani tänkaltaisella

retkellä; saisinhan metsänriistaa likemmältäkin. No, ja nyt olin

äkkiarvaamatta melkein kompastua suureen käärmeeseen, ja se kiemuroi

sukkelasti poispäin ruohon ja kukkien läpi, ja minä perästä antaakseni

sille parven haulia niskaan. Karkasin päälle minkä ennätin, kun

yhtäkkiä hyppäsin - suorastaan nuotiotulen tuhkaan, joka vielä savusi.

Sydämmeni lensi ylös keuhkoihin, pahanpäiväisesti pamppaillen. Eikä

siin' aikaa ollut katsella ympärilleni, vaan viilsin mä tieheni

varvasnenällä mink' ennätin. Tuon tuostakin seisahuin hetkiseksi

tiheimpään metsikköön ja kuultelin; mutta rintani hengitti niin kovaa,

ett'en voinut muuta kuullakkaan. Sitten juoksin taas eteenpäin ja

seisahuin taas kuultelemaan, ja sillä viisin sitten pitkin matkaa. Jos

näin puunkannon, luulin sitä ihmiseksi; jos astuin kuivalle oksalle

ja se rapsahti poikki, niin tuntui siltä, kuin joku junkkari olis

leikannut henkeni, jota hengitin ulos, kahteen osaan ja jättänyt niistä

ainoastaan toisen mulle, vieläpä pienimmän.

Tullessani viho viimeinkin leirilleni, tuntui kuin en olis ollut oikein

riski sinä päivänä; mutta aika oli täpärällä, aattelin mä. Ja niinpä

laahasin kaikki tavarani kanootiin taas, kiireintä myöten, ja sammutin

tulen ja potkasin tuhkat ja kekäleet hajalle, että se mukamas näyttäis

vanhalta, hylätyltä nuotiolta. Ja sitten kiipesin mä puuhun.

Siinä istua kökötin pari tuntia, näkemättä mitään tai kuulematta

mitään, vaikka minä _tykkäsin_ näkeväni jos jotakin, satoja kertoja.

No, mutta sainhan tietysti viimein kyllikseni siitä, ja niin

kapusin alas jälleen ja pujahin tiheään metsään, katsellen alinomaa

ympärilleni. Koko päivänä en saanut syödäkseni muuta kuin vähän marjoja

ja kurjia rääpiäisiä aamiaisesta.

Pimeän tullen rupesi nälkä minua tonkimaan aika lailla. Minä laskin

sentähden veneeni vesille ennen kuun nousua ja meloin Illinoisin

puolelle, noin puoli virstaa jokea alaspäin. Siellä menin metsään

ja laitoin valkean ja paistoin itselleni illallisen. Tuumasin olla

siellä yötä, mutta juur kun olin panna pitkälleni, kuulin yhtäkkiä

hevos-kavioiden klopsivan, ja sitten kuulin ihmisääniä. Kankutin

kapineeni kanootiin jälleen mitä kiireimmiten ja sitten ryömin metsän

läpi katsomaan mitä siell'oli. Eikä aikaakaan ennenkun joku sanoi:

"Jäärään tähän yöksi. Hevosluuskat ovat uupuneet."

Sänttäsin kanootilleni, laskin vesille ja meloin takasin saarelleni,

vanhaan paikkaan. Panin sitte maata kanootiin.

Enhän kuitenkaan paljoa nukkunut. Oli niin ajattelemista. Joka kerta,

kun silmäni painuivat kiinni, tuntui siltä kuin joku olis tarttunut

minua niskaan. Vääntelin, kääntelin siinä sillä viisin pari tuntia;

mutta viimein aattelin: Tämä ei käy laatuun. Minun täytyy saada selkoa

asiasta, kävi miten kävi. Ketä märehtii täällä saarella muita kuin

minä? -- Niin tuumasin ja päätin, ja sitten tuntui heti paremmalta.

No, tuumasta toimeen. Otin melan ja väänsin kanootin pois pari syltää

rannasta ja annoin sen sitten uida virran mukana puiden varjossa. Oli

komea kuutamo ja rannan-varjon ulkopuolella melkein yhtä valoisaa

kuin päivällä. Annoin mennä sillä viisin noin tunnin ajan, ja kaikki

oli hiiren hiljaa. Tulin viimein lähelle saaren alimmaista nientä, ja

samassa tuli viileä tuulenviuhka, ja s'oli tietysti samaa kuin olis

sanottu, että yö oli lopussa. Annoin kanootille käänteen melalla, ja

sen kokka kävi rantaan. Otin pyssyni ja pyörähin metsään, sinneppäin,

jossa olin juossut nuotiotuhkan yli. Mutta enhän löytänyt tuota paikkaa

pitkään aikaan. Yhtäkkiä näin sitten kuitenkin jotain välkähtävän

kaukaa puiden välistä. Hiivin sinneppäin, hiljaa ja varovasti. Pian

olin likempänä. Kas sitä vain! Siinä makasi totta maarian nuotion

ääressä muuan mies. Ja totta puhuakseni tunsin vähän kylmää väristystä

pitkin selkärankaani. Hänellä oli viltti käärittynä pään ympäri, joka

oli aivan likellä liekkiä, kuin olis hän aikonut sitä paistiksi. Minä

kyykistyin alas pensaan taakse, noin kolme kyynärää miehestä, ja pidin

häntä tarkasti silmällä. Nyt oli jo melkein täysi päivä. Hetken päästä

heitti hän viltin naamaltaan, haukotteli ja oikoi koipiaan. He, he,

he! Siinähän loikoi eessäni fröökynä Watsonin Jim! Puolihupsuna ilosta

huusin:

"Hehei, Jim!" ja hyppäsin sinne pensaan takaa.

Hän lensi ylös ja tuijotti minuun, kauhistus naamallaan. Ja sitten

lankesi hän polvilleen ja pani kätensä ristiin ja vinkui värisevällä

äänellä:

"Älä lyö Jim parkaa, älä lyö! Ei oo Jim koskaan teheny mittään pahhaa

aaveille. Min'oon aina tykänny hirveän paljon kuolleista ja ollu

hyvä niille. Armaha nyt Jim parkaa ja mee jokkeen jällens, jost' oot

kotosin, ja älä pelätä vanhaa Jim parkaa, jok' aina oli niin kiltti

sulle."

No, eihän siinä toki kauvan viipynyt, ennenkun sain hänen näkemään,

ett'en ollut mikään aave. Ja min'olin niin ilonen, ett'oikein. Eihän

ollut ikävä enää. Minä sanoin hänelle, ett'en minä puolestani pelännyt

että _hän_ kantelis ihmisille missä minä olin. Juttelin siinä sillä

viisin lakkaamatta, mutta hän vain istui ja tirkisteli minuun sanomatta

sanaakaan. Viimein sanoin:

"Hoho! johan aurinko on korkealla. Kohennappa tulta, että saadaan

aamiaista."

"Eihän se maksa vaivaa, kun ei oo muuta mitä keitettäis ku mansikoita

ja mokomaa roskaa. Mutt' onhan sulla pyssy näämmä. Kenties saatais

sillä jottai parempaa syyäksemmä ku mansikoita."

"Mansikoita ja mointa roskaa? Silläkö sinä täällä elät?"

"Ei yhtään palaa muuta, ei yhtään."

"No, hyvänen aika! Kauanko sitten olet ollut täällä saarella?"

"Tulin tänne yöllä sen päivän päästä, kun tappovat sinun."

"Hä? Silloin jo?"

"Jaa, jaa, just präsiis."

"Ja tuommosta kananruokaa vain olet saanut syödäkses?"

"Jaa, jaa, just präsiis."

"Silloin mahtaa nälkä tonkia mahaas pahanpäiväisesti?"

"Jaksasin syyä kokonaisen hevosen, luulen ma. Kuin kauvan oot _sinä_

ollu saarella?"

"Siitä illasta asti kuin tappoivat minun."

"Voi, kiesus! No, millä Herran tähen sin'oot eläny? Mutta kas, onhan

sulla pyssy. S'on hyvä, se. Mee nyt ja ammu jottai, niin minä laitan

tulen."

Me mentiin sinneppäin, missä kanooti oli, ja sill'aikaa kun hän teki

tulen ruohoiseen avopaikkaan puiden välissä, juoksin minä noutamaan

jauhoja ja läskiä ja paistinpannun ja kahvia ja kahvipannun ja

tinakupin. Nähdessään kaiken tämän rikkauden, Jim vallan ällistyi ja

luuli, että s'oli noituutta. Mutta sitten istuin onkimaan ja sain kelpo

kissakalan, jonka Jim perkkasi linkkuveitsellään ja pani paistumaan.

Pian oli ruoka valmiina, ja me istuttiin ruohoon ja syötiin, ja

mainiolta maistui lämmin ateria. Jim parka ahmi kuin nälkäinen susi,

ja eihän se kummaa ollutkaan. Kun viimein oli saatu kylliksemme,

kallistuttiin me laiskottelemaan ja voitiin paksusti.

Hetken päästä sanoi Jim:

"Mutta kuules, Huck, kuka s'oli ku tapettiin siellä mökissä, kosk'ei

s'ollu sinä?"

Kerroin hälle koko juonen, ja hän sanoi, että s'oli saakelin sukkelaa.

Tom Sawyerkaan ei olis keksinyt parempaa mukamas. Mutta sitten sanoin

minä:

"Mutta mistä se tulee oikeastaan, että _sinä_ oot täällä, Jim?"

Hän näytti hiukan hätääntyneeltä eikä hetkeen hiiskunut sanaakaan.

Mutta sitten hän sanoi:

"Kenties paras, ett' annetaan sen olla."

"Miksikä niin, Jim?"

"Hm, onhan syitä. Mutt' ethän sinä kantele, Huck kulta, jos sanon miten

s'oli. Hä? Ethän kantele, Huck?"

"No, johan nyt! Ole huoleti, Jim."

"No, hyvä. Min' uskon sinua, Huck. Katos, s'oli niin, että -- että minä

_karkasin tieheni_."

"No, mutta Jim!"

"Joo, joo, niin s'oli. Mutta sinä lupasit, ett'et kantelis, Huck.

Muistakko, että lupasit ett'et kantelis kellekkään?"

"No, minä lupasin, ja minä pysyn sanassani, s'on vissi se. Hiis

vieköön! Haukkukoot minua neekerinvarkaaks ja aplisonisti[1] roistoksi

kuinka paljon tahansa; min'en siitä välitä. Minä en kantele, ja minä en

syö sanaani, en kuuna päivänä. No, kas niin. Puhu suus puhtaaks nyt.

Anna tulla."

"No niin, s'oli tällä viisin. Vanaha pröökynä -- ei, vaan pröökynä

Watson -- hän toru minua ja jankutti ja nalkutti niin pirusti aamusta

iltaan; mutt'ei siitä mittään; hän sano yhtäkaikki aina, ett'ei hän

möis minua eteläänpäin, sinne Orleansiin. No, mutta viime aikona näin

mä, että siellä kuleksi ja nuuski tommonen orjakauppias nurkissa, ja

sillon ma tulin vähä alakuloseks. No, yhtenä iltana myöhäseen, kun

pröökynä ja leskirouva jutteli kamarissa, ol' ovi vähä raollaan, ja

minä satun olemaan takana. Ja minä kuulin, kun pröökynä sano, että hän

aiko myyä minut Orleansiin, vaikka hän ei koskaan ollu sitä toivonu

mukamas. Mutta nyt mukamas minusta maksettais kahareksan sattaa

dollaria, ja s'oli, sano hän, niin paljo rahhaa, että s'olis melkein

jumalan kaittelmuksen ylenkattomista, jos ei hän ottais sitä vastaan.

Vanaha prouva, hän koitti saara häntä purkamaan sitä tuumaa; mutta minä

en jääny orottamaan ennää mitä he sitte sanois, vaan minä sain kintut

alleni ja korjasin siitä luuni, kuin tuulessa.

"Minä lönkötin ensin alas mäkkee ja tuumasin siepata paatin rannasta,

yläpuolella kaupunkii, mutta siell'oli vielä liika paljo väkkee

liikkeellä, niin että minä piilotin itteni vanhaan tynnyriverstaaseen

orottaakseni siks ku kukin olis menny tiehens. No, mutta minä sain

jäärä sinne koko yöks, sillä siell'oli aina vain tulijoita ja

menijöitä. Ja noin kuuren aikaan aamulla niin rupes paatteja kulkemaan

ohi, ja melkein joka paatissa ne jutteli, että sun isä retkus oli tullu

yöllä kaupunkiin ja kertonu että n'oli tappanu sinun. Ja viimiset

paatit oli täynnä herroja ja prouvia, jotka oli menossa sinne paikalle

kattomaan. Ja paljo siellä puhuttiin sinun hirveästä kuolemastas, Huck,

ja minä olin niin julumasti pahoillani siitä, mutta nyt en olekkaan

yhtään pahoillani ennää, Huck.

"No, minä makasin siellä sahajauhoissa koko päivän. Ja kyllähän mulle

tuli aika lailla näläkä, mutta peloissani en mä ollu, kun tiesin, että

pröökynä ja vanaha prouva menis raamatunselitykseen varahain aamulla

ja että he ei kaipais mua ennenku illalla, kun minä ruukkasin tulla

kottii elukkain kanss, ja ne muut palveljat tietysti pittäis friipäivää

herrasväen ollessa poissa, niin että ne ei minusta välittäis.

"No, kun tuli pimmee, lähin minä tallustamaan ylöspäin pitkin joen

rantaa ja kulin pari virstaa kunnes tulin autiolle paikalle; ja

tuumasin mä siinä sitte mitä tekisin. Jos yrittäsin käyrä jalkasin

erespäin, niin ne pian tulis jälilleni koirillans, ja jos varastasin

paatin, niin ne pian kaipais sitä paattia ja ymmärtäis, että minä olin

sen ottanu, nääkkös, ja ne ottas sitte selkoo, miss olisin noussu

maihin, ja nuuskis jäläkiäni. Ja niin päätin mä, että uiskenteleva

tukkilautta olis paras, se ei tekis mittään jäläkiä.

"No, pian näinkin valon, joka tuli ajaen jokkee alaspäin, ja s'oli

valoa tukkilautan lyhyrystä. Minä hyppäsin vetteen ja uin sitä kohoren

ja pysytin itteäni ajopuiren seassa, eikä kukkaan minua nähäny, kun

oli pimmee. Ja kun lautta ui ohi, kapusin mä ylös sen peräpuolelle ja

panin maata siihen. Väki oli kaikki etupuolella, jossa lyhyryt oli. Ja

virta oli kova, niin että minä aattelin että sillä viisin ennättäsin

parikymmentä virstaa ennen päivän koittoo, ja sitte luiskahtasin

vetteen ja uisin rantaan ja pujahtasin mettään siell' Illinoisin

puolella.

"Mutta mull'oli paha onni sillä kertaa. Justiin kun me oltiin saaren

yläpään kohoralla, niin tuli yks noista pirun miehistä käyren perään

päin lyhty käressä. Siin'ei ollu väärtti ruveta orottamaan, vaan minä

luiskahin vetteen taas ja uin saareen päin. No, minä luulin pääseväni

maalle missä hyväns, mutta mitä vielä! Ranta oli perhanan jyrkkä, ja

minä sain uia pitkän matkan ennenkun pääsin maihin. Mutta pääsinpähän

viimeinki ja menin sitte mettään ja tuumasin ittekseni, että piru vie

en rupeiskaan ennää mihinkään tekemisiin tukkilauttain kanss niinkauvan

kun he tolla viisin retustelit ympäri lyhyryins kanss. Mull'oli

piippuni ja vähä kessutupakkaa ja tulitikkuja lakissani, ja n'oli

pysyny kuivana, niin että mull'oli aika hyvä olla."

"Vai niin, ja sull'ei ollut mitään syömistä koko aikana, mies raukka.

Mainiota. Kuulitko, miten he ampuivat kanoonalla?"

"Kyllä, ja mä tiesin että ne ampu sulle. Ja mä näin veneen kulkevan ohi

myös; istuin puskain takana kattomassa."

Pikku parvi poikalintuja tuli lentäen samassa; lensivät pari syltä,

laskivat maahan ja lensivät taas. Jim sanoi, että se merkitsi sadetta.

Hän sanoi, että sit' oikeastaan merkitsi se, kun kananpojat tai

tyttötiitiset sillä viisin lensivät, mutt' että hän ajatteli, että

s'oli sama, jos poikalinnut sitä teki. Minä tahdoin pyydystää niistä

muutamia, mutta Jim pani kovasti vastaan, sanoen että se merkitsi

kuolemaa mukamas. Hän sanoi, että hänen isänsä kerran makasi hyvin

kipeänä, ja yks heistä silloin pyydysti linnun, ja nyt sanoi hänen

mummunsa että hänen isänsä kuolis, ja hän kuolikin.

Jim sanoi myöskin ett'ei koskaan pidä räknätä niitä aineita, joita

keitetään päivälliseksi; se mukamas tietää kovaa onnea. Eikä myöskään

pidä puistaa leipämuruja pöytäliinasta auringon laskettua, sanoi

hän; se tietää sekin kovaa onnea. Hän sanoi, että jos jollakin on

mehiläispesä ja hän kuolee, niin pitää räknätä mehiläiset ennen

auringonnousua ens' aamuna; muuten mukamas mehiläiset kaikki

sairastuvat ja jättävät työnsä ja kuolevat. Jim sanoi, että mehiläiset

ei pistä hupattoja; mutta sitä minä en uskonut, sillä minä olin

koetellut niitä kerran pari, ja ne ei pistänyt minua.

Olinhan kuullut yhtä ja toista tänkaltaisista asioista ennen, mutt'en

suinkaan kaikkia. Jim, hän tunsi kaikellaiset merkit ja enteet. Hän

sanoi ylimalkain tietävänsä kaikki. Minä sanoin, että näytti siltä,

kuin hän tuntis ainoastaan pahat merkit, ja kysyin, eikö hän tietäisi

mitään hyviäkin. Silloin sanoi hän:

"Niitä ei ole paljon, ja mitä hyötyä niistä oliskaan? Jos jottai hyvvää

tapahtuu, niin ennättäähän aina _sen_ saara tietää." Ja sitten hän

sanoi: "Jos sulla on paljon karvoja käsivarsissa ja rinnassa, niin se

merkittee, että sinusta tulloo rikas mies. No, _se_ nyt sentään voi

olla hyvä tietää, sillä jos oot köyhä ennastaan ja köyhyys mielestäs

kestää liian kauvan, niin saattaahan tapahtua, että meet tappamaan

ittes suutuksissas. Mutta jos tuosta merkistä näet, että kerran

mailmassa tuut rikkaaks, niin voit malttaa mieltäs ja orottaa; voit

kenties saara lainakskin rahhoo, kun rintakarvat on niinku takauksessa."

"Onko sulla paljon karvoja käsivarsissa ja rinnassa, Jim?"

"Senhän näet."

"No, ootko sinä sitten rikas, sinä?"

"Enhän oo, mutta min'oon kerran ollu rikas ja kukaties tuun rikkaaks

vieläkin. Olihan mulla, nääkkös, kerran koko neljätoista dollaria,

mutta kova onni tahtoi että rupesin pikuleeraamaan, ja siilon meni

kaikki tyyni h -- vettiin taas."

"Millä sinä pekuleerasit, Jim?"

"Karjakaupalla, tiiäkkös. Sijotin kymmenen dollaria lehemään. Mutta

sitä en tee toiste. Eräänä päivänä tuo lehemä peto petti minut ja

kuoli."

"Ja sinä menetit kymppis."

"En kokonaan. Menetin vain noin yhyreksän dollaria, sillä minä möin

nahan ja talin yhyrestä dollarista ja kymmenestä centistä."

"No, silloinhan sulia vielä oli viis dollaria ja kymmenen centtiä

jälellä. Pekuleerasitko vielä niilläkin?"

"Pikuleerasin. Muistathan tuota vanahan patruuna Bradishin puujalka

neekeriä? Hän perusti tommosen pankin ja sanoi, että jokainen, joka

panis siihen yhyren dollarin, sais vuoren loputtua nelijä dollaria.

No, kaikki pitäjän neekerit pani rahoja puujalan pankkiin, mutta

eihän niill'ollu kelläkään siihen paljon panemista. Minä olin ainoa

varakkaampi; ja minä tietysti vaarin että mun piti saara enemmän

kuin nelijä dollaria voittoo. Jos en saa mitä taharon, sanoin mä,

niin perustan minä pankin itte, piru vie teenkin niin. No, patruunan

puujalka rupes pelekäämään 'kilpailua', kuten hän sano, sill'eihän

kannattas kaks pankkia, meinas hän; ja sitte hän sano, että jos minä

tahtosin panna nuo viis dollariani hänen pankkiins, niin minä vuoren

lopussa saisin vissisti kolomekymmentäviis dollaria.

"No, se nyt rupeis vetelemään, tykkäsin mä, ja niinpä paninkin rahani

pankkiin; tuumasin sitte, kun saisin ne kolomekymmentäviis dollaria,

ruveta tekemään ahväärejä heti ja koota paljon, paljon. Tapasin erään

neekerin, nimeltä Bob, jok'oli kaapannut lankkulautan, jost'ei hänen

isäntänsä mittään tienny. Minä nyt ostin Bobilta tään lautan ja sanoin,

että hän sais ne kolomekymmentäviis dollaria kun vuosi olis loppunu.

Mutta -- onko maar mokomaa kuultu? Yöllä kävi joku roisto varastamassa

koko lankkulautan, ja seuraavana päivänä tulee tuo p--leen puujalka

neekeri sanoen että pankki oli 'lakkauttanut maksunsa' mukamas. Ja

aivan oikein; me emmä saanu penniäkään."

"No, mitä teit sinä kymmenellä centilläs, Jim?"