Minä kirjoitan teille, Frideman, sillä minun täytyy saada sanotuksi
se nyt, viipymättä, tuoreeltaan, kun asia on kirkkaana edessäni ja
vaikutteiden syvimmät hetteet uhkuvat toimintaa.
Voisin sen sanoakin, mutta minä en tahdo pidättäytyä enkä odottaa niitä
kolmea, neljää päivää, jotka te mahdollisesti viivytte matkallanne.
Mitä tulee viimeiseen väitteeseenne, että minä tahallani johdin puheen
siihen aineeseen, jossa te niin varomattomasti paljastitte itsenne,
en toki pyri kieltämäänkään. Päinvastoin. Jo silloin, kun meidät
istutettiin pöytään noilla tuomarin merkillisillä päivällisillä ja te
saitte Elsikin pöytätoveriksenne, päätin minä kaataa teidät.
Niin lyhytaikainen kuin tuttavuutemme on ollutkin, olen sen kuluessa
kuitenkin ehtinyt huomata, ettei teidän luonteenne ole syvempi
kaivoa, josta varrettomalla kipalla otetaan vettä, ettekä te liioin
käsitä mitkä noista vanhoista homehtuneista sovinnaisuuksista eniten
loukkaavat naista, luonnollisista oikeuksistaan tietoista naista, joka
— kuten Elsikkikin — on kaukana typeristä kananpäistä, sellaisista kuin
esimerkiksi Aino Kinos, Ines Kajava ja — miksei — Emerentia Lambertkin.
Jos te tahdotte tulla onnelliseksi ja tehdä puolisonnekin siksi, tulee
teidän naida kananpää — kuuletteko — oikea kananpää eikä suinkaan
naista, jolla on vähänkään omanarvon tuntoa. Suutarin on pysyttävä
lestissään.
Minä olen mies, kuten tekin, Frideman — tosin koko joukon edellä
kaikissa niissä suhteissa, jotka eroittavat nykypäivien tai paremminkin
tulevaisuuden miehen vanhasta pöyhkeilevästä kukosta — mutta minä
en ymmärrä mistä se johtuu, että naiset vieläkin niin yleisesti
noudattavat arvonsa vastaisia sääntöjä. Mikä saa heidät alistumaan,
mikä estää heitä tajuamasta rinnakkaisesikoisoikeuttansa miesten kanssa?
Välttämättömin on yhdenarvoisuus juuri avioliitossa. Sillä mikä
»liitto» se muuten olisi? Vai olenko minä liitossa myöskin koirani
kanssa, jonka kaulaan olen sitonut nauhan, josta kuljetan sitä
mukanani... Ja tuohon tasa-arvoisuuteen kuuluu ensi sijassa vaimon työn
epäämätön tunnustaminen, sen täydellinen aineellinen arviointi.
Mutta senpä te juuri kiellättekin.
Jo edeltäpäin, ollessanne vasta salakihloissa Elsikin kanssa, tekin
kohdaltanne arvioitte tyhjän veroiseksi kaiken sen taloudellisen työn,
jonka hän olisi suorittanut suuren hovinne emäntänä...
Minä näin sen jo edeltäpäin — ei siihen suurta kaukonäköisyyttä tarvita
— ja siksi minä vyörytinkin esiin Louhelan vanhan anopin tarinan.
Rakkaudesta Elsikkiin tein sen, rakkaudesta, joka on syvä ja loputon.
Teidän kaltaisellanne ihmisellä ei voi olla sellaisesta tunteesta
aavistustakaan.
Enhän alussa ollut aivan varma voitostani, tarkoitukseni
saavuttamisesta nimittäin. Olisihan tuo Elsikin käsittämätön rakkaus
teihin voinut olla niinkin sokea, ettei hän olisi havahtunut näkemään
kohtaloansa, vaikka se olisi pantu lautaselle hänen eteensä. Kuitenkin,
aika, jonka kuluessa hän oli kihlattunne, on vain pieni murto-osa
ajasta, jolloin minä olen tuntenut hänet ja oppinut kunnioittamaan ja
rakastamaan hänen rikasta olemustaan, ja tuohon aikaisempaan perustaen
näin mahdollisuuden temmata hänet eksytyksen polulta. Ja onneksi eivät
laskelmani pettäneetkään.
Minä tunsin hänet jo pienestä pitäen. Kolmivuotiaina me jo leikimme
yhdessä. Ja jos tahdotte tietää, rakastan häntä niiltä päiviltä asti,
rakkauteni on aina vain kasvanut ja miehistynyt ikäni kanssa. Teitä,
tunkiokukkoa, kenties ihmetyttää, että sanon sen näin suoraan ja
avoimesti, vaikkei minulla ole toivoakaan saada häntä omakseni. No niin
— miksi kieltäisin ihanimman tunteeni, ei helmenpyytäjäkään salaa mitä
hän etsii syvyydestä, joskin hän voi yhtä hyvin jäädä osattomaksi kuin
onnistuakin.
Elsikki on aina rakastanut äitiänsä suuresti. Mies missään muodossa
ei voisi kylmentää hänen suhdettaan rakkaaseen vanhukseen. Minun
silmissäni se on yksi hänen parhaimmista ominaisuuksistaan. Tunnetteko
te neljännen käskyn, Frideman? Jos se pitää minkä lupaa, ei Elsikiltä
konsanaan puutu menestystä maan päällä!
Hän otti iloiten vastaan paikan Kansallispankissa, kolme viime vuotta
toimien rahastonhoitajana. Palkka ei ole suuren suuri (te, minä tai
joku muu mies korjaisimme samasta toimesta koko joukon suuremman
summan), mutta se teki kuitenkin mahdolliseksi heidän pienen kotinsa
ylläpidon, turvaten vanhuksen päivät tuntuvimmilta puutteilta.
Juuri siinä lienee piillyt yksi vaikutin Elsikin kiintymiseen teihin,
rikkaaseen mieheen. Teidän yhteinen loistava kotinne olisi tullut myös
hänen äitinsä kodiksi. Hän — niin sanoakseni — uskalsi luulla työn
siellä tuottavan enemmän kuin nykyisessä toimessaan, joten hän niin
ollen ahertaisi iloisemmat päivät vanhukselleen.
Mutta te — tehän teitte kaiken tyhjäksi.
Ja hyvissä ajoin, Luojan kiitos.
Te tuskin huomasitte, kuinka riemukkaasti minun silmissäni välähti
kysyessäni kalaa paloittelevalta pastorilta, miten Louhelassa
jaksetaan, ja hänen, ikäänkuin ajatukseni arvaten, vastatessa, että
kaikin puolin hyvin ja onnellisesti, ellei vain isännän suhde vanhaan
anoppiinsa olisi särkenyt heidän hyvinvointinsa kuvaa.
— Oi, minkälainen suhde sitten? piipitti rouva Turla heti pöydän yli,
ja hänen äänensä muistutti kovin pienen höyrypurren vihellystä, joka
rientää kohti nähdessään isomman aluksen tarttuneen karille.
— Vanha rouva on siellä liikaa, vastasin hänelle.
— Täti Helena raukka! Mutta miksi hän olisi liikaa tuossa suuressa,
mahtavassa talossa?
— Miksikö? törähti varatuomari Kinos, muistatte kai. Ja jatkoi:
— Luonnollisesti siksi, että Louhela katsoo menneensä naimisiin
ainoastaan Iisa Orren eikä myöskin hänen äitinsä kanssa. Vai
luuletteko, että meille miehille on mieluista saada koko suku
niskoillemme, kun joskus löydämme tytön, jonka halusta teemme
vaimoksemme.
Ja siinä sitä sitten oltiin keskellä mielipiteiden ristiaallokkoa,
johon keskustelun purren piti laskujeni mukaan joutuakin.
Tarkastin Elsikin tunteellisia kasvoja ja näin, miten hänen katseensa
varatuomarin sanojen johdosta synkistyi, mutta hän pysyi kuitenkin
tyynenä. Hän ei aavistanut heti saavansa iskua vasten omaa sydäntään.
Kun te sitten otitte suunvuoron painavalla äänellänne, joka on
kerrassaan kaikenvarma, ja lavein sanoin yhdyitte Kinokseen, näin
Elsikin kasvoilla säikähtyneen, avuttoman ilmeen. Hän oli sillä
hetkellä mielestäni kuin pieni lintu, jonka ankara koura on kopannut
rauhalliselta oksaltaan. Jumala nähköön kuinka lintuparan sydän löi!
Mutta sillä hetkellä katkesi myöskin paula... Hänen koko kuohahtava,
kapinoiva olentonsa ilmaisi sen, niin äänetönnä kuin hän istuikin. Ja
te vain tarinoitte, puhuitte kuin pölkkypää, huomaamatta laisinkaan,
että onnenne painui painumistaan kuin riippakivi syvän selän vesiin.
— Niin, kyllä te olette oikeassakin, myönsi puheeseenne uneliaasti
joku kananpää, muistaakseni Ines Kajava, eivätkä paljon äänilajista
poikenneet ruustinnankaan sanat — mutta hänhän onkin ikänsä kaiken
hengittänyt puhtainta vanhan vihkimäkaavan ilmaa...
Silloin nousi talon harmaahapsi emäntä, silmässään nuorekas,
rauhallinen, miltei veitikkamainen ilme. Muistatteko kuinka
kuuliaisesti kahvelit seisahtuivat ja veitset, uskotteko, ne olisivat
mieluummin katkenneet tai tipahtaneet pöydän alle kuin leikanneet
pienintäkään paistinpalasta puheen kestäessä.
Miltä kuuluivat hänen sanansa teidän korvissanne, Frideman?
— Täällä on sanottu, että miehille on kaikkea muuta kuin mieluista
saada »koko suku» niskoilleen vaimonsa mukana, mutta ehkäpä naisesta
tuntuu vieläkin raskaammalta, esim. jostain hyvin palkatusta paikasta
miehelään jouduttuaan, huomata, ettei hän voi enää _ansaita_ ropoakaan,
vaikkapa nyt sitten vanhustensa avustamiseksi. Hänen työnsä on yhtäkkiä
käynyt ihmeen tuottamattomaksi, ja vaikka hän hääräisi yötäpäivää ja
keräisi kuten sadun tyttö kukkia mahdollisimman laajalta alalta, näkee
hän niissä kaikissa kuitenkin jättiläisen poltinmerkin...
— No, no, äitimuori, oletko sinä koskaan jalkaasi kiveen loukannut...
hymyili tuomari.
— En, minä olen saanut astua rakkauden pehmoista mattoa pitkin. Mutta
minä puhunkin niiden puolesta, joiden tie osuu kulkemaan kovan sydämen
kautta.
Olipa se voimakas ihastuksen myrsky, mikä seurasi vanhuksen sanoja.
Se nousi alapäästä pöytää, te muistanette, sieltä, missä istui
taisteluunsa lähtevä nuoriväki.
Elsikki istui hiljaa, innostumatta. Mutta hänen sydämessäänhän oli
katkennut muuan säie hetkistä aikaisemmin...
Olen vain yhden ainoan kerran ollut ilkeä Elsikille, ja se tapahtui
vähän myöhemmin samana iltana. Hän istui hiukan erillään muista kahvin
jälkeen suuressa salissa, ja vanhan ystävän oikeudella astuin hänen
luokseen istuakseni hänen viereensä muutamalle tyhjälle tuolille,
jonka selustalle joku vanha rouva, kahvista lämmenneenä, oli heittänyt
värikkään hartiahuivinsa.
— Elsikki, sanoin minä, elä näytä noin masentuneelta, joskin herra
Frideman kuuluu vanhan koulun miehiin...
— Mitä tarkoitat? keskeytti hän nyreästi.
— Ainoastaan sitä, Elsikki, että minä ja pikku veli olemme jotenkin
yksin maailmassa. Siksi pyytäisin sinua puhumaan äidillesi, eikö hän,
sinun lähdettyäsi, tahtoisi jakaa kotia ystävävainajansa poikien
kanssa. Tietäähän hän, ettei meillä ole suuria tiloja, mutta jotain
muuta kylläkin sen sijaan... Lupaatko, Elsikki?
Seuraavassa silmänräpäyksessä kaduin sanojani, sillä kohdatessani hänen
nöyryytetyn katseensa olisin kernaasti antanut henkeni, jos olisin
tehdyn saanut tekemättömäksi.
Ehkä hän antaa minulle anteeksi. Ja sen hän tekeekin tietäessään, että
vain siten tahtoi kostaa mies, jonka sammumattoman lemmen ohitse hän on
käynyt, ja käynyt niin monen odotuksen vuoden kuluessa...
— Frideman... virkahti hän hetken kuluttua halveksivasti. — Ja äiti ei
jää yksin milloinkaan. Vai... mitä tuumaat, vanha toveri, kannattaako
sen käydä leipäpalkoille, joka viimeiseen asti tahtoo huolehtia
äitipoloisestaan...
En tiedä näkikö kukaan, kun kumarruin kunnioittavasti suutelemaan hänen
kättänsä. Mutta hänen rakkaissa, ihanissa silmissään kiilsivät sumeat
kyyneleet.