— Herra, minä en ole kelvollinen Sinun suureen työhösi... Niin kauan
kuin minulla oli maailmassa onnen ja menestyksen toiveita, niin kauan
kuljin maailman tietä ja kaiken aikaa näin ensi sijassa leivän...
näin asteittain kohoavan virkatien... Sinut, Herra, missä minä Sinut
näinkään! On onni, ettei vilpillisellä ihmisellä ole ainuttakaan
komeroa, mihin ajatuksensa Sinulta kätkisi; pakostakin täytyy eteesi
tulla kaikkine aikomuksineen... Salaisten ajatusten tuntija, Sinä
kyllä tiedät minkälaista unelmaa minä povessani kannoin. Sinä tiedät,
että vain sen särkyminen minut tänne johti — johti Sinun kätesi _sen_
kautta. Tahtoisin eliniäkseni unhoittaa tuskan, jonka rakastetun naisen
kylmeneminen tuotti, unohtaa siksi, ettei sen muisto veisi työkykyäni.
Oi se tuska, se tuska! Mutta toiko sekään minua Sinun luoksesi, tulinko
_niin_ kuin isän luokse tullaan... En, Herra, en. Epätoivossani minä
join — salaa, yksin, kun ainutkaan ihmissilmä ei ollut näkemässä.
Enkä minä edes ajatellut, että Sinä katsot... Kaikkivaltias, nyt olen
yksin, masennettu, avuton. Anna harhatien kulkijalle anteeksi, kohota,
kehoita! Ota minut työmieheksesi suurelle vainiollesi — ota!
Nuori pappi nosti rukoukseen taivutetun päänsä, ja hänen karut,
ruskean hipiän peittämät kasvonsa loistivat. Hän kuunteli hiljaisuutta
ympärillään — ja sisässään. Siinä hiljaisuudessa oli ennentuntematon
levon tunne.
Tunti sitten oli hän saapunut tähän etäiseen, vaivalloisen tien
takaiseen seurakuntaan, joka köyhyytensä takia oli vuosikausia ollut
ilman vakituista pappia. Tunti sitten oli hän astunut rattailta
jäykistynein, pakottavin jäsenin ja nostattanut vähäiset tavaransa
huoneeseen.
Pappila oli pieni ja ränsistynyt. Jos ei se olisi ollut maalattu
ja sen ympärillä joitakin istutuksia, ei sitä olisi eroittanut
tavallisista pahanpäiväisistä talonpoikaisasunnoista. Kyllä sentään,
ulkohuonerakennusten järjestelmällisempi ryhmitys antoi sille
miellyttävämmän leiman. Ne toki olivat omassa sopessaan eikä hujan
hajan asuinrakennuksen ympärillä, kuten taloissa, joiden ohitse hänen
rasittava tiensä oli kulkenut.
Naapuria ei läheisyydessä ollut.
Näköpiirin ainoa rakennus oli kirkko. Se seisoi matalalla kummulla
vähäisenä ja hoitamatonna sekin, tahtomattaan ilmaisten ohikulkijalle,
kuinka vähäinen se näkyväinen osa oli, jonka köyhä paikkakunta saattoi
Korkeimmalle uhrata.
Jurona ja miettiväisenä tarkasteli pappi uutta kotiansa.
Kansliahuoneessa — jossa toki oli oma kalustonsa, joskin niukkakin —
viipyi hän pitkään. Kaappi kirkonkirjoilleen, suuri pöytä, puusohva
ja pari kolme tuolia, ja se mikä enin alkuperäisyydellään pisti
silmään oli vanha, pyöreä piippuhylly asianmukaisine syvennyksineen
ja laatikkoineen. Jokin hänen edeltäjistään oli jättänyt siihen pari
pitkävartista piippua. Tai ehkä olivat nekin seurakunnan varaamaa
pappilan omaisuutta.
Muut huoneet olivat autioita. Kolme niitä vain olikin, keskikokoisia,
pieniakkunaisia ja jokaisessa syvennyksiin kulunut permanto,
maalattukin aikoinaan, josta nykyisin ei kuitenkaan näkynyt jälkiä kuin
jossain nurkkauksessa ja seinäviertä kulkevan listan vieremillä.
Mahtoivatko uunitkaan pitää lämmintä... Mustuneet ne olivat ja hieman
vialliset jok'ikinen. Mikä oli halkeillut, mikä kallistunut, minkä
suupellit taas muistuttivat tuulen pieksämää ladon ovea, niin että
hauskan näköistä täällä ei juuri ollut. Mutta välittikö paraskaan
seurakunta siistiä pappilaa, joka vuosikausia seisoi asumatonna
ja kylmillään, kelpasi kai sellaiseen tarkoitukseen huonommatkin
varustukset. Toivottavasti nyt — mietti pappi — korjautuu moni kohta,
kun he olivat saaneet miehen, joka aikoi pysyäkin heidän luonansa.
Keittiössä hän pysähtyi ja hymähti. Totta totisesti sai olla
kiitollinen, jos tuo pieni, musta hella kykeni kypsentämään hänen
vaatimattomat puuronsa ja perunansa! No, kunhan koetetaan... Ja kunhan
vähitellen tarpeen ja mahdollisuuden mukaan paikkoja parannellaan...
Mutta jo näinkin, aivan tällaisenaan, oli hänellä verrattomasti enemmän
maallista hyvyyttä kuin _hänellä_, jolla ei aikoinaan ollut mihin
päänsä kallistaa...
Nurkua hän ei suinkaan aikonut, hän, joka vapaasta tahdostaan, nuorin,
käyttämättömin voimin oli lähtenyt työhön tähän etäiseen, hyljeksittyyn
kolkkaan. Sitäpaitsi oli hänellä hämärä, vaistomainen tunne siitä,
että vain tällaisissa olosuhteissa saattoi kasvaa ja kehittyäkin
oikeaksi sielunpaimeneksi, papiksi, joka oli tullut palvelemaan, eikä
palveltavaksi, joka oli tullut auttamaan ja nostamaan vähäväkisiä, eikä
suinkaan elämään heidän kustannuksellaan. Ei ulkonaista rikkautta, vaan
sisäistä, sisäistä hän janosi!
Nuori pappi nojasi hetken keittiön ruskeata ikkunanpieltä vasten ja
katsoi ulos. Tahtomattaan teki hän nopeita vertailuja oman pappilansa
ja sen välillä, jossa hän oli ollut kirkkoherran apulaisena ennen tätä
viimeistä, äsken suoritettua tutkintoaan, joka oikeutti hänet saamaan
vakinaisen paikan.
Alaniemi —! Hän ei suinkaan kutsunut luokseen Alaniemen menneitä
muistoja, mutta ne tulivat, niinkuin ne olivat pitkin tietäkin
seuranneet häntä, herkeämättä, kuten kärpäset ajomiehen hevosta. He
olivat kumpikin — niin hän kuin hevonenkin — ponnistelleet päästäkseen
vapaaksi kiusaajistaan. Turhaan. Ripeimmänkin juoksun jälkeen
yllättivät ne taas ensimäisessä pitemmässä ylämäessä...
Ja siinä ne olivat nytkin.
No niin, tervetuloa sitten, olivathan ne hänen ensimäiset vieraansa
tässä uudessa, omassa kodissa! Mutta kuten näki, olivat ne liian
hienoa ja vaativaista väkeä viipyäkseen kauan näin koruttomassa ja
puutteellisessa ympäristössä. Ja kun siis itsekin nyt huomasivat, ettei
heillä enää ollut yhteisen asuinpaikan mahdollisuuttakaan korpeen
paenneen miehen kanssa, jättivät he kai hänet rauhaan ja palasivat
takaisin viljaville maisemilleen ja asuntoihinsa, joista ei mitään
puuttunut... Ei, ei mitään surkutteluja tai anteeksipyyntöjä... Aivan
varmaan saa hän täältä uusia ystäviä, toivottavasti uskollisempiakin
kuin entiset — niin että hyvästi, hyvästi vaan!
Hienon ivan karehtiessa huulillaan palasi nuori pappi autioitten
suojiensa läpi takaisin kansliaan. Siinä sohvalla hänen oli vietettävä
yönsä ja noustava aamulla uusin voimin kenties tuntemattomiinkin
tehtäviin. Työn puutetta täällä ei suinkaan ollut — hyvä Jumala, kunhan
hän vain voisi kehittyä kunnolliseksi hengen työmieheksi ja kasvaa
tehtävänsä tasalle!
Lieterannalla.
Äiti vanhus!
Viimeinenkin epäilyksen häivä on haihtunut. Ajattele — tämä on
kolmas iltani Lieterannalla, ja nyt voin sanoa olevani kotona. Niin
ihmeellisesti on Jumala minua auttanut. Jo ensimäisenä iltana — niin
kolkko ja yksinäinen kuin se olikin — tuo kotiutuminen alkoi. Keskeltä
kaikkien pettymyksen muistojen, joiden tiesit sydäntäni painaneen,
nosti se voimakkaasti päänsä, luoden aivan ihmeellisen viihdytyksen
tunnon tämän pienen, ränstyneen pappilan ja sitä ympäröivän karun
maiseman ylitse. Tuntuu kuin olisin tullut etäiseen maahan,
sellaiseen, jonka valtameret entisestä eroittavat. Eikä kaipausta ole,
ei ensinkään. Vai luuletko, itseäsi lukuunottamatta, siellä vanhassa
maailmassa olevan yhtään sielua, jonka päivieni ratoksi tahtoisin
tänne luokseni. Ei, ei ainuttakaan!
Se on totta, äiti, ja siitä tiedät parantuneeni joutavista haaveista
— elä epäilekään sitä, elä hetkeäkään. Mutta sinua kaipaan ja sinua
kaipaa myös tämä koti, jossa ei yksikään nurkka ota oikein kunnolla
järjestyäkseen. Eipä siltä, että täällä suuria järjesteltäviä
olisikaan. Tyhjää, tyhjää melkein kaikkialla. Ja olisi vieläkin
tyhjempää, jos en saanut erästä ajatusta, joka suoraan sanoen oli
oivallinen. Parhaimpaan pappilani kolmesta asuinhuoneesta hankin
tavallisen talonpoikaistuvan kaluston: pitkän ristikkojalkapöydän
penkkeineen ja pari vanhanaikuista tuolia, joissa selus ja istuin
ovat yhdestä ainoasta luonnonkäyrästä puusta ja jollaisia esineitä
ei toki näekään niin suuressa sivistysmaailmassa kuin Alaniemessä!
Sinun palttinaiset puoliverhosi hohtavat akkunoissa ja sinun leveät,
pehmoiset rääsymattosi täydentävät tunnelmaa — puhumattakaan siitä,
kuinka oivallisesti ne peittävät kuluneen, lovellisen permantopahasen.
Suntion pikku tytöt ovat tuoneet kukkivia kasveja, joita he nimittävät
palssameiksi ja verenpisaroiksi, ja myöntää täytyy, että niin
vähäpätöisiä kuin ne ovatkin, luovat ne aika lailla somuutta tähän
erikoiseen korpipappilan saliin.
Ja tässä huoneessa toimitin ensimäisen papillisen tehtäväni. Kastoin
pienen kovaäänisen seurakuntalaiseni, josta kummit tahtoivat tehdä
uuden pappinsa kaiman. En tiedä, oliko se kohteliaisuus minua vai
poikapalleroista kohtaan, mutta tahtonsa he saivat täytetyksi, ja
tuntuupa siltä, kuin tulisin erikoisemmin seuraamaan tuon pienen
ihmisen maailmanmatkaa.
— Ota kaikki Jumalan kädestä, poikani! olivat jäähyväissanasi. Niin
olen koettanut tehdäkin, ja siitä kai tämä helppous ja asioiden
luonnollisuus johtuu. Niinpä ensi iltana, äiti. En malta olla
kertomatta miten sain palvelijan ja — uskallan väittää tehneeni hyvän
valinnan.
Katsoppas. Avaan akkunani ennen maatapanoa ja hengitän voimakkain
siemauksin raikasta, viileää ilmaa. Huomaan samassa naisen, joka
istuu kanslian portailla kumaraisessa, surua ilmaisevassa asennossa.
Hän nousi säikähtäen ja aikoi poistua pyydellen anteeksi, jos oli
häirinnyt. Hän sanoi vain ohimennen istahtaneensa siihen lepäämään,
luullen talon olevan tyhjän.
— Istukaa vain — sanoin — mielestäni on pappila kylläkin sopiva
levähdyspaikka väsyneelle.
Hän katsoi pitkään ja ihmeissään, ja hänen kasvojensa omituinen arkuus
herätti mielenkiintoni.
— Oletteko te se uusi pastori, jonka haastoivat tulevan?
— Olen. Saavuin juuri tänä iltana. Olisiko teillä asiaa ehken?
— Ei, minullakos asiaa... Pastori ei tunne minua, ja ketäs sitä nyt
vielä ehtisi tunteakaan... Mutta parempi on, kun sanon, että kolmesta
paikasta pyysin yösijaa enkä saanut...
— Miten niin?
— Niin, nähkääs... Tulen linnasta. Kolme vuotta siellä olin, ja
ainahan sitä sellaista vierotaan.
Halusin kysyä minkä rikoksen tähden hän oli kärsinyt rangaistuksensa,
mutta en saanut tehdyksi sitä; jokin ihmeellinen hänen masentuneessa
muodossaan painoi kysymykseni takaisin.
— Eikö teillä ole omaisia? sanoin sensijaan.
— On kaksi tyttöä. Kunnan huostassa ovat... äitiään tokko
muistanevatkaan enää...
— He olivat siis pieniä lähtiessänne.
— Nelivuotiaita kun minut vietiin.
Siinä minä sitten sain kysymykseni esille.
— Miksi vietiin?
— Ka, varastamisesta...
Hänen äkkiä painuvan päänsä asennossa oli nöyryyttä ja uhmaa sekaisin.
Ja tiedätkö, etten voinut olla sanomatta:
— Mutta teillähän on niin rehelliset kasvot! (Sillä sellaiset hänellä
on.)
Hän katsoi jälleen ihmeissään, eikä ainoastaan silmissä, vaan
äänessäkin oli pidätettyä kyyneltä hänen vastatessaan:
— Luoja yksin tietää, etten ikinä olisi varastanut, jos — jos ei
pakkoa ollut.
— Mikä sitten pani tuon hirveän pakon päällenne!
— Nälkä. Ei toki omani, vaan lasten. Ei ollut työtä, ei ruokaa... ja
sairastivatkin poloiset. Jos kellä ihmisellä rakastettu lapsi lienee,
se tietää...
Hän puhui tuon kaiken kauniilla rohkeudella, mutta arkuus voitti pian
jälleen, ja kokonaan toisella äänellä hän jatkoi:
— En minä tätä puolustuksekseni... Niin — ja nythän minä menenkin...
Pyysin häntä jäämään. Olihan asunnossani kyllin tilaa hänellekin,
ja kylmä yö hiipi tanterella. Taitoin palasen eväästäni, ja
senjälkeen hän sai hankkiutua levolle miten parhaiten taisi tyhjässä,
hämärtyvässä keittiössä.
* * * * *
Lopullisen »virkavahvistuskirjani» sain tänään. Sen antoi kuoleva
vanhus, jonka luokse minua haettiin muutama tunti sitten ja jonka
lähtö oli kaunein ja rauhallisin mitä olen nähnyt.
Suuressa honkapirtissä lukuisan perheen ympäröimänä, muodoltaan kuin
vaka, vanha Väinämöinen, lepäsi hän. Kotipitäjänsä papittomuus oli
ollut hänen alituisena huolenaan, ja peittelemättömin sanoin lausui
hän nyt ilonsa asian korjautumisen johdosta.
— Tässä on oltu kuin ohikulkevien varassa — puhui hän — milloin
minkin lähipitäjän pappi on oman toimensa ohessa hoivannut
seurakuntapahaistammekin. Kun ette vain tekin lähtisi köyhyyttämme
pakoon... köyhyyttämme ja kaiken puutettamme... Vaan ette lähtene, jos
olette se oikea, se, jonka Herra kerran meillekin lähettää...
Äiti vanhus, tunnen olevani se oikea — tarkoitan se, joka ei kesken
lähde heidän luotansa.