Niinhän siinä oli.
Elvi painui hiljaa tyynylleen, ja hänen silmänsä sulkeutuivat
raskaasti, aivankuin itse kuolema olisi laskenut kätensä luomien
päälle. Ääretön katkeruus masensi hänen voimansa, ja hän makasi pitkän
aikaa ajatusten hämärinä ja epämääräisinä liikkuessa sinne tänne.
Hän ei jaksanut käsittää, kuinka suuresti kaikki oli muuttunut
eilisestä — niin, vieläpä taannoisesta iloisen heräämisen hetkestä,
jolloin hän onnellisena morsiamena sytytti joulukynttilät. Ja niin
aavistamatta, pienimmänkään enteen edelläkäymättä, oli tuho tullut. Ei
edes öinen unikuva ollut kertonut, että talvista tietä vaeltaa nainen,
sairaampi sielultaan kuin ruumiiltaan, jolla on käärö käsivarrella ja
asiaa hänelle, juuri hänelle...!
Ja niinkö on menetellyt mies, johon hän on täydellisesti luottanut,
jonka omaksi hän oli lupautunut vuosi sitten?
Eihän saapuneetkaan ainoastaan suru ja pettymys — saapui myöskin häpeä,
häpeä!
Ne seisoivat käsikkäin siinä vuoteen vieressä hievahtamatta, ja
kuunpaisteisen hangen ympäröimä talo oli saanut tahran vuoden pyhimpänä
aamuna...
Mutta jos se ei olekaan totta —? väräjää ääni syvällä hänen sielussaan.
— Jos Mari on valehdellut —?
Hän säpsähtää ajatustaan ja vie käden suunsa eteen kuin estääkseen
ajatuksen muuttumasta sanoiksi.
Mariko, tuo hyvä, rehellinen tyttö, josta hänellä ei ollut yhtään
ikävää muistoa... Ja kuolinhetkelläänkö, juuri silloin, kun kaikki
maanpäällinen jää pois —? Ei, _silloin_ ei valehdella.
Elvi nousi vitkaan, jäätävin sydämin. Vaistomaisesti hän veti
kihlasormuksen sormestaan ja laski sen pöydälle joululahjakääröjen
joukkoon.
Hänen edessään seisoi nyt kylmä, lahjomaton elämänvaihde, joka heitti
poistumattoman varjon kaikkien tulevienkin joulujen ylitse.