Sade oli ajanut perheen koolle suureen saliin, ja niin kuului
sieltä taas tuo vanha tuttu puheensorina isoisän etäiseen, viileään
huoneeseen, jonka akkunoiden takana kukkivat sireenit tekivät ainaista
vartiopalvelustaan. Ei aina kukkivina, senhän tiedätte — oi, pohjolan
kesä on niin lyhyt! Mutta nyt oli kukinta-aika ja uhkeat, tuoksuvat
kimput juuri puhkeamaisillaan.
— Ken siellä puhuu mainiten nimiä Tela, Hopeakallio, Ritaniemi? kysyi
isoisä pikku Liinalta, joka toi hänen teelasinsa sisään pienellä,
hienolla puutarjottimella.
— Muuan vieras neiti, isoisä. Hän on kai turistimatkalla pyörineen ja
pyysi tulla sisään sadetta pitämään. Tiedätkös, hänen vaatteensa olivat
aivan likomärät, ja hatun reunasta tippui kuin räystäästä ikään!
— No? Saiko hän kuivia?
— Sai, sai. Kersti on pukenut hänet kokonaan omiinsa.
— Kersti — no, ja miksei Eva yhtä hyvin? Pikku Liina naurahteli
mennessään ovelle.
— Siksi tietenkin, ettei hän ole lyhyt lyllerö kuten Eva, vaan Kerstin
kokoinen, pitkä, hento ja — ja niinkuin sitä nyt et olisi arvannut
kysymättäkin.
Isoisä hymyili. Hänen hämärtävät silmänsä tähyilivät salia kohti,
vaikkei hän kunnolleen nähnyt Liinaa oman huoneensa oveltakaan.
— Jätä ovet auki, lapsi.
— Etkö häiriinny sitten, siellähän käy sellainen porina, että...
— Minä haluan kuunnella vieraan ääntä. Tiedätkö mikä hänen nimensä on?
— Mikä kumma se nyt olikaan... Hel ... Hal...
— Halme?
— Niin, se se juuri taisi ollakin, isoisä.
Tyttö pujahti tiehensä, ja isoisä suoristihe kuuntelemaan. Hän näytti
kovin hennolta ja kuihtuneelta suuressa, muhkeassa nojatuolissaan,
pituudestaan huolimatta. Aika oli vienyt hänen voimansa ja
kukoistuksensa jo kauan sitten ja sirotellut lumihiutaleita hiuksiin.
Hän oli kuin vanha puu, jonka ympärillä versoi nuori, nouseva metsä.
— Ihmeellistä... kuiskasi hän itsekseen, ja hänen kasvoilleen nousi
valoisa hohde. Tuskin hän hengittikään niin kauan kuin puhelun
sorinasta eroittui kirkas, eloisa naisen ääni.
Salissa avattiin pianon kansi.
Isoisä kuuli ääniä, jotka tuntuivat pyytävän ja kehoittavan jotakin. Ne
tahtoivat varmaan vierasta soittamaan. Oh, tässä talossa oli musiikkia
liiaksikin! Täytyi monasti sulkea kaikki väliovet, ja sittenkin,
sittenkin tunki se esiin joka rakosesta.
Kunhan ne nyt vain eivät sulkisi ovia vanhasta tottumuksesta!
Siinä samassa helähti tuttu sävel, kotoinen ja usein kuultu kylläkin.
Yrjö siellä soitti, sen kuuli jo ensi lyönnistä, mutta — ehkä hän vain
raivasi tietä vieraalle.
Isoisä nousi ja siirsi tuolinsa lähemmäksi ovea.
Hänen vanhassa olemuksessaan heräsi kumman nuortea odotus.
Soiton vaiettua oli hetkinen hiljaisuutta, kunnes puhelu virisi taas,
katkesi, virisi uudelleen ja vaihtui raikkaaseen sekaääniseen lauluun.
Olihan tässä talossa äänivaroja, eikä niitä säästetty, ei. Mutta eikö
kuorosta kuulunut nyt uusi tumma, pehmyt ääni — kuului!
Isoisä poimi tuon uuden lisän herkillä kuulohermoillaan ja eristi
sen yhteisestä sävelestä erilleen, helmenä hiekan seasta. Jos hänen
näkönsä olisi ollut vielä yhtä hyvässä kunnossa kuin kuulo — Jumalan
kiitos — olisi hän mennyt heti saliin nähdäkseen, oliko vieraalla
harmaat, lempeät silmät, sellaiset omituiset, jotka yhtäkkiä
valahtivat veitikkamaisiksi, säkenöiviksi, tasoittuakseen tyyneen
rauhallisuuteensa jälleen...
Mutta nyt hän ei mennyt.
Hiljainen huokaus puhkesi huulilta, se tuli vanhojen muistojen
nostattamana.
Kuinka herkästi muistot heräävätkään ja kuinka voimakkaasti ne
ryntäävät esiin sellaisesta vanhasta onkalostakin kuin ukon sydämestä,
joka on sulloutunut täpöisen täyteen kaikenlaisia elämyksiä pitkän
vaelluksen varrelta.
Nyt! Hiljaa...
Se ei ollut Yrjö, ei Eva, ei Helmi, ei Olga, ei Armas, ei edes Kullervo
tai Kerstikään... Se oli varmaan se vieras, joka nyt löi muutaman
soinnun nopeasti, hermostuneesti, ujostellen. Mutta ensi sointujen
kuoltua syntyi uusia, hiukan rohkeampia, lämpöisempiä, puhuvampia.
Hyvä Jumala, mitä se oli!
Isoisä hypähti seisoalleen ketterästi, melkein kuin nuorukainen, ja
hänen sielussaan kohahti korkea tuliaalto. Sitten hän painui istumaan
jälleen hiljaa, liikahtamatta kuin kivettymä.
Salista kuului yksinlaulua, pehmoisen kirkasta, tunteellista.
Se tuli huoneiden läpi isoisän luokse kuin keväinen tuulahdus talvisten
aavikoiden halki. Se tuli ihmeellisenä ja sytyttävänä — se ikäänkuin
siirsi pois monet vuosikymmenet, sysäten ne syrjään kuin oviverhot, ja
johti askeleet yhtäkkiä nuoruuden ihanaan temppeliin!
Ja vanhan laulun sävelet valoivat hellää hohdetta temppelin korkeasta
holvista ja sanat, joita ei koskaan ennen oltu tämän katon alla
laulettu, juoksivat huumaten esiin menneen, ainaisesti kadotetun
lähettinä...
»Onnellinen se, jolle aamu koittaa
surutta ikiomaan majahan,
ja jolt' ei muistot menneen ajan voittaa
voi rauhaa, eikä huoli tulevan.
Onnellinen se, jonka elo hiljaa,
loistotta lemmen töissä katoaa
kuin salalähde, joka kukkaa, viljaa
virkistää — vaikkei sitä nähdä saa.
Onnellinen se, joka vain saa täyttää
velvollisuutta hurskaan sydämen,
jonk' elo hiljainen maan päällä näyttää
vain vaihetuksilt' ikävuosien.
Onnellinen se, jolle palkan suopi
se rakkaus, joll' on myös kestävyys,
ja jolle ilo kukkasia luopi —
kesällä lempi, syksyll' ystävyys.»
Säestys oli yksinkertainen, mutta mitään sen veroista ei isoisä ollut
kuullut sitten nuoruusvuosien. Vain yksi oli ennen muinoin laulanut
tuon laulun, vain yhden oli hän kuullut käyttävän tuota säestystä —
mistä, mistä kumpusi se siis esiin nyt!
Oli harvinaista, että isoisä lähti huoneestaan etsiäkseen toisten
seuraa, joskin hänestä oli mieluista, kun yksi tai toinen suuren
perheen jäsenistä tuli hänen luokseen istumaan, tarinoimaan, neuvoja
tai apua pyytämään — hänellähän oli niin paljon hyvää varastossa.
Vierasta väkeä hän mieluimmin karttoi nykyisin.
Mutta nyt hän tuli, tuli hiljaa ja haparoiden juuri silloin, kun
loisteliaan nykyaikaisen musiikin hengessä kasvanut perhe istui ääneti
vanhan laulun omituisessa lumossa. Silmänräpäyksessä hän oivalsi
pienellä vahingonilolla, että sen oli täytynyt tehota _heihinkin!_
Hänelle tehtiin tilaa iloisella hämmästyksellä ja hänelle esitettiin
pianon ääressä istuva nuori nainen.
— Ei, mutta ketä te muistutattekaan, sanoi isoisä silmiään siristellen.
Vieras nauroi. Hän oli reipas ja luonnollinen, sen näki ensi katseella,
hämärtyneelläkin.
— Isoäitiäni kaiketi. Niin sanovat kaikki aina kotosalla.
— Hopeakalliolla?
— Oi, mistä te tiedätte...
— Lapsi kulta, vain siellä voi olla teidän näköisenne isoäiti.
Ihmeellistä... jupisi hän sitten liikutettuna. — Ja tässäkö nyt on
Kirsti Elisabetin lapsenlapsi... Laulakaa minulle uudelleen hänen
laulunsa.
— Miksi sanotte sitä hänen laulukseen?
— Siksi, että vain hänen olen kuullut laulavan sitä. Häneltähän tekin
sen opitte...
Kaikkien silmät vartioitsivat vanhusta ja vierasta, ja jokaisesta
tuntui siltä, kuin hieno, salaperäinen henkäys liitelisi läpi huoneen
tai niinkuin aurinko »katsoisi taakseen», kuten toisinaan iltaisin.
Ja vieras lauloi.
Ei enää arasti ja ujostellen kuten äsken, vaan suurella, sydämellisellä
lämmöllä. Kohtaus isoisän kanssa oli ikäänkuin kotiuduttanut
hänet. Hänestä tuntui, kuin istuisi hän isoäidin luona kaukana,
yksinkertaisessa maalaiskodissa eikä ensinkään tässä hienossa,
vieraassa ympäristössä, johon hän sattumalta joutui tunti sitten.
Kesken esitystään kääntyi hän tahtomattaankin hiukan nähdäkseen
minkälaisin ilmein tuo ihmeellinen vanha herra kuunteli »isoäidin
laulua» — ja niin oli hän vähällä sotkeutua siinä! Sillä juuri
noinhan istui mummokin usein, selittämätön, kätketty, kaukainen kaiho
kasvoillaan. »Mitä istut noin?» oli hän joskus kysynyt isoäidiltä.
»Menneitä miettien», oli tullut vastaukseksi. Ja siinä istui nyt
toinenkin miettien menneitä, jotka — Luoja tiesi — olivatkin yhteisiä
kumpaiseilekin!
Laulaja lämpeni yhä.
Hän oli aina pitänyt tästä vanhasta laulusta, mutta nyt se suorastaan
kirkastui hänelle. Sen sisällys kertoi nyt erikoisen salatun tarinan,
ja sen jokainen säe ilmaisi vivahteita keväästä, monen syyslehtisateen
alle hautautuneesta, jolloin myöskin nuoruuden ilot puhkesivat
rakkauden kukiksi. Nyt oli tullut syksy näille menneen kevään lapsille.
Mutta mitä siitä! Kevään lempi ei ole ikuista, ei... ja kenties syksyn
ystävyys omaa salaisen ihanuuden, sellaisen, joka korvaa menneen...
Sitä ei tiedä suloista rikkainkaan nuoruus, sen tietää vain vanhuus,
auringonlaskunmaille ehtinyt...
Kun taivas jälleen päilyi pilvetönnä ja sateen virkistämä ilma
tuoksui raikkautta, ajoi nuori matkailija eteenpäin. Omituinen
lämpö sydämessään hän jätti talon, johon tietämättään oli tuonut
viestin kaukaiselta ajalta ja josta hän tietoisena vei vastaviestin,
odottamattoman kylläkin sille, joka oli sen saapa.