"Minä kuulin kaikki mitä he sanoivat, ja mä luiskahin jokkeen ja aioin

uira rannalle, jos he tulisit lautalle. Sitten aioin uira takasin

lautalle heirän mentyäns. Voi sinä turkin pippuri, kuin sä narrasit

heitä, Huck! Kyllä jumaliste sinä pirät puolias tässä maailmassa.

Jumala sua siunakkoon, hyvä laps, pelastithan totta maarian vanahan

Jimin. En ikipäivinä sitä unohuta, tiiä se."

Näytin hälle sitten rahat, jotka olin saanut. Sehän totta maarian

ei ollut mikään huono saalis, kakskymmentä dollaria mieheen. Jim

sanoi, että me nyt voitais pulskasti ottaa kansipaikat höyrylaivassa,

ja sittenkin päästäis me mukamas niin kauvas Vapaavaltioihin kuin

meitä haluttais. Hän luuli, ett'ei lauttamatkaamme enää kestäis kuin

parikymmentä virstaa, mutta kovasti hän toivoi että jo oltais perillä.

Päivän valetessa käytiin me maihin, ja Jim piti tarkkaa vaaria,

että lautta tulis hyvin kätketyksi. Sitten hommasi hän koko päivän

pakkaamalla kauskujamme kokoon ja valmistamalla lähtöämme lautalta.

Noin kello kymmenen aikaan illalla tuli näkyviimme valoja muutamasta

kaupungista joenpolvessa vasemmalla puolen rantaa.

Minä meloin maihin tiedustelemaan mikä s'olis. Pian tapasinkin erään

miehen, joka istui veneessä laskien ulos pitkää siimaa. Nousin

seisomaan ja huusin hänelle:

"Kuulkaahan, onko tämä Cairon kaupunki?"

"Cairon? Ei. Lienet vähä väärä päästäs, mies."

"Mikä se sitten on?"

"Jos tahot sen kaikin mokomin tietää, niin meehän maihin kysymään. Älä

seiso siinä kauvemmin kujeilemassa kanssani, jos selkäs syhyy."

Meloin takasin lautalle. Jim tuli kovin pahoilleen, mutta minä koin

häntä lohduttaa sillä, ett' ens paikka, johon tultais, kaiketikkin olis

Cairo.

Juur aamun koittaessa tultiin me taas muutaman kaupungin kohdalle,

ja minä aioin mennä maihin kyselemään; mutta maa oli täällä ylänköä,

niin ett'en mennytkään. Jim muistutti näet että Cairo on alankomaalla,

jonka seikan minä olin unohtanut. Me mentiin muutamaan pieneen saareen

lähellä vasenta rantaa. Min'olin ruvennut epäilemään, oltaisko me

oikealla tolalla, ja Jim näkyi epäilevän samaa. Minä sanoin:

"Mitäs jos oltais kulettu Cairosta ohi sinä yönä sumussa?"

Jim sanoi:

"Älähän sanokkaan, hyvä Huck. Neekeri vaivasella ei saa konsaan olla

mittään onnee. Min' oon aina oottanu, että toi pirun käärmeennahka

vielä tekis meitille jottain kiusaa."

"Niin, kumpahan en koskaan olis nähnyt tuota käärmeennahkaa; kumpahan

en olis sattunut sitä näkemään."

"Eihän s'ollu sinun syys, hyvä Huck; sinähän et sitä tienny. Älä siitä

itteäs soimaa."

Päivän seletessä nähtiin me, että rannassa juoksi Ohion selvä vesi ja

ulompana sitä vanhaa tunnettua savivelliä! Sinne jäi Cairo, kun jäikin.

Me punnittiin nyt sitä tilaa, johon oltiin jouduttu. Siin'ei ollut muu

neuvona kuin koettaa pyrkiä takasin pitkin rantaa; mutta lauttaa me ei

tietysti voitais kulettaa vastavirtaan. Meidän täytyi odottaa pimeään

asti ja sitten lähteä ponnistamaan takasin kanootilla. Me maattiin koko

päivän pensaikossa, kootaksemme voimia pitkään ponnistukseen. Mutta kun

iltahämärässä astuimme lautallemme, oli kanooti päässyt irti ja mennyt

matkoihinsa.

Me ei hiiskuttu sanaakaan pitkään aikaan. Siin'ei ollut mitään

sanomista. Tiettiinhän me varsin hyvin, että kaikki tyyni tuli tuosta

siunatusta käärmeennahasta; ei siis maksanut vaivaa siitä puhua. S'olis

vain näyttänyt siltä, kuin oltais me tahdottu napista ja niskotella, ja

sehän vain, kuten jokainen tietää, tekee pahan-onnen kahta pahemmaksi.

Hetken aikaa mietittyämme mitä nyt olis tehtävä, nähtiin me parhaaksi

että kulettais lautalla eteenpäin myötävirtaan, kunnes jossakin

saatais ostaa vene, jolla mentäis takasin päin. Me ei aiottu lainata

sitä salaa, isä ukon tavalla, sillä semmoinen kauppa olis houkutellut

ihmisiä ajamaan meitä takaa.

Pimeän tullen pistettiin me siis matkaan lautalla, kuten ennenkin.

Jos joku lukija ei vieläkään usko, kuinka hullua on käydä käpälineen

käärmeennahkaan, niin tulee hän uskomaan sen, lukiessaan mitä kaikkia

vielä meille teki tuo tuhannen nahka, jonka kimppuun minä olin käynyt.

Oli pilvinen ilma ja hyvin pimeä, mikä lähinnä sumua on kaikkien

pahinta. Ei voinut oikein erottaa rantoja eikä laskea mitään

välimatkaa. No, oli jo hyvin myöhänen ja kaikkialla aivan hiljaa, kun

kuulimme höyrylaivan tulevan jokea ylöspäin. Me sytytettiin lyhtymme

ja arveltiin, että he kyllä näkisivät sen. Ylöspäin menevät laivat

kulkevat tavallisesti lähemmältä rantaa, jossa ei virta käy niin

kovana; mutta pimeinä öinä niinkuin tämä käyvät ne turvallisuuden

vuoksi keskeltä virranuomaa.

Me kuultiin ratasten ja koneiden kolisevan, mutta me ei voitu

selvästi nähdä itse laivaa ennenkun s'oli meitä hyvin lähellä. Se

näkyi ajavan suoraan päällemme. Sitä ne usein tekee nähdäkseen vain,

kuinka likeltä voivat käydä törmäämättä yhteen. Toisinaan saattaa

tapahtua että tuommoisen laivan ratas haukkaa palasen lautasta, ja

silloin vain luotsi pistää päänsä ulos ja nauraa ja tykkää tehneensä

jotakin turkkasen sukkelaa. No, tuossa se tuli, ja me nähtiin, että

se aikoi ajaa partamme, niin sanoakseni, mutt'ei toki leikata palasta

nahastamme. S'oli tavattoman iso laiva ja tuli viiltäen täyttä vauhtia,

näyttäen suurelta mustalta pilveltä täynnä kiiltomatoja. Yhtäkkiä oli

se aivan kuin kimpussamme, korkeana ja kolkkona, pitkä jono avonaisia

tulisijoja konekannella irvistellen meitä vastaan kuin tulipunaiset

hampaat ja musta keulankylki riippuen suoraan päämme päällä. He

huusivat meille ja soittivat konekeliojaan ja sadattelivat ja päästivät

hurisevaa höyryä ja elämöivät kuin tulipalossa -- ja samassa kuin

Jim lensi lautalta toiselle puolen ja minä toiselle, survasi laiva

suorastaan lautan halki.

Minä sukelsin -- ja koin parastani päästäkseni samassa pohjaan asti,

sillä kolmenkymmenen jalan ratas kävis tuossa paikassa ylitseni,

ja minä tahdoin antaa sille kylliksi tilaa, näättekös. Minä voin

tavallisesti pysyä veden alla minuutin ajan, mutta tällä kertaa luulen

mä viipyneeni puolitoista minuutia. Kun viimein tulin pinnalle jälleen,

olin ihan puhkeemaisillani. Purskahutin veden nenästäni ja läähätin

hetkisen. Virta oli kova, ja laiva, se pani tietysti koneensa käymään

kymmenen sekuntia siitä kuin oli pysähyttänyt, sillä he eivät paljoa

välittäneet lauttamiehistä. Ja niin he porhalsivat jokea ylös, enkä

heitä enää paksussa ilmassa nähnyt, vaikka vielä hetken aika kuulin

heidän kolinaansa.

Huusin Jimiä moneen monituiseen kertaan, mutta vastausta ei kuulunut.

Sitten sain kiinni muutamasta lankusta, joka tuli ajaen ohitseni minun

siinä "vettä polkiessani." Lykäten sitä edelläni, potkin ponnahutin

rantaan päin. Mutta juuri siltä kohdalta sattui virranuoma menemään

joen poikki, toisesta rannasta toiseen, ja minä olin joutunut

risteykseen, joka kovasti esti etenemistäni, niin että multa meni hyvän

aikaa ennenkun viimein pääsin rantaan. Siinä kapusin sitten jyrkkää

rinnettä ylös. Oli niin pimeä, ett'en nähnyt juuri mitään, mutta

kopeloinhan kuitenkin rosoista maata eespäin noin puoli virstaa, kunnes

äkkiarvaamatta puskin pääni erään vanhan kakskertaisen herrastalon

seinään. Aioin pujahtaa siitä tieheni, mutta samassa ryntäsi sieltä

ulos koko parvi koiria haukkuen ja ulvoen kuin hullut, ja silloin on

aina paras pysyä paikallaan vähintäkään liikkumatta -- ja niin mä

teinkin.

Seitsemästoista luku.

Noin puoli minuutia meni. Silloin huusi joku ihminen ikkunasta,

pistämättä ulos päätään:

"Hiljaa, rakit! Kuka siell'on?"

Minä sanoin:

"Minä vain."

"Kuka minä?"

"George Jackson."

"Mitä sinä tahdot?"

"Ei mitään, hyvä herra. Minun piti vain mennä tästä ohi, mutta nuo

koirat rupes minua hätyyttämään."

"Mitä sinä täällä nuuskit keskellä yötä? Hä?"

"En minä mitään nuuski, hyvä herra. Putosin laivasta."

"Hooh, vai niin. Tuokaahan tänne kynttilä, joku siellä! Mikä olikaan

nimes, mies?"

"George Jackson, hyvä herra. Minä olenkin vain poika."

"Kuules nyt; jos puhut totta, ei sun tarvitse mitään pelätä -- ei

kukaan tee sulle mitään pahaa. Mutt' älä liikahda paikaltas; seiso

siinä. Herättäkää Tom ja Bob, joku siellä, ja tuokaa tänne pyssyt!

George Jackson, onko kukaan mukanas siellä?"

"Ei, ei kukaan."

Kuulin heidän liikkuvan siellä sisässä ja näin kynttilän valoa. Mies

ikkunassa huusi:

"Ota pois kynttilä, Betsy, sinä vanha hupakko -- etkö nyt sen vertaa

ymmärrä? Pane se porstuan lattialle oven taakse. Bob ja Tom, jos ootte

valmiit, niin asettukaa paikoillenne."

"Valmiit ollaan."

"Kuules nyt, George Jackson, tunnetko sä Shepherdsonit?"

"En, hyvä herra -- en ole kuullut heistä puhuttavankaan."

"No jaa, se voi olla niin totta kuin valettakin. Olkaa valmiit nyt

kaikki. Astu esiin, George Jackson. Ja muista ett'et hätäile -- tule

hiljoilleen. Jos siell'on kukaan muassas, niin pysyköön kaukana -- jos

hän näyttää naamansa, niin saa hän siihen kunnon kuulan. No, tule tänne

nyt, mutta verkalleen. Saat itse painaa oven auki, vähän vain, juur

että mahdut läpi, kuulekkos?"

Minä en pitänyt kiirettä enk' olis sitä voinutkaan. Astuin yhden

askeleen kertaansa, ja niin oli hiljaa, että kuulin sydämmeni takovan.

Koiratkin oli ihan ääneti, mutta hännystivät ihan kantapäissäni.

Tullessani porstuan rappusille, kuulin heidän aukasevan reilit ja

laskevan oviketjut. Tartuin lukkoon ja työnsin oven raolleen ja sitten

taas vähän enemmän auki, kunnes sieltä joku sanoi: "Kas niin, se piisaa

- pistä pääs sisään." Minä pistin pääni sisään, mutta luulin että he

veisivät sen samassa.

Kynttilä seisoi lattialla, ja siinä he olivat kaikki tyyni ja

tuijottivat minuun ja minä heihin noin neljäsosan minuutia. Heit'

oli kolme vahvaa miestä, kaikilla pyssynsuu suoraan vasten naamaani.

Tuntui vähän ilkeältä. Vanhin noista herroista oli harmaapäinen ja

noin kuuskymmentä ijältään, toiset noin kolmekymmentä, mutta kaikki

kookkaita, pulskia miehiä. Sitä paitse oli siinä mitä herttaisin vanha

ja harmaapäinen rouva ja hänen takanaan kaks nuorempaa naista, joita en

oikein voinut nähdä. Se vanha herra sanoi:

"Jaha -- näkyy niin olevan. Tule sisään."

Heti kun olin tullut sisään, veti vanha herra oven reiliin ja pani

ketjut ja salvat eteen ja käski sitten näiden nuorten miesten mennä

sisään pyssyineen. He menivät kaikki isoon, koreaan huoneeseen, joss'

oli uusi matto lattialla. Siinä kokoutuivat kaikki tyyni yhteen

nurkkaan, johon ei voinut nähdä ikkunoista. Ja he ottivat kynttilän ja

loistivat päälleni ja syynäsivät minua hyvin tarkasti joka puolelta.

Sitten sanoivat he kaikki: "Ei, eihän _hän_ ole mikään Shepherdson --

näkeehän sen." Sitten sanoi tuo vanha herra, ett'en panis pahakseni,

jos he tarkastivat, olisko mulla aseita; he eivät mukamas meinanneet

mitään pahaa, tarkottivat vain turvallisuuttaan. Hän tunnusteli sitten

taskujani, mutta ainoastaan ulkopuolelta, ja sanoi sitten: "hyvä on."

Hän pyysi mun olla huoletta ja kuin kotonani vain ja että kertoisin

heille itsestäni; mutta silloin sanoi vanha ystävällinen rouva:

"No, mutta Saul, ukkoseni, poika parkahan on aivan läpi-märkänä, ja

etkö arvaa, että hällä mahtaa olla nälkä?"

"Sin'oot oikeassa, Rachel -- unohdin aivan."

Sitten sanoi vanha rouva eräälle neekerinaiselle, joka siinä myös

seisoi:

"Betsy, joudu ja laita hälle vähän syömistä, niin pian kuin suinkin,

poika paralle; ja toinen teistä, tytöt, menköön herättämään Buck'in --

ooh, kas tuossapa hän on. Buck, ota tämä vieras poika mukaas ja auta

häntä riisumaan nuo märät vaatteet ja anna kuivia hälle sijaan omistas."

Buck näkyi olevan minun ijälläni -- noin kolmen- tai neljäntoista

paikkeilla, vaikka hän oli vähän isompi minua. Hällä ei ollut muuta

yllään kuin yöpaita, ja hänen tukkansa oli hyvin takkuinen. Hän tuli

sisään haukottaen ja hieroen silmiään toisella nyrkillään ja toisella

haalaten perästään pyssyä. Hän sanoi:

"Onko Shepherdsonneja liikkeellä?"

"Ei", vastasit he, "s'oli vain väärää hälytystä."

"Hoo", sanoi hän, "kumpahan ei olis ollut; olis ainakin yks saanut

köniinsä pyssystäni."

Kaikki he nauroivat, ja Bob sanoi:

"Hyvä toki, Buck! Hehän olis ennättäneet nylkeä päänahat meiltä

kaikilta sinun nahjustaissas tänne."

"Niin, kun ei kukaan tullut minua herättämään. Voi, kuinka t'ootta

ilkeitä! Mulla ei koskaan sais olla mitään hauskaa."

"No, älähän nyt, poikaseni", sanoi vanha herra, "kyllä sinun vuoros

vielä tulee. No, kas niin, joudu nyt ja tee niinkuin mamma sanoi."

Tultuamme rappusia ylös hänen huoneeseensa, antoi hän mulle paidan ja

mekon ja housut omistaan, ja minä puin ne päälleni. Sitä tehdessäni

kysyi hän mikä nimeni oli, mutta ennenkun ehdin vastatakkaan, rupesi

hän kertomaan mulle jäniksenpojasta, jonka hän toispäivänä oli ottanut

kiinni metsässä, ja sitten hän kysyi multa, mihin Mooses tuli, kun

kynttilä hältä sammui. Niin, sitähän minä en tietänyt; en ollut kuullut

siitä mitään.

"Niin, mutta arvaahan", sanoi hän.

"Miten minä voisin sit' arvata, kun en koskaan ole siitä mitään

kuullut."

"No, mutta etkö sinä osaa arvata? Eihän s'oo mikään konsti. Koitahan

nyt."

"_Mikä_ kynttilä?" kysyin minä.

"No, mikä hyvänsä", sanoi hän.

"No, mutt' enhän minä voi tietää, mihin hän tuli", sanoin, "mihin hän

tuli sitten?"

"No, hänhän tuli _pimeään_ tietysti! Ymmärräthän sen?"

"No, mutta jos sen nyt tiesit, miks sitä siis multa kysyit?"

"No, herranen aika, sehän on arvoitus, etkö sitä ymmärrä? Kuules,

kauanko sin' aiot olla täällä? Voisit jäädä tänne kerrassaan.

Meill'olis helkkarin hauskaa kahden -- ei ole koulua nyt. Mull'on koira

-- se kantaa lastuja rantaan, kun heitän niitä veteen hälle. Kuules,

etkö sä tykkää, että s'on hirveän ikävää, kun pitää kammata päänsä

sunnuntaina? ja kaikkia tuota turhuutta? Mitä kiusaa niist' onkaan,

mutta mamma ei anna mulle rauhaa. Äsh, nuo tuhannen housut! Täytyy kai

pukea ne päälleen, vaikka ennen olisin ilman; on niin lämmin. No, ookko

valmis nyt? Hyvä on -- mennään sitte, ukkoseni."

Leipää ja voita ja kirnupiimää ja palvattua lihaa olivat he panneet

pöydälle mun eteeni siell' alhaalla. En ikinä ole syönyt mitään niin

hyvää. Buck ja hänen mammansa ja kaikki polttelivat he papyrossia, pait

ei toki nuo kaks nuorta naista, eikä neekerivaimo, jok'oli mennyt pois.

Kaikki he polttelivat ja juttelivat, ja minä söin ja juttelin. Nuoret

fröökynät olit käärineet sänkytäkit ympärilleen, ja heidän hiuksensa

riippui hajallaan selässä. Kaikki he kyselivät ristin rastin asioitani,

ja minä kerroin heille, miten mukamas isä ja minä ja koko perheemme

eli eräällä maatilalla kaukana Arkansasin perukassa; ja sisareni Mary

Ann juoksi tiehensä ja meni naimisiin eikä häntä sitten enää koskaan

kuulunut, ja Bill lähti ajamaan heitä takaa ja hänkin katosi teille

tietämättömille, ja Tom ja Mort kuolivat, ja isä ja minä vain jäätiin

eloon, ja hänestä ei enää ollut mihinkään noiden kaikkein surujen

tähden, ja kun hän viimein kuoli, otin minä sen vähän mitä sinne jäi,

sillä maatila ei ollut meidän omaa, ja lähin sitten kansimatkustajana

jokea ylöspäin, kunnes putosin laivasta ja nyt olin joutunu tänne.

-- Niin heille kerroin, ja eihän siin' ollut paljo perää, mutta mitä

se heitä haittas? Ja he sanoivat mulle, että saisin olla siellä kuin

omassa kodissani niinkauan kuin minua halutti. Silloin rupesi jo aamu

sarastamaan, ja me mentiin kaikki makaamaan. Minä makasin Buckin luona,

ja kun aamulla heräsin, olin peräti unohtanut mikä oli nimeni. Loikoin

siinä tuntikauden tuumaten kovasti, ja kun Buck viimein heräsi, sanoin:

"Kuules, Buck, osaatko sinä tavata?"

"Totta kai", sanoi hän.

"Panen vetoa, ett'et osaa tavata minun nimeäni."

"Panen vetoa, että osaan harmikseskin", sanoi hän.

"No, anna tulla sitten."

"G-o-r-g-e J-a-x-o-n -- no, siinä s'oli. Mitäs meinaat?"

"Kas peijakasta vain! Luulin panneeni sinut pussiin. S'on turkkasen

ilkeä nimi tavata, jos ei ole saanut harjottaa."

Minä panin sen muistiin, itsekseni, siltä varalta, että joku junkkari

pyytäis _minua_ sitä tavaamaan toiste, ja minä tahdoin että se silloin

luistais multa sujuvasti, ikääskuin olisin siihen tottunut.

N'oli hyvin hyvää ja hauskaa väkeä, ja koko talo oli hyvä ja hauska.

En ollut vielä koskaan nähnyt mitään niin _tyylikästä_, kuten

sanotaan. Siell'ei ollut mitään rautalinkkua porstuan-ovessa, eikä

mitään puukalikkaa nahkanuorineen, vaan väännettävä messinkinappi,

niinkuin kaupungintaloissa ruukataan. Siell'ei ollut mitään sänkyä

vierashuoneessa, ei sängyn jälkiäkään; kaupungissakin on totta maarian

joukottain vierashuoneita, joiss' on sängyt. Siell' oli iso, muhkea

tiilitakka, ja tiiliä pidettiin puhtaina ja punasina kuuraamalla

ja hankaamalla niitä toisella tiilellä; toisinaan pesivät he niitä

punamullalla, aivan niinkuin tekevät kaupungissa. Siell' oli myöskin

iso seinäkello, jonka viisaritaulun alapuoleen oli maalattu kaunis

kaupunki, ja taulun keskelle aurinko, jonka ympäri siis viisarit

liikkuivat; ja heilurin heleää tik-takkia oli myös oikein soma

kuulla, mutta varsinkin tietysti itse tunninlyöntiä. Toisinaan, kun

joku kiertelevä kelloseppä oli puhdistanut sisävärkit ja laittanut

ne kuntoon, saattoi kello lyödä pulskasti sataviiskymmentä

tai -kuuskymmentä lyöntiä väsymättä. He eivät olis myyneet sitä

mistään hinnasta.

No, siell' oli myöskin, molemmin puolin kelloa, kaks ulkomaan

papukaijaa liitusta tai jostain semotteesta, ja n'oli hyvin koreeksi

maalattuja. Toisen papukaijan vieressä seisoi posliinista tehty kissa

ja toisen vieressä posliininen koira. Kun niitä pusersi vähäsen, niin

vinkuivat ne, mutt'eivät avanneet suutaan eivätkä näkyneet välittävän

mistään. Ne vinkuivat altapäin. Ja noiden eläinten takana oli pari isoa

viuhkaa kalkkonan sulista. Pöydällä keskellä huonetta oli hirveän korea

posliinikori, johon oli ladottu omenia ja päärynöitä ja persikkoja

ja viinirypäleitä, jotka olivat paljon keltasempia ja punasempia ja

nätimpiä kuin oikeat hedelmät, mutta ne ei olleet oikeita, sillä niistä

paikoista, joista väri oli lähtenyt, näkyi selvästi valkonen liitu, tai

mitä lie ollut, josta n'oli tehty.

Pöydällä oli kaunis vaksituukki, ja siihen oli maalattu punasia

ja sinisiä kotkia ja ympäri kävi ihana reunus. Se oli saatu

Philadelphiasta asti, sanoivat he. Sen päällä oli nurkissa kirjoja

hyvissä kansissa. Yks niistä oli iso Raamattu täynnä kuvia. Yks oli

"Kristityn vaellus", ja siinä kerrottiin eräästä miehestä, joka lippasi

tiehensä kotoaan, mutta minkä tähden hän niin teki, siitä ei seisonut

mitään kirjassa. Minä luin siitä toisinaan pitkiä kappaleita. Jutut oli

varsin hauskoja, mutta kauheita lukea. Toinen oli "Ystävyyden alttari",

täynnä runoja ja sieviä asioita; mutta runoja minä en lukenut. Toinen

oli Henry Clayn Esitelmät ja toinen vielä Tohtori Gunnin Kotilääkäri,

jossa sanottiin miten kulloinkin piti menetellä, kun joku sattui

sairastumaan tai kuolemaan. Siell' oli niinikään Virsikirja ja pari

muuta kirjaa. Ja siell' oli vielä kauniita rottinkituolia, ja ne oli

myös aivan eheitä -- eikä istuttuja kuopalle keskeltä ja rikkinäisiä

kuin tavallisesti.

Heill'oli myös joukko tauluja seinissä -- enimmäkseen Washingtoneja

ja Lafayettejä[6] ja sotatappeluja ja ylänkömaan Maryjä; yksi oli

"Itsenäisyyden Julistuksen Allekirjoittaminen." Sitä paitse oli

siellä muutamia "mustaliitu-piirroksia", kuten he sanoivat, ja ne

oli piirtänyt yksi tyttäristä, joka jo oli kuollut, aivan omalla

kädellään ainoastaan viidentoista vuoden ikäisenä. Ne oli näöltään

aivan toisenkaltaisia kuin kaikki muut taulut, mitä milloinkaan olin

nähnyt, ja paljon mustempia. Yksi kuvasi muutamaa naista hyvin ahtaassa

mustassa leningissä, jonka liivi oli hyvin lyhyt ja hihat kyynärpäistä

kuin kaalinpäät, ja julman suuressa hatussa mustine harsoineen ja

valkoisissa sukissa ja terävänokkaisissa kengissä, joiss'oli mustat

nauhat; ja hän nojasi vasemmalla käsivarrellaan lehtipuun alla seisovaa

hautapatsasta vasten ja näkyi olevan hirveän pahoillaan, ja toisessa

kädessä, joka riippui alaspäin hänen kupeellansa, piti hän valkosta

nenäliinaa ja pientä naislaukkua; ja taulun alla seisoi: "Oi, Enkö

Sinua Milloinkaan Mä Enää Nähdä Saa?" Toisessa taulussa oli nuori

nainen, jonka kaikki hiukset oli kammattu ylös hänen päälaelleen ja

pönkitetty kammalla kuin tuolinkarmilla, ja hänen toisessa kädessään

oli kuollut lintu, töppöset ilmassa, ja taulun alla seisoi: "Oi, En

Koskaan Suloista Viserrystäs Mä Enään Kuulla Saa." Muutamassa toisessa

oli nuori rouvasihminen, joka istui ikkunassa katsellen kuuta, ja

suuret kyynelkarpalot juoksivat pitkin hänen poskiaan, ja hällä oli

toisessa kädessä avonainen kirjekotelo, jonka kaikissa nurkissa oli

mustaa sinettilakkaa; ja taulun alla seisoi: "Ja Sinä Olet Mennyt,

Niin, Olet Mennyt Ainiaaks!" N'oli kaikki hirveän kauniita tauluja

tietysti, mutta minua ei kuitenkaan oikein haluttanut niitä nähdä,

sillä kun vain olin vähänkään alakuloinen, niin ne aina saivat aikaan

ikäänkuin kylmiä väristyksiä pitkin selkäpiitäni. Kaikki olivat kovasti

pahoillaan, että hän oli kuollut, sillä hän oli jo tuumaillut kokoon

koko joukon muitakin tauluja mukamas, ja jokainenhan näki niistä, jotka

hän oli saanut valmiiksi, minkä suuren aarteen he olit menettäneet.

Minä puolestani tuumasin, että kun hän luonnostaan oli noin

surumielinen, hän kaikkein paraiten viihtyis juuri hautausmaalla, jossa

hän nyt oli. Juur kun hän sairastui, oli hänellä tekeillä kaikkein

muhkein taulunsa, sanoivat he, ja yöt päivät hän rukoili paratakseen

sen verran, että sais sen valmiiksi, mutta hän ei onnistunut. Se taulu

kuvasi nuorta naista pitkässä valkosessa leningissä, joka seisoi erään

sillan käsipuulla valmiina hyppäämään jokeen; hänen hiuksensa olit

hajallaan selän takana, ja hän tuijotti ylös kuuhun, ja isot kyyneleet

pyörivät hänen poskillaan, ja hällä oli yksi pari käsivarsia ristissä

rinnalla ja toinen pari riippumassa alaspäin, ja kolmas pari käsivarsia

ojentui suoraan vasten kuuta -- tuumana tietysti oli nähdä mikä pari

käsivarsia siinä näyttäis muhkeimmalta; toiset sitten tahrattais

pois. Mutta, kuten sanoin, tyttö parka kuoli ennenkun oli saanut

asian selville, ja nyt olivat he ripustaneet tuon taulun semmosenaan

hänen sänkynsä pääpuolen ylle hänen huoneessaan, ja jokaisena hänen

syntymäpäivänään koristelivat he sitä kukkaseppeleillä. Muulloin oli se

peitettynä pienellä kartiinilla. Tuo nuori nainen taulussa oli korea

kasvoiltaan ja näytti hyvin hyväluontoiselta, mutta siin'oli liian

paljon käsivarsia, niin että hän kaukaa katsoen, mielestäni, näytti

enemmän hämähäkiltä kuin ihmiseltä.

Sama tauluntekijä tyttö piti myös eläissään niin kutsuttua "albumia",

johon hän ruukkasi liisteröidä kuolemanilmotuksia ja muita

onnettomuuden-tapauksia ja kertomuksia hirveistä ruttotaudeista, joita

hän oli leikannut saksilla "Kristillisestä Vartijasta"; ja niistä

kirjotti hän sitten runoja, jotka hän keksi aivan omasta päästään.

Ne oli oikein hyviä ja liikuttavia runoja. Tällä viisin esimerkiksi

kirjotti hän eräästä pojasta, jonka nimi oli Stephen Dawling Batt ja

joka putosi kaivoon ja hukkui:

Surulaulu Stephen Dawling Battin muistoksi.

Hän saiko kuolla tautihin,

Nuor' Stephen Dawling Batt,

Mukavasti sängyss', kuin

Muut lapset kuolevat?

Ja vuosivatko kyyneleet

Ees hänen vuoteellaan,

Kun hänen nuori sielunsa

Täält' muutti manalaan?

Hui, hai, ei kuollut sängyssään

Nuor' Stephen Dawling Batt.

Toisaalla hänen kuolemaa

Vanhemmat parkuivat.

Ei tulirokkoo tuntenutkaan

Se ruusukukkanen.

Ei vienyt häntä poveen maan

Luuvalo hirmuinen.

Ei engeltämme temmannut

Pois sydämenhalvaus,

Ei meritauti kamala,

Ei vatsatulehdus.

Nyt kuulkaa kyynelposkella,

Kuink' hänen käynyt on!

Oi! tästä surun laaksosta

Hän putos kaivohon!

Ne kyllä koittivat sitten

Hänt' saada henkihin,

Mutt' luokse autuitten

Hän pääsi pilvihin.

Jos Emmeliina Grangerford pystyi tekemään tuommoisia runoja, kun hän

vain oli neljäntoista vuoden vanha, niin kuka tietää, kuinka pitkälle

hän olis tullut vanhempana? Buck sanoi, että hän voi veivata runoutta

päästään yhdessä mylläkässä vaikka kyynärittäin. Hänen ei koskaan

tarvinnut pysähtyä tuumatakseen. Hän mättäsi paperille rivin, ja jos

hän ei keksinyt siihen mitään riimiä, niin paikalla pyyhkäsi hän sen

pois ja paiskasi siihen toisen sijaan ja antoi sitten mennä yhtä

kyytiä. Hän ei ollut mikään saivartelija, hän voi kirjottaa mist'ikinä

hyvänsä, kunhan se vain oli jotain surullista. Heti kun joku mies

kuoli, tai nainen kuoli, taikkapa kun joku laps kuoli, oli hän tuossa

paikassa valmis munimaan "muistorunonsa", ennenkun kuolleen ruumis

ennätti kylmetä. Hän kutsui niitä muistorunoiksi. Naapurit sanoivat,

ett' ensinnä tuli tohtori, sitten Emmeliina, sitten hautausurakoitsija

-- hautausurakoitsija ei ennättänyt ennen Emmeliinaa muuta kuin yhden

ainoan kerran, kun tyttö parka joutui pussiin etsiessään riimiä

vainajan nimelle, joka oli Whistler. Siitä löylystä hän sitten

ei koskaan toipunut; hän ei valitellut, vaan ikääskuin hiutui ja

kuihtui pois, ja viimein hän kuoli. Tyttö parka, monta kertaa voitin

vastahakoisen luontoni ja nahjustin hänen pieneen suojaansa ja otin

framille hänen "albuminsa" lukeakseni jonkun pätkän hänen runoistaan,

kun hänen taulunsa oli suututtaneet minua ja minä ikäänkuin olin hälle

nyrpeissäni. Minä tykkäsin kovasti koko perhekunnasta, vainajineen

päivineen, enkä aikonut antaa minkään solkkujen tulla välillemme.

Tuo Emmeliina raukka teki ahkerasti työtä eläissään kirjottamalla

runoja kaikista kuolleista ihmisistä, ja s'oli minun mielestäni

vääryyttä, ett'ei kukaan ruvennut runoilemaan mitään hänestä, nyt kun

_hän_ oli kuollut; ja niinpä minä koin pusertaa päästäni pari värssyä

hänen muistoksensa, mutta se ei luonnistunut. He pitivät Emmeliinan

huonetta puhtaana ja siistinä ja kaikki kalut siellä sisässä samassa

kunnossa kuin hänen eläissään, eikä kukaan siellä koskaan nukkunut.

Vanha, rouva piti sitä siivossa itse, vaikka heill'oli koko joukko

neekereitä, ja hän istui siellä toisinaan pitkät hetket neuloen ja

lukien Raamattua.

Vierashuoneesta vielä puhuakseni, niin oli siellä myöskin erinomattain

kauniit rullakartiinit ikkunoissa; ne oli valkoset, ja niihin oli

maalattu linnat, joiden seinät oli täynnä köynnöskasvia, sekä lehmiä,

jotka menivät joelle juomaan. Siinä huoneessa oli sitten myöskin vanha

forttipiaano, jonka sisässä luullakseni oli pari kuparikastrullia, eikä

mikään maailmassa ollut niin muhkeaa ja kaunista kuulla kuin se, kun

nuoret fröökynät lauloivat "Jo katkes jänne viimeinen" tai soittivat

sillä "Vaaterloon tappelua." Seinät kaikissa huoneissa oli maalatut

liimavärillä, ja matot oli heillä myös lattialla melkein joka suojassa,

ja ulkopuolelta oli koko talo valkoseksi rapattu.

S'oli semmonen vinkkelirakennus, ja avara kulma molempain siipien

välillä oli osaltaan katettu ja varustettu lattialla -- verandaksi,

ja toisinaan laittoivat he päivällispöydän sinne, kun siell' oli

niin vilposta ja mukavaa. Ja paksusti me voitiin. Ruoka oli, suoraan

sanottu, liian hyvää tämän maailman ihmisille; ja niin paljon kun sit'

oli sitten!

Kahdeksastoista luku.

Översti Grangerford oli, tietäkääs, hieno ja siisteä herra, fiini

herra kerrassaan. Hän oli fiini päästä kantapäähän; ja sitä samaa

oli koko perhekunta. Hän oli myöskin isosta sukua, kuten sanotaan,

ja semmonen hyvä rotu painaa yhtä paljon miehessä kuin hevosessa,

ruukkasi rouva Douglas sanoa, ja kaikkihan tiesivät, että leskirouva

kuului muhkeimpiin sukuihin siellä meidän seuduillamme; isäkin sitä

aina sanoi, vaikka hän itse, Jumala paratkoon, ei ollut parempaa

värkkiä kuin metsäkissa. Översti oli hyvin pitkä ja hyvin hoikka,

ja kasvoiltaan oli hän mustaverinen ja kalvakka ilman vähintäkään

punaa; hän ajoi partansa jokikinen aamu -- koko nuo ohuet kasvot

aivan sileäksi; ja hällä oli myös ohuet huulet ja ohuet sieramet

ja iso köyrynenä ja paksut kulmakarvat ja pikimustat silmät, jotka

painuivat niin syvälle hänen päähänsä, että näytti siltä, kuin hän

olis tirkistänyt ulos luolasta, niin sanoakseni. Hänen otsansa oli

korkea, ja hiukset oli mustat ja suorat ja riippuivat alas olkapäihin

asti. Hänen kätensä oli pitkät ja solakat, ja joka päivä puki hän

päällensä puhtaan paidan ja valkosen puvun kaulasta kantapäähän asti,

niin valkosen, että oikein teki kipeää silmiin sitä katsellessa;

ja sunnuntaisin piti hän sinistä hännystakkia, joss'oli kiiltävät

messinkinapit. Myös käytti hän mahonkikeppiä, jonka käsipäässä oli

hopeinen nuppu. Hänessä ei ollut merkkiäkään hutiluksesta, eikä hän

koskaan korottanut ääntänsä puhuessaan. Hän oli niin hyväluontoinen

ja ystävällinen kuin ihminen ylimalkain saattaa olla -- sen jokainen

heti tunsi, ja siksipä voikin häneen luottaa. Toisinaan hänen suunsa

meni vähän muiluun, ja sitä vast' oli mieluista katsella; mutta kun

hän ojensihe suoraksi kuin lipputanko ja hänen kulmakarvainsa alta

ikäänkuin rupes salamoimaan, silloin olis teitä haluttanut kaikkein

ensiksi kiivetä puuhun ja vasta perästä päin ruveta tiedustamaan,

mist'oli kysymys. Hänen ei tarvinnut muistuttaa ketään sopivista

tavoista -- kaikilla oli sopivat tavat hänen seurassaan. Ja kaikki

pitivät myös kovasti siitä seurasta; hän oli kuin auringon paiste --

eli, toisin sanoen, hän ikäänkuin kuletti muassaan kaunista ilmaa.

Jos niin sanoakseni meni pilviin, niin pimeni kaikki vain puoleksi

minuutiksi, ja siin'oli kylliksi; sitten ei mikään enää käynyt hullusti

ainakaan viikkokauteen.

Kun hän ja vanha rouva tulivat alas aamusin, nousivat kaikki muut

paikoiltaan ja tervehtivät heitä eivätkä sitten painaneet puuta

ennenkun vanhukset olivat istuneet. Tom ja Bob kävivät kaapille,

joss'oli muutamia kauniita pulloja, ja sekottivat vähän karvasta

lasiin, jonka sitten ojensivat överstille; ja översti piti sitä

kädessään, kunnes Tom ja Bob olit saaneet omat lasinsa valmiiksi; ja

sitten he kumarsivat ja sanoivat: "Teidän terveydeksenne, isä ja äiti!"

ja he nyykähyttivät pikkusen päätään vain ja sanoivat "kiitos", ja

sitten ne kaikki kolme ryyppäsit; ja sitten vielä Tom ja Bob kaasivat

lusikallisen vettä sokeripalan päälle ja pari pisaraa omenaviinaa

omien pikariensa pohjaan ja ojensivat ne mulle ja Buckille, ja me

kumarrettiin myös ja juotiin vanhusten kunniaksi.

Bob oli vanhin pojista ja sitten Tom. Pitkiä, kauniita miehiä tukevine

hartioineen ja ruskeine ihoineen ja mustine hiuksineen ja mustine

silmineen. He kävivät myöskin Valkosissa liinavaatteissa kaulasta

kantapäähän, aivan niinkuin vanha herra, ja päässä heill' oli suuret

panamahatut.

Sitten tuli fröökynä Charlotte, jok' oli viidenkolmatta ja pitkä ja

pulska ja ryhdikäs, mutta hyväluontoinen ja lempeämielinen, jos ei

hän sattunut suuttumaan; mutta silloin ojensihe hän myöskin suoraksi

ja kankeaksi, aivan kuin isä ukkonsa, ja oikein murhasi toisen raukan

silmillään. Hän oli turkkasen kaunis.

Niin oli hänen sisarensa, fröökynä Sofia, myös, mutta toisella viisin.

Hän oli, näättekös, hyvin pehmeä mieleltään ja niin sulavan suloinen

kuin pikku kyyhkynen, ja hän on noin kakskymmentä vuotta.

Jokaisella oli oma neekerinsä passaamassa -- Buckillakin. Minun

neekerilläni oli totta maarian hyvä olla, sillä minä tietysti en juur

ollut tottunut pitämään passaajaa, mutta Buckin neekeri oli juoksulla

melkein alinomaa.

Siinä olikin sitten koko perhekunta. Ennen oli heitä ollut enemmän,

nimittäin kolme poikaa vielä lisää, mutta ne olit saaneet surmansa; ja

Emmeliina oli kuollut.

Vanhalla herralla oli koko joukko maatiloja ja toista sataa neekeriä.

Aika ajoin tuli sinne jokunen lauma vieraita, ratsastaen hevosen

selässä kymmenen tai viidentoista virstan päästä, lähiseuduilta, ja

he viipyivät kerrassaan viis kuus päivää. Silloin oli huviretkiä

aamusta iltaan, joelle ja metsiin, ja pitoruokia syötiin ja leikittiin

ja tanssittiin, usein öisinkin. Enin osa niistä vieraista oli

Grangerfordien sukulaisia, ja kaikki he olivat isosta ja komeaa väkeä,

ja kaikilla herroilla oli aina pyssyt muassaan.

Siell' oli toinenkin suuri suku sillä tienoolla -- viis kuus

perhekuntaa -- enimmäkseen Shepherdson nimisiä. He oli yhtä isoja ja

komeita ja rikkaita ja mahtavia kuin Grangerfordin suku. Shepherdsonnit

ja Grangerfordit käyttivät samaa höyrylaivalaituria, jok' oli noin

kolme virstaa meidän talostamme jokea ylöspäin; ja kun minä toisinaan

kävin siellä muutamain meikäläisten kanssa, näin minä usein muutamia

Shepherdsonnilaisia komeiden hevostensa selässä.

Eräänä päivänä oltiin Buck ja minä metsästämässä salolla, kun yhtäkkiä

kuului kavioin kopsetta. Me oltiin juur menossa maantien poikki.

Silloin sanoi Buck:

"Joudu! Mee piiloon pensastoon!"

Me tehtiin niin molemmat ja tirkistettiin sitten lehtien välistä. Kohta

siltään siinä tulikin pulska nuori mies ajaen täyttä laukkaa pitkin

maantietä ja istuen reippaasti hevosen selässä kuin turski sotilas.

Häll' oli pyssy poikkipuolin satulannastassa. Olin nähnyt hänet

ennen. S'oli nuori Harvey Shepherdson. Samassa paukahti Buckin pyssy

ihan korvani juurelta, ja Harveyn hattu pyörähti päästä. Hän tempasi

pyssynsä ja ratsasti suoraa päätä sitä paikkaa kohti, jossa me oltiin

piilossa. Mutta me ei jääty häntä vartomaan, vaan pötkimme syvemmälle

metsään minkä kintuista lähti. Metsä ei ollut erittäin tiheää, ja minä

vilkasin olkapääni yli väistääkseni kuulia ja näin kaks kertaa Harveyn

tähtäävän Buckia pyssyllään; sitten palasi hän takasin samaa tietä kuin

oli tullut -- hattuansa noutamaan arvatenkin, mutt' en nähnyt häntä sen

koommin. Me juostiin yhtä mittaa kotiin asti. Vanhan överstin silmät

välkähtivät -- tyytymyksestä, päättääkseni -- mutta sitten näytti hän

vakavammalta ja sanoi hiljaa:

"Minä en pidä tuosta tavasta, kun noin ammutaan pensaiden takaa. Olisit

astunut suoraan maantielle, poikaseni."

"Niin eivät tee Shepherdsonnitkaan. He ampuvat aina piilosta."

Fröökynä Charlotte piti päätään pystyssä kuin kuningatar, Buckin

kertoessa kertomustaan, ja hänen kulmakarvansa värähti ja silmänsä

säkenöi. Ne kaks nuorta herraa näyttivät nyreiltä, mutt' eivät sanoneet

mitään. Fröökynä Sofia kalpeni, mutta sai punansa jälleen kuullessaan,

ett'ei nuorelle miehelle tullut mitään vahinkoa.

Tultuani kahden kesken Buckin kanssa viljakuhilaiden väliin puiden

takana, kysyin minä:

"Tahdoitko sinä todellakin ampua hänet kuoliaaksi, Buck?"

"Tietysti, kuinkas muuten?"

"Mitä pahaa hän on sulle tehnyt?"

"Hänkö? Ei hän oo tehnyt mulle mitään pahaa."

"No, mutta miks sinä tahdoit hänet tappaa sitten?"

"Hä? Eihän mikskään -- sen sukuvihan tähden vain."

"Mitä laija se semmonen viha on?"

"Hä? Missä _sinä_ olet kasvanut? Etkö tiedä mitä on sukuviha?"

"En oikein ymmärrä. Kerroppa siitä jotain."

"No", sanoi Buck, "s'on tällä lailla. Joku mies joutuu jupakkaan toisen

kanssa ja tappaa hänet; sitten sen toisen miehen veli tappaa _hänet_;

sitten tulee toisten veljesten vuoro molemmin puolin, niin kauvan kuin

niitä piisaa; sitten alkavat _serkut_ -- ja niin sitä kestää kunnes

kaikki on tapettu, ja silloin on sukuviha loppunut tietysti. Mutta

siihen menee aikaa, ymmärräkkös."

"No, onko _tätä_ sukuvihaa jo kestänyt kauvankin, Buck?"

"No, älähän nyt! Se alkoi noin kolmekymmentä vuotta sitten, luulen

mä. Oli ensinnä jotain jupakkaa, ja sitten kuuluu tulleen tuommoinen

'prosessi' käräjissä, jonka joku heistä menetti, ja hän suuttui ja

ampui tietysti sen, jok' oli voittanut, niinkuin tietysti jokainen

toinenkin olis tehnyt."

"Mikähän jupakka s'oli, Buck? Riitelivät kenties maatilasta?"

"Kenties. Minä mar en tie."

"No, kuka sitten ampui ensiksi? -- Joku Grangerfordko vai joku

Shepherdson?"

"Miten _minä_ sitä tietäisin? Siitähän on niin kovin kauvan."

"Tietääköhän sit' enää kukaan?"

"Kyllä kai pappa sen tietää, luulen mä, ja muutamat muut noista

vanhemmista; mutta mistä silloin ensiksi kinattiin, sitä eivät he

tiedä."

"Montakohan on tapettu, Buck?"

"Ooh, kyllähän niit' on koko joukko. Mutt' eihän ne aina osuneet

sentään. Papalla on pari kuulaa ruumiissaan; mutta hän ei niistä

paljoa välitä, sillä hän ei muutenkaan ole mikään saivartelija. Bobia

on kerran puukotettu vähä rikki, ja Tom on saanut pari kolme haavaa

nahkaansa."

"Onko kukaan tullut tapetuksi tänä vuonna, Buck?"

"On, me olemme tappaneet yhden ja he yhden. Siit'on nyt vähän neljättä

kuukautta, kun serkkuni Bud -- hän oli vain neljätoista vuotias -- oli

ratsastamassa metsässä toisella puolen jokea, ja hällä ei ollut mitään

asetta muassaan, mikä tietysti oli hältä hirveän tyhmää. No, eräällä

yksinäisellä paikalla sitten kuulee hän hevosen tulevan perästään

ja näkee pian vanhan Baldy Shepherdsonin laukkaavan jälessään pyssy

kädessä ja valkoset hiukset liehuen tuulessa. Budin olisi nyt pitänyt

astua maahan ja mennä piiloon metsään, mutta hän oli liian uhkarohkea

ja rupes ajamaan kilpaa. Ja he kiisivät eteenpäin viis kuus virstaa,

mutta vanha mies voitti kaiken aikaa. Viimein näki Bud, ett'ei maksanut

vaivaa jatkaa, ja silloin hän seisahtui, käänsi hevosen, saadakseen

ainakin kuulain reiät rintaansa, ymmärrätkös. No, ukko ratsasti esiin

ja ampui hänet. Mutta hällä ei ollut pitkää iloa onnestaan, sillä jo

muutaman päivän päästä maksoi meidän väki hälle velkansa ja passitti

hänet hautuumaalle."

"Minusta tuo ukko räyskä oli suuri pelkuri, Buck."

"Minusta hän _ei_ ollut mikään pelkuri. Tuhat vieköön!

Shepherdsonneista ei ole kukaan pelkuri. Eikä Grangerfordeista liioin.

Mitä sanotkaan! Tuo sama ukko piti kerran puoliaan koko puoli tuntia

kolmea meikäläistä vastaan, ja hän jäi viimein voittajaksi, kuulekkos.

He olivat kaikki ratsahin, mutta hän astui hevosen selästä ja meni

pienen halkopinon taa, jossa hän piti hevostaan edessään suojaksi

kuulia vastaan; mutta Grangerfordit istuivat hevostensa selässä ja

laukkasivat ympäri ukon ampuen pamahuttaen, ja hän ampui pamahutti

heitä minkä ennätti. Hän tuli hevosellaan kotiin, saatuaan, niinkuin

hevonenkin, monta vuotoreikää, ja raajarikkona; mutta Grangerfordit

_tuotiin_ kotiin -- toinen oli kuolleena, toinen kuoli seuraavana

päivänä. Hohoo, ukkoseni -- jos tahdot nähdä pelkureita, niin pysy

kaukana Shepherdsonneista; siellä ei kasvateta sitä sorttia."

Seuraavana sunnuntaina me kaikki mentiin ratsahin kirkkoon, johon oli

noin neljä virstaa. Miehillä, jopa Buckillakin, oli pyssyt muassa, ja

he ottivat ne sisään kirkkoon ja pitivät niitä kaiken aikaa polviensa

välissä. Shepherdsonnit tekivät samoin. Saarna oli kovin ikävää --

pitkäpiimäistä "veljellistä rakkautta" ja muuta roskaa alusta loppuun;

mutta kaikki muut sanoivat, että s'oli hyvin kaunis saarna, ja kotiin

mennessä puhuivat he siitä pitkin matkaa. Heill' oli jos jotakin

sanomista uskosta ja hyvistä töistä ja armovaalista ja kaikellaisista

"välikappaleista" ja jumala ties mistä, niin että mulla ei vielä

koskaan ole ollut niin surkean kuivaa sunnuntaita.

Päivällisten jälkeen nukahtivat he kaikki tyyni hetken aikaa, muutamat

nojatuoleissaan, toiset huoneissaan, ja s'oli joteskin ikävää. Buck

koiransa kanssa makas pitkällään päivänpaisteessa nurmella ja nukkui

friskisti; ja niinpä minäkin menin ylös huoneeseemme levähtääkseni

vähäsen. Mutta se sulonen fröökynä Sofia seisoi huoneensa ovessa, joka

oli meidän ovemme vieressä, ja hän otti minut sisään kanssaan ja painoi

oven kiinni hyvin hiljaa, ja sitten hän kysyi, pidinkö minä hänestä

mukamas. Kyllä, oikein kovasti, vastasin minä; ja sitten hän kysyi,

tahtoisinko tehdä jotakin hänelle mieliksi enkä sitten siitä hiiskua

mitään kellekkään. Minä tietysti olin heti valmis. Sitten hän sanoi

unohtaneensa Uuden Testamenttinsa kirkkoon, samaan penkkiin, jossa he

olit istuneet, kahden muun kirjan väliin; ja tahdoinko minä nyt, kysyi

hän, olla niin kiltti ja pujahtaa ulos kenenkään huomaamatta ja mennä

sinne ja tuoda hänen kirjansa kertomatta siitä kellekkään? Sanoin heti

lähteväni. Ja tuossa paikassa luiskahin ulos ja lippasin tietä pitkin

kirkolle. S'oli auki, ja siell'ei ollut ainoatakaan ihmistä, muuta kuin

pari sikaa, sillä siat rakastavat kovasti poljettuja savilattioita

kesän aikaan, niillä kun on niin viileä oljennella. Minun huomatakseni

niin käyvät ihmiset kirkossa enimmäkseen vain kun heidän on pakko;

mutta sikojen laita on toisin.

No, minä aattelin itsekseni, että tähän mahtaa olla koira haudattu

-- eihän mikään tyttö ole tommosessa touhussa yksistään yhen Uuden

Testamentin takia. Minä ravistelin vähäsen kirjaa, ja mitäs ollakkaan!

siitä putosi paperipalanen, johon oli kirjotettu "_Puoli kolme_"

lyijykynällä. Sitten tarkastelin koko kirjan, mutta mitään enempää ei

siitä lähtenyt. Tuosta paperipalasesta en tullut hullua viisaammaksi,

jonka tähden pistin sen takasin kirjaan, ja kun tulin kotia, seisoi

Sofia fröökynä yhä ovessaan minua odottamassa. Hän veti minut sisään

kamariinsa ja lukitsi oven; ja sitten hän nuuski läpi kirjan kunnes

löysi paperipalan, ja luettuaan mitä siinä seisoi, näytti hän turkkasen

iloseita; ja ennenkun ennätin aatellakkaan, kiepasi hän käsivartensa

vyötäisilleni ja oikein pusersi minua ja sanoi, että minä mukamas olin

kaikkein paras poika maailmassa ja ett'en varmaankaan mitään hiiskuisi

kellekkään. Hän oli kovin punanen kasvoiltaan ja hänen silmänsä

liekehtivät, ja hän oli hirveän kaunis. Olinhan vähän ällistyksissäni,

mutta saatuani hetkisen hengähtää, kysyin hältä mikä paperi se oli,

ja silloin hän kysyi, olinko mukamas lukenut mitä siinä seisoi, ja

minä sanoin "en", ja silloin taas hän kysyi, osasinko mukamas lukea

kirjotusta, ja minä sanoin taas "en, muuta kuin vähän isoja kirjaimia",

ja silloin hän sanoi, että se mukamas vain oli kirjamerkki ja että minä

nyt voin mennä ulos leikkimään.

Astelin alas joelle päin, mietiskellen tuota asiaa, ja silloin huomasin

hetken päästä, että passaaja-neekerini seurasi jälestäni. Päästyämme

talon näkyvistä, katsoi hän vähän taakseen ja ympärilleen ja tuli

sitten juosten tyköni ja sanoi:

"Herra Joggi, jos hän tulloo alas tonne rämehelle, niin saa hän nähärä

koko parven vesikäärmehiä."

Tuohan oli kummallista, tuumasin; hän puhui noista käärmeistä jo eilen.

Pitäishän hänen tietää, ett'ei kukaan siksi tykkää vesikäärmeistä, että

lähtis niitä asian alkain pyydystämään. Mitä hän oikeastaan meinaa? --

Minä sanoin:

"No, olkoon menneeksi Käyhän eeltä!"

Seurasin häntä hyvän matkaa; sitten hän ryntäsi rämeelle, ja me

kahlattiin siinä eteenpäin toista virstaa ja vajottiin sääriä myöten

liejuun. Viimein tultiin me ikäänkuin pieneen saareen, joss' oli kuivaa

ja kasvoi puita ja pensaita ja köynnöksiä tiheässä. Silloin sanoi hän:

"Kas niin, herra Joggi, nyt hän vain astelee suoraan eteenpäin, vain

muutaman askeleen, niin hän näkkee missä ne on. Min'oon ne jo nähäny,

min'en ennää huoli niitä nähärä."

Samassa hän pyörähti syrjään ja katosi puiden väliin, ett'en häntä enää

nähnyt. No, minä kulin sinneppäin ja tulin pian pienelle avonaiselle

paikalle, jok'ei ollut tavallista makuuhuonetta isompi ja jota kaikilta

puolin ympäröi köynnöskasvit, ja siellä makasi muuan mies nukkuen -- ja

totta maarian! s'oli vanha Jimini!

Minä herätin hänet ja aattelin, että nytkös hän vasta hämmästyis

nähdessään minut, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän melkein puhkes itkemään

ilosta, mutta ällistyksissään hän ei ollut. Hän sanoi uineensa minun

jälkeeni sinä yönä, kun me jouduttiin erillemme, ja hän oli kuullut

minun huutavan monta kertaa, mutta hän ei uskaltanut vastata mukamas,

koska hän pelkäsi, että joku heittiö vois tulla onkimaan hänet ylös ja

ottamaan hänet jälleen orjuuteen. Hän sanoi:

"Minä sain siinä törmäyksessä pienen kolauksen, niin ett'en voinu

oikein uira ja jäin sinusta koko joukon jäläkeen. Sitten pääsin

kuitenki rantaan, mutt'en saavuttanu sua ennää, ja minä näin kun sinä

lähenit taloa, vaan en uskaltanu huutaa enkä mennä likelle, kun siell'

oli koiria. Kun sitte näin sinun pääsevän sissään, niin menin mettään

oottamaan päivää. Vanhain aamulla kävi siitä ohi muutamat neekereistä

matkalla pellolle, ja he näyttivät mulle tään paikan, josta ei koirat

voi löytää minua vetelän suon takia, ja neekerit tuovat mulle ruokaa

joka yö ja kertovat miten sun on olla siellä."

"Mutta miks'et sinä antanut Jackin noutaa minua tänne ennen, Jim?"

"Mitä hyötyä siit' olis ollu? Enhän tahtonu häiritä sinua, ennenkun

kaikk' olis valamiina. Mutta nyt on kaikki reilassa. Min' oon ostanu

pannuja ja kattiloita ja ruokavaroja ja korjannu lautan yön aikana, kun

--"

"_Lautan_?"

"Niin, vanahan lauttamme."

"No, mutta hyvänen aika, eikö se mennyt tuhansiin palasiin siinä

törmäyksessä?"

"Eikö mitä. Se hankautui vain pahanlaisesti ja palanen siit'on poissa;

mutta se kelepaa kyllä nyt, vaikka osa meirän tavaroita meni pilalle

tietysti. Jos me ei olis sukellettu niin syvälle ja uitu niin kauvas

ve'en alla ja jos yö ei olis ollu niin perhanan pimmee ja jos me

ei olis pelästytty niin pahanpäiväsesti, niin oltais me päästy sen

kimppuun pian. Mutta s'on yhyrentekevää, sillä s'on yhtä komea taas

kuin olis vallan uusi, ja minä oon ostanu koko joukon kaluja niiren

sijaan, ku meni hukkaan."

"Mutta miten sait sä sen kynsiis jälleen, Jim? Lähitkö ajamaan sitä

takaa?"

"Miten olisin sit' ajanu takkaa, kun mun täytyi loikoa täällä metässä?

Ei, vaan muutamat noista neekereistä löysit sen, kun s'oli ajanu

karille, nääkkös; ja he kulettivat sen tonne lahteen ja kätkivät sen

pajupensaisiin, ja he pitivät semmosta elämää siitä, kelle heistä tuo

lautta mukamas tulis, että minä viimein sain tietää koko jutun, ja

sillon minä tein lopun jupakasta ja sanoin, että äläkööt menkö sitä

haistamaankaan, sillä lautta oli sinun ja minun eikä kenenkään muun,

sanoin mä; ja minä kysyin heiltä, miten h -- ssä he olit rohojenneet

iskeä käpälänsä nuoren valakosen herran omaan ja mennä sitä kätkemään.

Sitten annoin heille kymmenen centtiä mieheen, ja siitä nousi semmonen

ilo, ett' oikein, ja he vain toivoivat, että tulis lisää lauttoja

tekemään heirät rikkaiks kerta vielä. H'on ollu mahottoman siivoja

mulle, nuo neekerit, ja teheny mit' ikinä vain oon tahtonu. Tuo Jack on

oikein kunnon poika ja viisas sitä paitte kuin peijakas."

"Peijakkaan viisas, s'on totta se. Hän ei mulle ollenkaan sanonut, että

sin' olit täällä; sanoi vain että tulisin hänen kanssaan, niin saisin

mukamas nähdä vesikäärmeitä. Jos jotain tapahtuu, _hän_ kyllä pelastaa

nahkansa. Hän saa sanoa, ett'ei koskaan ole nähnyt meitä yhdessä, ja

sehän on totta."

Minun totta maar ei maita puhua pitkältä seuraavan päivän tapauksista.

Kerron ne sentähden niin lyhyesti kuin voin. Minä heräsin päivän

vaietessa ja olin juur kääntyä toiselle kyljelleni nukkuakseni jälleen,

kun huomasin kuinka tavattoman hiljaista oli koko talossa -- ei näkynyt

kukaan olevan liikkeellä. S'oli aivan vastoin tavallista tapaa. Sitten

huomasin että Buck jo oli noussut ylös ja mennyt. No, minäkin siis

nousin, kovasti ihmeissäni, puin päälleni ja menin rappusia alas --

ei ketään näkynyt; kaikki oli hiiren hiljaa. Ja ulkona sitten laita

samoin. "Mitä tämä tietää?" tuumasin. Alaalla halkopinon luona tuli

viimein Jack poika mulle vastaan. Hältä kysyin:

"Mikä nyt on?"

"Eikö hän sitä tiiä, Joggi herra?"

"En", sanoin mä, "en tiedä mitään."

"No, Jumala nähköön! Pröökynä Sofiahan on karannu tiehens! pistäny

pillit pussiin. Hän pötki pois keskellä yötä -- ei kukaan oikein tiiä

mihin aikaan -- pötki pois naimaan, ja kenen kanss? joo, nuoren Harvey

Shepherdsonnin. Niin he sanovat ainaki. Herrasväki sai tietää sen puoli

tuntia sitten -- kenties vähä enemmän -- ja voi, voi, mik' elämä siitä

synty! Mikä kauhee melu pyssyillä ja hevosilla! Rouvasväki ratsasti

pois hakemaan kokoon sukulaiset, ja vanaha Saul herra ja nuoret herrat

ottivat pyssynsä ja ratsastivat jokivartta ylöspäin kaapatakseen kiinni

nuoren herran ja ampuakseen hänet, ennenkun hän ennättäs joen yli Sofia

pröökynän kanss. Voi, voi, mikä surkeus tästä mahtaa syntyä!"

"Ja Buck lähti menemään herättämättä minua."

"Niin kaiketikkin. Ne ei tahtonu että Joggi herra tulis sekotetuks

juttuun. Mutta Buck herra latasi pyssynsä ku mies ja sano ampuvans

ainaki yhyren Shepherdsonnin, vaikka henki menis. Ja sen mä luulenki

hän tekee; niit' on niin paljo."

Minä juoksemaan jokivartta ylöspäin minkä varpaista lähti. Hetken

päästä rupes kuulumaan pyssynpamauksia kaukaa. Saatuani näkyviini

hirsimökin ja halkopinot höyrylaivalaiturilla, luikertelin puiden ja

pensaiden väliin sopivaan paikkaan, josta näki hyvin. Siellä kiipesin

muutamaan pumpulipuuhun, jok'oli taampana, ja istuin piiloon oksain

väliin ja jäin odottamaan mitä tulis. Siinä oli muuan halkopino, neljä

jalkaa korkea, aivan lähellä puuta, ja minä tuumasin ensinnä mennä

piiloon sen taakse; mutta hyvä oli ett'en sitä tehnyt.

Hirsimökin edustalla oli avonainen paikka, ja siinä laukkasi

hevosillaan neljä viis miestä eestakasin kiroten ja kiljuen; he

koettivat näet saada ampua pari poikaa, jotka olit menneet suojaan

halkopinon taakse höyrylaivalaiturilla -- mutta he eivät saaneet

heitä ammuttaviin. Niin pian kun joku tuli näkyviin joen puolella

halkopinoa, sai hän kuulan nahkaansa. Mutta nuo molemmat pojat istuivat

kyykkysillään, selkä selkää vasten, niin että voivat pitää vahtia

kahtaalle.

Hetken päästä nuo miehet lakkasit kiljumasta ja huutamasta ja

ratsastivat yhtäkkiä hirsimökkiä kohti. Samassa kohotti yks pojista

päänsä halkopinon takaa, tähtäsi ja ampui; ja yks miehistä putosi

satulastaan. Toiset kaikki hyppäsit hevosen selästä, tarttuivat

haavoitettuun mieheen ja kantoivat hänet mökkiin. Samassa nuo kaksi

poikaa lähtivät juoksemaan puulle päin, jossa minä olin piilossa. He

olit päässeet puolimatkaan, kun miehet huomasit heidät, juoksivat

hevosilleen ja porhalsivat heidän perästään. Pojat olivat kuitenkin

niin paljon edellä, ett' ennättivät suojaan sen halkopinon taakse,

joka oli minun puuni lähellä ja josta he taas voivat pitää puoliaan

vihollista vastaan. Toinen näistä pojista oli Buck, toinen oli solakka

nuori herra, vain yhdeksäntoista vuoden ikäinen.

Miehet ratsastivat eestakasin hetken aikaa ja laukkasit sitten tiehensä

hirsimökille. Heidän tultuaan näkyvistä, huusin minä Buckille ja sanoin

olevani "täällä." Hän ei ensimmältä tietänyt mitä aatella, kun ääneni

kuului puusta; oli kovasti hämmästyksissään. Sitten pyysi hän minun

olla tähystäjänä ja antaa hälle heti tieto, jos vihollinen jälleen

tulis näkyviin; hän sanoi, että niillä oli piru mielessä ja että ne

kyllä pian palaisivat takasin. Hän itki ja noitui ja lupasi, että hän

ja hänen serkkunsa Joe (s'oli se toinen poika) kyllä vielä tekisivät

tiliä tästä päivästä. Hän sanoi, että hänen isänsä ja molemmat veljensä

oli ammuttu ja kaksi tai kolme vihollisista. Shepherdsonnit olivat

olleet heitä väijymässä metsässä ja ampuneet sieltä. Hänen isänsä ja

veljensä olisi pitänyt odottaa sukulaisiaan -- Shepherdsonnit olivat

liian vahvat miesluvultaan. Minä kysyin hältä, miten oli käynyt nuoren

Harveyn ja fröökynä Sofian. He olit päässeet joen yli ja olivat nyt

turvassa, sanoi Buck. Se minua totta puhuakseni ilahutti; mutta Buckia

harmitti vain vieläkin kovasti, ett'ei hänen ollut onnistunut ampua

Harveyta kuoliaaksi silloin metsässä. En koskaan ollut kuullut mokomaa

paatumusta.

Yhtäkkiä paukahti, bang! bang! bang! kolme neljä laukausta. Miehet

olivat hiipineet esiin takaapäin metsästä ilman hevositta. Pojat

ryntäsivät joelle -- haavoittuneina molemmat -- ja sänttäsivät veteen

ja alkoivat uida myötävirtaan. Mutta miehet juoksivat pitkin rantaa

heidän jälestään huutaen: "ampukaa heidät! ampukaa!" ja he ampuivat

poika parkoja minkä ennättivät. En saata kertoa mitä kaikkea tapahtui;

s'oli niin hirveää, että minun vieläkin tekee pahaa sitä aatellessani.

Melkeinpä siinä toivoin, ett'en koskaan olis päässyt rantaan tuona

yönä, kun me Jimin kanssa jouduttiin haaksirikkoon. Hyi! että toki

tuommoisia ihmispetoja löytyy maan päällä! He vaivaavat minua unissani

vielä nytkin.

Minä istuin siellä puussa pimeään asti; enhän uskaltanut astua alas.

Tuon tuostakin kuulin pyssynpamauksia metsästä ja pari kertaa näin

pieniä miesparvia ratsastavan hirsimökin ohi; ja siitä päätin ett'ei

kaikki vieläkään ollut lopussa. Olin kauheasti pahoillani ja päätin

ett'en enää koskaan menis likikään tuota taloa, sillä olihan tavallaan

kaikki tyyni minun syyni, aattelin mä. Ymmärsin näet nyt, että tuo

paperipala tiesi, että fröökynä Sofian tuli yhtyä Harveyn kanssa

jossain kello puoli kolme ja lähteä karkuun; ja minä aattelin, että

minun olis pitänyt kertoa tytön isälle tuosta paperista ja hänen

metkuistaan; silloin kenties ukko olis teljennyt hänet sisään ja tämän

päivän teurastus jäänyt tekemättä.

Viimein astuin alas puusta ja hiivin joen rantaa alaspäin vähän matkaa,

kunnes löysin noiden molempain poikain ruumiit pienestä poukamasta,

johon virta oli ne ajanut. Haalasin ne vaivoin ylös rannalle ja peitin

heidän kasvonsa ja juoksin sitten tieheni minkä kintuista lähti. Totta

puhuakseni itkin minä, peittäessäni Buckin kasvot; hän oli aina ollut

niin hyvä minua kohtaan.

Nyt rupesi jo kovasti pimenemään. En mennyt talolle, vaan juoksin

metsän läpi ja rämeeseen. Jim ei ollut saarellaan. Minä siis riensin

minkä kerkesin alas lahdelle, tunkeutuen pajupensaikon läpi ja

ikävöiden lautallemme ja pois tästä kauheasta maanäärestä niin pian

kuin suinkin. Mutta lauttaa ei näkynyt! Voi, kuinka peljästyin!

Hetkisen seisoin siinä aivan hengähtämättä. Sitten huusin kerran

jotenkin lujaa. Tuskin kymmenen askeleen päästä vastasi ääni:

"Herran jee! Sinäkö s'oot, laps? Älä pirä semmotta elämää."

S'oli Jimin ääni -- en koskaan ollut kuullut niin suloista ennen.

Juoksin rantaa pitkin ja hyppäsin sitten lautalle, ja Jim hän kaappasi

minut syliinsä ja oli melkein tukehuttaa minut; niin kovasti hän

ihastui nähdessään minut.

"Kiesus sua siunakkoon, hyvä laps'", sanoi hän; "minä jo panin pääni

panttiin, että kyllä n'oli sun ampunu, nuo rakkarit. Jack oli justiin

täällä ja sano luulevans sua kuolleeks, kosk'et tullu kottiin mukamas;

ja minä olin justiin sysänny ulos lautan lähteäkseni matkaan niin pian

ku Jack tulis takasin ja vissisti kertois ett'olit kuollu. Voi, hyvä

Jumala, ku min' oon ilonen nyt, kun s'oot ihka elävänä tässä taas. Hei!"

Minä sanoin:

"Hyvä on. He eivät löydä minua ja aattelevat varmaankin ett' oon saanut

surmani ja valunut alas pitkin jokea; onhan muutama seikka, joka saa

heidät sitä uskomaan. Joudutaan nyt vain, Jim, ja pyritään selvälle

vedelle minkä keritään."

Minusta ei tuntunut oikein turvalliselta, ennenkun lautta oli neljä

virstaa alempana ja keskellä Missisippiä. Silloin ripustettiin me

ylös lyhtymme ja tunsimme olevamme vapaina ja turvassa vielä kerran

maailmassa. Min'en ollut syönyt mitään eilisestä asti; ja Jim otti

framille keitettyä maissia ja kirnupiimää ja läskiä ja kaalia -- ei

mikään maailmassa ole niin hyvää, kunhan vain kaikki on hyvin keitettyä

-- ja minun syödessäni illallistani, juteltiin me ja pidettiin hauskaa.

Minä iloitsin päästyäni kaikista sukuvihoista, ja Jim iloitsi päästyään

rämeestä. Ja me tuumattiin siinä keskenämme, ett'ei mitään parempaa

kotia maailmassa ole kuin uiva lautta. Kaikkialla muualla tuntuu niin

ahtaalta ja tukehuttavalta, mutta lautalla ei. Siell' on niin vapaata

ja hauskaa ja kodikasta.

Yhdeksästoista luku.

Kaks tai kolme päivää kului, melkeimpä tahtosin sanoa _ui_ pois; niin

hiljaa ja sävysästi hiipivät ne tiehensä. Kerronhan tässä millä viisin

me elettiin. Joki oli näillä paikoin hirveän leveä, toisinaan lähes

kolme virstaa; me kulettiin öisin ja mentiin maihin ja piileiltiin

päivin; heti yön kuluttua pistettiin, lautta kiinni -- enimmäkseen

johonkin pieneen saareen suvannossa; ja me taitettiin pajuja ja

muita oksia ja peitimme niillä lautan piiloon. Sitten pantiin me

ulos pitkätsiimat ja muita kalastusvärkkiä. Ja sitten mentiin me

uimaan virkistääksemme vanhaa kruppiamme, ja perästäpäin me istuttiin

hiekkapohjalle polvensyvyiseen veteen ja katseltiin päivännousua. Ei

napsahustakaan kuulunut -- kaikki oli hiiren hiljaa -- tuntui siltä

kuin koko maailma olis nukkunut; sammakot vain toisinaan motkottivat

mölöä musiikkiaan. Ensimmältä, kun katsoi joen poikki, näkyi

jonkimmoinen harmahtava reuna -- s'oli tietysti metsä toisella puolen

-- mitään muuta ei voinut erottaa; sitten vaalea pilkku taivaalla,

joka pilkku hetken päästä alkoi levetä ja kirkastua; sitten alkoi

jokikin ikääskuin pehmetä, tuolta kaukaa, eikä enää ollut niin synkän

musta, vaan harmaa; saattoi nähdä pieniä mustia pilkkuja, jotka tulivat

ajaen jokea alaspäin -- n'oli halkoproomuja ja muita senkaltaisia --

ja pitkiä pimeitä viivoja -- n'oli tukkilauttoja; toisinaan kuului

perämela tai airo narisevan tai kajahti korvaan hiljaisia ääniä kaukaa,

kaukaa; ja yhtäkkiä saattoi nähdä veden päällä kailun, jonka tarkemmin

katsottuaan tunsi pitkäksi ryhmäksi pieniä karia nopeassa virrassa,

joka murtautui sitä vastaan ja antoi sille omituisen muodon; ja sitten

näki sumun ikääskuin karehtien nousevan veden yli ja itätaivaan ja joen

punastuvan; ja rannoilta rupesi näkymään hirsimökkiä ja halkopinoja;

sitten alkoi aamutuuli tuulahtaa niin raittiisti ja vilposesti ja

viuhtoen rannoilta metsän ja heinän ja kukkasten tuoksua -- vaikka

tuli siinä toisinaan toistakin tuoksua, kun olivat jättäneet kuolleita

kaloja ja muuta mätää pitkin rantoja; ja mitäs ollakkaan, niin oli

täysi päivä ja kaikki tyyni helotti ja hymähti auringon paisteessa, ja

pikkulinnut pistivät lauluksi kuin hupsut!

Nyt kun oli päivä, niin pikku tulta ja savua ei niin helposti

huomattais, ja senpä tähden otettiin me vähän kaloja pitkästä siimasta

ja koukuista ja ruvettiin keittämään lämmintä ruokaa aamiaiseksi.

Sitten maattiin loikottiin me ruohossa ja töllisteltiin ykstoikkoista

jokea; ja saattoipa siinä tapahtua semmoistakin, että tapaturmassa

silmät painui meiltä umpeen -- kunnes joku höyrylaiva tuli jyskien

jokea ylöspäin pitkin toista rantaa ja herätti meidät. Sitten

saattoi kulua kokonainen tunti meidän kuulematta tai näkemättä tämän

taivaallista pait tuota sulaa yksinäisyyttä. Sitten tuli sieltä kenties

joku tukkilautta laahustaen virrassa, ja sen päällä kenties oli joku

mies, joka hakkasi puita, sillä sitä ne melkein alinomaa tekee noilla

lautoilla; voitte nähdä kirveen välkähtävän ylös päivän valossa ja

sitten laskevan alas -- kuulemattanne napsahustakaan; sitten taas

voitte nähdä sen nousevan, ja kun s'oli noin miehen pään päällä,

kuulitte pienen kolahuksen -- _kuhunk!_ -- siinä meni niin paljon

aikaa, näättekös, ennenkun ääni ennätti joen poikki. Sillä viisin

kului meiltä päivä; me laiskoteltiin ruohossa ja voitiin paksusti

ja kuunneltiin hiljaisuutta. Kerran oli taas joella paksu sumu, ja

kaikilla lautoilla ja muilla pienemmillä aluksilla rummutettiin

läkkiastioita ja vaskikastrulleja, jott' ei höyrylaivat törmäis päälle.

Muuan proomu tai lautta ajoi niin likeltä meitä, että me selvästi

kuultiin heidän puhuvan ja nauravan ja kiroilevan niiden päällä; mutta

me ei voitu nähdä heistä hitustakaan, ja se tuntui kamalalta; oli kuin

jotain olis ryöminyt pitkin selkäpiitä, sillä s'oli kuin näkymättömät

kummitukset olisit elämöineet ilmassa, ja Jim sanoikin luulevansa, että

ne olit kummituksia. Mutta minä sanoin:

"Ei, ei toki, Jim. Kummitukset eivät sanoisi: 'se lemmon sumu!'"

Heti pimeän tultua laskettiin me ulos. Päästyämme keskelle

virranjuovaa, jätimme me lautan omilleen ja annoimme sen mennä mihin

virta vei. Sitten sytytettiin me piippumme ja annettiin sääremme

roikkua vedessä ja juteltiin kaikista maailman asioista - ja me oltiin

melkein aivan alastomina yöt päivät; sen verta vain verhoissa, ett'ei

hyttyset päässeet tekemään meistä tykkänään loppua. Ne uudet vaatteet,

jotka olin saanut Buckin vanhemmilta, olivat liian hyvät ollakseen

mukavat ja kodikkaat ja hauskat, ja sitä paitse en totta puhuakseni

juur koskaan ole suuresti välittänyt vaatteista.

Toisinaan sattui, että me pitkät ajat saatiin pitää koko joki aivan

itseämme varten; ei ketään näkynyt siellä eikä täällä. Välistä näkyi

ikääskuin joku säkene rannoilta tai jostain saaresta -- s'oli tulenvalo

jostain mökinikkunasta; välistä taas näkyi säkene tai pari joelta --

s'oli valo jostain proomusta tai lautalta; toisinaan sai kuulla viulun

vinkuvan taikkapa laulua jostain tuommoisesta aluksesta. Ei mikään

ole niin ihanaa kuin asua lautalla. Yllämme oli meillä taivas, täpö

täynnään tähtiä, ja me ruukattiin maata selällämme katsellen niitä ja

tuumiskellen, olikohan ne tehtyjä vai olivatko kasvaneet itsestään. Jim

luuli että n'oli tekokalua, mutta minä puolestani sanoin että n'olit

itäneet itsestään. Minun mielestäni näet olis mennyt liian paljon aikaa

niin suuren joukon _tekemiseen_. Silloin sanoi Jim että kenties kuu oli

ne _muninut_. No, se tuntui minustakin uskottavalta, niin ett'en enää

väittänyt vastaan; olinhan nähnyt, että esimerkiksi ahkera sammakko

voi munia yhtä monta munaa. Toisinaan huomattiin me myös tähtiä, jotka

putosivat alas piirtäen pitkän viirun ilmaan. Jim arveli että ne oli

mätämunia, jotka viskattiin alas pesästä.

Pari kertaa yössä voitiin me nähdä jonkun höyrylaivan hurisevan ohi

pimeässä, ja toisinaan saattoi semmoinen otus oksentaa kidastaan

kauhean joukon säkeniä, jotka satoivat alas jokeen hirveän koreana

tulituiskuna. Sitten saattoi se kiertää jonkun niemekkeen ja sen tulet

yht'äkkiä sammua ja hohotus vaieta ja joki joutua hiljaiseksi jälleen

kuin hauta; ja yht'äkkiä saattoi vielä laivan hyökylaineet tulla

tervehtimään meitä, kauvan siitä kuin se itse oli kadonnut, ja panna

lauttamme huojumaan pahanpäiväisesti; ja sen perästä voi taas kulua

pitkät hetket hiiren hiljaa, jos kenties lukee pois sammakkojen ikävän

kuorsaamisen.

Puol'yön jälkeen alkoi ihmiset rannoilla mennä maata, ja silloin oli

rannat pari kolme tuntia pikimustina -- eikä mitään säkeniä enää

näkynyt tupien ikkunoista. Nämä säkenet olivat kellonamme; ensimmäinen,

kuin jälleen syttyi, näytti että aamu oli tulossa, ja silloin haimme

me heti hyvän paikan, johon voitiin kätkeä lautta ja asettua loikomaan

päiväksi.

Muuanna aamuna juuri päivän sarastaessa löysin veneen, ja minä otin sen

ja meloin salmen poikki mannermaalle -- oli noin pari sataa kyynärää --

ja sitten kappaleen matkaa pientä puroa ylöspäin kypressimetsän halki.

Tuumasin katsoa, eikö siell' olis vähä marjoja. Justiin kun kulin ohi

erään juottopaikan, jossa muutama karjapolku päättyi puroon, tuli pari

miestä juosten täyttä jalkaa polkua pitkin. Minä pelästyin aika lailla,

sillä joka kerta kun joku näkyi ajavan takaa jotakin, luulin aina, että

n'oli nuuskimassa _minua_ -- ell'eivät nuuskineet Jimiä. Minä melomaan

mitä kiireintä kyytiä päästäkseni pakoon, mutta ne olivat silloin

jo rannassa ja huusivat ja kerjäsivät, että minä pelastaisin heidän

henkensä; he mukamas eivät olleet tehneet mitään pahaa, ja sentähden

hätyyttivät heitä nyt ilkeät ihmiset -- heitä ajettiin koirilla takaa,

sanoivat he. Ja he meinasivat nyt heti hypätä veneeseen, mutta minä

sanoin:

"Älkääppä hätäilkö. Eihän vielä kuulu koiria eikä hevosia. Teill'on

hyvin aikaa tungeta pensaston läpi vähän matkaa pitkin puron rantaa;

sitten voitte astua veteen ja kahlata veneeseen -- sillä viisin

joutuvat koirat väärille jälille."

He tekivät niin, ja heti heidän päästyään veneeseeni, annoin mennä

saarellemme. Viiden kuuden minuutin päästä kuului huutoja ja koirain

haukuntaa. Me kuulimme heidän tulevan puron rantaan, mutta me ei voitu

heitä nähdä; he tuntuivat seisahtuneen ja sitten etsineen hetken aikaa;

mutta kun me jouduttiin yhä kauvemmas, niin heit'ei kuulunut ollenkaan,

ja kun viimein pääsimme joelle, oli kaikki hiiren hiljaa, ja me

melottiin saarelle ja kätkettiin vene pensaikkoon ja oltiin turvassa.

Toinen noista miehistä näytti jo olevan seitsemänkymmenen paikkeilla

taikkapa siitä ylikin; hän oli aivan kaljupäinen ja hänen pitkä

partansa melkein valkonen tai likasen harmaa. Häll'oli päässään vanha

ränstynyt, leveälierinen vilttihattu ja pukunaan sininen, rasvainen

villapaita ja repaleiset siniset verkahousut, joiden lahkeet oli

pistetty virsunvarsiin ja kotitekoisiin sukkiin -- ei, vaan _sukkaan_,

sillä toista ei ollut. Muuten oli hänen päällään vielä vanha sininen,

pitkäliepeinen hännystakki, jonka hihoissa oli kiiltävät messinkinapit,

ja heillä molemmilla oli likaset, rikkinäiset, mutta paksut matkalaukut.

Toinen mies oli kolmenkymmenen paikkeilla ja puvultaan samallainen

retuteini kuin vanha kaljupää. Aamiaisen syötyä venyttiin me kaikki

ruohostossa ja juteltiin, ja siinä selvisi ihmeeksemme, että nuo

molemmat kulkurit eivät tunteneetkaan toisiaan.

"Saisko kysyä, millä lailla herra joutui ikävyyksiin?" kysyi kaljupää

toiselta junkkarilta.

"No, minä kun kaupittelin erästä voidetta, joka syöpi ruosteen

hampaista -- ja se jumaliste syöpikin sen ja samassa tavallisesti

myöskin itse hammaskiilteen --; mutta minä viivyin pahaks onneks

tuolla kaupungissa yhden yön kauvemmin, kuin olis ollut viisasta, ja

olin juuri pujahtamassa tieheni, kun tapasin Teidän tiellä tällä puolen

kaupunkia, ja Te sanoitte että Teitä ajettiin takaa ja että auttaisin

Teitä pääsemään pakoon. Ja sittenhän sanoin ett' olin joutunut vähän

solkkauksiin itse ja että kernaasti rupeisin sakkiin kanssanne. Siinä

koko juttu. Miten herran on asiat?"

"Ooh, seikka oli se, että minä tuolla kylässä olin pitänyt

raamatunselityksiä ja raittiusesitelmiä noin viikon päivät; ja

naisväki oli aivan kuin hullustunut minuun, kun näet läksytin miehiä

mitä vakavimmasti juoppoudesta ja jumalattomuudesta. S'oli hyvä

affääri; pistin taskuun viis kuus dollaria joka ilta -- kymmenen

centtiä hengeltä, lapset ja neekerit ilmaiseksi. Mutta silloin menee

joku ryökäle ja levittää minusta semmosen huhun, että minä mukamas

iltasin kokousten jälkeen kaikessa hiljaisuudessa ruukkasin ottaa

pari tuutinkia. Muuan neekeri, jonka tunsin, herätti minut tän'aamuna

ja sanoi, että ihmiset aikoivat tulla hevosineen koirineen ajamaan

minut pois kaupungista ja sitten tervata minut ja panna piehtaroimaan

höyhenissä ja kulettaa minut uudestaan kaupungin läpi, jolloin mukamas

vielä päälle päätteeks saisin istua kahen reisin aidanseipäällä. No,

minä en jäänyt sinne aamiaista syömään -- mull'ei ollut nälkä."

"Kuulkaas, ukkoseni", sanoi nuorempi, "jos me mentäis puulaakiin ja

tehtäis affäärejä yhdessä. Mitäs siitä meinaatte?"

"Eihän s'olis niin hullua. Mikä on Teidän alanne -- miten?"

"Olenhan kirjapainotaituri ammatiltani; valmistelen myöskin

patentti-lääkkeitä ja muuta mokomaa; muuten näyttelijä -- pääosia

murhenäytelmistä, näättekös; myöskin mainetiseeraan ja harjottelen

spiritisti-ammattia, pidän silloin tällöin tieteellisiä esitelmiä ja

valtiollisia puheita; sanalla sanoen vähä kutakin, miten paraiten

sopii, kunhan vain en tule tekemisiin poliisin kanssa. Mikä on herran

elämänkutsumus?"

"Ooh, minä olen enimmäkseen pysynyt lääketieteen alalla, minä. Kätten

päällepaneminen on paras valttini -- syöpätaudeissa ja halvauksissa

ja semmotteessa. Myöskin povaan minä aika hyvin korteista, kunhan

ennakolta satun saamaan tarpeelliset tiedot henkilöstä, jolle povaan.

Muuten olen jommonenki saarnamies, ja hartaus- ja lähetyskokouksissani

on tavallisesti hyvin väkeä."

Nyt ei hetken aikaan puhuttu mitään. Mutta sitten nuori mies päästi

pitkän ja raskaan huokauksen ja sanoi:

"Hohoi jajaa!"

"Mitä herra ähkyy?" sanoi kaljupää.

"Kunhan aattelen, miten olen jäänyt elämään tämmöistä elämää ja viimein

joutunut tänkaltaiseen seuraan." Ja hän alkoi pyyhkiä silmännurkkiaan

likaisella trasulla.

"Jassoo, kuuleppas vain perhanaa! Eikö tämä seura mukamas herralle

kelpais?" sanoi kaljupää hyvin pistettynä ja harmissaan.

"Ooh, kyllä se mulle kelpaa; s'on semmonen kuin tämmönen kurja s

-- na ansaitsee, siliä kukapa on minut viskannut näin syvälle alas

yhteiskunnan huipulta? _Minä_ itse olen sen tehnyt. Enhän minä _teitä_

moiti, hyvät herrat -- kaukana siitä. En moiti ketään. Olen ansainnut

osani. Pankoon parastaan tuo kylmä maailma; yhden minä kuitenkin tiedän

-- onhan hiljainen hauta jossain varattuna mullekkin. Pitäköön maailma

kurjaa peliään kanssani niinkuin aina ennenkin oli pitänyt -- riistäen

multa ystävät, rikkauteni, kaikkityyni -- tehköön suunnattomassa

kateudessaan tehtävänsä yhä edelleen, tehköön vain. Kerran olen

sittenkin makaava rauhan majassa ja unohtava kaikki vastukset, ja

murtunut sydän parkani nukkuu sikeästi elämän metkuista." Ja hän hiveli

yhä kiivaammin silmännurkkiaan.

"Menköön hiiteen tuo murtunut sydän parkanne ja elämänne metkut!" sanoi

kaljupää; "mitä pirua _meillä_ on tekemistä herran murtuneen sydämen

kanssa? Oommeko me sitä rusikoinneet?"

"Ei, ei, kyllähän minä sen tien. Enhän minä teitä syytäkkään, hyvät

herrat. Minä itse olen syössyt itseni alas korkeasta asemastani, minä

itse, sanonhan sen. Ja s'on oikein, että nyt saan kärsiä -- aivan

oikein -- enhän valita, en."

"Syössyt alas -- mistä? jos saan luvan kysyä. Mistä hiton asemasta?

tekö?"

"Voi, voi, te ette minua uskois; maailma ei koskaan usko -- -- annetaan

olla -- -- annetaan olla -- -- ei se haittaa. Minun syntymäni salaisuus

-- --"

"Syntymänne salaisuus? Mitä tarkotatte?"

"Hyvät herrat", sanoi nuori mies, hyvin juhlallisesti, "minä ilmoitan

sen teille, sillä minä tunnen rinnassani, että voin teihin luottaa.

Kuulkaa siis -- oikeimmiten minä olen herttua!"

Jimin silmät oikein pullistuivat hänen päässään ja luulempa vähin

minunkin. Kaljupää sanoi: "No, johan nyt!"

"Juu, juu. Minun isoisäni, jok'oli Bridgewaterin herttuan vanhin poika,

pakeni tähän maanosaan viime vuosisadan loppupuolella, saadaksensa

hengittää vapauden ihanaa ilmaa, meni täällä naimisiin ja kuoli,

jättäen jälkeensä pienen pojan; ja hänen oma isänsä kuoli samaan

aikaan. Herttua vainajan toinen poika sieppasi heti korkeat arvonimet

ja maatilat - välittämättä mitään isättömästä poika raukasta, joka oli

se oikea herttua. Minä, hyvät herrat, olen tämän lapsen jälkeläinen

suoraan alenevassa polvessa -- minä olen oikea Bridgewaterin herttua;

ja täällä minä olen nyt, hyljättynä, syöstynä korkeasta säädystäni

lokaan, sydämettömäin ihmisten ajamana maantielle kuin kulkukoira, koko

tuon kylmän maailman halveksimana; täällä olen repaleissa, uupuneena,

murtuneena ja sotkettuna yhteyteen varkaiden ja rosvojen kanssa

kurjalle plankkulautalle!"

Jimin kävi häntä kovasti sääli, ja niinpä minunkin. Me koettiin häntä

lohduttaa, mutta hän sanoi, ett'ei siit' ollut mitään hyötyä mukamas;

mikäpä häntä lohduttais; ainoa lohdutus olis, sanoi hän, että hänen

syntyoikeutensa tulis tunnustetuksi, muusta hän tuskin enää mukamas

välittäiskään. No, siihenhän me kernaasti suostuttiin, kunhan vain

tiettäis, miten meidän tulis menetellä semmoisessa pykälässä. Hän

sanoi, että meidän vain tulis kumartaa, kun me puhuteltais häntä, ja

sanoa: "Teidän Armonne" tai "Teidän Ylhäisyytenne", eikä hän paheksuis

mukamas, vaikka me kursailematta sanottais ainoastaan Bridgewater,

joka sana mukamas oli arvonimi eikä mikään tavallinen halpa nimi kuin

muut nimet; ja yhden meistä tulis aina passata häntä syödessä ja

ylimalkain toimitella hälle kaikellaisia pikku asioita.

No, sehän ei ollut niin vaikeata, ja me suostuttiin siihenkin.

Syödessämme päivällistä seisoi Jim hänen takanaan passaamassa ja sanoi:

"Suvaitteeko Teirän Ylyhäisyytenne vähän tätä, tai kukaties vähän

tätä?" ja niin poispäin, ja herttua näytti niin tytyväiseltä.

Mutta vanha kaljupää kävi hetki hetkeltä yhä ykstotisemmaksi eikä

saanut suustaan kuin sanan silloin, toisen tällöin, ja jo näytti siltä

kuin hän ei olis oikein tykännyt tuosta herttuan hännystämisestä. Hällä

näkyi olevan jotain mielessä. Ja myöhemmin iltapäivällä hän sanoi:

"Kuulkaas nyt, Bilgewater, minun käy Teitä, saakeli soikoon, kovasti

sääli; mutt' ette Te ole ainoa maailmassa, jok'on joutunut rappiolle

tuolla tavoin."

"Vai ei?"

"Eipä niinkään. Te ette ikinä ole ainoa, joka vääryyden kautta on

luikunut alas lokaan korkealta paikalta."

"Hoo?"

"Ei, ei, te ette ole ainoa, jonka synnyssä piilee salaisuus." Ja

jumaliste, tuo vanha rontti rupes poraamaan.

"Mitä hiivattia! Mitä herra meinaa?"

"Bilgewater,[7] voinko minä luottaa Teihin?" sanoi ukko rahjus, rääkyen

yhä.

"Kuolemaan asti!" vastasi toinen, tarttuen kaljupään käteen ja

puistellen sitä. "Ilmaiskaa syntymänne synkkä salaisuus! Puhu, vanhus!"

"Bilgewater, minä olen Doffin[8] vainaja."

Arvaattehan, kuinka Jim ja minä pinnistettiin silmämme. Mutta herttua

sanoi:

"Vainaja? Mitä hiittä? Mikä vainaja Te ootte?"

"Mikäkö?! Joo, hyvä ystävä, s'on taivaan selvä totuus -- silmänne eessä

on tällä hetkellä se hukkunut Doffin raukka, Lutovikki seitsemästoista,

Lutovikki kuudennentoista ja Maaria Antonettin onneton poika."

"Te! Teidän ijällänne! Te kai tarkotatte että T'ootte se kuulusa Kaarlo

Suuri vainaja; T'ootte siis ainakin kuuden seitsemän sadan vuoden

vanha."

"Surut ja murheet ovat sen tehneet, Bilgewater; surut ja murheet ovat

tehneet tämän pään paljaaksi ja tämän parran pleikiksi ennen aikaansa.

Niin, hyvät herrat, tässä seisoo eessänne sinisessä paidassa ja

kurjuudessa, maailman mierolaisena, maanpakolaisena, maahan tallattuna

kovia kokenut Franskanmaan kuningas."

No, hän porasi nyyhkytti niin surkeasti, että Jim ja minä ei tietty

mitä me tehtäis; niin kävi meidän häntä surku, ja niin me toiselta

puolen myös ylpeiltiin, kun semmoinen mies oli tullut meille. Ja niinpä

me koettiin _häntäkin_ lohduttaa, niinkuin vastikään oltiin lohdutettu

herttuaa. Mutta hän sanoi, että s'oli turhaa; kuolema ja haudan rauha

vain oli hälle lohtuna mukamas; kuitenkin, sanoi hän, saattoi se hälle

hetkeksi vähän iloa ja lievitystä, jos ihmiset kohtelit häntä hänen

"synty-oikeutensa" mukaan ja lankesit polvilleen häntä puhutellessaan,

ja jos häntä aina kutsuttais "Teidän Majesteetiksenne" ja aina kaikkein

ensiksi passattais _häntä_ pöydässä, ja jos ei kukaan koskaan istuis

hänen ollessaan läsnä, ennenkun hän antais luvan. No, Jim ja minä

ruvettiin häntä heti majesteetailemaan minkä jaksettiin, ja me tehtiin

kaikki nuo temput ja seisottiin suorassa kuin aidanseipäät kunnes

hän salli meidän istua. Se näkyi tekevän hälle hyvää; hän tuli heti

paremmalle tuulelle ja voi paksummasti. Mutta herttua rupes näyttämään

ikääskuin vähän happamalta ja nyrpisti nenäänsä meidän tehdessämme

noita temppuja, vaikka kuningas oli hyvin siivo ja ystävällinen

häntä kohtaan ja sanoi, että herttuan isoisän isä ja kaikki ne muut

Bilgewaterin herttuat olit olleet suuressa suosiossa _hänen_ isänsä

luona ja saaneet olla ja oleskella siellä komeassa hovilinnassa kuin

omassa kodissaan. Mutta herttua näkyi vain nenästyvän vielä enemmän, ja

hänen silmänsä mulkoilivat pahasti, kunnes viimein kuningas sanoi:

"Kuulkaahan, Bilgewater, me tullaan luultavasti vielä kauvankin

venymään yhdessä tämän siunatun lautan päällä; mitä hyötyä siis on

siitä, ett' aina seisottais vastakkain kuin juropäiset härät. Sehän

vain pilaa kaikki asiamme. Eihän hiidessä s'oo minun syyni, ett'en

minä syntynyt herttuana, eikä se liioin oo Teidän syynne, ett'ette

Te syntynyt kuninkaana -- mitä meillä siis on nurisemista? Ainahan

se menee, he hei! Käpälästä kärsään -- s'on minun sananlaskuni. Mikä

meillä täällä on hätänä? Kylliks syömistä ja vähä tekemistä, siinä

kaikki. Kas niin, tassu tänne, herttua poikaseni, ollaan ystävykset."

Herttua tarttui kaljupään käteen, ja Jim ja minä iloittiin oikein

kovasti sitä nähdessämme. Sillä ei mikään ole niin ikävää kuin se, kun

katsotaan karsaasti toiseensa plankkulautalla; siellä täytyy pakostakin

kaikkein tyytyä elämäänsä ja olla ystävykset, muuten menis kaikki

hiiteen.

Omasta puolestani tulin minä pian kyllä äkkäämään, että nuo molemmat

valehtelijat olit yhtä vähän herttuaita kuin kuninkaita, vaan suoraan

sanottu tavallisia veijareita ja pettureita. Mutta min'en ollut

millänikään, vaan pidin suuni kiinni ja annoin heidän olla; s'on aina

paras; silloin ei joudu riitaan ja solkkauksiin eikä saa mitään harmia.

Koska he nyt tahtoivat, että meidän piti haukkua heitä kuninkaiksi

ja herttuoiksi, niin olkoon menneeksi! kernaasti minun puolestani!

tuumasin mä, jos niin vähällä saadaan kotirauhaa. Ei olis maksanut

vaivaa puhua asiasta Jimille; sen tähden pidinkin suuni. Jos jolloinkin

olen mitään oppinut isä ukolta, niin on se se, että paras keino tulla

toimeen mokomain ihmisten kanssa on, kun antaa heidän hääliä oman

mielensä mukaan.

Kahdeskymmenes luku.

Nuo molemmat kanaljat tiedustelit meiltä jos jotakin; tahtoivat tietää,

minkä tähden me tuolla viisin peitettiin lauttamme ja kulettiin öisin

ja rastattiin päivin -- oliko kenties Jim karkuneekeri? Minä sanoin:

"Johan nyt. Lähtiskö karkuneekeri _etelään_?"

No, eihän; sen hekin myönsivät. Mutta pitihän minun jollakin kurin

selittää seikat; senpä tähden sanoin:

"Meillä oli koti Pike County'ssa, Missourissa, josta minä olen

syntysin, mutta he kuolivat kaikki, pait isä ja minä ja pieni veljeni

Ike. Silloin arveli isä paraaksi että me kaikki lähdettäis Ben sedän

luo, jolla on pieni palstatila joen rannalla, noin viiskymmentä virstaa

Orleansin alapuolella. Isä oli köyhemmällä puolella, ja velkojakin

hällä oli, niin että kun kaikki oli maksettu, meille ei jäänyt muuta

kuin kuustoista dollaria ja neekerimme, tuo Jim tuossa. Se tietysti ei

piisannut meille höyrylaivapiletteihin kahden tuhannen virstan matkaa

varten, vaikka me vain oltais kulettu kannella. No, mutta kun jokivesi

nousi, sai isä kaikeks onneksi kynsiinsä tämän lautan, joka tuli ajaen

alaspäin; ja me tuumattiin että me sillä päästäis Orleansiin. Mutta

isän onni petti pian. Eräänä yönä törmäsi, näettekös, muuan höyrylaiva

lautannurkkaan, ja me kaikki jouduttiin laivan rattaiden alle; Jim

ja minä päästiin kuitenkin ylös, mutta isä oli päissään sin' yönä ja

Ike oli ainoastaan neljän vuoden vanha, ja he hukkuivat molemmat.

No, muutamina päivinä sen jälkeen oli meillä sitten sen seitsemän

solkkausta, sillä ihmisiä tuli alinomaan soutaen lautallemme, ja he

tahtoivat viedä multa Jimin väittäen häntä karkuneekeriksi. Senpä

tähden päätettiin me matkustella yksistään öisin ja levätä piilosa

päivin; ja nyt saadaankin me heiltä rauhaa."

Herttua sanoi:

"Jättäkää se asia mulle; minä kyllä keksin jonkun juonen, niin että

voidaan matkustaa päivinkin, jos lystää. Kunhan nyt vähä saan tuumata

asiaa -- kyllä siitä seikasta selvitään. Mutta tänä pänä ei vielä

huolita pitää mitään kiirettä; tuo kaupunki tuolla, nähkääs -- ei

huolita sivuuttaa sitä päivän aikana; se kenties ei olis meille

terveellistä, hyvät herrat."

Yön puoleen näytti siltä, kuin tulis sade: taivaalla salamoitsi jo,

ja puiden lehdet rupesit väräjämään -- rajuilma oli kenties tulossa.

Herttua ja kuningas alkoivat tarkastella mökkiämme, saadakseen

mukavat makuusijat itselleen. No, minun vuoteeni oli ruisoljista ja

siis parempi kuin Jimin, jok'oli sattunut saamaan ohraoljet, joissa

aina on paljo akanoita, ja nämä pistävät pahanpäiväisesti, jota

paitse näiden seutujen ohraoljet kahisee niin riivatusta, kuin makais

kuivissa haavanlehdissä, niinett'ei tahdo saada unta. Herttua aikoi nyt

ottaa minun makuusijani, mutta kuningas rupesi vetomaan korkeampaan

arvoonsa ja sanoi vaativansa ruisolkivuoteen; herttualle kyllä kelpais

ohraoljetkin mukamas.

Jim ja minä pelättiin jo, että nyt nousis aika aatelis-meteli heidän

välillään tästä olki-asiasta, mutta kaikeksi onneksi sanoi herttua

huoahtaen raskaasti:

"No niin, minun kohtaloni on, että minut alinomaa tallaa lokaan sorron

rautainen kantapää. Kova onni on murtanut sieluni, joka kerran oli niin

voimakas. Minä alistun, s'on kohtaloni. Olen yksinäni maailmassa --

antakaa minun kärsiä; minä sen kestän."

Me lähdettiin matkaan täyden pimeän tultua. Kuningas sanoi että

meidän pitäis seilata pitkin keskimmäistä virranjuovaa eikä sytyttää

lyhtyämme ennenkun oltais hyvän matkaa kaupungin alapuolella. No,

hetken päästä tuli näkyviin pieni ryhmä valopilkkuja -- s'oli kaupunki,

nähkääs -- ja me luistettiin ohi noin virstan päässä siitä. Tultuamme

noin puolitoista virstaa siitä alaspäin, sytytimme lyhtymme; ja noin

kymmenen aikaan alkoi sataa ja tuulla ja jyristä ja salamoida taivaan

täydeltä. Ja kuningas sanoi, että me molemmat saatais olla vahtina

kunnes raju-ilma lakkais; ja sen sanottuaan pujahti hän ja herttua

mökkiin, ja he venyivät pian vuoteillaan. Mulla oli vahti kello

kahteentoista asti; mutta min'en olis saattanut nukkua, vaikk' olisin

saanutkin ja mull' olis ollut makuusija, sillä niin pulskaa ukkosilmaa

ei näe ihminen joka päivä; sitä kelpas todellakin katsella. Voi pyhä

Paavali, kuinka myrsky ulvoi ja elämöitsi! Ja melkein joka sekunti

leimahti salama ja valaisi meille aaltojen valkoiset harjat kauvas

poispäin, ja saaret ja rannat näyttivät tomupilviltä sateessa, ja puut

huiskuttelit oksiaan kuin tuulimyllyt myrskyssä; sitten repäisi yhdellä

kertaa -- _kuakk!_ -- ja sitten romisi ja tömisi kuin tuhannesta

tykistä pitkin taivasta -- bum! bum! bumbeli -- um - bum-bum-bum-bum!

-- kauvan aikaa -- ja sitten taas uusi repäys -- _krrratsch!_ -- ja

uudet pompampelit maailman toisesta päästä toiseen. Aallot vyöryivät

niin voimakkaina, että toisinaan olivat huuhtoa minut alas lautalta,

mutta minä en siitä välittänyt, sillä mull'ei juur ollut vaatteita

päälläni sanottavasti. Karia ja muuta semmoista ei meidän tarvinnut

pelätä, sillä alinomainen salamoiminen auttoi meitä näkemään ja

välttämään kaikki vaarat ja vastukset yhtä hyvin kuin keskellä päivää.

Mulla oli keski-yön vahti, kuten sanoin, mutta, miten olikaan, rupesi

mun siinä viimein tulemaan hyvin uni, niin että Jim sanoi kyllä nyt

pitävänsä vahtia pari tuntia poispäin; hän oli aina hyvin siivo ja

auttavainen senkaltaisissa. Minä sukelsin suojukseen, mutta kuningas

ja herttua olivat venyneet niin väljälle siellä ja viskanneet koipensa

joka taholle, että minä en saanut mitään sijaa. No, mikäs muu

neuvoksi, kuin että panin pitkälleni mökin ulkopuolelle -- sateesta en

välittänyt, koska kovasti oli lämmin ja aallot olivat paljon asettuneet

äskeisestä. Mutta tuossa kahden aikana alkoi tuulla taas yhtäkaikki,

ja Jim aikoi herättää minut, mutta hän muutti mieltä ja antoi mun

maata, arvellen ett'ei aallot olis kylliksi korkeat lakastakseen minua

lautalta. Hän oli kuitenkin erehtynyt, sillä hetken päästä tuli vyöryvä

aalto ja pyyhkäisi minut päistikkaa jokeen. Jim nauroi haljetakseen.

Siltä mieheltä piisas naurua melkein loppumattomiin; en ole koskaan

nähnyt mokomaa neekeriä.

Minä menin vahtiin, ja Jim pani maata. Aamupuoleen taukosi tuuli

ja ilma kävi kauniiksi. Heti kun näin valoa muutamasta tuvasta

rannalla, herätin Jimin, ja me mentiin maihin ja pistettiin lauttamme

piilosatamaan päiväksi.

Aamiaisen jälkeen otti kuningas framille vanhan rasvaisen korttipakan

ja pelasi viiden pennin knakkia herttuan kanssa hetken aikaa.

Väsyttyään siihen, rupesit he harkitsemaan "toimitus-ohjelmaa",

kuten herttua niin hienosti sitä kutsui. Hän alkoi koperoida

matkalaukussaan ja onki sieltä kainaloonsa koko joukon präntättyjä

kuulutuksia ja rupesi niitä lukemaan ääneensä. Yhdessä seisoi, että "se

maailman-mainio tohtori Armand de Montalban, Pariisin kaupungista",

tulis "pitämään esitelmän spiritistisestä tieteestä" jossakin paikassa

ja jonakin aikana, jota ei mainittu, sisäänpääsymaksu kymmenen centtiä,

"sekä, jos niin pyydetään, pitämään tarjolla uskovalle yleisölle

pilettejä henkimaailmaan viidestäkolmatta centistä kappale." Ja herttua

sanoi, että tuo Montalban oli hän itse. Toisessa kuulutuksessa hän oli

mukamas "maailmankuulusa murhenäyttelijä ja Shakespearen tulkitsija

Garrick[9] nuorempi Drury Lane teaterista Lontoossa." Toisissa

kuulutuksissa taasen hällä oli toiset nimet ja kerrottiin mitä kaikkia

ihmeitä hän oli tehnyt, miten hän oli "katsonut kaivoja" ja löytänyt

kultakaivoksia "noitasauvalla", parantanut "pantuja tauteja" ja niin

poispäin. Viimein hän sanoi:

"Mutta lempi-runottareni liikkuu yhtäkaikki näytelmätaiteen ylevällä

alalla. Kuulkas, ootteko Te koskaan esiintynyt näyttämöllä, herra

majesteetti?"

"En, en ole", sanoo kuningas.

"Silloin saatte sen tehdä, saakeli soikoon, ennenkun ootte kolme päivää

vanhempi, Teidän kaatunut Juhlallisuutenne. Ensi kaupunki-pahasessa,

johon tullaan, hyyräämme totta jumaliste raastuvan salin ja näytämme

miekkailu-kohtauksen Richard kolmannesta ja palkonki-kohtauksen

Romeosta ja Juliasta. Mitäs siihen sanot, herra rappio-kuningas?"

"Annetaan mennä. Minä suostun kaikkeen, josta heruu rahaa, Bilgewater;

mutta minä totta puhuen en ole suuresti perehtynyt tuommosiin

teaterihommiin enkä juur ole paljon nähnytkään siltä alalta. Minä

tietysti viel' olin tuskin muuta kuin pieni paitaressu, kun pappa niitä

ennen puuhaili siellä kotona hovissa. Luulekko että minä voin sit'

oppia?"

"Se menee kuin voideltu, sinä kunnon vanha kuninkaan alku."

"No, hyvä. Minä oikein ikävöin jotain uutta. Ryhdytään juoneen vaikka

heti."

No, herttua heti paikalla kertomaan hälle, mikä värkki Romeo oli ja

mikä Julia oli, ja kaikista heidän metkuistaan; ja sitten hän sanoi,

että hän ruukkasi olla Romeona, niin että kuningas sais olla Juliana.

"Mutta kuules nyt, herttua", sanoo siihen kuningas, "jos Julia oli

tuommonen nuori tyttö hattara, niin minä pelkään, ett'ei hänelle oikein

sovi tämä paljas päälakeni ja valkonen partani."

"Ole huoleti -- nämä pikku-kaupungin poroporvarit eivät ymmärrä siitä

rahtuakaan. Ja sitä paitse, niin tulethan tietysti olemaan puvussa,

ja se kääntää heidän silmänsä aivan nurin. Julia istuu palkongilla

ihastellen kuuvaloa ennen maata-menoaan, ja hän on puettuna tärkättyyn

valkoseen alushameeseen ja rynkättyyn yömyssyyn. Täss' on mulla puvut

noihin rooleihin."

Hän haalasi framille laukustaan pari kolme kummallista nuttua

kartiinivaatteesta ja sanoi, että n'oli Richard kolmannen ja sen toisen

junkkarin asepuvut, ja sitten veti hän siitä vielä pitkän valkosen

yöpaidan ja varsin fiinin rynkätyn yömyssyn. Nyt tyyntyi kuningas ja

näytti iloiselta; ja herttua otti kirjansa ja rupes lukemaan noita

rooleja hirveän komealla tavalla, huiskuttaen käsivarsillaan ja polkien

maata ja viskellen päätään ja korskuen kuin hevonen, näyttääkseen

miten näitä rooleja piti ihmisille kuvata. Sitten hän antoi kirjan

kuninkaalle sanoen, että hänen heti piti ruveta oppimaan rooliansa.

Siell' oli pikkanen kujakauppala, noin neljä virstaa alempana,

poukamassa; ja puolisen jälkeen sanoi herttua nyt keksineensä keinon,

miten voitais matkustaa päivälläkin ilman mitään vaaraa Jimin puolesta;

ja hän lupas mennä sinne hankkimaan mitä tarvittais. Kuningas sanoi

menevänsä mukaan, katsoakseen eikö sieltä lähtis hällekkin jotain

tienestiä. Ja koska kaffimme oli lopussa, meinasi Jim, että minäkin

voisin mennä heidän kanssaan ja ostaa vähäsen.

Tultuamme perille, ei näkynyt siellä mitään ihmisiä liikkeellä; kadut

oli typö tyhjinä, kaikki kuollutta ja hiljaa kuin sunnuntaina. Viimein

näimme me sairaan neekerin, joka hautoi itseään päivänpaisteessa

muutamalla takapihalla, ja hän sanoi, että kaikki ihmiset, jotk'eivät

olleet liian nuoria tai liian kipeitä tai liian vanhoja, olivat

lähteneet muutamaan raamatunselitykseen, jota pidettiin kolmisen

virstaa poispäin metsässä. Kuningas kysyi tietä sinne ja sanoi

aikovansa koittaa, eikö siell'olis hälle jotain tekemistä, ja minä

saisin tulla mukaan, jos mua halutti.

Herttua puolestaan sanoi vain hakevansa jotain kirjapainoa. Ja jo

löysimmekin semmoisen; s'oli muutaman nikkariverstaan yläpuolella

-- nikkarit ja latojat ja painajat olit kaikki menneet tuonne

kokoukseen, jättäen ovet seppo selälleen. Siell' oli kovin roskaista

ja huiskinhaiskista, seinät täynnä mustepilkkuja ja kaikellaisia

kuulutuksia, joiss' oli karanneiden neekerien ja hevosten kuvia, ja

muuta romua. Herttua riisui takin päältään ja sanoi: "hyvä, nyt _mulla_

on mitä tarvitsen." Ja sitten lähdettiin kuningas ja minä patikoimaan

raamatunselitykseen.

Meiltä meni noin puoli tuntia sinne, ja hiki valui virtana pitkin

nahkaamme, sillä olipa hirveän kuuma päivä. Siell' oli ainakin tuhat

ihmistä ko'olla, koko seutukunnasta -- viidenkolmatta virstan päästä.

Metsä oli täynnä kärryjä ja hevosia liekassa melkein joka puusta;

huiskuttivat häntäänsä kiivaasti, pitääkseen kärpäsiä kurissa. Siell'

oli puiden välissä koko joukko avonaisia vajoja, joiden kattona oli

havuoksat, ja niissä myytiin limonaatia ja piparkakkuja ja arpuuseja ja

maistähkiä ja muuta senkaltaista.

Saarnat pidettiin samallaisten katosten alla; nämä olit vain isommat ja

täynnä ihmisiä. Penkit oli tehty kahtia halaistuista hirsistä, joiden

pyöreään parkkipuoleen oli porattu reiät seipäistä tehtyjä jalkoja

varten; mitään selkänojaa niissä tietysti ei ollut. Saarnamies seisoi

korkealla lavalla vajan toisessa päässä. Naisilla oli päässä rookat,

ja muutamat heistä oli puettuna kotikutoisiin puolivilla-leninkeihin,

toiset pumpulivaatteisiin ja jotkut nuoremmat kattuunihameisiin. Osa

nuoria miehiä oli avojaloin, ja muutamilla lapsilla ei ollut muuta

yllään kuin hurstipaita. Muutamat vanhemmat vaimot tikkasi sukkia, ja

muutamat nuoret tytöt ja pojat kokivat kyllä panna suunsa kirkkosuuksi,

mutt' iskivät kuitenkin alinomaa silmää toinen toisellen, muhahdellen

makeasti salassa.

Ensi vajassa, johon me tultiin, kuningas ja minä, oli pappi juuri

alkanut lukea virttä. Hän luki ääneensä kaks riviä erältään, ja sitten

he kaikki veisaamaan sitä samaa; s'oli oikein juhlallista kuulla, kun

heit' oli niin paljo ja kaikki veisasit niin kovaa kuin jaksoivat;

sitten hän taas luki kaks riviä heille laulettavaksi -- ja niin

poispäin. Väki ikääskuin heräsi yhä enemmän ja lauloi yhä kovempaa; ja

lopulta alkoi toiset ähkyä ja voihkaa, toiset huutaa ja ulvoa ilosta.

Sitten alkoi pappi saarnata, ja se ei ollut mitään leikintekoa, sen

mä sanon; hän karkasi lavan toisesta päästä toiseen, eestakasin kuin

hätääntynyt hevonen, ja sitten hän kallistui eteenpäin lavan aidan yli

-- alinomaa huitoen käsivarsillaan ja huiskutellen koko ruumistaan

ja ampuen ulos joka sanansa että paukkui; ja aina tavantakaa nosteli

hän raamattuansa ravistellen sitä vihaisesti ja huusi: "Tämä on

vaskikäärme erämaassa! Katsokaa sitä, te viheliäiset, ja eläkää!" Ja

väkijoukko huusi: "Kunniaa! kunniaa! -- A-aa-men!" Ja niin hän jauhoi

jauhamistaan, ja väki ähkyi ja puhkui ja itki voimainsa takaa ja huusi

aamentansa, -- tällä viisin:

"Oi, tulkaa murheellisten penkille! tulkaa te synninorjat! (_aamen!_)

tulkaa, te sairaat ja kärsiväiset! (_aamen!_) tulkaa, te rammat ja

raajarikot ja sokeat! (_aamen!_) tulkaa, te köyhät ja tarvitsevaiset,

jotk' ootte vajonneet kurjuuteen ja häpeään! (_aa-aa-men!_) tulkaa, te

saastaiset, uupuneet ja synnillä raskautetut! -- tulkaa murtuneella

hengellä! tulkaa särkyneellä sydämmellä! tulkaa repaleissanne ja

synnissänne ja liassanne! elämän vesi, joka puhdistaa synnistä, on

vapaa kaikille, taivaan portti on avoinna ja seisoo seppo selällään --

oi, astukaa sisään ja ottakaa vastaan rauha sieluillenne!" (_aa-aa-men!

kunniaa! Kunniaa! halleluijaa!_)

Ja niin poispäin. Viimein ei enää voinut ollenkaan kuulla mitä pappi

sanoi, kun he huusit ja parkuivat niin hirveästi. Toinen toisensa

perästä joukosta nousi ylös ja tunkeutui kynsin hampain murheellisten

penkille, kyynelten tulviessa pitkin poskiaan; ja kun kaikki

murheelliset olit tulleet etummaisille penkeille ja sulloutuneet siinä

yhteen läjään, niin he kaikki laulamaan ja ulvomaan ja viskautumaan

alas nurmelle kuin hullut.

No, mitäs ollakkaan! Kuningas porhalsi sinne myöskin ja rupes heti

huutamaan tuikeammin kuin kukaan muu; ja yhtäkkiä karkasi hän ylös

lavalle, ja pappi pyysi hänen lausua pari sanaa seurakunnalle, ja hän

oli heti valmis. Hän sanoi olevansa merirosvo -- oli ollut merirosvo jo

kolmekymmentä vuotta Intian valtamerellä mukamas, ja hänen joukkonsa

oli melkosesti vähentynyt viime keväänä eräässä tappelussa, ja siksi

oli hän tullut kotiin värvätäkseen lisää väkeä, sanoi hän; mutta hän

kiitti nyt Jumalaa mukamas, koska hältä viime yönä oli varastettu

kaikki rahat, niin että hänen vastikään oli täytynyt mennä maihin

höyrylaivasta, jossa hän oli matkustanut mukamas, ja tulla tänne ilman

penniäkään taskussaan; ja s'oli siunatuin hetki koko hänen elämässään,

sanoi hän, koska hänestä tässä kokouksessa oli tullut ihka uusi

ihminen mukamas ja hän nyt oli onnellinen ens kertaa eläissään; ja

niin köyhä kuin olikin, niin oli hän päättänyt heti paikalla lähteä

matkaan takasin Intian Valtamerelle, jossa hän aikoi käyttää loput

elämästään kääntääkseen ne muut merirosvot parannuksen tielle; ja

tähän toimeen hän kykenis paremmin kuin kukaan muu mukamas, koska hän

tietysti hyvin tunsi kaikki merirosvot sillä merellä; ja vaikka hältä

menis kauvan aikaa päästäkseen sinne, ilman rahatta kun oli tykkänään,

niin hän kuitenki kerran tulis perille, ja joka kerta kuin hän sitten

kääntäisi jonkun rosvon, sanois hän: "Älä kiitä minua, älä lue sitä

minulle ansioksi, vaan kiitä rakkaita veljiä ja sisaria Pokevillen

raamatunselityksessä, noita ihmiskunnan ystäviä ja hyväntekijöitä, ja

kiitä erittäinkin sitä rakasta sielunpaimenta siellä, tuota parasta

ystävää, mitä koskaan millään merirosvolla on ollut!"

Ja siinä hän sitten puhkes itkemään ulvomaan, ja koko seurakunta

teki samoin. Samassa huusi sieltä joku: "kerätään hälle matkarahaa,

kerätään, hyvät veljet ja sisaret!" No, puoli tusinaa heistä ryntäs

heti ylös sitä tekemään, mutta sitten taas joku huusi: "Antaa hänen

itse kiertää hatulla!" Sitä samaa sanoi pappikin ja kaikki muut.

No, kuningas hän kiertämään joukossa, vanha hattunsa kourassa; ja

hän pyyhki silmännurkkiaan ja siunasi näitä ihmisiä ja ylisti heitä

ja kiitti heitä siitä kun olivat hyviä noille köyhille merirosvoille

siellä kaukana merellä; ja aina tavantakaa nousi paikaltaan joku kaunis

tyttö, kyyneleet valuen pitkin poskiaan, ja astui hänen luokseen ja

pyysi saada suudella häntä muistoksi, ja kernaasti hän suostui, ja

muutamia heistä suuteli hän viis kuus kertaa yhteen mittaan -- ja häntä

pyydettiin jäämään heidän luokseen viikkokaudeksi, ja jokainen kutsui

häntä asumaan heidän kodeissansa sanoen, että pitäisit sitä suurena

kunniana; mutta hän sanoi, että kun tämä oli viimeinen kokouspäivä,

niin hänestä ei enää olis mitään hyötyä täällä; ja sitä paitse hän ei

saanut mitään rauhaa mukamas, ennenkun oli lähtenyt matkaan Intian

merelle kääntämään merirosvoja.

Kun me tultiin takasin lautalle ja hän laski rahat, saatiin me nähdä,

että kolehti oli tuottanut koko kaheksankymmentäseitsemän dollaria ja

seitsemänkymmentäviis centtiä. Sen ohessa oli herra majesteetti tuonut

mukanaan kolmenkannun-lekkerin viinaa, jonka hän löysi eräiden kärryjen

alta kotimatkallamme metsän läpi. Hän sanoikin, että se päivä oli paras

mitä hällä vielä tähän asti oli ollut lähetysammatin alalla; ja s'oli

selvää, meinasi hän, että pakanat eivät vedä vertoja merirosvoille, kun

tahdotaan lähetysystäviä hellittämään kukkaronnauhojaan.

Herttua puolestaan tykkäsi tehneensä hyvän affäärin, mutta nähdessään

mikä saalis kuninkaalla oli muassaan, näkyi hän vähän nolostuvan. Hän

oli siellä kirjapainossa, kaikkein ollessa poissa, latonut ja painanut

talonpojille, joita siell' oli käynyt, pari kuulutusta varastetuista

hevosista ja ottanut heiltä vastaan maksun, neljä dollaria. Sen ohessa

oli hän ottanut vastaan ilmotuksia kymmenen dollarin, arvosta, jotka

oli painettavat sanomalehteen ja joiden hinnan hän alensi neljään

dollariin, jos he maksaisivat heti etukäteen -- ja he maksoivat. Lehden

tilaushinta oli kaks dollaria vuodelta, mutta hän otti vastaan kolme

tilausta ja laski hinnan puoleen dollariin kultakin sillä ehdolla,

että he maksaisit heti etukäteen; he tahtoivat maksaa perunoilla ja

nauriilla, kuten tavallista, mutta hän sanoi, että hän vastikään oli

vastaanottanut liikkeen ja laskenut hinnat niin alhaalle kuin suinkin

mahdollista ja sentähden tahtoi ja tarvitsi selvää rahaa kassaansa.

Viimein hän latoi pienen runo-pätkän, jonka hän itse oli keksinyt aivan

omasta päästään -- koko kolme värssyä -- hyvin suloista ja surullista

kaikki tyyni -- ne alkoivat näin: "jaa, murjo, kylmä maailma, tään

rinnan riutuneen" -- ja hän jätti runon aivan valmiiksi ladottuna

sanomalehteä varten eikä ottanut mitään vaivastaan. No, kaikkiaan oli

hän niittänyt yheksän ja puoli dollaria, ja hän meinasi, että ne myös

olit rehellisesti ansaittua rahaa.

Sitten näytti hän meille toisen pikku kapineen, jonka hän myös oli

painanut -- ottamatta siitä mitään maksua, se kun nyt oli meitä varten.

S'oli tuommonen tavallinen kuulutus, jossa ensiksi oli karanneen

neekerin kuva, joka kantoi nyyttyä kepin päässä olallaan, ja alla

seisoi: "200 dollarin palkinto"; ja sitten tuli luettavana kertomus

Jimistä, ihan säntilleen sopiva häneen tukasta varpaaseen; ja siinä

sanottiin myös, että hän oli karannut St. Jaques'in maatilalta, joka

mukamas oli viiskymmentä virstaa eteläänpäin New Orleansista, viime

talvena ja luultavasti lähtenyt pohjoseen päin; ja se, joka ottais

hänet kiinni ja toimittais hänet takasin, sais sen palkinnon ja kaikki

kulungit sitä paitse.

"Ja nyt", sanoi herttua, "voidaan me tästä lähin matkustaa päivätkin,

jos meidän lystää. Kun näemme jonkun tulevan, sidomme vain Jimin kädet

ja jalat köydenpätkällä ja pistämme hänet mökkiin, ja sitten näytämme

tämän kuulutuksen ja sanomme, että me otimme hänet kiinni yläjoella;

ja kun me oltiin liian köyhiä matkustaaksemme höyrylaivassa, niin

saimme me tämän lautan velaksi ystäviltä ja ollaan me nyt matkalla

sinne etelään saadaksemme palkinnon. Tosin näyttäis se komeammalta, jos

Jim olis oikein käsiraudoissa ja kolisevissa kahleissa, mutta se taas

ei oikein sopis siihen juttuun, että me ollaan niin köyhiä. Ei siis

nyt mitään ylöllisyyttä, hyvät herrat, vaan tytykäämme köydenpätkään.

Sopusointu ennen kaikkea, kuten me sanotaan näyttämöllä." Me tykättiin

kaikki, että herttua oli turkkasen terävä mies, ja nyt ei enää voinut

olla mitään hätää, vaikka me kulettais päivälläkin. Ja me toivottiin

päästä niin kauvas sinä yönä, ett'ei meille tulis mitään selkkausta sen

sotkun tähden, jonka herttua oli saattanut aikaan siellä kirjapainossa

ja joka varmaankin synnyttäis koko joukon melua tuossa pienessä

kujakauppalassa -- sitten voitais me matkustaa herroiksi, miten

mielemme teki.

Me maattiin paikallamme ja oltiin hiljaa kello kymmeneen asti; mutta

silloin lähdettiin me lauttoinemme matkaan ja pyrittiin poispäin niin

hyvää vauhtia kuin päästiin; ja lyhtyä emme sytyttäneet ennenkun oltiin

kylliks kaukana kaupungin näkyvistä.

Kun Jim kello neljän aikaan aamulla herätti minut vahtiin, sanoi hän:

"Kuules, Huck, luulekko sä että me saaraan enemmän kuninkaita vieraiksi

tällä matkalla?"

"En, sitä min' en usko."

"No, s'olis hyvä se", sanoi hän. "Käyhän vielä laatuun yks tai pari,

mutta siin'on jo aivan kylliks. Tämä tässä on nyt sikapäissään, ja

herttua ei oo paljo paremmassa tilassa hänkään."

Jim kertoi myös koittaneensa saada kuningasta puhumaan vähän Franskan

kieltä, jotta hän olis saanut kuulla millaiselta se soi; mutta hänen

majesteettinsa sanoi olleensa niin kauvan tässä maassa ja kokeneensa

niin kovia, ett' oli kokonaan unohtanut lapsuutensa kielen.

Yhdeskolmatta luku.

Aurinko oli jo noussut sinä aamuna, mutta me jatkettiin kuitenkin

matkaa, huolimatta käydä maihin niinkuin ennen. Kuningas ja herttua

ryömivät ulos suojasta, ja hyvin he näyttivät ränstyneiltä; mutta

hypättyään jokeen ja uituaan pikkusen, reipastuivat he jotakuinkin.

Aamiaisen jälkeen istui kuningas lautannurkkaan ja veti saappaat

jalastaan ja kääri ylös housunsäärensä ja antoi hauskuudekseen jalkansa

roikkua joessa; sitten sytytti hän piippunsa ja rupes pänttäämään

päähänsä Romeotansa ja Juliaansa. Kun hän oli oppinut tuon roolin

joltisestikin ulkoa, rupes hän ja herttua harjottelemaan sitä yhdessä.

Herttua sai opettaa hälle moneen kertaan, miten jokainen sana oli

lausuttava, miten piti huoata ja pusertaa kättä sydämmelle, ja muita

mokomia temppuja; ja hetken päästä sanoi hän, että kuninkaalta jo rupes

sujumaan teateritoimi aika hyvin; "mutta", sanoi herttua, "ei toki

saa tuolla tavoin ulvoa: _Romeo_! -- aivan kuin lautapää härkä; Sun

täytyy lausua se lempeästi ja arasti ja suloisesti, näin -- Ro-o-o-meo!

silloin se vetelee; Juliahan on kaunis ja hentonen nuori tyttö, hänen

ei sovi mylviä kuin sonni."

No, sitten ottivat he framille pari pitkää miekkaa, jotka herttua oli

veistänyt tammenriu'uista; ja he rupesit harjottamaan miekkailemista

-- ja herttua sanoi olevansa Richard kolmas; ja s'oli oikein muhkeaa,

kun he löylyttivät toinen toistaan ja hyppivät ympäri lautalla kuin

tappelevat koirat. Mutta viimein kompastui kuningas ja putos jokeen,

ja silloin he päättivät levähtää vähän aikaa ja istuivat pakinoimaan

kaikellaisista seikkailuista ja sotkuista, joita heillä ennen aikaan

oli ollut tällä joella.

Puolipäivän jälkeen herttua sanoi:

"Kuules, Capet, meillä pitää olla oikein ensimmäisen luokan näytäntö,

niin että, nähdäkseni, täytyy saada vähän lisää ohjelmaan. Kun meitä

huudetaan esille, pitää ainakin olla jotain ekstraa, jolla me vastataan

kättentaputuksiin."

"Mitä se ekstra on?" kysyi kuningas.

"Jotain kaupan päälle. Minä luulen että minä puolestani tanssin

Ylänkömaan saapaspolskaa tai jotain semmoista; ja sinä -- sinä --

niinpä kyllä -- sinä voit lausua Hamletin monoloogin."

"Hamletin mitä laijia?"

"Hamletin monoloogin, tien mä; paras palanen koko Shakespearessä. Ooh,

s'on ihanaa, kerrassaan suurenmoista! He taputtavat aina käsiään kuin

riivatut. Mulla ei ole sitä kirjassa -- mull'on, jumala paratkoon,

ainoastaan yks nidos -- mutta minä kenties voin paikata sen kokoon

muistista. Älkääppäs hätäilkö; kunhan pasteerailen tässä hetken aikaa,

kenties sukeltaa se ylös muistini pimeästä kellarista."

Hän rupes marssimaan eestakasin lautalla, vahvasti miettien ja

tuon tuostakin rypistellen otsaansa kovasti; välistä veti hän myös

kulmakarvansa korkealle ylös; sitten paiskasi hän kämmenellään päähänsä

ja ikääskuin horjahti takaperin ja puhkui raskaasti; sitten huokasi

hän surkeasti ja sitten näytti jo siltä, kuin hän olis aikonut puheta

poraamaan. Sit' oli oikein liikuttava katsella. Yht'äkkiä sai hän

sitten tolkkua asiasta. Ja hän sanoi, että meidän nyt piti tarkasti

kuunnella. Hän asettui erinomattain juhlalliseen tällinkiin, huitoen

käsillään ilmassa; toinen jalka oli lykättynä ikääskuin pöngäksi

eteenpäin ja pää painui kallelleen taakseppäin, niin että silmät

tuijottivat taivaaseen; ja sitten hän puhuessaan alkoi huutaa ja kiljua

ja purra hammasta ja pullistaa poskiansa, niin että s'oli oikein

hirvittävää; enkä minä koskaan ole nähnyt niin muhkeaa teateripeliä.

Tällainen oli se puhe, jonka hän piti -- minä opin sen varsin pian

ulkoa samassa kuin hän pänttäsi sitä päähän kuninkaalle:

Ollako vai ei, kas sepä vasta kysymys,

Vai käydä miekkaan tuskain tulvaa vastaan,

Kun metsä Birnamin jo ryntää Duncinanin linnaan?

Ken silloin kärsis ajan ilkkua ja vitsaa?

Oi, myrkky hänest' ennen aikaa lopun tehnyt on!

Sä saita! kaikki joit, et pientä tilkkaa mulle suonut!

Täss' on mun puukkoni! Se janoo verta kunnottoman pispan

Ja ell'ei se sitä saa, niin kuolee se janohon!

No, sano tervetulleeks outo vieras Horatio.

Taivaassa ja maas' on paljon,

Jot' ei voi uneksia tietoviisaat.

O, terve, terve, toivorikas onnetar!

Min' olen isäs henki, tuomittu ajaks öisin kulkemaan

Ja päivät paastomahan valkeassa.

Ylevä Caesar kuoli, maaksi muuttui,

Ja reiän tukkeeks tuulta vastaan juuttui;

Hän, joka säikähdytti maailmaa,

Nyt talven myrskyjä saa vastustaa.

Vait, syrjään! Tuossa tulee kuningas!

Tuokaa tänne hevonen, tuokaahan hevonen!

Koko valtakuntani mä annan hevosesta!

Tää seura tässä tietää, ja kai tekin

Olette kuulleet, että raskas synkkyys

Käsittää mieltäni.

Mut sit' ei Hamlet tee, sen kieltää Hamlet.

Ken siis sen tekee? Hulluus. Sillä

Niin kurjaa kohtalot' ei kuultu konsa

Kuin Julian ja hänen Romeonsa.

Horatio, mä kuolen, tuo tuima myrkky

Salpaa hengen multa.

Lähettiläit' en enää kuulla ehdi,

Mut Fortimbras, sen ennustan, saa kruunun.

Pikarit laske pöydälle. Jos Hamlet

Ens iskulla tai toisell' oikein osaa,

Tai kolmannella kerrall' iskuun vastaa,

Niin kaikki tornin tykit laukaiskaa;

Kuningas juopi muistoks Hamletin.

Kuin katse häll' on viekkaan publikaanin!

Mä vihaan hänt', ett' on hän kristitty,

Enemmän toki siit', ett' ilmaiseks hän

Sulasta tyhmyydestä lainoja antaa,

Vähentäin sillä korkomäärän meiltä.

Kuuletteko, Shylock? Mit' on tässä?

Kuva ihanan Portian! Oi, liikkuuko sen silmät?

Signor Antonio, usein, monta kertaa

Olette haukkunut mua Rialtossa

Rahoistani ja koroistani.

Sanoitte pakanaks mua, verikoiraks

Ja sukumekolleni syljitten,

Vaan sen vuoks että omaani mä käytän.

En moista sekavimmaa ole nähnyt,

Niin hurjaa, outoa ja hajanaista,

Kuin kadulla tuon koiran Juutalaisen.

Jalompaa ylimyst' ei päällä maan.

Se mies hänt yksin kiintää maailmaan!

Hiljaa! Eikö tule tuoss' Ofeelia?

Mene -- äl' aukase ne raskaat marmorkidat,

Vaan mene luostariin! -- Mene!

No, ukko kuningas tykkäs että s'oli turkkasen kaunis puhe, eikä

aikaakaan, niin hän osas sen ulkoa alusta loppuun. Näytti siltä, kuin

hän oikein olis ollut luotuna sitä varten; ja kun hän oikein oli

päässyt vauhtiin ja ikääskuin pillastunut, rehki ja rehenteli hän sitä

saarnatessaan ja keikaili ja pöyhisteli ja potki taakseppäin kuin

korskuva hevonen. S'oli oikein komeaa.

Niin pian kuin matkallamme sopi, kävi herttua painattamassa koko joukon

kuulutuksia eli "afissejä"; ja sitten oli parina kolmena päivänä

uivalla lautallamme oikein markkinaelämää, kun he miekkailivat yhteen

mittaan ja äkseerasit noita teateritemppujaan. Eräänä aamuna, kun me jo

oltiin hyvän matkaa Arkansasin Valtion sisäpuolella, tuli näkyviimme

pikkunen kujakauppala[10] syvän lahden perukassa. Me laskettiin

lauttoinemme maihin kappaleen matkaa sen yläpuolella, muutaman pienen

joen suuhun, jok' oli niin sypressipuiden peitossa, että se melkein

oli tunnelin kaltainen; sitten astuttiin me kaikki, pait ei Jimiä,

kanootiin ja melottiin kaupunkiin urkkiaksemme, maksaisko vaivaa ruveta

antamaan näytäntöä siellä.

Me onnistuttiin sillä kertaa vallan hyvin; siell' oli näet muuan

sirkkus-seura, jonka piti esiintyä samana iltapäivänä, ja maalaiskansaa

alkoi jo tulla kylään, muutamat ratsahin, toiset kaikellaisilla

vanhoilla ränstyneillä ajopelillä. Sirkkus-ihmiset aikoivat lähteä

tiehensä illalla, niin että meille sopi hyvin näyttää taitoamme

perästäpäin, kun ihmiset viel' oli koolla. Herttua meni ja hyyräsi

raastuvan salin, ja me alettiin liisteröidä afissejämme talojen

nurkkiin. Tämmöisiä ne olit: