Tosin hän oli vain vanha löperö.
Aikaisemmin olivat torpan maat olleet jokseenkin huonossa muokassa ja
köyhyys kurkisteli tuontuostakin nurkan takaa. Sitten kun lapset, poika
ja tyttö, olivat kasvaneet suuremmiksi, kävi kaikki vähän paremmin,
mutta sitä parempaa aikaa ei kestänyt kauan. Poika joutui linnaan, ja
tyttö — hänen kävi huonosti hänenkin. Vanha torppari ja hänen vaimonsa
eivät voineet kyllin kirota päivää, jolloin sallivat hänen lähteä
palvelukseen oluttehtaan panimomestarille.
Oluttehdas! Se se juuri oli kaiken onnettomuuden syynä ollutkin... Se
se opetti pojan juomaan ja se...
Äitiparka painui pian hautaan surressaan lastensa kohtaloa.
Yksin jäätyään ukko suri aivan kuollakseen, ja suru toi hieman
ponttakin vanhoihin, velttoihin jäseniin. Sydän sykähti silloin tällöin
kostonhalun kiivaassa tahdissa. Mutta hän oli hidasta hämäläisjuurta,
ja ajatuksista tekoihin oli hänen sielussaan koko joukon pitempi matka
kuin vanhalta tuparähjältä, joka sijaitsi lammin rannalla vuoren
takana, oluttehtaalle, jonne hän kulki joka ilta, sen jälkeen kuin oli
saanut paikan tehtaan yövahtina.
Paikkakuntalaiset luulivat hänen ottaneen paikan leivän takia.
Hänellä itsellään oli siihen kokolailla toinen vaikutin. Täysi selviö
se ei tosin ollut virkaanastumisen hetkenä, ja ennenkuin se siksi
lopullisesti kiteytyi, tallasivat hänen leveät jalkansa selvän polun
mökiltä vuoren poikki tehtaalle. Mutta hänen hidas vaistonsa sanoi,
että kun laittautuu lähelle vihollista, käy esteettömästi iskeminen
silloin kun sopiva hetki lyö ja — sydän käskee.
Hän oli luullut kuulleensa tuon käskyn monta kertaa ja kerran jo
touhahtanut täyttääkseenkin sen. Kaiketi se ei sitten oikea ja
lopullinen vielä ollutkaan, koska käsi ei kääntynyt tekoon eikä povessa
sisu kyllin kiihkeästi kiehahtanut.
_Miten_ — se oli nykyisin jo selvä seikka.
_Milloin_ — se pysyi yhä vain hämäryyden peitossa.
— Narri poloinen... ivasi hän toisin hetkin itseään. — Ei sinusta ole
siihen miestä milloinkaan — ei niin milloinkaan! Joku toinen kävisi
kostoon käsiksi ketterästi kuin leipään... sinä syöt leipää, mutta et
kosta, vanha nahjusparka.
Lopulta nahjuksenkin hetki lyö.
Vanha yövahti ei tiennyt itsekään mistä ja miten se niin voimakkaana
humahti hänen olemuksensa syvimmässä sopukassa, kun hän muutamana
heinäkuun päivänä heräsi auringon puolipäiväpiiriä tavoitellessa. Mutta
hän käsitti, että määrähetki oli saapunut.
Ilma oli hiostava vaikka pilvetön. Lampi päilyi tyynenä, apila tuoksui,
ja harmaa tupa paistatti päivää mansikkaisen ahon reunassa.
Oli aivan kuin näkymätön käsi olisi tarttunut häntä kädestä ja vaatinut
varman lupauksen. Tai paremminkin kuin hän olisi juuri havahtuessaan
painanut sen huoneen oven kiinni, jossa hän puumerkkinsä piirsi
pikaisen ja peruuttamattoman lupauksen alle.
Omituista se oli — ei hirveätä ensinkään.
Hänen täytyi vain imeksiä piippuaan lakkaamatta kaiken päivää, istuen
toimetonna milloin tuvan penkillä, milloin portailla, jotka olivat
kaikkein alkeellisimmat mitä paikkakunnan rakennustaito tunsi:
laudanpätkä poikittain kahden tukin päällä kynnyksen ulkopuolella ja
laakea, tahkonpuolikkaan kokoinen kivi sen edessä.
Sinä päivänä kävelivät vaimo ja lapset ilmielävinä hänen edessään, eikä
hän saanut oikein selville, oliko _heillä_ sanomista hänelle vaiko
hänellä heille...
Kun tuli aika lähteä öiseen toimeen tehtaalle, pisti hän vastoin
tavallisuutta tulitikkulaatikon uuninreunalta taskuunsa ja keräsi tuvan
seinukselta muutaman kiehkuraisen höylänlastun, ohuen ja hienon kuin
paras silkki. Sullottuaan ne toiseen taskuunsa lukitsi hän oven pistäen
avaimen vanhalta muistilta nurkkahirren koloon.
Mutta jos hän luuli pääsevänsä niin helpolla perille asti, erehtyi hän
hiukkasen. Metsässä kävi vielä kaikki hyvin, mutta tehtaan aukealla
sykähti pahasti rinnassa ja tunne oli epämieluisin kaikista niistä
tunteista, joita hän muisti sielussaan olleen ikimuistoisista ajoista...
Hiisi vieköön — kävikö sitä nyt tekeminen sentään?
Epäröinti ei kallistunut niin paljon häneen itseensä kuin patruunaan ja
tehtaaseen.
Laajana ja mahtavana se siinä seisoi. Kyllä — olihan sillä kokoa!
Punainen maali oli vähän haaltunut, ja siellä täällä kaipasivat valkeat
akkunalaudatkin sivellintä. Ja sitä rankin paljoutta, mikä sen vatsasta
oli pursunut...
Ilta oli hiljainen ja ihana. Hiostusta jatkui. Selvään oli ukkosta
ilmassa, mutta pilveä vain nimeksi.
Paikkakunta laskeutui väsyneen lepoon kuuman heinäpäivän jälkeen, ei
yhtään kulkijaa näkynyt puolella eikä toisella. Vasikan kello kilahti
läheisestä haasta, ja vuoren rinteeltä kuului kehrääjälinnun tuttu ääni.
Yövahti muisti päivän, jolloin patruuna oli palkannut hänet tähän
toimeen ja antanut ryypyn sanoen:
— Meitä on monta, jotka huolehdimme tehtaasta päiväiseen aikaan, sinä
yksin yöllä. Siksi olekin valpas virassasi.
— Kyllä —
Hän oli saanutkin kiitoksen valppaudestaan silloin tällöin ja ottanut
ne vastaan hiljaisella »ei kestä» mutinalla, niinkuin ei kestänytkään,
kun asian oikean laidan tunsi. Ja häntä oli sen ohessa aina hieman
myrkyllisesti hymyilyttänyt.
Nyt se hymy pyrki esiin vuorotellen tuon epämieluisan tunteen kanssa.
Se pani hänet kävelemään ja miettimään, päättämään ja epäröimään yön
hiljaa uinuessa kesäisen maan yllä.
Pimeni koko lailla, vaikkei yövahti huomannut sitä tukkiessaan
höylänlastuja seinänkoloon järvenpuoleisella nurkkauksella. Siinä
oli laho hirsi, hän oli huomannut sen vuosi sitten ja huomauttanut
patruunallekin. Mutta sitä ei oltu korjattu, se oli irvistänyt siinä
kokonaisen vuoden, aukoen suutaan kuin nälkäinen.
Nyt se sai osansa — se oli varma se.
Kierros vielä kellarin ja varastojen ympäri. Tottakin, ne eivät olleet
kovin täydet nyt, uusi panos oli juuri valmistumaisillaan. Olihan tässä
aikaa.
Tullessaan takaisin apilaista nurmiaukeamaa maantienpuoleisella tehtaan
seinustalla hän huomasi kohoavan pilven ja salaman.
Kas... se oli aina äkkiarvaamatta kimpussa noustessaan vuoren takaa.
Eivät olleet laittaneet ukkosenjohdatintakaan, vaikka puhetta siitä
kyllä oli pidetty.
Jylinän tärisyttäessä vuorta kiersi yövahti rannanpuoleiselle nurkalle.
Hän veti tulitikut esiin pahan tunteen liehuessa hänen ympärillään
tukahuttavana tulena. Se uuvutti ja masensi, se katkoi joka jäsentä
kuin kiinni tarrautuva tauti... vai oliko se vain ukkosen painostusta,
hän oli aina ollut niin herkkä sille.
Tuo kaikki veti taaksepäin, mutta se lupauksenomainen, se juuri, jonka
kerällä hän oli herännyt, piti puolensa myöskin. Suottako hän olisi
piirtänyt puumerkkinsä siihen ihmeelliseen kirjaan...
Yövahti raapaisi juuri tikulla tulta, kun suunnaton välähdys ja rätinä
huumasi hänet hetkeksi. Tuo oli sen mahtavan mylväisy, silloin kun se
iski kyntensä maanpäällisiin — hän ei kuullut sitä nyt ensi kertaa
elämässään.
Tehdas paloi!
Kuului vain yksi ainut valtava humaus, ja kirkas liekki häilyi ympäri
rakennusta kuin punainen heinä tuleentuneella kedolla.
Vanhus kirkaisi kipeästi. Se oli äärimmäisen tuskan parahdus,
pettymyksen huuto, joka voitti luonnonvoimienkin äänen.
Peittäen kasvot käsiinsä juoksi hän etemmäs ja painui kivelle
voimatonna yltyvän loimun paahteessa, tuntematta muuta kuin pettymyksen
karvautta.
Hän oli kerran aikaisemmin, joskin lievempänä, tuntenut saman tunteen,
nähdessään toisen miehen vievän tytön, johon hän oli ollut ensilempensä
voimalla kiintynyt.
Hänen rintansa läähätti. Omakätisen koston sulo jäi maistamatta.
Viime hetkessä otti toinen sen hänen heikosta kädestään, ja hänen
alistumistansa helpotti hämärä vaisto, joka sanoi, että sillä toisella
oli ehkä parempi syy kostoon kuin hänellä kurjalla vaivaisella...
Ainakin kävi se paljon nopeammin ja varmemmin kuin hänen oma tuhruunsa
tikkujen ja höylänlastujen avulla.
Huuto ja melu sai hänet siitä hereille.
— Salama iski... kuuletteko, _salama!_ huusi hän kyyneleet silmissä
nyrkkiä heristellen.
Hänelle heitettiin rauhoittavia sanoja kesken sammutustyön, ja vielä
jälkeenpäin kerrottiin, kuinka lohduton hän oli ollut sinä yönä,
jolloin salama poltti oluttehtaan.
Mutta kukaan ei aavistanutkaan hänen raivonsa oikeaa syytä, luultiin
hänen vain tehtaan paloa surevan.
Vasta kuolinvuoteellaan hän ilmaisi asian seurakunnan vanhalle
rovastille.