Taneli Rossi oli tehnyt suuren matkansa.
Kuninkaallisen saattueensa keralla hän oli vaeltanut kymmenen
peninkulmaa mutkittelevaa maantietä, paahteista ja varjoista, aina sen
mukaan noudattiko tie metsäisiä seutuja vai päivänkäypiä aukioita.
Ensimäisen pajukon luona hän oli kietaissut pajunoksan hattuunsa
ja koristanut sauvansa keväisen koivun notkealla varvulla.
Tuomentuoksuinen ilma oli leyhkynyt hänen ympärillään ja linnut
pitäneet juhlamusiikista huolen. Ahkerat mehiläiset olivat lentäneet
airuina, hänen oman, vanhan sydämensä nuortuessa uudelleen kaiken
tämän harvinaisen ihanuuden keskellä, ja niin oli menomatkasta tullut
yhtenäinen riemukulku.
Ja sittenkin hän oli tullut liian myöhään!
Sinä pilvettömänä iltapuhteena, jolloin hän palasi takaisin
kaupunkiasuntoonsa, näännyttävän paahteen ja pölyn saartamana,
läpiuupuneena ja kaikkea kaunista toivoa vailla, tapasi Olli Jalas
hänet kuin myötynä miehenä samoissa tamineissa, jopa samalta
tuoliltakin kuin korkealentoisen lähtöpäivän aamuna.
— Terve mieheen! toivotti Olli jälleennäkemisen ilolla ovelta. —
Turhaan täällä jo parina päivänä kävin kolkuttamassa. Mitä matkalta
kuuluu?
Jos Olli toivoi tapaavansa toverinsa jäähyväishetken helkkyvässä
mielenvireessä, pettyi hän täydelleen. Masennuksen huokauksen hän sai
ensimäiseen kysymykseensä vastaukseksi. Jopa toiseen ja kolmanteenkin.
— No eipä ihme, jos oletkin tyyten väsynyt, mies poloinen, surkutteli
hän istuessaan Tanelin viereen tyhjän, lohduttoman pöydän ääreen. —
Niinpä olisitkin kelpo löylyn tarpeessa, veli, eikä sen päälle pari
lasillista haitaksi ensinkään... Jo minä aavistin mitä sellainen matka
kysyy, ei se ole leikintekoa, veikkonen. Mutta haastahan tuossa jo
jotakin. Eikö sieltä edes terveisiä lähetetty?
Taneli kääntyi laskien kätensä raskaasti Ollin olkapäälle.
Hänen kasvoillaan asui masennus.
— Kai sieltä olisi niitäkin lähetetty, jos... jos en...
— Jos et mitä? kiirehti Olli, kun Tanelin ensimäiset sanat kuolivat
pois kuin heikko kaiku metsän taakse.
— Jos en tullut liian myöhään.
— No kas niin! Ja montako vuotta liian myöhään sinä oikeastaan matkaan
läksitkään?
— Iva pois nyt, ärähti Rossi. — Tai jos tuo veikeys on kotoisin
virastopöytäsi äärestä niin — hae sitä hieman lisää sieltä.
— Elähän tuossa... lepytteli Olli. — Sinä tulit liian myöhään siis.
— Minä myöhästyin kokonaisen kauniin Luojan päivän. Sillä näes: päivää
aikaisemmin jos tulin, näin hänet vielä elävänä, tämän ilmakehän
asukkaana, jos kohta lähtövalmiinakin. Mutta nyt. Arkussa makasi
viileän pimentoisessa köynnösmajassa.
— Elä, elä veikkonen...
Taneli pyyhkäisi otsaansa. Sen taakse näinä päivinä pyrki
pyrkimistäänkin hukkaanmenneen elämän paino nietostautumaan.
— Vai niin täpärälle otti...
— Niin, veli Olli. Mutta kaunis hän oli katsella vielä siinäkin.
Harmaiksi olivat hiuksensa käyneet — muistatko vielä miten somiin
laineisiin ne laskeutuivat tästä näin ohimoilta — ja paljon oli jo
ryppyjäkin kasvoissaan. En tiedä, oliko kuoleman käsi lientänyt vai
tiivistänyt niitä siinä, kuitenkin kaikitenkin, entisen ikimuistoisen
ilmeensä niiden lomitse löysin... Kivikkoinen sen poloisen polku on
ollut... Luoja yksin tietää, moneenko terävään kiveen jalkasensa
haavoitti... Siinä, näes, vanha palvelija kertoi yhtä ja toista. Mutta
eipä siltä, olin sen kaiken, ja paljon muutakin, sielussani tuntenut...
pitkin matkaa, näethän.
Taneli Rossi painoi kasvot käsiinsä ja istui niinikään pitkän,
äänettömän hetken, kyynärpäät polvien varassa.
— Vanha, kunnon ystävä — mietiskeli Olli — siinä nyt on sinunkin
elämäsi kuin sairas lintu kohtalon suuressa kourassa... Poissa on
mielen hehku ja selkäranka...
— Ei, ei... jupisi hän sitten ääneen, ja hänen sääliviin silmiinsä tuli
äkkiä jotain pelästynyttä ja avutonta. Hän oivalsi sinä hetkenä, että
jos ei Taneli tuosta tule entiselleen, on hänen omankin elämänsä paras
maku mennyttä. Kotona ainainen jankutus Lotan kanssa... virastossa
kuin erämaassa... Täällä, toverin katon alla, oli elämän juhlahetket
vietetty, täällä, tai ei missään, ne yhä edelleenkin tulivat
vietettäviksi. Mutta jos poika parka on mennyttä miestä, jos hänestä
vuotaa elämänneste, tuo ehtymätön hyvätuulensa ja vanhan siunatun
sydämensä koeteltu toverihenki — niin Jumala paratkoon silloin Olli
Jalastakin!
Ja hän pani kätensä ristiin huokaisten. Paljoa ei hän luullut elämältä
pyytäneensä — ainakaan viime aikoina — vietiinkö nyt se vähäinenkin?
— Elä huokaise, Olli, ei se siitä somene, virkkoi Taneli valoisammin ja
nousi seisaalleen.
— Kas...
Hän hämmästyi Ollin kasvojen avutonta haikeutta. Niin syvää osanottoa
ei hän luullut saavansa, tuskin Ollissa sitä niin voimallisena
löytyvänkään. Ja aavistamatta Ollin surun itsekästä syytä, sykähti
hänen sairas sydämensä taas kerran kiitollisena toveruuden
verrattomasta lahjasta.
Olli tarttui halukkaasti kiinni siihen valoisampaan, joka puikahti
esiin Rossin mielialassa.
— Kuollut on kuollut, veikkonen. Kaikki me sen ajan lapset olemme
kohta maan povessa. Ajattelehan vain, Taneli, kuinka nopeasti tästä
elämänvähäsestä selvitään ja — taivas sentään — kuinka pikkuriikkisen
me sen kuluessa valmista saamme. No, se kaikki ei ole kai meidän
omassa vallassamme... Tuota, sitähän minun piti sanoa, että kun on
senlaatuinen sisäpuoleltaan — hän painoi sormellaan Tanelin rintaan
— kuin sinä siinä, niin ei kai nykyinen asiantila ole edellistä
pahempi... tarkoitan, että ei kai se, joka kolme vuosikymmentä eli
Keron rouvana, ole nyt sen etempänä sinusta kuin eläessäänkään...
— Ei, sanoi Taneli, ja hänen äänessään soinnahti melkeinpä riemua.
— Pikemmin päinvastoin. Mutta sitäkö minulla olisi oikeus surra —
_minulla_.
— Entä keronrantalainen itse?
— Kas...
Tanelin silmä kävi tuikeaksi ja ääni kylmäksi.
— Vielä sen pirun pää on pystyssä ja jalka liikkeellä. Vai niinkö
luulit, että siellä juomingeista olisi loppu tullut...
— Tapasitko?
— Tapasin ja en tavannut. Tämä ukko kyllä — hän vilkaisi tarkoittavalla
silmäyksellä varttansa — _Taneli Rossi ei_, ymmärräthän.
Sammunut ilme hiipi jälleen Rossin kasvoille, ja tarina katkesi siihen.
Neuvotonna seisoi Olli tuoliin nojaten, ja hänenkin mielialansa vajosi
vajoamistaan. Kuin apua etsien kulki Ollin katse seinällä kohdaten
viulun, joka riippui siinä äänetönnä ja yksinäisenä aivan kuin
isäntänsäkin, ja niin sai hän ajatuksen yhdistää nuo kaksi.
— Taneli, sinä soitat nyt, sanoi hän käskevästi ja otti viulun asettaen
sen Rossin polville.
— Kuuletko, veli — sinä soitat!
Ja Taneli totteli.
Väsynein elein hän viritteli ja reistaili hyvän hetken soittokonettaan,
mutta jo ensimäiset sävelet toivat vapautusta. Niin haikeita ja
lohduttomia kuin ne olivatkin — hänellä oli ihmeellinen taito siirtyä
kappaleesta toiseen pienin, omintakeisin yhdistelmin — saivat ne
vähitellen valoisamman pohjasävyn, joka yhä virtasi ja seestyi kuten
syvenevä puro kesäisten kenttien halki kulkiessaan.
Minkä, kaiken hän eli, mitä toisteli mielessään sillä aikaa kuin jousi
juoksi edestakaisin vanhan viulun kielillä, sitä ei Olli Jalas kyennyt
seuraamaan.
Mutta hän näki Tanelin kasvojen valkenevan valkenemistaan.
— _Aina_ on kauneimmissa runoissa surunpirskettä, virkkoi Rossi
yhtäkkiä, seisauttaen hetkeksi jousen kulun. — Veli Olli, tämä retki
vaiheineen oli minun vaivaisen elämänlauluni nousukohta — sitäkö
murehtisin.
Ja hän antoi sävelten tulvia jälleen.
— Totta maar... mietti Olli kumartunein päin, eikä tuloryyppy muistunut
hänen mieleensä sinä päivänä laisinkaan.