Eräänä aurinkoisena kevätaamuna — puut olivat silloin hiirenkorvalla
ja ensimäiset vuokkokimput ilmestyneet kauppatorin myyntipöydille —
poikkesi Olli Jalas virastolle mennessään Rossin asuntoon. Hän oli
hieman huonovointinen sinä aamuna, joten pieni tilkkanen olisi tullut
hyvään tarpeeseen. Kenties oli Tanelin tuoppi yhtä tyhjä kuin hänen
omansakin, mutta kysyä täytyi — ja kiiruhtaa.
Käytävä oli pihan puolella, ja ovelta puuttui kokonaan sellainen
kaupunkilaisvehe kuin soittokello. Sitäpaitsi oli Ollilla oikeus mennä
sisään koputtamattakin. Mitä tyhjiä, suotta aikojaan...
— Terve!
Mutta mies, joka vastasi Jalaksen tervehdykseen, ei ollut Taneli.
Vieras ukkohan siinä istui virsut jalassa, hattureuhka silmillä ja
piippunysä suussa. Maankiertäjä — sillähän oli reppu ja keppikin
vieressään.
— Ei taida itse kotona ollakaan, tuli Ollilta pettyneesti.
Ukko kopautti piippunsa tyhjäksi virsunsa kärkeen ja pisti sen
taskuunsa. Sitten hän työnsi hattunsa hiukan ylemmäksi myhäillen
tutunomaisesti:
— Tässähän sitä vielä ollaan... Mutta lähdössä, kuten näet.
— Ka tuota vekkulia... tuota hirtehistä! hölmisteli Olli. — No jos...
jos nyt niinkuin Keronrannalle aikoisit, niin varma saat olla siitä,
ettei sinua itse paholainenkaan tuntisi... Nousehan tuosta! Ja käänny!
Entä mistä sinä nuo mokomat teatteritamineet olet saanut?
Taneli oli hyvillään. Toverin arvostelu oli samaa kuin matkapassi
ulkomaalle aikovalle. Hän kävellä teppuroi lattialla, löi kämmeniään
kupeisiin ja yskähteli.
— Kunhan eivät vaan nappaisi kiinni irtolaisena.
— Vielä tyhjiä. Mutta katsohan kassojasi ... jos olisi vaikka kynnen
verran...
— Istu! sanoi Taneli asettuen Ollin eteen mahtavana. — Niinhän oli
puhekin, veli, että ryypyn saat, kun lähden, ja toisen tultuani. Ja nyt
minä lähden kuin lähdenkin. Sanasta miestä — eläkä yhtään naura siinä!
Olli Jalas ei voinut olla nauramatta.
Hän laski salkkunsa pöydälle, vanhan, kuluneen virastosalkun, jossa oli
messinkiset nurkkahelat ja viallinen lukko. Nyt se oli ohut ja kevyt,
liekö sisältänyt jonkun vaivaisen kotityönä olleen ylöspanoarkin.
Toisinaan se kyllä saattoi olla täysi ja painavakin — ei virastotiellä
— mutta silloin siihen oli ahdettukin vierekkäin viisi olutpulloa,
jotka seisoivat rivissä kuin sotamiehet ikään, yhdenkään kaupunkilaisen
aavistamatta asian oikeata laitaa... Ja hyvä niin, sillä sehän olikin
Ollin ainoa virkasalaisuus.
— Ei, mutta heitä jo kujeet, vanha mies.
— Tosi aikomus tämä on. Usko tai elä. Vai etkö sinä käsitä, että
kerranhan sen täytyy tapahtua.
— No anna sitten mitä sinulla on... Tästä täytyy jo joutuakin.
— Minulla on viikon loma, sanoi Rossi komutessaan kaapissa.
— Vai viikon.
Olli katseli häntä yhä nauraen.
— Ei tässä kovin korkean arvoluokan herroja olla, veisteli hän sitten.
— Mutta ei sinua, totta vie, noissa tamineissa
sähkölennätinvirkamieheksi puhuteltaisi, ei vainen...
— No maljasi! Ja pidä hyvänäsi, että sinä siinä jotakuinkin käyt
lääninkanslistirahjuksesta. Korkeammalle sitä kerran tähdättiin...
Hyvästelyssään Olli vielä kehoitti Rossia heittämään mokoman matkanteon
sikseen. Pitikö uskoa, että mies oli tullut lapseksi uudelleen...
vai kuolemansa edelläkö hän joutavasta pitkien iltojen haaveesta
teki toden. Lähteä nyt ypöyksin maantietä tallustamaan kuin mikäkin
kiertolainen. Hän, Olli, menisi ennemmin kalaan.
Taneli Rossi vain hymyili.
Jos Ollilla olisi ollut hiukankaan enemmän näkevää silmää, olisi hän
epäilemättä eroittanut Rossin kasvojen tämänpäiväisen harvinaisen
sävyn. Mutta hänen huomiokykynsä tylsä kosketin ei ollut sellaisia
varten.
— Yksinkö! tivahti Taneli. — Jos sinä jättäisit virastopöytäsi
hetkeksikään ja istahtaisit vaikkapa Hiisivaaran rinteelle katselemaan
minun menoani, niin saisit nähdä kerrassaan kuninkaallisen saattueen.
No sen sanon sinulle, veli Olli, että yksin en olisi koskaan
matkaanlähtöä tullut ajatelleeksikaan.
— Missä hiiden markkinasaatossa sinä sitten?
Olli oli jo portailla, ja kiire poltti hänen jalkapohjiaan.
Taneli seurasi häntä askel askeleelta. Nyt hän istahti kynnykselle ja
pakisi:
— Katsoppas... kaikkien vanhojen muistojen juhlakansa kulkee
kintereilläni. Siinä on miestä, naista ja lasta — on vanhaa ja nuorta.
Ne tulevat suoraan tanssisaleista ja kekkereistä, siksi niillä on
juhlapukimet ja kukkia rinnoilla... Niin, niin...
Hän iski omituisella kujeellisella lempeydellä Ollille silmää ja jatkoi:
— Kiipeä sinä vaan Hiisivaaralle ja katso. Tuttua väkeä se on
sinullekin. Siellä näet joukossa vaalean Elina Margaretankin,
ihanan kuin keväisen kielon, siellä näet laamannin neliapilaan,
Pertin kaunottaret, jopa jokaisen niistä, joita nuorena tanssissa
pyörittelit... Voi sinä vanha, laho kanto! Mene nyt, kanslistin ei ole
lupa myöhästyä viittä minuuttiakaan.
— Kunhan et vaan olisi tullut höperöksi koko mies... jupisi Olli Jalas
huolestuneena.
— Kuule — _miksi_ kun en olisi tullut?
— Ka, runoilijaksi sinun olisi pitänyt, sanoin. Sinulla olisi riittänyt
noita kuvia paperillekin. Hyvästi!
Hän nosti oikein hattuaan.
— Hyvästi! Mutta oikea runoilija ei pane kuviaan paperille, hän _elää_,
ne... Hyvästi, hyvästi, veli!