laivasillalle, jonka pohjoispuolella sijaitsi muuan "Ankkuri" niminen
olutkapakka. Yhteen sulloutunut väkijoukko sulki häneltä yht'äkkiä
tien, eikä kuningasta seuraavien adjutanttien ankarista käskyistä
huolimatta saatu sitä väistymään. Kuningas Kustaa ymmärsi heti, että
jotain erikoista oli tekeillä. Kun hän huomasi, ett'ei adjutanttien
antamia käskyjä toteltu, kannusti hän hevostaan ja ratsasti muitta
mutkitta keskelle väkijoukkoa.
Se vaikuttikin. Vähitellen annettiin hänelle tietä ja pian oli kuningas
"Ankkuri"-kapakan edustalla, josta laivasillalla kävelevä yleisö kuuli
hirveätä melua.
"Mistä on kysymys?" kysyi kuningas käskevällä äänellä. "Mitä on
tapahtunut?"
"Ankkuri"-kapakan isäntä, pitkä ja roteva Rolf Krook, joka kerran
ennenkin oli nähnyt kuninkaan Tukholmassa ja nytkin tunsi hänet, astui
rohkeasti esiin, tempaisi hatun päästään ja vastasi, samalla kumartaen
niin syvään kuin taisi:
"Tuolla sisällä on pidetty mitä kauheinta meteliä, teidän
majesteettinne. Eräs hullu nainen -- --"
"Tuki suusi, senkin lurjus!" keskeytti samassa ilkeä naisen ääni ja
Briitta Kron hyökkäsi esiin. Ainoastaan suurella vaivalla pääsi Rolf
Krook pakoon hänen teräviä kynsiään. Välittämättä kuninkaan
läsnäolosta, jatkoi ilkeä nainen: "Sinä olet myöskin viekoitellut
poikani tytärtä menemään Granmar-lurjuksen vaimoksi, vaikka oletkin
tietänyt, että hänet piti Pellen saada, minä uskon, että kaikki ihmiset
juonittelevat minua vastaan. Niin on tehnyt silkinkutoja Gormkin ja
Stehn ja monet muut, mutta, niin totta kuin elän, teen heidän aikeensa
tyhjiksi. Niin kauvan kuin elän, ei aseseppä Granmar milloinkaan saa
Agdaa vaimokseen. Muista, että Briitta Kron on sen sanonut!"
Ja kun tuo ilkeä nainen oli lausunut nämät sanat, astui hän aivan Rolf
Krookin nenän eteen ja pui uhkaavasti luisia käsiään samalla sadatellen
itsekseen.
Sillä aikaa oli kuningas viitannut luokseen pari mukanaan olevaa
ratsastajaa, jotka ajoivat naisen pois. Sitten lausui hän sointuvalla
äänellään:
"Unhottakaa näiksi päiviksi kaikki keskinäiset riitanne. Isänmaan etu
ennen kaikkea! Tehän tiedätte, että viholliset ovat tämän kaupungin
vallien edustalla. Jos heidän onnistuu nousta valleille ja
etuvarustuksille, niin mitä luulette siitä koituvan seuraukseksi? Sen,
että jo vajaan tunnin kuluttua olisi kaupunki liekkien vallassa ja
sellaisina kauhun hetkinä valtaisivat voittajat talot, kadut ja torit.
Voitte kyllä kuvitella mielessänne, minkälaisia hirmutöitä silloin
tehtäisiin. Vaimo ryöstettäisiin mieheltään, lapset vanhemmiltaan,
rakastavat ja sisarukset toisiltaan, ja miten raa'at sotamiehet sitten
heitä kohtaan käyttäytyisivätkään, sen voi jokainen teistä hyvin
ymmärtää! -- Liittykää kaikki yhteen ja ottakaa minun kanssani osaa
puolustukseen, jättäkää siksensä keskinäiset riitanne ja näyttäkää,
että rakastatte isänmaatanne ja uhraatte vaivanne sen puolustamiseen!
Kun vihollinen sitten on pakoitettu peräytymään, niin silloin on ilonne
todellista ja oikeutettua ja silloin voitte, jos tahdotte, jatkaa
kinastelujanne, mutta unhottakaa ne toistaiseksi, se on minun tahtoni ja
käskyni!"
Tuskin oli kuningas Kustaa ehtinyt lopettaa puheensa, ennenkun kansa jo
ilmaisi riemuaan huutamalla yhteen ääneen: "Eläköön kuningas Kustaa! Me
seuraamme häntä!"
Briitta Kron piti parhaana, ainakin tällä kertaa, hillitä ilkeätä
sisuaan. Hän nimittäin huomasi, että muuten koko kaupunki olisi
sotajalalla häntä vastaan, sillä uhkauksia ei suinkaan säästetty. Mutta
ennen poistumistaan "Ankkuri"-kapakan edustalta, pui hän molempia
nyrkkejään Rolf Krookille ja sanoi harmistuneena:
"Odotahan! Pidän sinut ja kaikki toisetkin kyllä muistissani."
"Ha, ha, haa!" nauroi ukko Krook ja katsoi uhkaavasti vanhaa eukkoa.
"Uskottavastikin sinut sitä ennen lannistetaan niin, että itsekin pidät
parhaana nöyrtyä. Minä puolestani teen kaiken voitavani edistääkseni
Agdan ja Granmarin naimisiin menoa, siitä voit kyllä olla varma."
Kuninkaan puheen innostuttaman kansanjoukon suhde Briitta Kroniin
vaikutti niin, että hän katsoi itselleen sopivammaksi väistyä.
Luonnollisesti ei hän ollut ollenkaan hyvillään Rolf Krookille eikä
hänen samoin ajatteleville tovereilleen ja lupasikin itselleen heti
ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa panna tahtonsa täytäntöön.
Kiukusta sähisten meni hän nopein askelin kotiinsa, jonne sulkeutui
yksinänsä miettimään, mitenkä hänen tulisi menetellä saavuttaakseen
tarkoituksensa mitä pikemmin.
"Niin se kyllä käy hyvin", huudahti hän lopuksi. "Siinä sekamelskassa,
joka pian syntyy, uskon kyllä vieväni asiani voittoon. Minä en anna
perään, ennen kuin olen saanut tahtoni perille!"
13.
Kapteeni Sverre Haraldinpoika koetti nukkua, mutta turhaan. Painajaisen
tavoin kiusasivat kaikennäköiset ilvekuvat hänen mieltään niin, että
hänen täytyi jättää tilapäinen lepopaikkansa ja mennä raittiiseen
ilmaan.
"Tekeepä mieleni käydä Gudmaria tervehtimässä nähdäkseni, mitenkä hänen
asiansa ovat", ajatteli hän.
Muutaman minutin kuluttua oli kapteeni Sverre puoliksi lahonneen ladon
edustalla.
"Mitä?" huudahti hän. "Ovi on auki ja -- --"
Molemmat sotamiehet, jotka omin lupinsa olivat poistuneet
vartiopaikaltaan juuri silloin kun vangit olivat paenneet, palasivat
nyt takaisin.
"Mitä tämä tahtoo sanoa?" ärjyi kapteeni Sverre. "Kuinka olette
vartioinneet?"
Toinen sotamies vastasi vapisten: "Me emme voineet uskoa, että -- --"
"Te ette saa uskoa, vaan ainoastaan totella", keskeytti kapteeni.
"Sytytä soihtu, jotta voimme tutkia ladon!"
Kesti kuitenkin kauvan, ennenkun soihtu syttyi. Kun se vihdoinkin
rupesi palamaan, meni kapteeni Sverre molempain sotamiesten seuraamana
latoon. Siellä ei ollut ainoatakaan olentoa lukuunottamatta surkeasti
valittelevaa Saituri-Pelleä. Kapteeni silmäili hetkisen hänen
pöhöttyneitä kasvojaan, tempaisi sitten rievun hänen suustaan ja
kysäsi:
"Tässä kaikessa piilee petos. Kuka on sinua noin kohdellut? Vastaa
heti!"
Saituri-Pelle kohosi voimakkaasti, kun hän nyt vihdoinkin oli saanut
tilaisuuden täysin siemauksin ahmia raitista ilmaa.
"Herra, minut on vangittu", sai hän vaivalla sanotuksi.
"Vangittu? Mitä se tahtoo sanoa?"
"Toiset vangit sitoivat minut."
"Tiedätkö, mihin he pakenivat?"
"Luonnollisesti kaupunkiin."
"Mutta", sanoi kapteeni Sverre samalla hämmästyneesti katsellen
ympärilleen, "missä on korpraali Gudmar?"
"Gudmar?" toisti toinen sotamiehistä. "Häntä en ole nähnyt pitkään
aikaan."
"Onkohan täällä lähistöllä vihollisia?"
"Emme me ainakaan ole huomanneet."
Muutaman silmänräpäyksen mietittyään sanoi kapteeni Sverre kääntyen
siihen sotamieheen, joka viimeksi oli puhunut:
"Mene nopeasti hakemaan tänne kaksikymmentä miestä!"
Sotamies riensi pois.
* * * * *
Kun pakolaiset olivat tulleet sen viidakon lähelle, johon korpraali
Gudmar oli nukahtanut, pitivät he neuvoa keskenään siitä, miten
vast'edes tuli menetellä. Silkinkutoja Gorm oli sitä mieltä, että olisi
parasta lähteä heti joen yli Lerjeen, ja ehdotuksensa tueksi lausui
hän:
"Minä olen täysin vakuutettu siitä, että vihollinen on jo ottanut
haltuunsa kaupunkia vastapäätä olevan joenrannan, ja silloin kävisi
luonnollisesti hyvin vaikeaksi, milt'eipä mahdottomaksikin, huomaamatta
tunkeutua vihollisen joukkojen läpi. Minä siis ehdotan, että valitsemme
sen tien kuin äsken mainitsin."
Agdakin puuttui puheeseen ja sanoi:
"Minä en luule, että isä Gorm on oikeassa. Vihollinen ei vielä
luultavastikaan ole kerinnyt niin pitkälle -- --"
"En minäkään", keskeytti ukko Stehn, "minä kannatan Agdaa ja ehdotan,
että heti menemme sinne, minkä veneenkin piiloitimme. Se on kyllin
suuri kannattamaan meidät kaikki, ja -- --"
Nyt keskeytti Granmar vuorostaan ukko Stehnin ja sanoi:
"Joutuun veneelle, meillä ei ole aikaa viivytellä!"
"Hiljaa!" kuiskasi samassa nuori tyttö. "Minä kuulen hiipiviä askelia."
Pakolaiset piiloutuivat nopeasti kahden tiheän pensaan taakse.
Hiipivät askeleet alkoivat kuulua yhä selvemmin ja pian voivat
pakolaiset eroittaa ihmisen hahmon, joka hiipi heidän edessään olevia
pensaita kohti. Tulija ei ollut kukaan muu kuin kapteeni Sverre
Haraldinpoika, joka oli lähtenyt etsimään korpraali Gudmaria.
"Mihinkähän hän on mahtanut joutua", lausui hän itsekseen. "Onko hän
ehkä joutunut surman suuhun?"
"Hän on se norjalainen kapteeni", kuiskasi Granmar ukko Stehnille.
"Jospa voisimme saada hänet kiinni!"
Granmarin ehdotus toteutettiin heti paikalla. Kapteeni Sverre ei enää
ehtinyt ottaa montaakaan askelta, ennenkuin hän tunsi olevan kolme
lujakouraista miestä kimpussaan.
"Antautukaa!" kuiskasi Granmar. "Teidän ei tarvitse mitään pelätä,
ellette tee vastarintaa."
Yllätys oli niin odottamaton, että norjalainen kapteeni oli aivan
neuvoton. Ennenkuin hän selvisi ensimmäisestä hämmästyksestään, huomasi
hän, että kätensä olivat sidotut.
"Joutuun nyt veneelle!" huudahti Granmar. "Meillä ei ole aikaa
viivytellä!"
Tuskin olivat pakolaiset saaliineen ehtineet poistua, ennenkuin
korpraali Gudmar oli herännyt ja melkein äänettömästi noussut ylös.
"Mitähän tästä mahtaa tullakaan?" mumisi korpraali Gudmar itsekseen.
"Se on minun syyni, että vangit ovat päässeet karkuun ja että kapteeni
itse on joutunut vangiksi, mikä höperö olinkaan? Mitä nyt teen?"
14.
Kun Saituri-Pelle tunsi olevansa vapaa, oli hän oitis tehnyt
päätöksensä.
Tuskin oli kapteeni Sverre poistunut, ennenkun Saituri-Pelle epätoivon
yllättämänä hyökkäsi jälellä olevan sotamiehen kimppuun. Tämä, jolle
hyökkäys oli aivan odottamaton, kaatui taaksepäin samalla lyöden
päänsä niin voimakkaasti seinään, että pyörtyi. Nuolena ryntäsi
Saituri-Pelle ulos. Itsensä puolustamisinto teki hänet kaksin kerroin
voimakkaammaksi. Hän melkein lensi loppumattomien mantereiden yli
ohjaten kulkunsa suoraa päätä Pohjan joelle.
Toisetkin pakolaiset kiiruhtautuivat niin hyvin kuin voivat sille
veneelle, jonka ukko Stehn ja Granmar olivat piiloittaneet lähelle
rantaa. Mahtoikohan se olla paikoillaan? Jos ei niin olisi, olisi
viimeinen villitys ensimäistä pahempi! Se huolestutti vielä heitä
enemmän, kun kapteeni Sverre ontumisen tähden viivästytti heidän
pakoaan. Ja tätä vankia, joka niin odottamatta oli joutunut heidän
käsiinsä, eivät he hevillä tahtoneet jättää. Pakolaiset uskoivat, että
kapteeni Sverre oli todellakin loukannut jalkansa, eivätkä siis
laisinkaan osanneet häntä epäillä. Eikä ollut aikaakaan ruveta sitä
seikkaa lähemmin tutkimaan.
Ja kuitenkin oli ontuminen norjalaisen kapteenin itse keksimä viekas
juoni. Hän ajatteli itsekseen:
"Jos minä nyt onnistun viivyttämään tätä menoa, niin on hyvinkin
luultavaa, että mieheni piankin ehtivät ladolle, ja kun eivät tapaa
minua siellä, -- -- mutta", keskeytti hän ajatuksensa, "miten saavat
sotamiehet tietää minun joutuneen vangiksi? Heidän täytyy kai hakea
minua niin kauvan, että kaikki on jo myöhäistä. Mutta minun täytyy kai
mukaantua kohtalooni. Tapahtukoon mitä tahansa, minä koetan olla
levollinen."
Mitä vaivalloisimman matkan jälkeen saapuivat pakolaiset vihdoinkin
joelle. He olivat kuitenkin ison matkaa kulkeneet toiselle suunnalle ja
olivat nyt koko kaukana siitä mutkikkaasta vuorenonkalosta, jonne vene
oli piiloitettu. Alkoi jo hämärtääkin, jotenka matkan jatkaminen kävi
epävarmaksi. Sen lisäksi alkoi kapteeni Sverre valitella kipeätä
jalkaansa ja sanoi ei enää voivansa jatkaa matkaa.
"Sitten me kannamme häntä", sanoi Granmar painokkaasti. "Minä luulen
tuntevani paraiten tien ja kuljen sentähden edellä."
Tosin koetti kapteeni Sverre tehdä vastarintaa, mutta se ei mitään
auttanut. Ukko Stehn tarttui häntä hartioista ja Gorm jaloista ja niin
kulki seurue hiljalleen kohti vuorenonkaloa. He eivät olleet ehtineet
kuitenkaan kauvaksi, ennenkuin Granmar pysähtyi ja viittasi toisia
olemaan varuillaan. Sen jälkeen hiipi hän hiljaa erästä kiviröykkiötä
kohti, jonka takana hänen tarkka silmänsä oli huomannut jotain
liikkuvan. Hän piti aseensa valmiina milloin tahansa niitä
käyttääkseen.
Stehn ja Gorm olivat laskeneet kapteenin maahan, jonka luota he eivät
kuitenkaan poistuneet, vaan pitivät häntä silmällä.
Kun Granmar oli tullut suuren kiviröykkiön luokse, jonka takana oli
niin kapea käytävä tai polku, ett'ei kaksi ihmistä olisi voinut
toisiaan sivuuttaa, teki hän rohkean hyppäyksen ja seisoi parin
silmänräpäyksen kuluttua käytävän toisessa päässä. Samassa riensi jokin
mustalta näyttävä olento vastakkaiselle suunnalle, mutta kompastui
keskelle tietä. Nopeasti heittäytyi nuori aseseppä kompastuneen päälle
ja huusi:
"Saituri-Pelle!"
Saituri-Pelle oli todellakin joutunut vihamiehensä käsiin.
"Nyt olen saanut sinut vihdoinkin kiinni", riemuitsi nuori aseseppä.
"Et enää koskaan tee Agdalle etkä minulle mitään konnanjuonia. Nouse
ylös!"
Oikein säälitti katsella Saituri-Pelleä. Kaatuessaan oli hän loukannut
kasvonsa niin pahoin, että veri vuoti virtanaan. Hän tahtoi puhua,
mutta ääni tarttui kurkkuun. Hän sai lausutuiksi ainoastaan katkonaisia
sanoja.
Vahvalla kädellään piti Granmar hänestä kiinni, sillä Pelle koetti
päästä irti, mikä ei kuitenkaan onnistunut.
"Nyt taasen eteenpäin!" komensi nuori aseseppä ja kulkua jatkettiin
tosin hitaasti, mutta varmasti kuten ennenkin. Yht'äkkiä katkaisi
pakolaisilta tien musta rivi.
"Takaisin!" kuiskasi Granmar. "Nyt eivät ole asiat niinkuin pitäisi."
Peräytyminen alkoikin heti, mutta tuskin olivat he ehtineet ottaa
viittäkäänkymmentä askelta, ennenkun sekin tie oli suljettu.
Tuskin olivat pakolaiset ehtineet tointua ensi hämmästyksestään kun
kuului karhea ääni:
"Nyt olemme saaneet heidät kiinni ja voimme pelastaa kapteenimme."
Korpraali Gudmar lausui nämät sanat.
"Hyvä Jumala! Olemmeko taasenkin vankeina?" huokaili Agda
huolestuneena.
"Olemme, ja juuri kun olimme vapaaksi pääsemäisillämme", huudahti
silkinkutoja Gorm katkerasti.
Ruori aseseppä oli sillävälin tehnyt nopean päätöksen. Kovalla äänellä
lausui hän:
"Niin pian kuin yksikin teistä lähestyy, on kapteeninne kuoleman oma!"
Ja nämät sanat lausuttuaan, asetti hän leveäteräisen, terävän miekkansa
Sverre Haraldinpojan rinnalle.
Norjalaiset, jotka sillä aikaa olivat tulleet lähemmäksi, juoksivat
nopeasti takaisin nähdessään Granmarin uhkauksen. Miten nyt tuli
menetellä.
Kului muutamia minuutteja. Granmar, Agda, Stehn ja Gorm olivat piirinä
kapteeni Sverren ja Saituri-Pellen ympärillä ja he olivat lujasti
päättäneet puolustautua viimeiseen asti.
"Päästäkää minut hyvällä irti, niin teitä kohdellaan hyvin", ähkyi
norjalainen kapteeni. "Muuten -- --"
"Mitä muuten?" huudahti Granmar vihaisesti.
"Muuten olette tuhonne omat", lisäsi kapteeni. "Minä tunnen kyllä
mieheni."
Tämän lyhyen keskustelun aikana oli korpraali Gudmar huomaamatta
hiipinyt nuoren asesepän taakse, ja juuri kun tämän piti vastata
kapteenin sanoihin, sai hän yht'äkkiä niin voimakkaan iskun
takaraivoonsa, että pyörtyi. Muut hämmästyivät siitä niin, ett'eivät
ehtineet tehdä vastarintaa, vaan olivat parin minuutin kuluttua jälleen
norjalaisten vankeina.
Kun kapteeni Sverre Haraldinpoika tunsi taasen olevansa vapaana, oli
teeskennelty ontuminenkin kuin pois puhallettu. Ojentaen koko pitkän
vartalonsa, huusi hän voimakkaalla äänellä:
"Takaisin, ylös vuorelle samaan paikkaan! Tällä kertaa pidämme heitä
tarkemmin silmällä."
15.
Kun Briitta Kron oli vähän rauhoittunut, alkoi hän entistä innokkaammin
miettiä, mitenkä voisi ikipäiviksi eroittaa Agdan ja Granmarin
toisistaan. Parin tunnin kuluttua lähti hän kaupungille, jossa hän
useammalta taholta sai kuulla, että nuori aseseppä oli kateissa. Toivon
kirkas säde loisti silmissään kun hän ajatteli:
"Mahtaakohan hän olla kuollut? Mitään sen onnellisempaa tapahtumaa en
koskaan saisi kuullakaan! Mutta", jatkoi hän ajatuksissaan, "ei
suinkaan ole sentään mahtanut käydä niin hyvin."
Kierrellessään kaupungilla tuli hän lopuksi sille kohdalle, mihin nyt
on rakennettu joen yli Hisingenille johtava silta, jolle oli
kokoontunut suuri joukko väkeä. Briitta Kron tunkeutui joukkoon ja sai
kuulla, että noin puolisensataa kaupungin porvareita ja käsityöläisiä
aikoi lähteä etsiskelyretkelle mainitulle saarelle. Veneitä haalittiin
juuri kokoon.
Briitta Kron oli silmänräpäyksessä tehnyt päätöksensä. Hän tahtoi
päästä mukaan henkensäkin menettämisen uhalla, sillä hänen täytyi, sen
hän itsekseen vannoi, saada selville poikansatyttären olinpaikka. Entä
Saituri-Pelle sitten? Mitenkähän voisi hänet löytää?
Pian saatiin hankituksi tarpeellinen joukko veneitä, jotka ennen pimeän
tuloa olivat täydellisesti miehitetyt. Kun viimeistä venettä
irroitettiin rannasta, hyppäsi siihen rohkeasti eräs nainen, joka
kirkui:
"Minun täytyy päästä mukaan! ehkäpä voin olla teille hyödyksi."
"Briitta Kron! Sehän on Briitta Kron!" kuului pari matkalaista
huutavan, johon eräs kolmas lisäsi:
"Ajakaa hänet takaisin rannalle! Hän ei ennusta mitään hyvää, sen
tiedän jo vanhastaankin."
Pari soutajaa oli jo laskenut airot pois käsistään, kun kuului voimakas
ääni:
"Antakaa hänen tulla mukaan!"
"Mutta minä vakuutan, että se tietää onnettomuutta", väitti edellinen.
"Minun isäni merimatkat olivat vuosien kuluessa onnistuneet aina hyvin,
mutta eräänä päivänä purjehtiessaan Lintusaaresta, sai hän naisen
alukseensa, eikä hän ollut vielä ehtinyt Älfsborgiin ennenkuin hän itse
ja nainen joutuivat Ahdin saaliiksi."
Hän ei saanut kuitenkaan kannatusta ja Briitta sai seurata mukana.
Pistosanat, joita ensi alussa oikein satoi hänelle, loppuivat kuitenkin
vähitellen. Pian lakattiin soutamasta ja veneitä laski maihin
Hisingenin rannalle. Heti sen jälkeen, kun kaikki olivat nousseet
veneistä, jakoi se upseeri, joka oli joukon etumainen ja siitä syystä
myös joukon itseoikeutettu johtaja, sen kahteen osastoon. Toisen joukon
johtajaksi rupesi hän itse, toisen johtajaksi määräsi hän ymmärtäväisen
porvarin, nimeltä Ring Grimson. Sen jälkeen piti hän miehilleen
lyhyen puheen kehoittaen heitä yksimielisyyteen. Juuri kun hän oli
lähettämäisillään matkaan sen osaston jota Rings johti, sanoi Briitta
Kron:
"Herra! Tuolla ylhäällä kalliolla on muuan puoliksi lahonnut lato. Minä
tiedän tien sinne ja haluan näyttää sen teillekin. Ehkäpä löydämme
sieltä jotain, joka -- --"
"Kyllä minäkin sinne osaan!" keskeytti joku Ringsin osastoon kuuluva.
"Minä olen ollut siellä monta kertaa."
"Sehän on hyvä", lausui upseeri. "Sinä eukko, näytät minulle oikotien
ja sinä", jatkoi hän kääntyen toiseen tientuntijaan, "menet sen osaston
etunenässä, johon kuulut, kiertoteitä, siten saamme vihollisemme kahden
tulen väliin."
Pian senjälkeen marssivat molemmat joukot eri teitä pitkin ladolle.
* * * * *
Ne hetket, joita pakolaiset jouduttuaan toistamiseen norjalaisten
vangeiksi, saivat viettää, olivat todellakin hyvin vaikeita. Heidän
mielensä oli alakuloinen ja kun he saapuivat takaisin vanhalle ladolle,
tunsivat he itsensä niin onnettomiksi, ikäänkuin kaikki maailman huolet
olisivat raskaasti painaneet heidän hartioillaan. Tosin koettivat he
rohkaista toisiaan, mikä ei kuitenkaan tahtonut oikein onnistua.
Mutta löytyi kuitenkin yksi, joka oli levollinen. Saituri-Pelle
nimittäin tiesi, ett'ei hänen tarvinnut ollenkaan pelätä kapteeni
Sverreä. Ja sitäpaitsi olihan hän aivan erillään tuosta vihatusta
asesepästä Granmarista. Tosin häntä harmitti nähdessään, että Agdakin
oli norjalaisten vankina, mutt'eiväthän he hänelle saattaneet aikaan
mitään pahaa.
Kapteeni Sverre Haraldinpoika pysyikin uhkauksessaan ja vartioitsi mitä
ankarimmin vankejaan. Ladon ympäri asetti hän kaksinkertaisen rivin
sotamiehiä, niin ett'ei kissakaan olisi voinut huomaamatta hiipiä
ladosta. Kapteeni Sverre tarkasti joka tunti, että kaikki oli hyvässä
järjestyksessä samalla kun Gudmar lakkaamatta kiersi latoa.
"Tällä kertaa eivät he ainakaan pääse karkuun", mumisi hän itsekseen.
"Sillä ennemmin ammun heidät jokaisen."
Molemmat vapaaehtoiset osastot olivat lähettien avulla toistensa kanssa
yhteydessä, jotenka he hyvin saattoivat antaa toisilleen tarpeelliset
tiedot ja käskyt. Hiljaa ja varovaisesti kulkivat he eteenpäin. Aamu
alkoi jo sarastaa, kun he vihdoinkin saapuivat perille.
Kapteeni Sverre oli paraillaan katsomassa vankejaan.
"Miten nyt jaksat?" kysyi hän uhkaavasti nuorelta asesepältä, pysähtyen
aivan tämän nenän eteen. "Osamme ovat luullakseni vaihtuneet."
"Kuka tietää vaikka ne vieläkin vaihtuisivat!" vastasi Granmar
rohkeasti.
"Ho, hoo!" nauroi kapteeni pilkallisesti. "Minä pidän kyllä huolen
siitä, ett'eivät vaihdu."
Näin sanoen kiirehti hän pois ladosta. Töin tuskin oli hän ehtinyt
pistää päänsä ovesta, ennenkun metsästä kuulunut laukaus sai hänet
nopeasti vetäytymään takaisin. Yksinäistä laukausta seurasi tuota pikaa
yhteislaukaus, ja ennenkun kapteeni Sverre ehti toipua ensi
hämmästyksestään, ryntäsivät molemmat vapaaehtoiset joukot kahdelta
taholta.
Norjalaiset suoriutuivat kuitenkin yllätyksestä ja järjestäytyivät
tappeluun.
"Ahaa! Mehän saamme apua!" huudahti Granmar ja vetäisi nuoren tytön
rintaansa vasten. "Jumalan kiitos!"
Sillä aikaa kun ulkona oteltiin, rikkoivat vangit ladon oven. Samalla
hetkellä ryntäsi Rings Grimson joukkoineen esiin. Gudmar asettui heitä
vastaan. Kun hän huomasi, että vangit olivat päässeet irti, alkoi hän
muutamien miestensä kanssa heitä ahdistaa.
Vangit eivät olleet kuitenkaan aseettomia. Kaatuneilta sotamiehiltä oli
heidän onnistunut ottaa aseita, joihin monta norjalaista kaatui
voimakkaista ja hyvin osatuista iskuista.
Granmar ja Stehn olivat asettuneet ovelle. Heidän takanaan seisoivat
silkinkutoja Gorm ja Agda, viimeksimainitulla sanomaton tuska kauniilla
kasvoillaan.
Taistelu oli ankara. Stehn oli jo lievästi haavoittunut ja eräs luoti,
joka lensi hänen ja nuoren asesepän väliltä, oli lävistänyt nurkassaan
vapisevan Saituri-Pellen rinnan, kun aivan yht'äkkiä kuului taistelun
tuoksinasta huuto:
"Missä on Agda? Missä on poikanitytär? Sinä kurja! Mitä olet hänelle
tehnyt?"
Näin huutaen ryntäsi Briitta Kron nyrkit sojossa nuoren asesepän eteen.
Hopeasta vauhdistaan huolimatta ei hän kuitenkaan ehtinyt perille, vaan
kaatui kuulan lävistämänä maahan, Agda tahtoi juosta ulos, mutta
Granmar pidätti hänet sanoen:
"Sinä et saa antautua tuollaiseen silminnähtävään hengenvaaraan. Me
odotamme siksi, kunnes tappelu on loppunut."
Samassa silmänräpäyksessä hyökkäsi korpraali Gudmar hänen kimppuunsa.
Alkoi tuima käsikähmä. Gudmarilla tuntui olevan tavattomat voimat ja
aluksi oli Granmarin vaikea puolustautua. Lopuksi sai hän entisen
levollisuutensa takaisin ja torjui mitä kylmäverisemmin hyökkäykset.
Vapaaehtoiset göteborgilaiset taistelivat tavattoman urhoollisesti ja
työnsivät vähitellen norjalaiset yhteen läjään. Kun Gudmar näki sen,
aikoi hän rientää heille avuksi, mutta menetteli niin varomattomasti,
että Granmarin pitkä miekka tunkeusi hänen rintaansa. Parahtaen kaatui
Gudmar kuolon kamppailussa olevan Briitta Kronin viereen, joka
taistelun vihdoinkin päätyttyä veti viimeisen henkäyksensä Agdan
sylissä.
Norjalaisten onnistui lopuksi päästä pakoon, menetettyään taistelussa
nuoren kapteeninsa.