kyllä löytyykin."
Jonkun aikaa etsittyään huudahti ukko Stehn:
"Tule tänne, niin saat nähdä!" Ja kun Granmar tuli paikalle, jatkoi
ukko, osoittaen vuorenonkaloon: "Etkö luule, että se tuolla voi olla
piilossa?"
"Erinomainen piilopaikka, isä Stehn!" puuttui nuori aseseppä puheeseen.
"Onkalohan on mutkikas, ja jos voimme vetää veneen mutkan sisään,
niin -- --"
"Mutta", keskeytti ukko Stehn miettivän näköisenä, "jos meidän
täytyisi lähteä täältä tavallista pikemmin, niin kuinka saisimme
tarpeeksi joutuun veneen takaisin veteen?"
"Mitä tarkoitattekaan, isä Stehn?" uteli Granmar hämmästyneenä.
"Kyllähän me kahteen mieheen voitamme ukko Pellen ja Briittan."
"Voi! Sinä et näytä minua ymmärtävän."
"En ymmärräkään, se minun täytyy sanoa. Tehän puhutte arvoituksia."
"Arvoituksiako? No, entä tanskalaiset ja norjalaiset sitten? Ovatko
hekin arvoituksia?"
"Tanskalaiset ja norjalaiset?"
"Niin juuri, etkö sinä tiedä, että juuri tältä puolelta heitä
odotamme?"
Granmar löi otsaansa samalla huudahtaen:
"Suokaa anteeksi, isä Stehn, sitä en tullut ollenkaan ajatelleeksi.
Mutta", jatkoi hän jonkun aikaa ajateltuaan, "minä kyllä luulen, että
ehdimme löytää Agdan, ennenkuin vihollinen tulee. Koettakaamme vaan!
Rohkea rokan syöpi, oli isälläni aina tapana sanoa."
"Olkoon menneeksi", sanoi ukko Stehn. "Tahdonpa minäkin koettaa."
Veneen maalle vetäminen oli kovaa työtä, mutta vihdoin oli se kuitenkin
mutkikkaassa vuorenonkalossa. Kun he olivat peittäneet sen oksilla ja
lehvillä, lähtivät ukko Stehn ja nuori aseseppä etsimään ryöstettyä
tyttöä.
Retki, jolle he lähtivät, oli mitä suurimmassa määrin vaivalloinen,
olletikkin kun he eivät tietäneet mille suunnalle menisivät. Monta
kertaa luiskahti jalka ja ne kivet, joihin he tarttuivat vetääksensä
itsensä vuoren rinnettä ylös, irtaantuvat. Mutta vastuksista huolimatta
ei heidän rohkeutensa eikä kestävyytensä lannistunut. Eivät he myöskään
säästäneet lausumasta innostuttavia sanoja toisilleen.
Alkoi tulla pimeä ja kulku oli senkin tähden vaikeaa. Ukon hätähuuto
sai Granmarin, joka kapusi edellä, kääntymään ympäri.
"Auta, auta!" vaikersi ukko. "Mutta pian!"
Hän ei todella ollutkaan hauskassa asemassa. Juuri silloin, kun hän oli
tarttunut erääseen kallionkielekkeeseen, vieri se paasi, jonka päällä
hän vähää ennen oli seisonut, jalkojensa alta, ja hän jäi
sananmukaisesti riippumaan taivaan ja maan välille.
Vikkelä kun oli, kiirehti Granmar heti vanhuksen avuksi. Hän ehtikin
"kreivin aikaan." Vanhus oli juuri päästämäisillään itsensä irti,
käsivartensa vapisivat ja pari vasemman käden sormea oli jo irroittunut
kivestä.
"Pitäkää kiinni vielä pari minuttia, isä Stehn!" kehoitti Granmar.
"Minä koetan, mutta niinkuin näet, on se vaikeaa", ähkyi ukko Stehn.
"Mi-- -- nä -- -- koe -- -- tan -- -- kuit -- --"
Aivan viime hetkellä sai nuori seppä tartuttua häntä lujasti
käsivarteen. Ponnistamalla kaikki voimansa, onnistui hänen lopuksikin
vetää ukko kielekkeen päälle.
"Ettekö tahdo palata takaisin, isä Stehn?" sanoi Granmar. "Ajanpitkään
käy tämä teille liian vaikeaksi. Kyllä minä suoriudun yksinkin."
Kun ukko Stehn oli vähän levähtänyt, vastasi hän kiukkuinen ilme
kasvoillaan:
"Mitä roskaa sinä puhut? Luuletko sinä, että tämä pieni seikkailu
oli -- --"
"Anteeksi, isä Stehn", keskeytti nuori aseseppä, "mutta ikänne -- --"
"Ikäni! Mitä sinä iästä puhut? Vai etkö luule minulla olevan vielä niin
paljon voimia, että voin seurata sinua?"
"Kyllä minä sen uskon", sanoi Granmar arasti. "Mutta teidän tulee
muistaa, isä Stehn, että olette jo vanha, ja että voimanne pian
loppuvat. Palatkaa sentähden takaisin, kyllä minä tulen yksinkin
toimeen?"
Nyt vasta ukko oikein äkämystyi.
"Sinähän kuulit, mitä olen sanonut!" huudahti hän vihaisesti.
"Luuletko, että olisin sinua seurannut, ellen tahtoisi minäkin
puolestani vähän löylyttää Saituri-Pelleä ja, niin hyvin kuin osaan,
antaisi hänelle hyvin ansaittua palkkaansa? Niin poikaseni, siitä voit
kyllä olla varma. En tiedä mitään pahempaa kuin -- --"
"No älkäähän toki olko minulle vihainen, isä Stehn!" keskeytti Granmar.
"En tarkoittanut mitään pahaa äskeisillä sanoillani."
"Etpä tietenkään, sen minä kyllä ymmärrän", sanoi ukko Stehn
leppyneenä. "Mutta älkäämme nyt seisoko tässä ja kuluttako aikaamme
turhiin puheisiin, eteenpäin!"
Etsiminen alkoi uudestaan. Parin tunnin kuluttua otti ukko Stehn
seuralaistaan yht'äkkiä käsivarresta ja kuiskasi samalla:
"Näetkö tuota tuolla kaukana? Lieneekö se jokin tupa?"
"Missä?"
"Tuolla, oikealla vuorenrinteellä."
"Kyllähän se tuvalta näyttää."
"Ajattelehan, jos Agda onkin viety sinne!"
"Niin, eihän sekään voi olla mahdotonta", sanoi Granmar. "Jos tahdotte,
isä Stehn, niin menemme katsomaan."
"Tietysti! Nopea päätös ja nopea toiminta! Mutta on välttämätöntä, että
olemme mahdollisimman varovaiset."
Sillä aikaa kun ukko Stehn ja Granmar hapuilivat tuvalle päin, lähestyi
Sverre Haraldinpoika joukkoineen pohjoisesta.
9.
Sen ikkunan ääressä, joka oli vuorelle päin, seisoi Agda. Surullinen
tilansa ei antanut hänen hetkeäkään nukkua. Sitäpaitsi oli hän lujasti
päättänyt hinnalla millä tahansa koettaa paeta. Hän koetti hiljaa ovea,
mutta se oli kiinni.
"Granmar, Granmar!" huokasi hän ja peitti kasvonsa käsillään,
"minkätähden olet minut unhoittanut? -- Unhoittanutko?" toisti hän
tuskallisella äänellä. "Ei", jatkoi hän sitten, ja toivon valoisa säde
loisti hänen silmistään, "hän ei voi minua unhoittaa, yhtä vähän kuin
minäkään häntä. Hän ei tiedä missä olen, muuten hän kyllä -- --"
Yht'äkkiä lopetti hän yksinpuhelunsa ja kuunteli. Hän kuuli merkillisen
äänen, "mikähän se mahtoi olla?"
"Jos koettaisin paeta", ajatteli nuori tyttö. "Ellen onnistu, niin ei
suinkaan käyne pahemmin, kuin että -- -- mutta hiljaa!" niin äännähtäen
katkaisi hän itse ajatustensa juoksun, "luulen kuulevani ulkoa
askeleita."
Agda ei ollut kuullutkaan väärin. Askeleet, jotka olivat niin
varovaisesti otetut, että Agda tarkan kuulonsa avulla oli ne tajunnut,
olivat ukko Stehnin ja Granmarin, jotka hiljaa kuin kissa olivat
hiipineet niin lähelle hökkelin seinää, kuin suinkin. Ukko Stehn ei
voinut kuitenkaan kauvaa pidättäytyä.
"Granmar!" kuiskasi hän niin matalalla äänellä kuin mahdollista, "etkö
näe tai kuule mitään, joka -- --"
"Hiljaa!" keskeytti nuori aseseppä myöskin kuiskaten, samalla asettaen
toisen kätensä ukon huulille, "hiljaa! ja kuunnelkaa tarkoin."
Jonkun hetken kuluttua jatkoi hän:
"Ettekö kuule mitään?"
"Kyllä, aivan niinkuin joku tässä lähellä nukkuisi."
"Niin, siltä se minustakin kuulostaa. Tutkikaamme paikkaa!"
Tämä kuiskaava keskustelu tapahtui juuri sen ikkunan alla, jonka
ääressä Agda seisoi. Hänen tarkka kuulonsa tajusi jokaisen sanan ja
hänestä tuntuivat äänet tutuilta.
Voimatta itse saada selville, mitä oli tekeillä, alkoivat hänen
sormensa niin kovasti liikkua ikkunan ruudulla, että kuului siltä kuin
sitä olisi koputettu.
Granmar ja ukko Stehn ryömivät niin likelle toisiaan kuin mahdollista.
"Mitähän se mahtoi merkitä? Jokin pahaa ennustava salamerkkikö?"
Arvoitus selvisi pian, kun kuului puoliksi ääneen lausuttu:
"Granmar!"
Tähän vastasivat ukko Stehn ja nuori aseseppä yht'aikaa:
"Agda!"
Silloin unohti nuori tyttö varovaisuuden. Nopeasti kääri hän esiliinan
toisen kätensä ympäri ja parin sekunnin kuluttua olivat hökkelin
ikkunat, jotka jo ennestäänkin olivat särössä kappaleina.
Siitä syntynyt helinä herätti ukko Saituri-Pellen, joka koko ajan oli
nukkunut. Hän nousi kiireesti ylös ja huusi:
"Mitä se on?"
"Ottakaa hänet kiinni, isä Stehn", kehoitti Granmar, "sillä aikaa minä
vapautan Agdan."
Ukko Stehn ei viivytellytkään hyökätäkseen vanhan saiturin kimppuun.
Rivakasti heittäysi hän Saituri-Pellen päälle, joka hyökkäystä
odottamatta kaatui selälleen. Ukko Stehn painoi polvensa hänen
rintaansa vasten ja sähisi:
"Jos vähääkään liikutat itseäsi, senkin saituri ja naisryöstäjä, niin
olet kuoleman oma."
"Päästä minut irti!" vaikeroi Saituri-Pelle. "Minä tukehdun."
"Niinkuin sitä muka kukaan surisi", sanoi ukko Stehn uhmaavasti.
Saituri-Pelle oli kylliksi viisas huomaamaan, ettei tällä kertaa
auttanut mikään muu kuin pysyä hiljaa. Tässähän oli kysymys elämästä ja
kuolemasta, eikä hän tahtonut vielä luopua rakkaista rahoistaan, jotka
olivat hänelle kaikki kaikessa.
Sillä aikaa kun tämä tapahtui vuorenonkalossa, riensi nuori aseseppä
vapauttamaan rakasta Agdaansa, mikä vaikeudetta onnistuikin. Kun
ensimmäiset ilonkohtaukset olivat tapahtuneet, sanoi Granmar:
"Nyt menemme katsomaan, kuinka ukko Stehnin ja Saituri-Pellen laita
on."
Kun molemmat rakastetut tulivat vuorenonkalon lähelle, eivät he ensiksi
huomanneet mitään, mutta heti kun silmänsä olivat tottuneet hämärään,
näkivät he aivan aukeaman suulla muodottoman möhkäleen, joka liikkui
edestakaisin.
"Hoi, isä Stehn", huusi Granmar, "oletteko te siellä?"
"Kyllä", vastasi Stehn, "ja saituri on varmasti käsissäni."
"Tuokaa hänet tänne!" huudahti nuori aseseppä. "Kyllä minä näytän
hänelle, mitä -- --"
"Armoa! armoa!" rukoili Saituri-Pelle samassa. "Minä tahdon -- --"
"Älkää välittäkö siitä, mitä hän lörpöttelee!" keskeytti Granmar. "Ei
löydy ainoatakaan petollisempaa ihmistä, kuin hän."
"Eikä ilkeämpää", lisäsi Agda.
Vaikk'ei Saituri-Pellen kasvot tarkoin näkyneetkään, niin saattoi hänen
kokoon menneestä ja vapisevasta ruumiistaan kuitenkin varmasti päättää,
ettei hänen tilansa ollut kadehdittava. Se ilmeni hänen vapisevasta,
hampaiden välistä puristetusta äänestäänkin.
"Nyt veneelle!" lausui Granmar, senjälkeen kun hän oli raahannut
Saituri-Pellen vuorenonkalosta. "Aika on täpärällä."
Alkoi vaivaloinen ja raskas marssi, mutta se ei kestänyt kauvan. Tuskin
olivat hökkelin piirteet hävinneet heidän silmistään, ennenkuin
yht'äkkiä kuului jyrisevä ääni:
"Seis!"
Hämillään katsoivat nuo neljä kulkijaa toisiinsa, eivätkä ehtineet
lausua sanaakaan, ennenkuin kauhukseen huomasivat, että tiheä
sotamiesketju oli heidät piirittänyt. Siitä kielestä päättäen, jota
sotamiehet keskenään käyttivät, ymmärsivät he heti, että olivat
joutuneet norjalaisten ja tanskalaisten käsiin, Granmar koetti
kuitenkin seuralaisineen päästä tästä vaarallisesta asemasta. Sentähden
hän sanoi:
"Me olemme rauhallisia kansalaisia, emmekä tahdo tehdä kenellekään
pahaa, jonkatähden -- --"
Odottamattaan keskeytti hänet Saituri-Pelle, joka huomattavalla
vahingonilolla huudahti:
"Älkää häntä uskoko! Hän on aseseppä, joka on jakanut kaikki aseensa
kaupungin puolustamiseksi."
Tästä ilmiannosta oli se seuraus, että heidän kaikkien täytyi antautua
vangeiksi. Saituri-Pelle oli toivonut pääsevänsä vapaaksi, mutta siinä
hän kokonaan erehtyi. Pyyntöönsä, saada palata takaisin kaupunkiin,
vastasi Sverre Haraldinpoika:
"Kyllä sinä kuulut samaan joukkoon kuin toisetkin, muuten et olisi
ollut heidän seurassaan."
"Ei, herra, minä olen -- --"
"Vait'!" keskeytti kapteeni. "Sen, että sinä olet oikea hirtehinen,
olen jo kyllä tietänyt, ja kuka tietää, mitä tekisitkään, jos pääsisit
vapaaksi? Korpraali Gudmar", jatkoi hän sitten kääntyen vanhaan
sotamieheen, "pidä tarkoin silmällä erittäinkin tuota vanhaa kettua!
Häneen ei ole luottamista."
Kun vangit kuulivat nämä kapteenin sanat, huomasivat he, että olisi
turhaa pyytää kapteenia laskemaan heidät vapaaksi. Hiljaa ja
alakuloisina seurasivat he sotamiestä, mihin kaikkiin kohtaloihin vielä
joutuisivatkaan, eivät he luonnollisesti tietäneet.
Silmäys, minkä Saituri-Pelle loi vihollisiinsa, merkitsi enemmän kuin
tuhannen sanaa.
* * * * *
Aikaisin aamulla tuli Briitta Kron takaisin. Kauvan etsi hän tuvasta ja
sen ympäriltä poikansa tytärtä ja Saituri-Pelleä, mutta kun ei hän
kumpaistakaan löytänyt ja koska hän sitäpaitsi sai pakolaisilta kuulla,
että vihollisarmeija oli jo Hisingenillä, palasi hän niin nopeasti kuin
taisi takaisin kaupunkiin, jossa hänen kertomuksensa tuntuvasti lisäsi
yleistä hämminkiä.
10.
Silkinkutoja Gorm oli mielikarvaudella kuullut, kuinka Agda oli viety
pois. Innokas kun oli, vapauttaakseen nuoren tytön Briitta Kronin
käsistä, juoksi hän ympäri kaupunkia etsien Granmaria ja ukko Stehniä.
Sattumalta sai hän tietää, että molemmat olivat lähteneet salmen yli
Hisingenille. Silloin lähti vitkastelematta Gormkin mainitulle
saarelle.
"Hm, hm", yski hän tultuaan kurjaan hökkeliin. "Kun viimeksi kävin
täällä, olivat ikkunat eheät, mutta nyt -- --"
Takaa kuuluva kolina keskeytti hänen ajatuksensa. Juuri kun hän oli
kääntymäisillään ympäri, tarttui häneen takaapäin pari voimakkaita
käsiä, ja ennenkuin hän ehti vähääkään vastustaa, oli hänkin
norjalaisten vankina.
Sverre Haraldinpoika oli laittanut leirinsä noin penikulman päähän
ränsistyneestä hökkelistä. Leiripaikka oli joka puolelta näreikön
ympäröimä, ja ilman erinomaisen suuria ponnistuksia olisi ollut
mahdotonta tunkeutua sen läpi.
Noin leiripaikan keskelle jätettiin vangit, Granmar, ukko Stehn ja
Agda.
"Sinun täytyy saada levätä, tyttö", virkkoi kapteeni Sverre
ystävällisesti. "Kuulehan Gudmar, valmista tuolle nuorelle tytölle
vuode, että hän saa vähän levätä."
"Herra", lausui nyt Granmar, "en koskaan olisi uskonut tapaavani noin
ystävällistä vihollista, ja -- --"
"Sinun kanssasi tahdon puhua erikseen", keskeytti kapteeni pikaisesti.
"Seuraa minua!"
"Ei minulla ole mitään teille sanottavaa."
"Siitä myöhemmin. Tule!"
"Hyvä Jumala! Kunhan hän ei vaan tekisi sinulle mitään pahaa", kuiskasi
Agda Granmarin lähtiessä seuraamaan kapteenia.
"Älä sitä pelkää! Hänhän näyttää niin hyvältä", sanoi nuori aseseppä.
Jonkun matkan päässä joukosta tutki Sverre suoraan ja miehekkäästi
vankiaan.
"Onko totta, mitä se toinen vanki sanoi, nimittäin, että sinä olet
jakanut aseita kaupunkilaisille."
"On", vastasi Granmar yhtä suoraan.
Kapteeni Sverre, joka oli oikea miesten mies, katseli jonkun aikaa
hiljaa Granmaria. Sitten hän virkkoi:
"Sinä olet yhtäkaikki oiva poika. Minun täytyy avomielisesti myöntää,
että olisin tehnyt niinkuin sinäkin. Jos voisin, laskisin sinut
vapaaksi, mutta -- --"
"Jos te olette oikea kunnon sotilas, herra, jonka minä kyllä uskonkin,
niin te ette minua toistaiseksi päästäisi, mutta -- --"
Nuori aseseppä keskeytti itse puheensa. Kapteeni huomasi hänen
alakuloisuutensa ja kysyi sentähden:
"Mitä aijoit lisätä?"
"Kyllä minä tahtoisin, että Saituri-Pelle -- --"
"Kuka hän on?" keskeytti Kapteeni Sverre hätäisesti.
"Se, joka sanoi, että -- --"
"Ahaa! Nyt minä ymmärrän ketä tarkoitat", keskeytti norjalainen
kapteeni uudelleen. "Minä tiedän, mitä tahdot sanoa, mutta silloin
sinun täytyy luvata minulle, ett'et yritä paeta."
"Sitä minä en voi luvata", vastasi Granmar yhtä reippaasti kuin
ennenkin. "Vapaushan on hyvä kaikille, ja sitä, joka ei tahdo saada
vapauttaan takaisin, en pidä äyrinkään arvoisena."
Kapteeni Sverre astui pari askelta taaksepäin, hänen kasvonsa
synkistyivät ja hän huusi leiriin:
"Gudmar!"
Muutaman sekunnin kuluttua seisoi vanha korpraali kapteenin edessä.
"Ota hänet huostaasi!" käski kapteeni osoittaen Granmaria. "Mutta ole
varuillasi, ett'ei hän pääse karkaamaan."
"Kaikkea vielä!" huudahti Gudmar samalla sivellen partaansa, "vai ovat
asiat niin? Kahdenkymmenen vuoden kuluessa ei vielä kukaan, joka on
uskottu minun haltuuni, ole päässyt karkuun, ja olisipa todellakin
merkillistä, jos -- --"
Marssivan joukon töminä keskeytti hänen.
"Tämän me saimme kiinni ylhäällä vuorella", ilmoitti komentava
aliupseeri, samalla yhdessä kahden muun sotamiehen kanssa tuupaten
silkinkutoja Gormin esiin.
"Oletko sinäkin kaupungista?" kysyi kapteeni Sverre.
"Ei se sinulle kuulu!" ärjäsi Gorm kiukkuisesti ja sinutteli
norjalaista kapteenia.
"Kyllä minä opetan sinut kohteliaaksi!" huudahti tämä, joka tunsi
itsensä loukatuksi Gormin vastauksesta. Sitten kääntyi hän Gudmariin ja
sanoi:
"Vie hänet heti pois ja pidä tarkoin silmällä, ett'ei hän karkaa! Tässä
on yksi lisää, jonka suhteen voit olla yhtä varovainen. Pidä heitä
molempia tarkoin silmällä!"
"Ennen putoavat silmät päästäni, kuin päästän heidät käsistäni",
vastasi Gudmar.
11.
Noin penikulman päässä pohjoiseen siitä paikasta, johon kapteeni Sverre
Haraldinpoika oli laittanut leirinsä, löytyi laakso, jonka toisella
rinteellä oli puoliksi alasrevitty lato, jonne vangit oli viety. Kaikki
työnnettiin yhteen joukkoon, ja ladon oven ulkopuolelle asettui Gudmar
parin muun sotamiehen kanssa.
Saituri-Pelle oli yksistään kokoon vaipuneena toisessa nurkassa. Pelko
kun oli, ei hän uskaltanut lausua sanaakaan, sillä hän pelkäsi
Granmarilta saavansa hyvin ansaitun palkkansa. Mutta itsekseen hän luki
monta kallista valaa asesepän tähden ja lupasi itselleen heti
ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa hänet kyllä "höyhentää", niinkuin
hän ajatuksissaan mumisi.
Ladon vastakkaiseen kulmaan olivat asettautuneet Granmar, ukko Stehn ja
Gorm sekä Agda. He kuiskailivat toisilleen:
"Etkö luule, että pääsemme pois täältä?" kysyi ukko Stehn hiipien niin
lähelle Gormia kuin suinkin.
"Kyllä", vastasi puhuteltu, "mutta meidän täytyy odottaa siksi, kunnes
tulee yö."
Nuo matalalla äänellä keskustelevat vangit eivät huomanneet, kuinka
Saituri-Pelle silläaikaa oli puhunut erään vartioivan sotamiehen
kanssa. Kun tämä hetken kuluttua oli poistunut, mumisi Pelle yksikseen:
"Teidän loppunne on hyvin lähellä. Ennenkuin huomenaamu valkenee,
olette minun vallassani."
Tuli yö ja sen mukana pilkkosen pimeä. Ainoa ääni, joka häiritsi
ladossa vallitsevaa hiljaisuutta, oli ulkona vinkuva myrsky.
Hiljaa kuin kissa, hiipi korpraali Gudmar vanhan ladon ympärillä, aina
tuon tuostakin asettaen korvansa seinää vasten kuunnellakseen, jos
sattuisi saamaan selville jotain epäilyttävää.
"Ei", sanoi hän itsekseen, "sieltä ei kuulu mitään, joka tuntuisi
epäilyttävältä. Luulenpa sentähden voivani vähän levähtää. Olisipa
todellakin ihmeellistä, jos heidän onnistuisi paeta. Mutta mieheni ovat
luotettavia ja pitävät kyllä heitä silmällä, jotenka minä voin -- --"
Korpraali Gudmar keskeytyi ajatuksissaan ja kääri paksun viittansa
tiukempaan ruumiinsa ympäri ja meni nopeasti erääseen lähellä olevaan
näreikköön, josta kova kuorsaus pian ilmaisi, että väsynyt soturi oli
vaipunut sikeään uneen.
"Pelkäänpä Saituri-Pellen mietiskelevän jotain uutta konnanjuonta",
kuiskasi Granmar ukko Stehnille parin tunnin kuluttua.
"Silloin on parasta, että saatamme hänet vaarattomaksi", vastasi ukko.
"Niin, sitä samaa olen minäkin ajatellut."
"Tuumasta toimeen! Mutta pian!"
"Mutta", jatkoi Granmar, "meidän tulee olla niin varovaiset kuin
suinkin. Olettehan huomannut isä Stehn, kuinka itsepintaisesti
viholliset meitä vartioitsevat?"
"Kyllähän minä olen sen nähnyt."
"Varsinkin minuun nähden ovat he erinomaisen tarkkoja", lisäsi Granmar.
"Se norjalainen päällikkö on oikea miesten mies, sen minä olen
huomannut ja se, ettei hän tahdo tai voi laskea meitä vapaaksi on aivan
luonnollista, ja -- --"
"Juuri senpätähden meidän täytyy itse koettaa saada vapautemme
takaisin", keskeytti ukko Stehn. "Seuraa minua, mutta ole hiljaa kuin
hiiri!"
Teko, jonka he olivat päättäneet suorittaa, oli hyvin vaarallinen.
Stehn oli sattunut huomaamaan sen nurkan, jonne Saituri-Pelle oli
asettunut ja juuri sinne he nyt nelinryömin hiipivät.
"Mitenkähän minun tulee menetellä päästäkseni kilpakosijastani?"
ajatteli Saituri-Pelle kiemurrellen kuin mato nurkassaan. "Minun täytyy
hinnalla millä tahansa toimia niin, että pääsen hänestä erilleen, sillä
silloinhan ei enää kukaan estä minua saamasta Briitta Kronin
sukulaista, kaunista Agdaa, omakseni."
Mutta siinä samassa peitti suonikas ja karhea käsi hänen huulensa, ja
tukahdutti pienimmänkin äänen. Se oli ukko Stehn, joka niin odottamatta
ja oivalla tavalla oli hyökännyt hänen kimppuunsa.
Ei ollut kulunut minuttiakaan ennen kun ukko Stehn ja Granmar olivat
tupanneet rievun Saituri-Pellen suuhun ja sitoneet lujasti hänen
molemmat kätensä ja jalkansa. Ulkopuolella vartioitsevat sotamiehet
eivät olleet kuulleet eivätkä nähneet rahtuakaan koko hommasta.
"Agda!" lausui Granmar hiljaa, "tulehan nyt tänne, sillä nyt se vasta
alkaa."
"Mitä meidän sitten pitäisi tekemän Saituri-Pellelle?" kysyi ukko Stehn
kuiskaten, samalla kun hän tarkkaan kuunteli ovelle päin.
"Ripustamme hänet johonkin noista kattohirsistä", vastasi ukko Gorm,
joka kuultuaan hiljaista kolinaa, oli hiipinyt toisten joukkoon.
Kuoleman kielissä oleva Saituri-Pelle koetti huutaa, mutta turhaan.
Ponnistaen kaikki voimansa, tempoi hän niitä nuoria, joilla hänen
kätensä ja jalkansa olivat sidotut, mutta kaikki yritykset olivat
turhat. Hän kiemurteli kostealla maanpinnalla kuin käärme, mutt'ei
sekään auttanut. Nuora ja lujasti sidotut solmut pitivät.
"Nyt", huudahti Granmar, sittenkuin hän oli tullut vakuutetuksi siitä,
että ladon ulkopuolelta ei mitään kuulunut, "nyt pitää meidän koettaa,
onko täältä mahdollista paeta. Kuunnelkaa tässä aukon vieressä, isä
Stehn!"
Nuori aseseppä lähestyi senjälkeen ovea, ja alkoi sitä hiljaa painaa
ulospäin. Ovi ei kuitenkaan vähään aikaan antanut myöden, mutta
vihdoinkin tunsi Granmar, että se oli aukeamaisillaan.
"Nyt se on pian auki", kuiskasi hän ukko Stehnille ja Gormille. "Onko
teillä aseet käsillä?"
"On", vastasivat molemmat, hekin kuiskaten, johon Gorm vielä lisäsi:
"Emmekö ota Saituri-Pelleä mukaamme, ja -- --"
"Hiljaa! minä olen kuulevinani hiipiviä askeleita", keskeytti ukko
Stehn.
Heti kun askeleet olivat lakanneet kuulumasta, raotti Granmar
varovaisesti ovea. Ulkona ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, eikä
Granmar tarkan kuulonsakaan avulla havainnut mitään sellaista, joka
olisi ilmaissut vartijoiden olevan läheisyydessä. Tämä lisäsi hänen
rohkeuttaan, vaikka hän varovaisuuden vuoksi kehoitti silkinkutojaakin
kuuntelemaan.
"En minäkään kuule mitään epäilyttävää", sanoi Gorm hetken kuluttua.
"Lähtekäämme!"
Käskyä ei ollutkaan tarvis toistaa. Mutta ennen lähtöä sanoi Granmar
tuskissaan rimpuilevalle Saituri-Pellelle:
"Sinä saat maata täällä niin kaunan. Mutta kun ensikerran tapaamme,
saat tuntea jotain vakavampaa."
Jonkun hetken kuluttua olivat vangit ladon ulkopuolella, ja suuntasivat
heti askeleensa alhaalla vuoren rotkoissa kasvavien vaivaiskoivujen ja
pensaiden sekaan. Kohtalo, jos sitä siksi tahdomme nimittää, ohjasi
heidät suoraa päätä samaan näreikköön, jonka suojassa korpraali Gudmar
rauhallisesti nukkui.
12.
Mieliala jännittyi Göteborgissa yhä enemmän ja enemmän, aina sen mukaan
kun tuli tiedoksi, että vihollinen lähestyi kaupunkia. Voimme hyvin
ymmärtää, ett'ei monikaan saanut unta pitkällisinä ja kiusallisina
öinä. Miehet kiirehtivät asestautumaan ja riensivät ylös valleille,
joille tuotapikaa oli kokoontunut suuri joukko vapaaehtoisia. Kaikki
tahtoivat palavalla innolla ottaa osaa puolustukseen ja kun kuningas
Kustaa III saapui itsekin paikalle joukkoja järjestämään, ei riemu
ollut ollenkaan loppua.
"Eläköön kuningas! Eläköön Kustaa III!" kaikui kaikkialla missä
hallitsija näyttäytyi.
Ja hänen miellyttävä olentonsa, jolla hän aina oli saavuttanut kansansa
suosion, sai aikaan nytkin, että tuo suunnattoman suuri ihmisjoukko
innokkaasti tervehti häntä, joka näytti olevan näkemäänsä tyytyväinen.