Puuttoman aukeaman reunassa seisoo harmaa mökki, ja sinne johtava
polku kiertelee monimutkaisena kivien ja kantojen keskellä, ennenkuin
päättyy matalien, puolilahonneitten portaiden eteen pajukon juurelle,
joka elinvoimaisena kiipeää ylös vähävetisen joen uomasta, seisoakseen
kunniavahtina köyhän asunnon edustalla.
Portailla istuu juro mies paitahihasillaan, paikkahousuissa. Hän vetää
savuja pahanpäiväisestä piippunysästään, häätäen väliin tungettelevaa
kärpästä luotaan, väliin kuunnellen tuvan avoimeen oveen päin, josta
kuuluu hiljainen, pidätetty voihke.
Metsän reunasta, mistä polku pujottautuu aukeamalle, tulee esiin
valkea olento astuen mökkiä kohden. Mies portailta seuraa sen
askeleita, ihmetellen kuka tulija lienee. Eilen oli pappikin tullut
samaa tietä, tuosta juuri noinikään kivikon poikki polkaissut
ja — asianharrastuksesta kylläkin — käynyt katsomassa sairasta
vaimoa, jonka sylistä tuoni oli vienyt kolmen vuorokauden vanhan
kastamattoman lapsen. Mutta jos luulit, että hengenmies toi
lievitystä heikkovoimaiselle, pelon saartamalle vaimolle, niin
erehdyit. Epätoivonpa jälkeensä jätti, ei antanut lohtua... Kova
sillä oli Jumala, kiivas ja kostava... Kova oli itsekin, ehkä eniten
virkansa puolesta. Mutta minkä he olivat tainneet, ei heillä ollut
aavistustakaan sellaisen terveeltä näyttävän lapsen kuolemasta, ja niin
ei sille ymmärretty antaa hätäkastettakaan.
Miehen näitä miettiessä on tulija ennättänyt tuvan luokse. Hän näyttää
nuorelta ja herttaiselta, tekee ystävällisesti hyvänpäivän ja istahtaa
käskemättä portaan reunalle, tiedustellen onko paikan nimi Pajuoja.
— Siksihän ne tätä nimittävät, vastaa torpanmies soinnuttomalla
äänellä. — Vieras taitaa olla kaukaa, kun ei tunnekaan.
Vieras ei ole kuitenkaan etempää kuin Rantakartanosta. Hän sanoo
tulleensa äitinsä lähettämänä, kun oli kuultu Pajuojan emännän
sairastavan.
— Sairastaahan se, sairastaa. Ja kun tauti on vielä niin
kahenlaatuista, ei ole paranemisesta äkin tietoakaan.
— Miten niin kahenlaista?
— Ka, kun sielukin poloisella potee, ei ruumis ainoastaan.
Ja lyhyin, koruttomin sanoin selittää mies tilanteen, joka on johtunut
kastamattoman lapsen kuolemasta ja pastorin ankaroista sanoista — ei
ollut näet antanut suuresti iankaikkisen elämän toivoa.
Nuori nainen kuuntelee tarkkaavasti selostusta, ja hänen lämpimistä
silmistään kuvastuu osanotto. Hän nousee nopeasti ja menee tupaan, joka
ei ole läheskään niin siisti kuin sen toivoisi olevan. Mutta asiahan on
ymmärrettävissä, emännän sairaus on siihen syynä, järjestävä käsi lepää
hervotonna, ja hirveä epätoivo estää elämänvoiman paluun.
Vieraan ystävällinen ääni herättää sairaan horrosmaisesta unesta. Hän
katsoo tylsästi tulijaa odottamatta keltään mitään — enemmän ihmisiltä
kuin Jumalaltakaan. Hänet on nyt kerta kaikkiaan sysätty toivottomuuden
kuiluun...
Ei toki sysätty, ei. Itsehän hän on siihen joutunut, eikä tahallisesti
itsekään. Laiminlyönti se ei toki ollut — mies tuolla portailla tiesi
sen kyllä — onnettomuus heidät yllätti kesken kauniimpia toiveitaan.
Hän vaikeroi jälleen ja vääntää epätoivoisena kuihtuneita käsiään.
Lapseni, lapseni! — huutaa koko hänen olemuksensa.
Avuntuoja käsittää aseman äärimmäisen vakavuuden ja siksi hän ponnistaa
kaiken voimansa, kokoaa kykynsä ja elvyttää hienoimman osanottonsa
valaakseen toivoa ja lohdutusta tyhjäksi lakaistuun sydämeen. Mutta
kuinka hän taisteleekaan, on tulos aivan niukka. Hetkittäin heräävä
valonvälähdys kuolee ensi tuikahduksiinsa. Sellaisesta saarroksesta ei
hevillä löydy ulospääsyä.
Mieskin on tullut sisään.
Hän on pysähtynyt ovelle ja nojaa rennosti pihtipieltä vasten seuraten
äänetönnä vieraan ja vaimonsa keskustelua. Häneltäkin on toivo mennyt —
sillä Kaikkivaltias tietäköön miten käy ihmisten, joilta hädän hetkenä
riistetään armollinen Jumala —!
Yhtäkkiä kirkastuu vieraan katse, äsken jo niin murheelliseksi
laukeava, hän tarttuu sairaan käteen, hyväilee sitä hellävaroen ja
virkkaa:
— Mutta sanoihan pastorikin, että Jumala on rakkaus?
— Kuinkas muuten.
— Ja että hän rakastaa ihmistä enemmän kuin äiti konsanaan lastaan?
— Kuin äiti konsanaan...
— No niin. Ajatelkaahan nyt... ajatelkaahan, että te joskus antaisitte
oman lapsenne toisen henkilön huostaan ja teillä olisi tuon toisen
kanssa sellainen välipuhe, että hänen pitäisi esimerkiksi pestä lapsi
hetimiten saatuaan sen. Mutta nyt hän — vaikkapa välinpitämättömyydestä
— laiminlyö tuon pesun, eikä ehkä muutenkaan kovin paljon huolehdi
lapsenne hyvinvoinnista, _voisitteko_ te siis hyljätä lapsenne sen
vuoksi, ettei välipuhetta täytetty, heittäisittekö pienen poloisen
luotanne ja _kieltäisitte_ hänet, jos kohta tuon toisen pesusieni ei
pyyhkäissytkään hänen armaita kasvojaan.
— Voi enhän toki milloinkaan!
— Ette tietenkään. Lapsenne olisi teille yhtä rakas pesemättömänä
kuin pestynäkin. Ja uskoisiko kukaan rakkauttanne, jos toisin
menettelisitte... Ja nyt te olette vain ihminen ja tunteenne vain
ihmisen rakkautta. Uskoisimmeko siis Jumalasta jotain niin kovaa, niin
lohdutonta ja rakkaudelle vierasta? Eikö mieluummin ääni sisässämme
sano, että moinen luulo on ennemmin Jumalan pilkkaa kuin pelkoa —
Hän ei ennätä lopettaa lausettaan.
Sairas ponnahtaa istumaan, nojaten toisella kädellään tyynyyn ja vieden
toisen kiireesti otsalleen. Siinä syttyy hänen kasvoilleen jälleen
valo, joka ei sammu, vaan kirkastuu. Silmä katsoo kauas, näkee avatun
tien ja ojennetut kädet ja — suuri ahdistus laukeaa viimeinkin.
Hän on liian onnellinen sanoakseen sanaakaan, vain hiljainen vapautus
riemuitsee syvinnä sielussa. Kyynelherkkä katse etsii ympäri tupaa ja
kohdattuaan miehen katseen ovensuusta näyttää sanovan:
— Katsos, _niinhän_ sen täytyy olla, vaikka me hädissämme emme
jaksaneet käsittää sitä...
Mieskin on syvästi liikutettu.
Terve elämänpäivä loistaa hänen edessään arkiaskareineen,
sunnuntailepoineen. Hän on saanut vaimonsa takaisin.
Ja lapsi — lapsi on tallessa.