HÄDÄN HETKELLÄ
Kertonut
J. O. ÅBERG
Mukailtu suomennos.
Tampereella,
Isak Julin'in Kustannusliike ja Kirjakauppa.
1909.
1.
Suuren Otterylängön korkeimmalla kohdalla, joka on Göteborgin
läheisyydessä, oli v. 1788 mökkipahanen, jonka omisti vanha sotilaan
leski Briitta Kron. Hän ei asunut siinä aivan yksin. Poikansa tytär
Agda oli hänen ainoana kumppaninaan, ja tuo kaunis tyttö teki parhaansa
saadakseen vanhan isoäidin viimeiset elinvuodet niin levollisiksi ja
mukaisiksi kuin suinkin, Agdaa pidettiin kaupungin kauneimpana tyttönä,
ja syystä kyllä.
Mutta huolimatta auliudestaan ja huolenpidostaan vanhaa isoäitiään
kohtaan, ei tämä kuitenkaan ollut oikein tyytyväinen sukulaiseensa.
Syynä siihen oli se, että nuori tyttö oli rakkaussuhteissa erääseen
nuoreen Granmar nimiseen seppään. Granmar ei ollut kuitenkaan mikään
tavallinen seppä; hänen tehtävänään oli nimittäin aseitten laittaminen,
jossa toimessa hän oli kaupungin kuuluisin. Hän ei asunut aivan kaukana
lujasti vallitetusta Gullbergin linnoituksesta, jolla Ruotsin
historiassa on ollut tärkeä osansa.
Eräänä päivänä oli Briitta-muori tullut kovin touhuissaan Granmarin
pajaan, ja alkanut sadatella nuorta seppää. Granmar ei aluksi huolinut
vastata, mutta kun Briitta hävyttömyyksineen meni liian pitkälle, antoi
hän hänelle hyvät nuhteet, tarttui häntä käsivarresta ja talutti ulos.
mutta niin kauvan kun saattoi kuulla, purki eukko ilkeätä sisuaan. Ja
kun hän palasi kotiin, mitä kaikkea saikaan Agda kärsiä! Ei auttanut,
vaikka hän itki ja rukoili. Briitta jatkoi kaikesta huolimatta suunsa
pieksemistä siksi, kunnes itsepintainen yskänkohtaus pakoitti hänet
lopettamaan, ainakin siksi kerraksi.
Muutamana päivänä karautti eräs ratsastaja hiessäpäin kaupunkiin, ja
heti senjälkeen levisi sellainen tieto, että tanskalaiset olivat
ryntäämässä maahan. Joka taholta kokoontuivat ihmiset yhteen ja
kaikkien katse oli levoton. Vaara olikin lähellä, sillä kaupunki oli
kokonaan kykenemätön puolustautumiseen. Eikä löytynyt edes
minkäänlaista säännöllistä puolustusväkeäkään, eikä kukaan tietänyt,
tokko sellaista tulisikaan. Ja kuningaskin oli Suomessa, jossa hänellä
venäläisten kanssa kamppaillessaan oli täysi työ. Miten nyt siis oli
puolustauduttava?
Juuri kun sitä kysymystä paraillaan pohdittiin, hyppäsi eräs eloisan
näköinen nuorukainen yhdelle vallin kulmakivelle ja sanoi voimakkaalla,
hyvin sointuvalla äänellä:
"Elkäämme joutuko epätoivoon. Pelkurit olkoot tuhonsa omat!
Tarttukaamme aseisiin ja 'mies talosta, kaks' parhaasta' vihollista
vastaan! Pajani on täynnä aseita, Annan niistä jokaiselle, niin kauvan
kuin riittää!"
Puhuja oli Granmar, joka lausui nuo miehekkäät, suurella riemulla
vastaanotetut sanat.
"Eläköön Granmar!" kuului kaikilta tahoilta, ja eräs kaupungin
yleisesti tunnettu ja kunnioitettu mies, silkinkutoja Gorm, astui hänen
eteensä, tarttui häntä kädestä ja lausui niin kovaa, että melkein
kaikki kuulivat:
"Kiitos siitä, poika! Jos vielä vaaran ohimentyä elämme, niin saat olla
vakuutettu siitä, että me kaikki sinua sydämestämme kiitämme, ja -- --"
Ratsastaja, joka oli tuonut tiedon tanskalaisten tulosta, ja joka tähän
saakka oli ollut aivan voimaton pitkästä ratsastamisesta, oli nyt
virkistynyt niin paljon, että saattoi nousta Granmarin sijalle ja
lausua:
"Kuningas on matkalla tänne", keskeytti hän Granmarin puheen. "Eilen
leiriytyi hän Lerjeen. Hänellä on mukanaan suuri joukko ruotsalaisia,
ja -- --"
Huumaava riemunhuuto katkaisi ratsastajan puheen.
Väkijoukossa olivat myöskin Briitta Kron ja Agda. Ensinmainitun kasvot
kävivät harmaiksi vihasta Granmarin esiintyessä puhujana, mutta Agdan
laita oli aivan toinen. -- Nuoren tytön silmät näyttivät iloisemmilta
ja posket punakammilta kuin tavallisesti. Hänen rintansa aaltoili, eikä
hän voinut olla huudahtamatta:
"Nyt minä rakastan sinua vieläkin enemmän, ja -- --"
"Ole vait', tyttö!" ärjäsi Briitta samassa. "En tahdo enää kuulla
sellaisesta puhuttavankaan!"
Nuori tyttö ei vastannut mitään, mutta huomattuaan, että hän salaa voi
poistua, riensi hän etsimään Granmaria. Hänen tarvitsi ainoastaan
lyöttäytyä ihmisvirtaan tullakseen Granmarin asunnolle.
Briitta etsiskeli kauvan kadonnutta poikansatytärtä, mutta kun ei hän
häntä löytänyt, kiiruhti hän kotiinsa. Vaikka hän aavistikin, että Agda
oli mennyt Granmarin luo, ei hän kuitenkaan uskaltanut mennä perässä,
sillä hän tiesi paremmin kuin hyvin, että kaikki häntä inhosivat
suhteistaan poikansa tyttäreen. Ja mihin kaikkiin toimenpiteisiin
saattaisikaan kiihtynyt väkijoukko ryhtyä? Mutta Briitta teki itselleen
sen lupauksen, että Agda kyllä aikanaan saisi niittää, mitä oli
kylvänytkin.
2.
Se salaliitto, jonka Göran Magnus Sprengtporten, eversti Hästesko ja
suomalaiset majurit Johan Anders Jägerhorn ja Karl Henrik Klick v:nna
1788 olivat tehneet Anjalassa, ja jonka tarkoituksena oli eroittaa
Suomi Ruotsista ja tehdä se itsenäiseksi Venäjän suojeluksen alaiseksi
valtioksi, oli saattanut Kustaa III:n sangen tukalaan asemaan. Ei
yhtenäkään päivänä voinut hän olla varma hengestään eikä vapaudestaan.
Sellaisina hetkinä tarvitaan todellakin rohkeutta ja kylmäverisyyttä ja
Kustaa kuninkaalta ei puuttunutkaan näitä ominaisuuksia.
Mutta kuitenkin oli kuningas jokseenkin neuvoton siitä, miten olisi
paras menetellä. Niin saapui eräänä päivänä sellainen tieto, että
Tanska oli julistanut sodan Ruotsia vastaan. Kun kuningas sai siitä
tiedon, kerrotaan hänen huudahtaneen:
"Minä olen pelastettu!"
Pian sen jälkeen riensi hän meren yli Ruotsiin, jossa suomalaisen
sotajoukon käytös oli herättänyt suuttumusta ja katkeruutta aatelia
kohtaan, jonka kansa luuli yllyttäneen ja tukeneen armeijaa sen
selkkauksissa. Tämä katkeroituminen ilmeni monin paikoin sangen
arveluttavina mielenosoituksina ja ei ollut kaukana, ett'ei yleistä
järjestystä arveluttavalla tavalla häiritty.
Jo ennenkuin Kustaa III nousi maihin Ruotsin rannikolla, oli hänellä
valmiina selvä suunnitelma. Hän päätti vedota kansaan. Siinä
tarkoituksessa lähti hän matkustelemaan ympäri valtakuntaa. Tunnetulla
kaunopuheliaisuudellaan keskusteli hän kansan kesken siitä polttavasta
kysymyksestä ja niin kuin Kustaa Waasakin ennen, puhui hän kansalle
kirkkojen valleilta. Hänen puheensa ei kaikunut kuuroille korville,
melkein kaikkialla saivat hänen sanansa vastakaikua ja vapaaehtoisia
joukkoja asestautui vihattua vainolaista nastaan, niiden etunenässä
marssi kuningas viipymättä uhattua Göteborgia puolustamaan.
Tanskan ylipäällikkö, Hessenin prinssi, oli sillä välin samonnut
Norjasta Ruotsin puolelle noin kymmenentuhannen miehen suuruisen joukon
etupäässä. Hän lähti heti marssimaan Göteborgiin, jonka kaupungin
helposti toivoi valloittavansa, koska se, hänen mielipiteensä mukaan,
oli varustamaton.
* * * * *
Sillä tilapäisesti rakennetulla yöleirillä, joka oli Lerjessä
eteläpuolella erästä Göta joen haaraa, kiilloitettiin aseita ja
miehistö ja päällystö vahvisti itseään ruualla ja juomilla, joita sinne
oli runsaasti tuotu lähiseuduilta. Siellä oli edustajia melkein
kaikista Ruotsin maakunnista ja erilaiset kielimurteet muistuttivat
Babylonin sekamelskasta. Oli suuremmoinen näky, kun katseli niitä
lukemattomia tulia, jotka tuikahtelivat puiden välistä, ja loistivat
liekehtivää valoansa pimeään vedenkalvoon. Syysilta oli aivan tyyni.
Useammat korkeammat upseerit olivat kokoontuneet kuninkaan telttaan.
Keskustelu koski etupäässä päivän tapahtumia; lähetit juoksivat
edestakaisin. Oli sellainen elämä ja liike, että sen katselijaan täytyi
vaikuttaa erikoisella tavalla.
"Miehistö on kait valmis milloin tahansa marssimaan?" uteli kuningas
lopuksi, samalla silmäillen luokseen kokoontuneita.
"Kyllä, teidän majesteettinne", vastasi eräs vanhempi upseeri.
"Miehistö on valmiina lähtöön milloin tahansa."
"Minun täytyy päästä kuninkaan puheille", kuului kova ääni, johon
toinen vastasi:
"Minua on ankarasti kielletty laskemasta ketään sisään, ilman kuninkaan
nimenomaista lupaa."
"Mutta minä tulen suoraa päätä Göteborgista, ja -- --"
Samassa aukasi kuningas itse teltanoven.
"Astu sisään raporttinesi", sanoi hän.
Tulija oli se sama ratsastaja, joka oli ilmoittanut Göteborgin
asukkaille tanskalaisten aikeista ja kuninkaan saapumisesta. Kun hän
nyt kertoi seuralle kaupungin tilasta ja kuinka Granmar puolustusta
varten oli tarjoutunut jakamaan hallussaan olevat aseet, loistivat
kuninkaan silmät ilosta.
"Otitko selvän siitä, missä nuori aseseppä asuu?" kysyi hän.
"Kyllä, Götan leijonan vallituksen lähellä."
"Hyvä! Saat mennä."
Kun ratsastaja oli poistunut, jatkoi kuningas:
"Äsken saamani ilmoitus oli ilahuttava. Älkää unhoittako muistuttaa
minulle nuoresta asesepästä Göteborgiin tultuamme."
Tuskin oli seuraava päivä alkanut kajastaa, kuin jo ruotsalainen
sotajoukko oli marssijärjestyksessä. Ja että se valmistautui
tehtäväänsä iloisin mielin, osoitti se rattoisa keskustelu, joka
tapahtui tuolla lyhyellä matkalla. Pääasiallisesti oli se sisällöltään
seuraavanlaatuista:
"Tuhat tulimmaista! kuinka pehmitämmekään vihollisen."
Kustaa III:tta ja hänen joukkojaan tervehdittiin luonnollisesti mitä
suurimmalla ilolla heidän saapuessaan Göteborgiin. Ja silloin alkoi
toden teolla valmistukset niin voimakkaaseen puolustautumiseen, kuin
lyhyt aika salli.
Sitten kun kuningas oli mennyt päämajaansa, ja antanut joukoille
ensimäiset tarpeelliset määräykset, lähetti hän erään adjutanttinsa
etsimään nuorta aseseppää Granmaria, ja tuomaan hänet mukanaan
kuninkaan luokse.
"Hän ei ole nyt kotona", vastasi eräs kisälleistä adjutantin astuessa
pajaan kysyäkseen Granmaria.
"Missä minä voin häntä tavata?"
"Varmaankin vanhan sotilaan lesken Briittan luona, jonka tupa on
suurella Otterkummulla."
3.
Kun Agda illemmalla oli tullut kotiin, huomasi hän, että ovi olikin
lukossa. Turhaan hän sitä kolkutti, ja yhtä turhaan naputteli hän
senjälkeen pientä ikkunaruutua.
"Mahtaakohan isoäiti olla ulkona", ajatteli hän kävellessään muutaman
kerran tuvan ympäri. "Sen minä kyllä tiedän, että hän on minulle
vihainen."
Enemmän kuin tunnin sai nuori tyttö sipsutella kotinsa edustalla,
merkilliset ajatukset risteilivät hänen mielessään, ja eihän se niin
ihmeellistä ollutkaan. Ketä hän oli loukannut, koska häntä niin
kohdeltiin? Oliko se ehkä rikos, että hän rakasti Granmaria? Sitä hän
ei koskaan voinut uskoa.
"Hyvä Jumala", rukoili hän itsekseen samalla liittäen kätensä ristiin
rinnoillensa, "älä anna isoäidin ajaa tahtoaan perille, ja suojele
Granmaria kaikesta pahasta, jolla häntä mahdollisesti koitetaan
vahingoittaa! Miks'emme voi tulla yhtä onnellisiksi, kuin toisetkin?"
Väsymyksestä ja mielenliikutuksesta uupuneena vaipui nuori tyttö tuvan
vieressä olevalle kivelle, peitti kasvot käsiinsä ja nyyhkytti
ääneensä. Hän ei ehtinyt istua montakaan minuttia, ennenkuin
kiireelliset askeleet herättivät hänet. Kun hän loi katseensa ylös,
seisoi silkinkutoja Gorm hänen edessään.
"Miksi itket, tyttöseni?" kysyi silkinkutoja osaaottavasti.
"Siksi, että isoäiti on niin häijy."
"Vai niin! Niin, kyllä arvaan syyn. Se on kait Granmarin tähden?"
"Niin on."
"Kuulehan tyttöseni", sanoi silkinkutoja Gorm hetkisen ajateltuaan,
"ole sinä vain levollinen, minä kyllä saatan asiat oikealle tolalle. Ei
sinun tarvitse enää surra, ei myös luopua Granmarista, jollei kuolema
tapaa häntä niissä taisteluissa, jotka -- --"
"Taisteluissako?" keskeytti Agda ja hypähti ylös. "Taisteluissako?"
"Niin, luuletko sinä, ett'ei Granmar, urhea poika, seuraisi meitä
taisteluun vihollista vastaan? Kun hän nyt on jakanut koko
asevarastonsa, pettäisi hän sekä itsensä että isänmaansa, jos ei hän
ottaisi sotaan osaa. Minä tunnen Granmarin ja tiedän, ett'ei hän luovu
velvollisuuksistaan."
"Mutta jos hän kaatuu taistelussa", keskeytti Adga surullisena.
"Paha kyllä sinulle, lapseni, jos niin kävisi, mutta sinulla on
kuitenkin se lohdutuksenasi, että hän on kaatunut puolustaessaan
syntymäkaupunkiaan."
Nämät sanat kuullessaan alkoi Agda itkeä vielä tuskallisemmin kuin ensi
kerralla.
"Ole huoleti, tyttö", sanoi Gorm kädellään hyväillen Agdan päätä, "Minä
tiedän kyllä, että nuoruuden suru on vaikeaa, mutta jos muistat Jumalaa
ja luotat hänen apuunsa, niin voit olla varma siitä, että kaikki käy
hyvin, ja -- --"
"Mutta isoäiti", keskeytti nuori tyttö nyyhkyttäen, "pelkään niin
kovasti häntä."
"Pelkäät?" toisti Gorm kovin hämillään. "Pelkäät? Minkätähden tarvitsee
sinun pelätä?"
"Isoäiti on uhannut mieluummin surmata minut, kuin luovuttaa minut
vaimoksi Granmarille."
"Ahaa! Onko asian laita niin?" kysäsi Gorm. "No, silloin minä kyllä
tiedän neuvon."
Agda katseli vanhusta ikäänkuin lohdutusta saadakseen ja sanoi:
"Sanokaa se minulle, Gorm-isä."
"Helposti sanottu, lapseni. Sinä seuraat minua, ja siinä kaikki."
"Voi Gorm-isä, mitenkä iloiseksi minut saatattekaan!" huudahti nuori
tyttö ja hypähti ylös. "Saanko seurata teitä kotiinne?"
"Minähän olen sen jo sanonut, lapseni. Seuraa minua!"
Poistuessaan eivät Gorm eikä Agda huomanneet, että Briitta Kron seisoi
pienen ikkunan luona. Hän näytti synkältä ja uhkaavalta, ja siitä
ilmeestä, joka oli hänen kasvoillaan, saattoi lukea:
"Odotahan, senkin riekale! Kyllä minä näen, että seuraat Gormia ja
aavistan, että hän aikoo ruveta suojelijaksesi, mutta Briitta Kron ei
luovu päätöksestään. Et eloissani saa Granmaria mieheksesi."
Mieleltään vähän iloisempana, kuin ennen, seurasi nuori tyttö
silkinkutoja Gormia, ja kun hän astui sisään hänen huoneeseensa, tunsi
hän itsensä rohkeammaksi entistään. Hänen aivoissaan syntyi seuraava
ajatus:
"Tulkoon isoäiti koska häntä vaan haluttaa! Tiedän kyllä miten
puolustaudun."
Pitkien etsiskelyjen jälkeen löysi adjutantti vihdoinkin Briitta Kronin
tuvan. Kun hän kovasti jyskytettyään vihdoinkin pääsi sisälle, huudahti
Briitta, samalla kun hän hämmästyneenä löi kätensä yhteen:
"Voi, minkä vierailun minä nyt saan osakseni?"
"Oletko sinä Briitta Kron?"
"Kyllä, minä se olen."
"Tunnetko erästä Granmar nimistä aseseppää?"
Briitta Kronin kasvot, jotka tähän saakka olivat olleet kirkkaat ja
iloisat, kävivät nyt synkän näköisiksi. Hetken ajateltuaan vastasi hän:
"Kyllä minä hänet tunnen, mutta -- --"
"Minä tahdon tietää, missä hän asuu", keskeytti adjutantti hänet
ankarasti.
"Minkätähden", vastasi Briitta Kron ärtyisästi.
"Minkätähden?" toisti adjutantti. "Sen sinä kyllä saat tietää, etsin
häntä kuninkaan käskystä."
"Kuninkaanko?" matki sotilaan leski samalla kun häntä kohdannut yllätys
selvästi kuvastui kasvoillaan. "Mitä kuningas hänestä tahtoo?"
"Sinä olet utelias, eukko", sanoi adjutantti, "mutta enpä todellakaan
voi uteliaisuuttasi tyydyttää. On parasta, että itse utelet sitä
kuninkaalta. Sano minulle nyt oitis, missä Granmar asuu!"
"Ei!" kuului Briittan äkäinen vastaus.
"No, seuraa sitten minua!"
"Minäkö?"
"Niin, juuri sinä ja heti paikalla!"
"Mihinkä minä sitten seuraisin teitä?" uteli Briitta huomattavan
arasti.
"Sittenhän sen näet."
"Minä en seuraa teitä vapaaehtoisesti."
Tuskin oli Briitta saanut lausutuksi viimeisen sanan, ennenkuin
adjutantti aukaisi oven ja viittasi ulos. Muutaman silmänräpäyksen
kuluttua seisoi ovella kaksi sotamiestä.
"Ottakaa tuo välillenne!" komensi upseeri lyhyellä ja käskevällä
äänellä.
Nyt lannistui Briittan ylpeys kokonaan.
"Herra", lausui hän huomattavasti muuttuneella äänen sävyllä, "mitä
minä olen tehnyt, että minua tällä tavoin kohdellaan?"
"Sinä olet vastustanut kuninkaan tahtoa."
Briitta, joka nyt huomasi, että kaikki vastusteleminen olisi turhaa,
ilmoitti Granmarin asunnon ja, saatuaan vakavan muistutuksen ylpeän
käytöksensä johdosta, poistui adjutantti.
"Mitähän kuningas Granmarista tahtoo", mutisi Briitta itsekseen, kun
adjutantti ja sotilaat olivat menneet.
4.
Aivan linnoitusten edustalla Götan joen seutuvilla Pienen Otterkukkulan
juurella asui tuo karski ukko Stehn, kaupunkilaisten kesken yleisesti
tunnettu nimellä Stehn-Jan. Hän oli ylen juro ukko, joka hyvin harvoin
lyöttäytyi kenenkään kanssa puheisiin, paitsi silloin, kun asiat
välttämättä vaativat. Mutta jos Stehn-Jan joskus avasikin suunsa osasi
hän aina oikeaan.
Ja tuo harvapuheisuus, mistähän se mahtoi johtua? Oliko ukko koko
ilmeisen ikänsä ollut yhtä tyly ja itseensä sulkeutunut? Eipä suinkaan.
Nuoruudessaan oli hän kaupungin hilpein poika, ja kaikkien tyttöjen
huomion esine. Hänen mielensä paloi sotilaselämään, ja kun Hattupuolue
v. 1741 julisti sodan Venäjää vastaan, ei hän suinkaan myöhästynyt
värväystilaisuudesta. Iloisin mielin, äidin siunaukset muassaan, riensi
hän rintamaan. -- Mutta palattuaan takaisin, mitenkä olikaan hän
muuttunut! Noissa nuorekkaissa kasvoissa ei ollut iloisuuden
jälkeäkään. Hiljaisena ja alakuloisena samosi hän tunnittain joella ja
usein saattoi vastaantulija kuulla hänen mutisevan itsekseen:
"Mikä hävytön petos! Kun ei saa tapella venäläisten kanssa ja häntä
nylkeä." Ja kun joku ystävä uteli häneltä, mitä hän sillä tarkoitti,
vastasi hän kiukun punan hohtaessa poskipäillään: "Niin, ajatelkaapas,
kun ryntäsimme Lappeenrantaa vastaan kenraalimajuri Wrangelin johdolla.
Koko miehistö oli haltioissaan saada tapella vihollisen kanssa, ja
kaikki olivat tehneet lujan päätöksen, ett'ei väistetä, kun tosi on
kysymyksessä. Mutta juuri ratkaisun hetkellä petettiin meidät
toiveissamme ja juuri ne pettivät, joihin eniten luotimme. Ne olivat
osaston upseerit, jotka alensivat ruotsalaisen kunniansa niin, että
juuri silloin, kun olisivat voineet kunnioittaa Ruotsin nimeä,
peräytyivät. Raukkoja he olivat, niin paljon voin sanoa ja sanon sen
niin kovaa, että koko maailma sen kuulee. Raukkoja he olivat", niin
lopetti ukko Stehn-Jan aina puheensa ja puristi vihanvimmassa laihoja,
mutta suonikkaita käsiään.
Ja surullisempaa sotaa kuin se, joka Hattupuolueen toimesta
syttyi sanottuna vuonna, ei Ruotsi milloinkaan ole käynyt. Onni
onnettomuudessa oli se, että venäläiset, Lappeenrannan voitosta
huolimatta, olivat liian heikkoja tekemään rynnäkköä. Vastaisessa
tapauksessa olisi ruotsalaisten häviö käynyt vieläkin tuntuvammaksi, ja
Suomen menettäminen olisi ollut välttämättömänä seurauksena.
"Pommeja ja granaatteja", oli ukko Stehnillä toisinaan tapa sanoa,
silloin, kun hän oikein innostui, "jos minä olisin ollut mahtimiesten
paikalla, ei ainoakaan kunniaton upseeri olisi päässyt elävänä
takaisin, muitten sovintouhreina täytyi ainoastaan Lewenhauptin ja
Buddenbrockin kärsiä kuolemanrangaistus."
Ukko Stehn lauloi tätä valitusvirttään niin usein, ett'ei kaupungissa
monta sellaista henkilöä löytynytkään, joka ei olisi sitä tuntenut,
muutamat nauroivat hänelle, mutta useimmat olivat ukon kanssa samaa
mieltä. Usein sattui kaupunkilaisten kesken kovin kiivas sanasota
Stehn-Janin tähden ja toisinaan yltyi se niin, että kaupungin
järjestysvalta oli pakoitettu sitä välittämään.
Illalla, samana päivänä, jolloin ennenmainittu adjutantti kävi Briitta
Kronin luona, koputettiin voimakkaasti Stehn-Janin ovelle. Vanha soturi
oli juuri mennyt levolle, mutta kavahti nyt ylös ja huusi mahtavalla
äänellään:
"Kuka siellä? Miks'en saa olla yöllä rauhassa?"
"Haluan puhutella teitä, isä Jan", kuului nuori, mutta miehekäs ääni.
"Onko se Granmar?"
"On."
Muutaman minutin kuluttua avattiin ovi ja nuori seppä kutsuttiin
sisään.
"Sinulla täytyy olla jotain tärkeätä puhuttavaa, koska tulet näin
myöhään", sanoi vanha soturi.
"Niin on, siitä saatte kyllä olla varma, isä Jan", vastasi nuori seppä.
"Nyt saatte tapella tarpeeksenne, ja -- --"
"Mitä sanoitkaan, poika?" keskeytti ukko Stehn melkein kirkuen. "Keitä
vastaan saamme sitten tapella?"
"Juuttilaisia."
"Kunhan et vaan laskisi leikkiä?"
"En"
"No, Jumalalle kiitos siitä!" sanoi vanha soturi ja asetti kätensä
ristiin rinnalleen. "Minä olen heti valmiina. Minne menemme?"
"Valleille."
"Pian sitten! Tässä on muskettikiväärini. Tosin on se jo vanha, mutta
kyllä se vieläkin tulta syöksee, siitä voit olla varma. Ja tämä",
jatkoi ukko samalla ojentaen vielä vanhanakin suonikkaan käsivartensa,
"kyllä se on vieläkin tarpeeksi vahva antamaan juuttilaiselle
muistomerkin pitkästä aikaa."
"Niin, kyllä minä sen näen, isä Stehn, ja kun saa mukaansa niin
kokeneen soturin kuin te, niin olempa varma, että se kyllä poikia
innostuttaa. Mutta", jatkoi hän vältellen, "minulla on eräs toinenkin
asia, jonka johdosta aijon kysyä mielipidettänne, ja tahtoisin
mielelläni esittää sen teille, jos vaan olisin varma siitä, ett'ette
tule pahoillenne."
"Sano suoraan, mitä on sydämmessäsi! Jos voin, niin tahdon auttaa
sinua."
Hetkisen mietittyään sanoi Granmar:
"Tehän tiedätte, isä Stehn, että minä ja Agda, joka asuu Suurella
OtterkummuUa, olemme rakastuneet, ja että -- --"
"Kyllä, kukapa ei sitä tässä kaupungissa tietäisi", sanoi väliin ukko
Stehn. "Ja kaikki tietävät senkin, että juoruakka Briitta, Agdan
isoäiti, tahtoo ehkäistä naimisiin menoanne. Kyllä minä ymmärrän, että
tahtoisit minun apuani, ja minä teenkin kaikki, mitä suinkin hyväksesi
voin saada aikaan, siihen voit huoletta luottaa."
"Kiitos, kiitos, isä Stehn", huudahti Granmar. "Saanko sitten, kun
vaara on ohi, tehdä teille jotain vastapalvelukseksi, jota niin
sydämellisesti tahtoisin?"
"Minä tiedän sen, poikaseni", vastasi Stehn-Jan. "Menkäämme heti
työhömme! Kulunee kauvan, ennenkuin tämä juttu selviää, sinä tiedät
kyllä, että Briitta ja Saituri-Pelle ovat sangen itsepäisiä ja että
heidän kanssaan on vaikea tulla toimeen."
"Saituri-Pellekö", sanoi Granmar hämmästyneenä. "Mitä tarkoitattekaan,
isä Stehn?"
"Etkö tiedä, että se saita ukkorähjä kosii Agdaa?"
"Sitä minä en ole tietänyt."
"Muistaakseni on tyttö sellaista itsekin kertonut", sanoi Stehn. "Tule!
niin menemme Pellen luokse ja pakoitamme sen itaran ukkopahasen
kantamaan aseita. Tulempa oikein iloiseksi nähdessäni, minkä ilmeen
ukon kasvot saavat, kun panen toisen muskettikiväärini hänen käteensä,
Katsos, minulla on vielä toinenkin", jatkoi Stehn ja veti esille
eräästä nurkasta puoliksi ruostuneen kiväärin. Hän viritti hanan ja
tarkasteli kivääriä.
"Kyllä se vielä tulta antaa, niin paljon voin nähdä." huudahti Stehn.
"Ja kyllä minä pidän huolen siitä, että Saituri-Pelle pannaan
kuumimpaan paikkaan. Luulempa", jatkoi hän vähän vahingoniloisena,
"ett'ei löydy montakaan göteborgilaista, joka ei toivoisi sen kurjan
ukkopahasen saavan otsaansa vähintäin tusinan kuulia!"
Muutaman minutin kuluttua olivat ukko Stehn ja Granmar täysissä
tamineissaan matkalla Pellen asunnolle, joka sijaitsi sen kaupunginosan
laidassa, jota vieläkin kutsutaan Stampeniksi, ja joka muodostaa
Göteborgin lounaisimman kolkan.
5.
Koko Göteborgissa ei löytynyt ainoatakaan niin ylenkatsottua miestä
kuin Saituri-Pelle. Mitä suurin saituri ja sitäpaitsi niin siivoton,
että oikeen haisi pitkien matkojen päähän, ei hän juuri voinut kaduilla
liikkuakaan ilman, ett'eivät suuret poikajoukot ja joella
työskentelevät henkilöt olisi häntä pilkaten seuranneet. Kaikki
tiesivät, että Saituri-Pelle oli rikas, mutta samalla myös tavattoman
itara. Sentähden olikin luonnollista, ett'ei kukaan hänestä pitänyt. Ja
kun oli tullut tiedoksi, että hän rakasteli kaunista Agdaa,
purskahtivat kaikki pilkalliseen nauruun.
Päivää myöhemmin edellisessä kerrottua ukko Stehnin ja Granmarin
välistä keskustelua, oli Saituri-Pelle käynyt Agdaa kosimassa. Ei
kuitenkaan kestänyt kaunan, ennenkuin kaikki Otterylängön asukkaat
saivat tietää, että köyhä Agda oli antanut rukkaset rikkaalle
Saituri-Pellelle. Se oli tapahtunut seuraavalla tavalla:
Varhain aamulla heräsi Briitta Kron kovaan kolkutukseen. Hän pukeutui
kiireesti ja avasi oven.
"Onko Agda kotona?" kysäsi Saituri-Pelle ylpeänä.
"Kyllä hän on", vastasi Briitta ja kumarsi syvään, "mutta hän ei ole
vielä noussut ylös."
"Sitten minä odotan, sillä tahdon mielelläni puhutella häntä."
Agda, joka kyllä tiesi, mistä oli kysymys, ei pitänyt kiirettä.
Kiusatakseen saitaa ukkoa, pukeutui hän niin vitkaan kuin suinkin ja
ollessaan ikkunan ääressä, kuuli hän, kuinka ukko tallustellessaan
ulkona itsekseen kiroili. Vihdoinkin tuli hän valmiiksi ja meni itse
avaamaan ukolle oven.
"Hyvä, että tapasin sinut, tahtoisin puhua kanssasi."
"Käykää sisään, Pelle herra", sanoi Briitta eukko syvään kumartaen,
"Astukaa matalan kattoni alle! Ihmettelen juuri, mikähän mahtaa olla
syynä herra Pellen varhaiseen käyntiin."
"Miellyttävä asia", vastasi Saituri-Pelle samalla kun hän raskain
askelin tallusteli huoneeseen. "Mutta haluaisin mieluimmin puhua kahden
kesken Agda neidon kanssa."
"Minunko kanssani?" huudahti nuori tyttö hämmästyneenä. "Mitä te
minusta tahdotte?"
"Tahdon puhella kanssasi", toisti Saituri-Pelle ylpeästi. "Kuulithan,
mitä sanoin."
"Voittehan sen yhtä hyvin sanoa isoäidinkin aikana", sanoi Agda.
"Tottele minua", tokasi Briitta vielä ylpeämmin, kuin Saituri-Pelle.
"Kuuletko, mitä minä sanon?"
"Minä en mene Pellen kanssa toiseen huoneeseen", sanoi nuori tyttö
päättävästi.
"Etkö mene?"
"En."
"No, kyllä minä keinon tiedän, mitenkä pakoitan sinut menemään."
"Sitä te ette voi tehdä, isoäiti."
Ilkeä Briitta mummo tarttui Agdaa käsivarresta ja olisi epäilemättä
vienyt hänet väkisin, ellei Saituri-Pelle olisi tullut väliin.
"Minä en tahdo, että Briitta käyttäytyy väkivaltaisesti tyttöä
kohtaan", sanoi hän.
"Mitä en voi voittaa tänään, sen toivon voittavani jonain toisena
päivänä, ja -- --"
"Se ei onnistu", keskeytti Agda hänet. "Minä olen luvannut olla
uskollinen Granmarille ja tulen aina pysymään sanoissani."
Saituri-Pellen kasvot synkistyivät, kun hän kuuli sellaisen vastauksen
nuoren tytön huulilta. Hänen raivonsa oli juuri purkautumaisillaan
esille ja huulensa höpisivät jotain karkeaa, kun ulkoa kuului huuto:
"Kuningas on täällä!"
"Jumalan kiitos!" ajatteli Agda. "Nyt pääsen ainakin vähäksi aikaa
rauhaan tuosta tungettelevaisesta narrista."
Suuria ihmisjoukkoja riensi Briittan asunnon ohi ja yht'mittaa kuului
huuto:
"Kuningas tulee! Kuningas tulee!"
* * * * *
Skaraborgin jalkaväen, Bohusläänin rakuunain ja Nerkenin ja Värmlannin
rykmenttien etunenässä saapui Kustaa III lokakuun alkupäivinä
Göteborgiin. Vähän jälkeenpäin saapuivat jämtlantilaiset, osa
henkivartioväkeä, kaksi saksalaista rykmenttiä ynnä monia muita
joukkoja.
Ne väkijoukot, jotka menivät kuningasta vastaan, toivottivat suuresti
riemuiten hänet tervetulleeksi. Töintuskin oli hän ehtinyt tulla
kaupungin portille, kun jo postimestari astui hänen luoksensa ja jätti
hänelle kirjeen. Kuningas Kustaa loi siihen pikaisen silmäyksen ja
huudahti sitten:
"Rajanko yli?"
Pieni kirje oli Strömstadin postimestarin lähettämä, ja se oli
ensimäinen tieto siitä, että tanskalainen armeija oli marssinut rajan
yli.
Kokoontuneiden upseerien kesken syntyi yleinen hämminki, kun kuningas
oli lausunut äskeiset sanat ja monen kasvoilta saattoi lukea, että
heidät valtasi arka tunne, joka ei kuitenkaan johtunut pelosta. Syynä
alakuloiseen mielialaan oli se, että kaupungin puolustautumisneuvot
olivat mitä huonoimmassa kunnossa, eikä valleilla ollut ainoatakaan
sotakelpoista kanuunaa. Tämän johdosta olikin suuri joukko
kaupunkilaisia muuttanut maaseudulle, erittäinkin Boråseen, joka
kaupunki erinomaisen huonojen teiden tähden oli jokseenkin turvattu
vihollisen hyökkäyksiltä.
Muiden muassa olivat kuningasta menneet ottamaan vastaan myöskin
Saituri-Pelle ja Briitta Kron. He olivat asettuneet mahdollisimman
lähelle majesteettia. Granmar ja Agdakin olivat tavanneet toisensa. Oli
luonnollistakin, että he pysyttelivät ensinmainituista niin etäällä
kuin suinkin.
"Minulla on sinulle eräs ehdotus, rakas Agda", kuiskasi nuori aseseppä
samalla hellästi puristaen nuoren tytön kättä.
"Mikä ehdotus se on?"
"Sinähän tiedät, että Anna-täti mielellään tahtoo pitää sinua
silmällä näin levottomina aikoina. Onko sinulla mitään sitä vastaan,
että -- --?"
"Kuningas tulee! Kyllä se on varmaankin hän, joka tuolla ratsastaa",
kuului samassa huudettavan väkijoukosta. "Eläköön Kustaa kolmas!"
Ja suuresta kansanjoukosta kuului yht'aikaa valtava innostuksen huuto,
joka mahtavana jyrinänä levisi kauvas joelle ja kaupungin kaduille
saakka. Riemuhuutojen raikuessa marssi Kustaa III joukkojensa etupäässä
kaupunkiin.
Mutta juuri silloin kun Granmar oli aikeissa viedä rakastetun Agdansa
joen yli, tapasivat Briitta ja Saituri-Pelle heidät.
"Sinä naisryöstäjä!" kirkui Briitta ja näytti siltä, kuin hän olisi
tahtonut hyökätä nuoren asesepän kimppuun, "olipa hyvä, että sinut
tapasin, jotta -- --"
"Minä seuraan Granmaria!" lausui Agda äkisti, keskeyttäen hänen
puhetulvansa.
"Et seuraa", sanoi Briitta. "Kyllä minä sinut vielä aisoissa pidän, sen
saat kyllä vielä nähdä!"
Saituri-Pellekin puuttui nyt puheeseen ja lopullisena seurauksena
siitä oli se, että nuoren tytön täytyi seurata iso-äitiään. Vahingonilo
kuvastui selvään Saituri-Pellen kasvoilta, kun hän sanoi:
"Kyllä se oli viimeinen kerta kun puhuit Agdan kanssa, Granmar. Saat
olla varma siitä, että hän kuukauden kuluttua on minun vaimonani."
Granmar ei huolinut vastata. Mutta niistä silmäyksistä päättäen, joita
Agda ja Granmar loivat toisiinsa, saattoi päättää, että Saituri-Pellen
sanat eivät suinkaan olleet niin luotettavia, kuin hän itse uskoi.
6.
Kun Granmar vihdoinkin seisoi kuninkaan edessä, tunsi hän itsensä kovin
araksi. Hän ei vielä koskaan ennen ollut katsonut kuningasta silmästä
silmään. Merkilliset tunteet valtasivat hänen mielensä ja hän oli
tuntevinaan kuinka hän toisinaan punastui, toisinaan kalpeni. Kuningas,
joka huomasi nuoren asesepän mielenliikutuksen, taputti häntä
ystävällisesti olkapäälle ja sanoi:
"Älä pelkää, poikani! Olen saanut kuulla, että olet luovuttanut
koko asevarastosi kaupunkilaisten käytettäväksi. Tämä sinun
isänmaallisuutesi miellyttää minua, ja kun hyvin olemme torjuneet
vihollisen hyökkäyksen, pidän sinut kyllä mielessäni. Missä pajasi
sijaitsee?"
"Götan Ceijonan vallituksen lähellä", uskalsi Granmar vihdoinkin
vastata.
"Ja tunnetko sinä nämä seudut hyvin?"
"Ei valleissa ole ainoatakaan soppea, jota en löytäisi, vaikka olisi
miten pimeä tahansa", vastasi Granmar. "Minä olen täällä syntynyt ja
pienenä poikasena juossut ympäri kaupunkia, ja -- --"
"Hyvä!" keskeytti kuningas. "Sitten saat tulla oppaakseni, kun teen
kierrokseni valleilla. Te seuraatte minua, herrani!" jatkoi hän
kääntyen upseereihin.
Missä kuningas vaan ratsasti, tervehti kansa häntä ihastuksella ja
eläköötä huutaen. Toisinaan hän pysähtyi ja piti mukaansatempaavalla
tavalla innostuttavia puheita kansalle, joka tungeskeli hänen hevosensa
ympärillä. Kustaa III oli, niinkuin tiedetään, erinomainen kaunopuhuja,
ja saavutti sen kautta kansan luottamuksen.
Joukot ja ne, jotka vapaaehtoisesti olivat asestautuneet, olivat
muutaman tunnin kuluttua sijoitetut kaupunkiin ja sen valleille. Joka
tunti kulki adjutantteja kaduilla vieden joukko-osaston toisensa
jälkeen määrätyille paikoille. Sellaista liikettä ja elämää ei
Göteborgissa miesmuistiin ole ollut.
Kun Granmar oli tehnyt tehtävänsä näyttämällä kuninkaalle
huomattavimmat paikat, riensi hän taasen ukko Stehnin luokse, joka
juuri oli lähtemäisillään ulos, kun nuori aseseppä astui sisään.
"Mitä on tekeillä?" kysäsi ukko, ja loi hämmästyneen katseensa
Granmariin.
"Tiedättekö missä Agda on?" kysyi Granmar kiihkoisasti.
"Eikö hän ole Briitta Kronin luona?"
"Oletko käynyt siellä?"
"Kyllä."
Ukko Stehn mietti hetkisen, sitten hän sanoi:
"Sitten se ilkeä muija on kait vienyt hänet joen yli."
"Joen yli!" huudahti Granmar. "Mutta tiedättehän, että vihollinen on
siellä."
"Totta kyllä; mutta luuletko sinä, että Briitta Kron siitä välittää?
Jos hän vain voi ehkäistä teidän naimistanne, ei hän lainkaan pidä
teoistaan lukua. Kyllä minä hänet tunnen."
Puolituntia myöhemmin olivat ukko Stehn ja nuori aseseppä matkalla
Saituri-Pellen asunnolle.
"Mitä sanoinkaan?" lausui Granmar hyvän aikaa kolkutettuaan ovelle,
jota ei kuitenkaan tultu avaamaan. "Se ukkolurjus on varmaankin lähtenyt
pakosalle."
"Niin on, olet kyllä oikeassa", säesti ukko Stehn. "Katsohan tuonne
joelle! Luulen siellä näkeväni Saituri-Pellen veneen, jossa -- --"
"Siinä näkyy olevan kolme henkilöä", keskeytti Granmar. "Kaksi naista!
Voi! Ne eivät saata olla ketään muita, kuin Agda ja Briitta Kron."
"Sinä olet oikeassa! Mitä nyt on tehtävä?" kysyi ukko Stehn.
"Luonnollisesti lähdemme ajamaan heitä takaa!" huudahti Granmar. "Mutta
mistä saamme veneen?"
Vähän aikaa etsittyään löysivät he pienen, mutta käyttökuntoisen
veneen, jolla rohkeasti lähtivät matkalle.
"Käyköön miten tahansa!" lausui Granmar tarttuen airoihin, "mutta kyllä
minä teen voitavani saadakseni Agdan takaisin."
"Ja minun apuuni voit huoleti luottaa", sanoi ukko Stehn. "Pellen
kanssa on minulla useampi kuin yksi hanhi höyhennettävä. -- Souda
rivakasti!"
Takaa-ajettava vene oli kuitenkin niin paljon edempänä, ett'ei sitä
voinut saavuttaa.
Haikein mielin näkivät ukko Stehn ja Granmar, kuinka Saituri-Pelle ja
Briitta Kron väkisin raahasivat Agdaa Hisingenin vuoren rinnettä
ylös. Airot notkahtelivat voimakkaista vedoista ja pian olivat
takaa-ajajatkin vastakkaisella rannalla.
* * * * *
Vaikka kaupunkia varustettiinkin kaikella sillä innolla, joka suinkin
oli mahdollista ja vaikka työhön osallisiksi kutsutut talonpojat eivät
ponnistuksissaan uupuneetkaan, oli vaara kuitenkin hyvin suuri, koska
vihollisen armeija kaupungin puolustajiin verraten oli suurempi ja
sitäpaitsi paremmin harjaantunut ja asestettu. Eikä ilman suurta ja
oikeutettua syytä kuningas Kustaa ajatellutkaan, miten saattaisi käydä,
jos vihollinen rynnäköllä yrittäisi valloittaa kaupunkia.
Päästäkseen tästä pälkähästä kääntyi kuningas Englannin ja Preussin
ministerien puoleen pyynnöllä saada heidän välitystään. Erittäinkin
Englannin ministeri, jona siihen aikaan oli Elliot, työskenteli
täydellä todella saadakseen aikaan rauhallisen ratkaisun, sillä
sellaiseen oli kuningas Kustaa ennenkin ollut hyvin taipuisa.
Tanskalaiset täytyi ehkäistä, hinnalla millä tahansa, valloittamasta ja
hävittämästä Göteborgia, jossa englantilaiset harjoittivat melkoista
kauppaa ja jonne paljon saarivaltakunnan poikia oli asettunut asumaan.
Elliot'in tehtävänä oli siis suojella omankin maansa etuja, jotka eivät
suinkaan olleetkaan aivan vähäpätöisiä.
"Uskon voivani vakuuttaa, että teidän majesteettinne voi olla täysin
levollinen", sanoi Elliot suuresti huolestuneelle kuninkaalle, "sillä
minä olen äskettäin saanut hallitukseltani sellaiset määräykset, että
tanskalaiset, jos ovat viisaita, eivät uskalla tulla rintavarustusten
yli, ja -- --"
"Todellakin?" keskeytti kuningas silminnähtävästi kovin hämillään.
"Olen, teidän majesteettinne."
"Ette voi uskoa miten tämä ilahuttaa minua. Mutta mitä tehdään, se
täytyy tehdä pian."
"Minä ilmoitan jo tänään Hessenin prinssille siitä päätöksestä, jonka
hallitukseni peruuttamattomasti on tehnyt."
Ministeri Elliot pitikin sanansa. Vihollisarmeijan ylipäällikkö,
Hessenin prinssi, istui paraillaan päivällispöydässä, kun hänelle
ilmoitettiin, että eräs lähetti, joka juuri oli tullut kaupungista,
halusi häntä puhutella. Lakeija ilmoitti lisäksi, että lähetillä oli
kirje Englannin ministeriltä ja että hän oli saanut ankaran käskyn
omakätisesti jättämään se prinssille.
"Hyvä! Tuokaa hänet sisään!" kuului käsky.
Tuskin oli prinssi ehtinyt lukea kahtakaan riviä, ennenkuin hänen
muotonsa muuttui. Luettuaan kirjeen loppuun rypisti hän sen vihaisesti,
käveli kiihkeästi huoneessa ja kääntyi sitten lähetin puoleen sanoen:
"Vie ministerille terveiseni ja sano, että hän huomenna aamupäivällä
saa vastaukseni!"
Töin tuskin oli lähetti poistunut ja ehtinyt sulkea oven jälkeensä,
ennenkuin prinssi kiukustuneena heitti kirjeen lattialle ja polki sitä
jaloillaan samalla huudahtaen:
"Niin lähellä päämäärää kun jo olin ja silloin ehkäistään! Löytyykö
enään mitään kiusallisempaa? Mitä hyödyttääkään minua enää kaikki tähän
saakka saavuttamani menestys? Häpeällisellä tavalla temmataan saalis
käsistäni juuri ratkaisun hetkellä ja samalla vielä uhataan. Tuntuupa
melkein siltä, kuin halkeisi harmista."
Kirje sisälsi todellakin sellaisia uhkauksia, että Englanti julistaisi
Tanskalle sodan, ellei Hessenin prinssi heti tekisi aselepoa ja
palauttaisi joukkojaan Norjan rajojen sisäpuolelle.
7.
Nykyisen Hisingesillan läheisyydessä vuoren rämeikköön kätkeytyneenä
sijaitsi ränsistynyt hökkeli, jossa tuskin kukaan ihminen olisi voinut
asua. Saituri-Pelle ja Briitta Kron veivät Agdan sinne siinä luulossa,
ett'ei Granmar häntä sieltä löytäisi. Nuori tyttö huomasi, että kaikki
vastusteleminen olisi ollut turhaa ja sentähden alistuikin hän
kohtaloonsa ajatellen:
"Ehkäpä onni minua vielä suosii niin, että Granmar löytää minut.
Suokoon sen Jumala!"
Agda ei suinkaan pelotta astunut sisälle hökkeliin, jonka ovi riippui
ja heilui edestakaisin yhden saranan varassa. Hökkeli oli kaikkea
muuta, vaan ei suinkaan miellyttävä.
"Täällä saat olla siksi, kunnes täytät toivomukseni", sanoi
Saituri-Pelle uhmaillen. "Kuulitko mitä sanoin?"
Agda ei vastannut mitään, vaan kääntyi inholla pois tuosta itarasta,
häijystä ja siivottomasta ukosta, joka kuitenkin itsepintaisesti vaati
vastausta, jonka tähden hän jankutti niin paljon kuin jaksoi.
Vihdoin huudahti Agda:
"Tehän olette jo kuullut, mitä olen sanonut, nimittäin, ett'en
milloinkaan tule kuulumaan kenellekään toiselle kuin Granmarille. Te
ette voi minua pakoittaakaan, minä tulen, niin totta kuin nimeni on
Agda, panemaan kovan kovaa vastaan!"
"Kuulehan", puuttui Briitta puheeseen, "minkätähden vastustat omaa
onneasi, jonka -- --"
"En milloinkaan voi Pellen kanssa tulla onnelliseksi", keskeytti Agda.
"Mikä hävytön tyttö!" kirkui ukko. "Etkö sinä tiedä, että olet minun
vallassani? Ilman minun tahtoani et milloinkaan pääse täältä hengissä
pois!"
"Ja minä kyllä autan sinua, Pelle", lisäsi Briitta. "Ei löydy
ainoatakaan ihmistä, jota vihaan niin kovin kuin Granmaria."
"Mutta minkätähden? sitä minä en käsitä", lausui Agda ja lisäsi: "Enhän
minä voi uskoa, että hän on tehnyt teille mitään pahaa."
"Kyllä hän on tehnyt!"
"Mitenkä?"
"No etkö sinä sitä muista?"
"En."
"No, sittenpä tahdon virkistää muistiasi. Älä mene pois Pelle, niin
saat kuulla ja tuomita sitten."
Kun ovi oli suljettu mahdollisimman tarkoin, painoi Briitta Kron
poikansa tyttären kosteaan maahan ja alkoi kertoa, samalla kun hän
ylpeästi asetti kätensä lanteilleen:
"Oletko unhoittanut, että olen kertonut sinulle rakastaneeni Granmarin
iso-isää? Niin tiedätkös! niin minä olen tehnyt, Alussa luulin, että
rakkauteni saisi vastarakkautta, mutta pian tulin kuitenkin huomaamaan,
että hän sen sijaan olikin alkanut helliä Marttaa. Ja silloin minä
vannoin heti ensi tilassa kostavani hänelle, jonka tilaisuuden nyt olen
saanutkin. Älä koskaan usko, että päästän sitä käsistäni. En koskaan!"
jatkoi hän silmiensä kiukusta liekehtien.
"Älkää saattako minua onnettomaksi, iso-äiti!" rukoili Agda samalla
vaivalloisesti nousten ylös. "Minä tunnen olevani jo kylliksi onneton,
ja -- --"
"Haa! senkin riekale!" keskeytti ilkeä vaimo, samalla kun hän
vihaisesti polki jalkaansa. "Sinä koetat saada minut myöntymään
pyyteisiisi, mutta se ei onnistu, siitä voit olla vakuutettu!" Sitten
kääntyi hän Pellen puoleen sanoen: "Pidä häntä silmällä siksi, kunnes
palaan kaupungista! minä tulen pian!"
Ja ennenkuin Saituri-Pelle tai Agda ehtivät lausua sanaakaan, oli
Briitta Kron poistunut.
"Tämäpä ei ole niinkään hauskaa", mutisi Saituri-Pelle päätään raapien.
"Mitä minun nyt on tehtävä?"
Alkoi hämärtää ja Saituri-Pelle oli jokseenkin pahalla tuulella.
"Mitähän, jos Granmar tulisikin urkkimaan Agdan olinpaikkaa", ajatteli
ukko itsekseen, "silloin en todellakaan tiedä mitä tehdä. Ja jos Stehn
saa minut kynsiinsä, niin olenpa totta tosiaan hukassa."
Kun hän oli kävellyt muutamia kertoja lahoomaisillaan olevan hökkelin
ympäri ja tullut vakuutetuksi siitä, että ovi ja ikkunat olivat
mahdollisimman hyvin suljetut, ryömi hän siilin tavoin hökkelin
toisessa päässä olevaan vuorenonkaloon, josta häntä tuskin päivälläkään
olisi voinut löytää.
* * * * *
Mäen kirkon viereen Hisingenissä oli leiriytynyt noin satamiehinen
joukkue norjalaisia. Väsyneet jalkasotamiehet, jotka pari päivää olivat
ponnistelleet pikamarsseissa, ottivat mielihyvällä tilaisuudesta vaarin
levätäkseen muutamia tunteja. Makuusijansa valmistivat he kylmästä ja
kosteasta maasta ja rensselit saivat olla päänalaisina, mutta siitä
huolimatta nukkuivat he pian melkein kaikki, huolettomina, mitä
saattaisi tapahtua. Vieläpä vartijasotilaidenkin oli sangen vaikea
pysyä hereillä, Siihen vaikutti vielä ruma sääkin, joka painoi heidän
mieliään.
Siellä täällä valvoi kuitenkin yksi ja toinen, erittäinkin muutamat
upseerit ja osa alipäällystöstä. He olivat luonnollisesti ottaneet
huolehtiakseen miehistön turvallisuudesta ja pitivätkin itsensä
suuresti vastuunalaisina siitä, ja se seikka vaikutti niin, että uni ei
tullut heille vieraaksi. Myöskin ajatus siitä vaarasta, joka heitä
mahdollisesti uhkaisi, jos he olisivat vähemmän tarkkoja, sai heidät
olemaan vieläkin varovaisempia.
Erittäinkin oli joukon johtaja, nuori kapteeni Sverre Haraldinpoika,
alituisesti liikkeellä. Ollessaan Sekkelannissa, Ise järven
pohjoispäässä, oli hän saanut Hessenin prinssiltä ankaran käskyn
uupumatta ja antamatta minkään itseään pidättää päivin ja öin
jatkamaan marssia Göteborgia vastaan. Jos häntä tavalla tai toisella
koetettaisiin estää, oli hänen tehtävä kiertoliikkeitä, mutt'ei missään
tapauksessa antaa peloittaa itseänsä. Vielä oli prinssi mahtipontisesti
lisännyt, että ruotsalaiset olivat osaksi niin pelkoja, osaksi niin
harvalukuiset, ett'ei hänellä, Sverrillä, ollut kerrassaan niin mitään
pelättävänä.
Marssimisen aikana oli kuitenkin käynyt selville, ett'ei prinssin
otaksumat olleet aivan luotettavat. Sillä tuskin oli kapteeni Sverre
ehtinyt marssia Ruotsin rajan yli, ennenkuin joukko Bohusläänin
rahvasta yhteisvoimin, eikä menestyksettä, oli saattanut hänen kulkunsa
sotaiseksi. Ja samoin kävi Bohusläänin tunturiseuduillakin, sillä alas
rannikolle ei hän vähäisen joukkonsa kanssa uskaltanut marssia. Monta
kertaa noudatti hän Hessenin prinssin antamaa neuvoa kulkien
kiertoteitä, mutta niistä oli aina se seurauksena, että maan väestö,
joka hyvin tunsi seudut, työnsi hänet takaisin ja silloin kun hän
vähimmin odotti, hyökkäsi esiin metsistä ja nuorten onkaloista.
Mitä suurimmalla vaivalla onnistui hän vihdoinkin pääsemään Mäen
kirkolle. Niistä kahdestasadasta miehestä, jotka hän oli tuonut
mukanaan Sekkelannista, oli jäljellä, kuten äskettäin mainittiin, vain
noin sata. Muut olivat joko kaatuneet bohuslääniläisten luodeista ja
miekoista tai myöskin joutuneet vangeiksi. Noin kymmenisen miestä,
jotka Rajakylän kirkolla olivat onnistuneet pääsemään pakoon, olivat
yön pimeydessä tulleet Pohjan joen yli. Heidän johtajanaan oli vanha
Gudmar-korpraali, sotakarhu, joka kunniakkaasti oli ottanut osaa
kaikkiin viime vuosien sotaretkiin. Hän oli ennenkin oleskellut näillä
main, ja tunsi sentähden jokseenkin hyvin paikat.
Kun tuo pieni joukko läpimärkänä ja uupuneena oli vihdoinkin päässyt
joen yli sanoi Gudmar tovereilleen:
"Nyt marssimme suoraan etelään, näillä seuduilla meidän täytyy tavata
toisetkin."
Ja väsymyksestä huolimatta lähti tuo pieni joukko varovaisesti
marssimaan etelää kohti.
Suuresti levottomana astuskeli Sverre Haraldinpoika Mäen kirkkomaalla.
Vanha kellotapuli näytti hänestä entisajan peloittavalta kummitukselta
ja hänen mieleensä juolahtivat kaikki ne salaperäiset kertomukset,
joita hän lapsena oli kuullut sellaisista paikoista juteltavan. Lopuksi
alkoi häntä oikein peloittaa. Tämän tunteen lisäksi muisti hän myöskin
ne lapsena kuulemansa kertomukset, jotka koskivat niin kutsuttuja
Hannibalin eli Balsefeidin sotia, joita oli käyty näillä seuduilla.
Vuonna 1644 oli nimittäin Norjan käskynhaltija Hannibal Sehested
koettanut valloittaa Göteborgia. Juuri Hisingenin tähän päähän oli hän
antanut rakentaa vallituksia, jotta hän niiltä käsin olisi voinut
piirittää kaupungin. Mutta 1 p:nä elokuuta samana vuonna hyökkäsi
odottamatta urhea soturi Lars Kagg tanskalaisten kimppuun ja ajoi
vihollisen päistikkaa Bohusen linnoitukseen.
Tätä tapausta ja paljon muuta mietiskeli nuori kapteeni, samalla kun
hän harvakseen astuskellen harhaili eteenpäin pimeällä kirkkomaalla. Ja
lopuksi saivat hänen ajatuksensa enemmän pontta päättäen hänen puoli
ääneen lausutuista sanoistaan:
"Eiköhän meille mahda käydä samoin kuin esi-isillemmekin, jotka -- --"
Vahtisotamiesten huuto keskeytti hänen yksinpuhelunsa. Niin pian kuin
suinkin pimeässä saattoi, juoksi hän sille suunnalle, jolta ääni
kuului.
"Oletko huomannut mitään epäiltävää?" kysyi hän vahtimieheltä, joka
seisoi kivääri valmiina ampumaan.
"Kyllä kapteeni, kuulin joelta päin jotain ritinää."
"Anna rummun soida!" käski Sverre Haraldinpoika erästä luokse rientävää
sotilasta. Tämä aikoi juuri kiirehtää takaisin leiripaikalle, kun
karhea ääni lausui:
"Ne ovat tovereita. Korpraali Gudmar ja kymmenen miestä."
"Ahaa!" huudahti kapteeni Sverre iloisena. "Hyvä lisä kuitenkin."
Suuri osa nukkuvia sotamiehiä oli herännyt, ja heille sai reipas
korpraali kertoa niistä seikkailuista, joissa hän miehinensä oli ollut
Rajakylästä paettuaan.
Monet parrakkaat ja parrattomat huulet lausuivat ihmetyksen huutoja ja
pian oli, äsken vielä niin raskas uni, ikäänkuin poispuhallettu. Noin
tunti keskiyön jälkeen oli nuori ja reipas kapteeni järjestänyt
miehensä ja pian oli hän marssimassa sitä vuoristoa kohti, jossa
Saituri-Pelle vartioitsi Agda raukkaa kuin lohikäärme aarretta.
"Näillä seuduilla tapaamme kyllä pian ystävämme", mutisi Sverre
Haraldinpoika itsekseen. "Muussa tapauksessa käy meidän huonosti."
"Siitä Jumala varjelkoon!" keskeytti korpraali Gudmar, joka oli kuullut
kapteenin sanat. "Tunnen itsessäni, että tästä pälkähästä kyllä
suoriudumme."
8.
"Niin, mitä nyt on tehtävä?" kysyi ukko Stehn, kun maihinnousu oli
käynyt hyvin päinsä.
"Etsimme vuoristosta, luullakseni", sanoi Granmar, "mutta ensin tulee
meidän vetää vene maalle, niin ett'ei kukaan sitä meiltä varasta, sillä
aikaa kun olemme poissa."
"Luuletko niin?"
"Kyllä, isä Stehn. Kuka tietää, vaikka Pellellä ja Briitta Kronilla
olisi urkkijoita, jotka seuraavat jälkiämme, ja -- --"
"Sitä minä en usko", keskeytti ukko Stehn päättävällä ja varmalla
äänellä.
"Sitä parempi, jos ei olisi", sanoi Granmar. "Joka tapauksessa pidän
kuitenkin parhaana olla mahdollisimman varovainen. Se ei meitä ainakaan
vahingoita."
"No niin, siinähän voit kyllä olla oikeassa. Mutta mihin varmaan
paikkaan piilottaisimme veneen?"