Kuu paistaa heloitti akkunasta sisään valaisten huoneen hienolla
hohteellaan, sellaisella haaltuvan hopeaisella, hiukan väsähtäneellä,
minkälaiseksi se tavallisesti käypi aamun koitteessa koko pitkän
yön vaellettuaan. Puistossa akkunan alla seisoivat huurteiset
puut valkeassa vaipassaan, lumikenttien levitessä ylt'ympäri,
silmänkantamattomiin siellä missä pihanalainen pelto ja niitty yhtyivät
laveaan, saarettomaan järveen.
Oli jouluaamu.
Aikaisimman joulukulkusen helähtäessä maantiellä heräsi Elvi Reijola
lämpimässä vuoteessaan hymyillen kuutamolle, virkeänä, sydän
joulutunnelmaa täynnänsä. Hänen tarvitsi vain kohottautua kyynäspäänsä
varaan nähdäkseen kylän aikaiset joulutulet, missä tervaspuiset roihut
takoissa, missä kynttilät akkunoilla. Ainuttakaan pimeätä asuntoa ei
ollut. Kirkostakin, järven takaa, alkoi tuli jo tuikkia.
Kiireesti Elvi sytytti kynttilät omalla akkunallaan, illalla siihen jo
varatut. Se oli jokajouluinen toimitus, ensimäinen vuoden hartaimman
juhlapäivän aamuna — ja kuinka rakas tuo tehtävä oli hänestä ollutkaan
aikaisimmasta lapsuudesta asti!
Nämä olivat hänen morsiuskynttilänsä.
Hän kipaisi vielä hetkiseksi vuoteeseensa lämmittelemään — ja
katsellakseen sieltä valaistusta. Kuutamon hohde himmeni vähitellen,
näkyi vain puun kuulakka latva ylimmän ruudun tasalla ja hienoinen
huurresade, joka varisi alas tuulenhenkäyksen käydessä.
Ihanampaa jouluaamua saattoi tuskin kuvitellakaan.
Siinä samassa tuli sisäkkö puutaakkoineen. Anna Leena, hän, joka piti
hyvän huolen siitä, ettei Elvin tarvinnut nousta lämmittämättömässä
huoneessa. Mutta hänen hyvähuomenensa ei ollut iloinen tänään eikä
ilmeensä joulunkirkas — sen huomasi heti. Ja kun hän pinosi puita
uuniin, ei hän puhunutkaan joulukirkkoon menosta, vaan johdatti
emäntänsä mieleen ammoiset lapsuusleikit ja Mari Kytösen.
— Missä lienee nyt Marikin... virkahti Elvi vuoteellaan. — Muistathan,
Annukka Leenukka, kuinka mukava tyttö hän oli?
— Kyllä vainen! Milloinka lienette hänestä viimeksi kuullutkaan?
Siitä on jo aikaa. En — odotappas — muistakaan.
— Tuskin sitten Viipuriin menonsa?
Elvi ei muistanut kuulleensa.
Uunin luota kuului hiljainen huokaus, ja Anna Leena näkyi tuijottavan
takkavalkeaan. Syttyvän tulen loimu väikkyi hänen valkealla
esiliinallaan.
— Voisittekohan pitää hänestä vielä yhtä paljon kuin lapsuusaikana?
tiedusteli hän siinä polvillaan yhä kyyköttäen.
— Kyllä — luulen.
— Niin, jos kaikki olisi ennallaan. Mutta entäs jos jotain muutosta
ajattelisi tapahtuneeksi...
— Sinähän puhut kuin olisi todella jotain tapahtunut. Tiedätkö sitten
mitään?
— Voi, mitäs minä... Sattuu välistä johtumaan kaikenlaista mieleen.
Elvi nousi vuoteellaan istumaan ja kokosi hajalliset hiukset kääröksi
päälaelle. Hän odotti Anna Leenan lähtevän aamukahvia hakemaan. Kohta
oli aika nousta joutuakseen joulukirkkoon. Tottakin, hän ajaa sinne
tänään ensi kerran insinööri Matti Ension, sulhasensa kanssa.
Mutta Anna Leena tuijotti yhä tuleen virkkaen:
— Se on sentään vähän kummallista...
— Mikä sitten?
— Se vain se vanha ennustus, muistattehan. Mustalaiseukko kun katsoi
käsiämme ja sanoi, että teillä ja Marilla on kaksoiskohtalo... missä
toisen onni, siinä toisen elämä...
— Mihin särkyy toisen onni, siihen särkyy toisen elämä, täydensi Elvi.
— Muistan kyllä. Mutta minusta ovat kaikenlaiset ennustukset joutavia.
Minun onneni ei säry, ei! No, toisit mieluummin kahvitilkkasen.
Elämästä puhumatta.
Anna Leena kokosi puunkantovaatteen ja meni. Hänen katseessaan _oli_
jotakin tavatonta.
Elvi ei voinut käsittää sitä. Hän istui miettien pitkän hetken,
istui hievahtamatta. Oliko tämä Anna Leenan herkän mielen johteita —
jonkun mahdollisen unennäön vuoksi — vai oliko se jotain vakavampaa,
johdatusta odottamattomaan? Kaikkea vielä! Särkyisikö Marin elämä ja
hänen onnensa vaiko hänen elämänsä ja Marin onni? Ja mihin? Ei ainakaan
tänä kauniina jouluaamuna! Hyvä Jumala, joulu on ilon ja rauhan juhla,
jouluna, kaikkina jouluina, mitkä hän oli elänyt, ei hänellä koskaan
ollut murhetta ollut. Voisiko herätä sellainen rauhantunne sydämessä
onnettomuuden vaaniessa ovella... Tuskin — tuskin vaan! Ei, kyllä asia
oli niin, että Annukka Leenukkaa oli toruttava mokomasta jaarittelusta
pikkusen, hiukkasen vain — kun on joulu — ja jouduttava kirkkoon.
Mutta kun sisäkkö tuli sisään kahvitarjottimineen, jäi Elvi
tutkistelemaan hänen kasvojansa, joissa näin läheltä katsoen näkyi
selviä kyynelten jälkiä.
— Nyt on täytynyt jotain tapahtua, säikähti hän. — Sano, sano pian.
Anna Leena joudutti kahvitarjottimen pöydälle ja hyrähti itkemään.
Empimättä rutisti hän valkean esiliinansa punoittavia kasvojansa vasten.
— Puhu! huudahti Elvi kiihkeästi, hypäten ylös vuoteestaan. Mutta
vastaus viipyi; ei kuulunut muuta kuin puiden räiske uunissa ja
kirkkoväen kulkuset maantieltä.
Kun ei kiihkeä käsky kyennyt kirvoittamaan sanoja Anna Leenan huulilta,
tarttui Elvi lempeästi hänen käteensä pyydellen:
— Kerrohan nyt... kuule! Varmasti sinä aioit sen tehdäkin tänne
tullessasi.
— Niin kyllä. Mutta kun se on niin vaikeaa...
— Miksi? Onko sinua kohdannut kova onni?
— Ei, nähkääs. Vaikeus on siinä, että asia koskee toista, ei minua.
Elvi tunsi kylmän karmivan ruumistaan tietämättä, tuliko se lattialta,
jolla hän seisoi avojaloin, ohuessa paidassaan, vai vaikuttiko sen
sisäinen pelko, outo säikähdys, joka kiisi nuolena Anna Leenan
viimeisten sanojen johdosta.
Tuo äskeinen puhe oli siis kuitenkin valmistelua, johdatusta johonkin
tuntemattomaan...
— Koskeeko se minua sitten?
Anna Leenan pää painui alas, ja hermostunein liikkein hän koki suoria
rutistunutta esiliinaansa.
— Kyl-lä.
— Hyvä ihminen, onko joku sairastunut yöllä?
Hänen ajatuksensa kohdistuivat heti Matti Ensioon.
— Kuollutkin, neiti.
Elvi tarrausi kiihkeästi Anna Leenan käsiin, säikähtyneen katseen
kysyessä: kuka? kuka?
Mutta Anna Leenan vastaus viipyi.
Hän tahtoi kyllä puhua ja rauhoittaa, sanoa, ettei se ollut kukaan
omaisista, vieras vain. Ajatuksissaan hän etsi sanoja saadakseen asian
pian selväksi, mutta ei tiennyt miten alkaa. Kaiken lopuksi — hän ei
tiennyt itsekään minkä vuoksi — oli äärettömän vaikea lausua nimeä,
joka kuitenkin asian yhteydessä oli lausuttava.
Viimeinkin, katse kokonaan toisaalle käännettynä, hän sanoi alkuun
päästäkseen:
— Minulla on teille kirje.
— Kirje?
Elvi päästi hänen kätensä ja istahti vuoteen reunalle soluakseen siitä
kohta peitteen alle kylmää ja mielenliikutusta pakoon.
Kokonaan toisenlaisia sanoja hän oli odottanut kuulevansa.
— Anna se toki tänne! huudahti hän kättään ojentaen.
— Olisin mieluummin antamatta, jos uskaltaisin. Kuollut on kuitenkin
kuollut ja kaikki ohitse...
— Ihminen! Tahdotko nyt oikein kiusata minua!
Se ei suinkaan ollut tyttöparan tarkoitus, päinvastoin tahtoi hän tällä
esipuheella rakentaa siltaa, jota myöten ylimeno kävisi helpommaksi,
jota myöten hän johdatettavineen jotenkuten pääsisi sille suopahaselle,
johon nyt pakostakin oli mentävä — ja mentävä juuri tältä rauhalle
pyhitetyltä jouluiselta kunnaalta.
Mikäpä siinä enää auttoi.
Hän veti esiin rutistuneen paperipalasen taskustaan, kolmioksi
käännetyn lappusen, johon vapisevin, epävarmoin kirjaimin oli piirretty
Elvi Reijolan nimi.
Elvi tahtoi avata sen heti, mutta Anna Leena teki hätäisesti estävän
liikkeen.
— Ei, kuulkaahan. Minun pitää kai kertoa ensin...
— Mitä sitten? — Se tuli jo kärsimättömästi.
— Sitä, nähkääs, että Mari saapui tänne, eilen iltamyöhällä, kun
olitte kaikki nukkumassa jo... Kytösen Mari, ymmärrättehän. Mistä asti
poloinen lie tullut, mutta sairas ja uupunut hän oli, niin että...
Aivan paleltumassa. Hoivasin hänet vuoteeseen ja keitin tilkkasen
maitoa, hiljaa, ettei kukaan heräisi, mutta heräsihän se Navetta-Mari,
tietenkin, joka kaiket yöt niitten lehmiensä kanssa...
— No, sitten?
— Sitten, kun siitä hiukan toipui, sanoi olevan teille tähellistä
asiaa, mutta ei antanut tulla herättämään. Tottapahan sitten kuitenkin
tunsi, että aamuun mennessä on myöhäistä, kun pyysi paperia ja kynää ja
jätti siihen sanottavansa.
— Mutta ei hiiskahtanutkaan sinulle asiastaan?
— Ei, käski vain kahdenkesken teille antamaan.
Elvi kuunteli hievahtamatta.
— Yksinkö hän tuli?
— Oli sillä pieni käärö käsivarrella... nähkääs... Sanoi sen olevan
vasta viikon vanhan.
— Ja _se_ elää, mutta Mari on kuollut — niinkö?
— Niin on... niin on.
Itku valtasi Anna Leenan uudelleen.
Elvin sydäntä kouristi. Ohimot alkoivat lyödä kuin väkivasarat, ja veri
syöksähti kuumana poltteena poskille. Kaikki tämä, jonka takana hän
vaistomaisesti tunsi piilevän vielä järkyttävämpää, oli tullut niin
äkkiä. Tuntemattomasta pimeydestä viskattuna pommina oli se räjähtänyt
keskellä kotoista joulurauhaa.
— Missä se nyt on? sai hän kysytyksi.
— Siellä, tupakamarissa. Navetta-Marin huostassa.
Anna Leenan poistuttua jäi Elvi rauhattomana tuijottamaan kuolleen
viestiin. Hän ei uskaltanut avata sitä heti, jonkunlainen pelon
ja vastenmielisyyden tunne nousi esteeksi. Mitä siihen lieneekin
piirretty, on se piirretty tulikirjaimin — ja ne polttavat! Sen hän
tunsi. Ja tunteen tuomana tuli ajatus, että asia tavalla tai toisella
koskee Mattia, hänen sulhastaan.
Ehkäpä tässä sittenkin toteutui mustalaisen ennustus?
Miten tahansa — hän pakoittautui avaamaan paperin ja levitti sen
vapisevin sormin eteensä peitteelle, ahmaisten yhdellä ainoalla
nopealla katseella masentavan tiedonannon:
»Insinööri Matti Ensio on lapseni isä. Jumala siunatkoon teitä.