I
— Nähkääs, puheli Taneli Rossi vuoteeltaan, missä hän lojui
tavallisessa lempiasennossaan käsi niskan alla ja toinen pitkän piipun
vartta tukien. — Sitä, nähkääs, täytyy ihmisolioissa, joista pitää,
joihin kiintyy, olla jotain erikoisen vaikuttavaa, sellaista joka
tehoo, tehoipa siten tai täten.
— Ja mikä on minussa tehonnut kaikkina näinä toveruusvuosina arvoisaan
veljeen? kysyi Olli Jalas tiristäen viimeisen tilkan olutpuolikkaasta
lasiinsa.
— Ka, sinun raukkamaisuutesi tietenkin.
— Kiitos.
— Ei kiittämistä. Mikä muu sinun ominaisuuksistasi olisi valtavampi?
Tai mitä muuta ominaisuutta sinulla yleensä olisikaan...? Ja Niilossa
taas tehoo leikillisyys, tuo ainainen kujeisiin puhkeava ilkku, joka
hakee vertojaan. Niin vastakkaiset ovat tehonne, veljet, ystävistä
parhaimmat, ja kuitenkaan en saata sanoa, kumpaisesta teistä enemmän
pidän.
Olli Jalaksen ainaisen alkoholinkäytön tylsyttämät kasvot kuvastivat
hämmästystä.
— Meistä, sanot sinä...
Hänen katseensa tähysti puoleen ja toiseen, ensin tyhjään tuoliin
vierellään, sitten olutpuolikkaiden ylitse pöydän toiseen päähän, josta
näkyi vanhanaikuisen kiikkutuolin matala selusta.
— Meistä, sanot sinä... kertasi hän kerran vielä. — Aivan kuin et
vieläkään olisi selvillä siitä, että Niilo Kainulainen saatettiin jo
vuosi sitten maan multaan. Hän ei ole tässä enää.
— Hän on. Olen aivan varma siitä, että hän yhäti istuu luonamme aina
kun näinikään muistelemme, maistelemme... Saatan nähdä kiikkutuolin
heilahtavan kuten ennenvanhaan.
— Mene tiedä kuulet sen narahtavankin.
— Mene tiedä — ellet sinä estäisi sitä ainaisella epäuskollasi tuossa.
Mutta hiljaa: kuuntele!
Niin ketterästi kuin vanhat leininlyömät jäsenensä sallivat, köpsähti
Taneli Rossi istualleen vuoteensa laidalle ja jäi kuin kivettymä
piipunvarrella oveen päin osoittamaan.
Ei hän nyt kuunnellut ystävä vainajan kiikkutuolin narinaa, vaan
ulkoa kuuluvia askeleita, jotka kiistämättä olivat elävän ihmisen.
Mahdollisesti Olli Jalaksen vaimon. Ja juuri se otaksuma sai hänet
ripeämmästi liikehtimäänkin.
Olli, hetken hölmisteltyään, tajusi mitä toinen varoi — hän ei ollut
vielä niin humalassa — ja sanoi, kättään heilauttaen rauhoittavasti:
— Elä sinä eukkoa pelkää... Ei se nyt tule, se on pakanalähetyksen
ompeluseurassa.
— Mutta jos se _ei_ olisi — pelkäisit sinä. Juuri sinä.
He tiesivät kumpainenkin, ettei ollut hauskaa saada Ollin vaimoa
kuokkavieraaksi tällaiseen rauhalliseen toveruushetkenviettoon. Sillä
hän toi pyryilman tullessaan. Ja yhtä nopeasti kuin hänen tilaisuuteen
sovelletut sanansa virtasivat, yhtä nopeasti etsi Olli takkinsa ja
lakkinsa seuratakseen kuuliaisena vaimonsa kehoitusta.
— No niin, näkemiin sitten, vanha veikko, turahti hän silloin
tavallisesti ovelta, luoden ikävöivän katseen uunin ja pesukaapin
väliseen soppeen, johon jäi vajaampi tai täydempi olutkori, aina sen
mukaan kuinka pitkältä yhdessäoloa oli kestänyt.
Sellaisina hetkinä Taneli nauroi vanhaa, viisasta nauruaan, ei näkyvää,
ei kuuluvaa. Ja saadessaan oman ansaitun osansa sanatulvasta kumarsi
hän vaiteliaasti, tyynenä ja harvasanaisena, aivan kuin ei olisi
ollutkaan se puhelias vanhapoika, jonka juttu luisti lakkaamatta
toverien ja lasien parissa.
Hän sanoi itse synnynnäisen vaiston ohjaavan käytöstään eri
tilaisuuksissa. Ehkäpä kokemuskin vaikutti sen, että hän juuri tässä
tilaisuudessa antautui vilpittömimmin vaistonsa valtaan.
Pahaenteiset askeleet etenivät tällä kertaa.
He olivat, onnekseen, erehtyneet niiden suhteen kumpikin.
— Se on se omatunto, näes... alkoi Olli.
— Mutta kyllä sinä aina oletkin ketterä seuraamaan, ilkkui Taneli.
— Antaisit kerran odottaa tai sanoisit jyrkästi: en tule! Talon
vierasvaraisuutta pitäisi kunnioittaa.
— Tuota, veikkonen, sinä käsität minut väärin.
— Joko taas?
— Jo. Minä, tuota, en kiirehdi lähtemään _sen_ vuoksi. Ehei! En minä
nyt niin tohvelin alla ole...
— Mutta olet kuitenkin!
— No, veli... Minä, näes, kiirehdin sinun tähtesi ja — miksei — juuri
vierasvaraisuuden, talon kunnioittamisen tähden.
— Ka, sepä!
— Se. Vähemmän, näes, ehtii tuossa torua, kun sukkelaan suoriudun
matkaan. Torukoon sitten matkalla, kotona — ykskaikki. Mutta sinä et
tahdo käsittää, et.
— En, sanoi Rossi ihmeissään. — En ole tullut ajatelleeksi asiaa siltä
puolen. Ja ensi kerran tuot sen ilmi itsekin. No, olkoon niin, veli,
en kiistä, en kumoa, olen iloinen kuten aina löytäessäni ihmisistä
uusia hyviä puolia. Se sopii minulle. Se todistaa luonnon määrätöntä
monipuolisuutta, näes.
— Elä ivaa.
— En.
Taneli Rossi tuli sytyttämään piippunsa ja tyhjentämään jo aikoja
sitten väljähtyneen olutlasinsa tahraiselta, tupakanporon täyttämältä
pöydältä. Häneen oli äkkiä iskenyt lauha hyvätuuli, sellainen oikea
hellyttävä mieliala, jolla on voimaa tarttua seuralaisiinkin.
— Mitä siitä, kanna ristisi! sanoi hän hyväntahtoisesti, lyöden toveria
olalle. — Otetaan elämä sellaisena kuin se on, on siitä tähänkin asti
selvitty. Vähän vaikeammaksi se kylläkin on käynyt Niilo Kainulaisen
mentyä... mutta koetetaan... koetetaan...
Hänen kasvoillaan paistoi päivä, ja hän hyräili.
Olli Jalas katsoi häneen epäilevästi. Epäilys nousi aina hänen päähänsä
alkoholin seurassa.
— Ei se usko... jurritti itsepäinen ääni Ollin sisässä. — On
uskovinaan... lyöttäytyy luottavaiseksi... mutta sisässään nauraa...
Nauraa.
Ääneensä hän sanoi:
— Uskotko sinä, että kun lähden, lähden toveruuden, en pelkuruuden
vuoksi? En siksi, että olisin tohvelin alla... Sano suoraan!
Taneli seisoi siinä myhäillen, hiukan horjuvin jaloin. Hän täytti
lasinsa, täytti piippunsa ja palasi saaliinensa sängyn reunalle.
— Uskon, vakuutti hän sieltä. — Miksen sitä uskoisi? Toveruus
kärsii uskon puutteesta, ja toveruutta — hiisi vieköön — toveruutta
ei remuveikot koskaan petä. Aina niiltä päiviltä asti, jolloin
nuoruus tanssi suonissamme ja me ensimäisinä tämän kaupunkipahasen
tanssisaleissa, olemme me, niin sinä ja Niilo kuin minäkin, kokeneet
yhtä ja toista, mutta toveruuden pyhyyttä — olemmeko loukanneet sitä
konsanaan?
— Sinäpä sen sanoit. Ja siksi minä... kun eukko väliin yltäytyy
hakumatkalle, näes ... Mutta elä ole vihainen, veli.
Ollin kieli alkoi jo hieman kangertaa.
Taneli Rossi nyykäytteli päätään ja imi piippuaan.
Hänen hyväntahtoinen katseensa harhaili pitkin huonetta, pysähtyen
hetkeksi eri esineisiin, sekä lähellä oleviin, jotka näkyivät selvästi,
että toisella puolella huonetta sijaitseviin, jotka vain hämärinä
häämöittivät tupakansavun seasta.
Äkkiä hän remahti nauramaan.
— Vihainen? Pääseekö sillä vihalla mihinkään. Ja mikäs minä, että
vihoittelisin... Muistatko viheltäjä Yrjön rouvaa? Mieleenpainuva muoto
sillä miekkosella olikin. No niin, tässä takavuosina — kun sitä vielä
seurusteltiin »kerman» kanssa — tulee Yrjö muutamana aamuna matkoiltaan
ja ohjaa asemalta suoraan tänne. Miehessä, näes, ei ollut mielestään
kotiinmenijää... Oli tullut taipaleella liikoja lystäillyksi... Onko
sinulla olutta, tiedustaa, että saisi pahimman pohmelon ohitse ennen
kotiinmenoa... Olihan sitä. Mutta tuskin oli pullo puolillaan, kun
karahti reenjalas portaan edessä ja Yrjön rouva astui sisään. Siunaa
ja varjele sitä tilannetta! Muistaisinko enää puoliakaan siitä, mitä
hän Yrjölleen sanoi, mutta minä sain tietää sen, että tämä vanha
kamarini oli oikea paholaisen katiska, jossa aina tiesi jonkun ahvenen
tapaavansa. Kiitin ja kumarsin. Vakuutin olevani vain halpa särki
silloin tällöin täällä todellakin pistäytyvien ahventen joukossa —
en mitenkään syypää heidän tuloonsa. Mutta hän väitti vastaan. Minä,
kuuletko, houkuttelin! Se oli ainoa kerta, jolloin menetin malttini
ja iskin nyrkin pöytään naisen edessä, iskin niin että kimahti! Vaan
auttoiko se, oliko muka kumoamaton todistus tai amen, joka pannaan
päätteeksi saarnan perään? Ei, veikkonen. Viha olkoon viimeinen ase
meikäläisen kädessä.
Olli Jalas, vanha lääninkanslistinahjus, hykerteli käsiään.
Nyt oli hänenkin hyvä olla.
Toverin tarina, vaikkakin kaukaista aikaa koskeva, toi hänelle
salaisesti toivotun hyvityksen. _Hän_ ei ollut ainoa, jota eukkonsa
haki juomateiltä. Ei ainoa, joka otti seuratakseen hakijaa.
— Ja Yrjö taisi ottaa ja mennä?
— Menihän se.
— Mutta tuli taas toiste takaisin, kun sattui...?
— Tuli. Etkö itse juuri sanonut, että täällä minun luonani on jotain
kotoista, sellaista, jota eivät kaikki löydä omasta nurkastaankaan,
vaan jonka kotoista kotoisemmaksi tuntevat ja tunnustavat missä sen
ikinä tapaavatkin. No, onko sinulla selvillä mikä se _se_ on?
— Se on minulla selvillä täällä ja täällä, vastasi Olli osoittaen
otsaansa ja rintaansa. — Mutta sanoa sitä en taida.
— No, sanoi Taneli ja hymyili. — Sanan selitys ei ole tarpeenkaan.
— No, no niin, jupisi hän edelleen ja vetäistyään pari pitkää savua
piipustaan päätti:
— Juuri niin sen pitää ollakin. Kippis!
Olli Jalas istui kenoselkäisenä, loistavana kerrankin, ja hyvitettynä.
Vanha tuoli natisi hänen allaan. Hän oli kuin sotilas, joka on saanut
rahan rintaansa ja kiitokset urhoollisuudesta päällepäätteeksi. Tällä
hetkellä hän tunsi asemansa korotetuksi — maaherra yksin oli hänen
yläpuolellaan...
Hän painoi silmänsä kiinni ja kuvitteli mielessään vaimonsa tuloa, jos
se tapahtuisi juuri nyt. Jos Herra hyvin auttaisi, näyttäisi hän, ettei
katiskassa ollut tänä iltana enemmän särkiä kuin ahveniakaan, vaan
suuria, jalosukuisia lohia. Juuri niin.
Varmasti tekisi hän samoin kuin Sandels Partalassa ajutantilleen:
»Sen, että te käytte nyt istumaan
ja lautasen tuotatte,
sen saatua syötte huoleti vaan
ja syötyä ryyppäätte...»
Häneltä ei kahveli putoaisi, eikä hän naurahtaisi liioin. Saisi Lotta
Jalas nyt kerran sen kumman kokea.
Taneli Rossilla ei ollut aavistustakaan siitä korkeasta veisusta, joka
helisi hänen ystävänsä ajatuksissa; hän vain katseli häntä vuoteensa
reunalta ja peläten Ollin nukahtavan kiiruhti tarinoimaan.
Olikin jo se aika, jolloin Olli tavallisesti vetäisi ensimäisen
unenpätkänsä.
— Tänä keväänä minä teen sen! huudahti Taneli päättävällä äänellä. —
Kuuletko, veli?
— Minkä sitten?
— Minkä... kertasi Taneli tyytymättömästi. — Pyhiinvaellusmatkani
tietenkin, pitäisi sinun tietämän. Enkö sitä ole jo kyllin kauan
suunnitellut. Hohoi, tässä juuri olen sen jokaisen askeleen ottanut
tuhannet kerrat... olen mennyt... olen tullut... olen nähnyt ja
kokenut...
Olli naurahti.
— Kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin sinä jo aloit taivaltaa, mutta
etemmäksi et ole ehtinyt vielä tänäkään päivänä. Ja paras kai niin
onkin. Löytäisit vanhentuneen, lihavan eukon, kurttuisen ehkä...
hampaattomankin...
Taneli keikahti istumaan ja jyskytti nyrkillään vuoteen reunaa.
— Vaikene, sanon sinulle!
Hän näytti suuttuneelta ja katsoi syrjittäin halveksivasti Olliin.
— Minkä minä löytänenkin, ei kuulu sinuun. Mutta pety en, sen tiedän.
Ja hän alkoi taas — kenties sadannen kerran — kertoa matkastaan
peninkulmain takaiselle Keronrannalle, jonne hänen nuoruudenlemmittynsä
oli joutunut muutaman hovin omistajan vaimoksi.
— Olisit pitänyt paremmin puolesi silloin, kun Keron herra alkuaan
ilmestyi... et siinä nyt yhä kuikuttelisi kuvitteluinesi, haukotteli
Olli.
— Ka, olisit itse pitänyt puolesi laamannin kultahäissä, ei
reserviluutnantti olisi vienyt Elina Margaretaa, vaan hän olisi sinun
tänäkin päivänä — sensijaan että sinulla nyt on vain äkäinen Lotta Lun —
— Minä join, keskeytti Olli rauhallisesti.
— Luutnantti ei juonut, näes. Ja Elina Margareta oli kuin enkeli...
— Enkö minä sitten juonut? tivasi Taneli.
— Ja jos Elina Mar' oli enkeli, oli Leila enkelien enkeli.
— Mutta Keron herra joi myöskin, intti Olli.
— Saattoi ryypiskellä, vähin. Minulla se oli täydessä vauhdissa jo
silloin, ja siksi jäin... jäin...
— Jättäysit, oikaisi Olli. — Morsiusneidotpa kertoivat hänen odotelleen
sinua vielä hääiltana. Joitko sinä silloinkin?
— Varmasti. Ja enemmän kuin koskaan ennen. Ja kun minä sitten
seuraavana tai oikeammin sanoen seuraavina päivinä selvisin siitä,
ei minulla ollut elämästä jälellä muuta kuin se pyhiinvaellusmatkan
ajatus, joka nyt tasan kolmekymmentä vuotta on kanssani elää
kituuttanut tässä Miettisen perillisten kamarissa, tässä katiskassa,
näethän.
— Ja tässä te elätte, kunnes musta valjakko vie teidät Niilo
Kainulaisen viereen hautaan.
— Ei! sanoi Rossi äärimmäisellä päättäväisyydellä. — Nyt minä tunnen
sen luissani, niinkuin leininlyömät tuntevat pahojen ilmojen tulon. Kun
vain kevät tästä kerkiää — lähden.
— Onnea matkalle, haukotteli Olli. — Elähän innossasi unhoita
lähtöryyppyä.
— Ottaako vai antaa? En, enkä tuloryyppyä myöskään. Toivottavasti veli
on tyytyväinen saatuaan kumpaisenkin.
Ollin pää painui pöytää vasten, hän alkoi hengittää raskaasti.
— Niinpä on hetkesi lyönyt... urahti Taneli. — Kippis vain, viinamäen
vanha työmies, ja nuku niin, ettei Lotta rouvakaan häiritse untasi.
Ollin vastaus oli pitkä, valtava kuorsaus.
Toverin nukkuminen ei häirinnyt Tanelin hyvää tuulta. Hän sytytti
sammuneen piippunsa uudelleen ja kohentausi kaikkein mukavimpaan
asentoon vanhan, leveän puusängyn patjoille.
— Siinä näet miehen, joka on uskollinen vanhoille perinnäistavoilleen.
Siinä sinä Niilo Kainulainen sen nyt taas näet... Niin varmasti
et sinä ikinä nuku haudassasi kuin Ollimme kymmenennen puolikkaan
tyhjennettyään. Sinä itse panit sen merkille jo aikanasi, ja minä olen
sen varmentanut vähintään kymmenen kertaa tämän orpousvuotemme kuluessa
— ole varma siitä. Sanoinko minä todellakin orpousvuotemme, veli...?
Ehjä tunne työntää toisinaan niin pahuksen sattuvan sanan esille...
Orpoja tässä ollaan ja on oltu aina siitä hetkestä asti, jolloin
sinä muutit. Sinulla oli omat tapasi ilahuttaa ihmisiä, niin meitä
kuin muitakin. Et tainnut aina osata aivan oikeaan, mutta vilpitöntä
tahtoasi en epäile eläissäni... Mitä? Niin, siinä olet myöskin
oikeassa: kuoltuani vielä vähemmän.
Kesken tarinaansa hieroi Taneli Rossi vasenta käsivarttaan ja
olkapäätään. Niillä tienoin oli viime vuonna ruvennut sietämättömästi
pakottamaan.
— Ja hullutella sinä osasit... Ja säikyttää heikkohermoiset ihmiset
aivan höperöiksi ... Ei, mutta tuota solisluuta se hirtehinen nyt
jomottaa... Niinpä istui Hakkaraisen mamsellikin muutama vuosikymmen
sitten Saraisten rannalla ja — vaikka pääni pantiksi annan, että pitkää
apulaispappia siinä haaveksittiin silläkin hetkellä. Ja päivä paistaa
helotti yli aavan ulapan niin unettavan lämpimästi kuin konsanaan
heinäkuussa, ja käen viimeinen kukku kuului jostain etempää Saraisten
rantakoivikoista. »Vienkö pappilaan terveisiä, haloo!» kuului silloin
uneksivan neitosen korvaan, ja hän hätkähti kuin ainakin se, joka on
salaisimmista teoistaan yllätetty.
Mutta ketään ei näy, ei kuulu. »Vienkö rovastinapulaiselle
lämpimät terveiset?» kuului uudelleen — äänen ikäänkuin ilkkuessa
saavuttamattoman, salaperäisen kätkönsä turvallisuudesta. Eikä tiedä
poloinen uneksija vielä tänä päivänäkään, että se olit sinä, Niilo,
joka uimalla halkaisit aaltoja ja kalaisena, lahnaisena puikkelehdit
selällä kimmeltävän auringon turvissa samaa suuntaa kohti kuin rannalla
istujan ajatuksetkin...
— Hohoijaa... nyt ollaan vanhoja nyt... Eikä ole takeita siitä, kelle
ja minä päivänä sielukelloja soitetaan...
Tällaiset yksinpuhelut, jotka melkeinpä säännöllisesti tapahtuivat Olli
Jalaksen nukkuessa pöytää vasten ja tupakansavun seinänä seisoessa
laesta permantoon asti, olivat Taneli Rossille oikeaa sielunvirikettä.
Vanhat, lämmittävät muistot emännöivät silloin huoneessa. Ne tulivat
ja menivät, juosten ulos ja sisään aivan kuin vallattomat lapset
huolettomissa leikkilöissään. Ja eikö noiden hajahapsien keskellä
istunut itse Niilo Kainulainen, ei raihnaisena ja elinikäisen
alkoholinkäytön turmelemana, jollaisena hänet hautaan vietiin, vaan
nuorena ja komeana, juuri sellaisena kuin hän oli ollut parhaimpina
päivinään...? Juuri se se sai ukon jutun luistamaan, kuten juttu
luistaa vain parhaimmassa toveriseurassa.
— Sinä olit _mies_, veli... oikea pahuksen poika... Saisin hakea tontti
tontilta koko tämän kaupungin enkä yhtä ainutta sinunlaistasi löytäisi
näistä nykypäivien piimäsuista. Eikähän niitä ollut monta silloinkaan.
Vikasi kait oli sinullakin, kuuluithan samaan luomakuntaan kuin kaikki
muutkin, mutta sinulla oli sydän... se sinulla oli. Sellaisia sydämiä
ei tiputeta taivaasta joka päivä, liekö noita suuri varasto itse
Luojallakaan... Ei sitä pilannut viinakaan — tuo piru — joka ei päästä
meitä verkostaan kerran siihen saatuaan... ei sitä pilannut raha eikä
rakkaus...
— Kuulehan, muistatko miten menettelit Saima Lehtisen kanssa muutamana
kevätyönä! huudahti hän niin äänekkäästi, että Olli Jalaskin nosti
punaisen nenänsä pöydästä ja örähti pari epäselvää sanaa, ennenkuin
uupui uneensa jälleen. — Niin tekee vain hieno mies — älysydän,
näethän. Kirkas se ilta oli ja kolea, niinkuin useinkin valkoisten
kesäöiden kynnyksellä. Ennen kuin tapasit minut laamannin nurkalla,
jossa yhdyimme kävelläksemme pitkin rantatietä, olit sinä kulkenut
Lehtisen ohitse ja nähnyt Saimin yksin iltamyöhällä istuvan
ulkoportailla. Saattaahan sitä ihminen niinkin tehdä, sanoit, mutta
outoa se on nuorelle rouvalle sittenkin... Lämpimässä vuoteessa sitä
jo pitäisi olla, varsinkin kun asiat ovat niinkuin ne näkyvät olevan.
»Anna ihmisen istua ja vilvoitella», kehoitin, mutta sinä et saanut
sitä mielestäsi. Sinä olit älynnyt jotain noilla hiton herkillä
hermoillasi, ja mikä lie näkymätön ajanut askeleitasi, en tiedä... sen
vain muistan, että Koposen nurkalta käännyttiin ylös ja Lehtiseen päin
kulettiin, kunnes nähtiin, että siellä istui portaillaan vieläkin...
»Annatko nyt ihmisen vilvoitella», tiuskaisit sinä, eikä siinä pitkään
viivytty, kun oltiin sisaresi asunnolla ja siellä tarpeelliset
»alkuvalmistukset» tehtyä ulkona taas. »Nyt menet sinä ja sanot
hänelle, että Eva Kainulainen on sairas...» »Enkä mene! Minä _en_ mene
— minä pilaisin koko asian, hyvä mies.»... No niin, taisit itsekin
pelätä samaa, et hoputtanut enää minua, vaan menit itse ... menitpä
niinkin ja sanoit poloiselle portailla-istujalle, että siskosi tuli
äkkiä sairaaksi ja tahtoisi ystävätärtään luokseen, jos ... jos hän
vain voisi ja tahtoisi tulla... Ja miksei voinut... käyhän se mainiosti
päinsä ihmiselle, jonka mies äkäpäissään on jättänyt oven taakse
kylmään, purevaan kevätyönilmaan... Se oli vain kaunis teko sekin...
se oli oiva teko, veli... Mennä, mukamas, pyytämään ystävänpalvelusta,
juuri siten voidakseen itse tehdä sen... huomaamatta... hienosti...
No niin, juuri älysydämen tavalla... Ei, mutta minäpä käyn ja kysyn
Evalta, ilmaisiko hän koskaan myöhempinäkään vuosina Saimille tuota
sotajuonta, jonka sinä, Niilo, punoit ja me kolmisin Evan kanssa
toteutimme.
Olli Jalas heräsi tuhisten ja öristen.
— Puh... huh... nukuinko minä, veli?
— Nukuit tietenkin. Kaikkia sinä kyseletkin...
Hän siemaisi täyden lasin ja piristyi vähitellen. Mutta Rossin mielestä
se kävi liian hitaasti, siksi otti hän vanhan, rakkaan viulunsa
seinältä ja viritti iloisen polskan, tutun ja kotoisen, jonka säveliin
liittyi pitkä sarja yhteisiä nuoruuden muistelmia.