— Kaarina on tullut kotiin! kajahti läpi koko talon salista keittiöön
asti kertautuen jokaisen sydämessä voimakkain, joskin erilaisin tuntein.
Keittiöön, jossa Maiju leipoi joululeivoksia, toi viestin sisäkkö
Miina, eikä hän voinut kylliksi painostaa sanojaan kertoessaan, kuinka
äärettömästi rouva oli ihastunut tyttärensä tulosta ja kuinka hän nyt
itkeä nyyhki aivan kuin pieni lapsi saatuaan hänet syliinsä.
— Niin että joutukaa, neiti, joutukaa, käskettiin sieltä sanomaan!
Maija säpsähti hieman, ja heikko puna nousi hänen poskilleen.
— Minä en kerkiä vielä... sanoi hän verkkaan jatkaen leipomistaan. —
Toimita sinä vain kuuma kahvi sisään.
— Eikä neiti voi uskoa, kuinka viluinen ja väsynyt nuori rouva on...
Mutta arvaahan sen nyt, kun toistakymmentä kilometriä asemalta
tällaisella säällä... kärrikelillä jouluna.
— Hirveätä ajatellakin... mutta jouduhan. Valkoisessa kannussa säiliön
hyllyllä on hyvää kermaa.
Sisäkön mentyä Maiju painoi jauhoiset kätensä poskilleen, vei ne siitä
jyskyttäville ohimoille ja huojuen hiljaa edestakaisin hengitti lyhyin,
tuskaisin puuskauksin.
— Tullut kotiin... Kaarina... ah!
Maiju näki hänet elävänä edessään, sellaisena kuin hän oli ollut
lähtiessään kotoa kolme vuotta sitten, säteilevänä, vastavihittynä
rouvana miehensä, kuvanveistäjän käsivarteen nojaten. Häämatka
oli vienyt suoraan etelään. Heidän hyvästinsä oli ollut jäykkä,
ja onnittelut, joita hänen kai olisi pitänyt lausua lähtevälle
sisarelleen, tyrehtyivät huulille.
Ja niin pyrki nyt tervehdyskin tekemään.
Sillä hän ei ollut vielä voinut antaa anteeksi... ei vielä, eikä
koskaan.
Ja mitä tekikään anteeksiannolla kevytmielinen, kaunis Kaarina? Ei
kai hänen suruton sydämensä tunnustanut koskaan pahoja tekojaan eikä
niiden sovittamisen tarvetta. Hän, joka aina oli ollut kylliksi itsekäs
anastamaan _kaiken_, hänkö käännähtäisi katsomaan, jäikö jonkun
sydämeen tyhjä sija...
Hän oli vienyt Martin — juuri sen, joka oli ollut Maijun koko elämä.
Mitä hyödytti, että hän jälleen oli jättänyt hänet, aivan kuin kuluneen
rukkasen loukkoon, tavattuaan toisen, kolmannen, lääkärin, asianajajan,
kuvanveistäjän. Onnet oli murtuneet ainiaaksi. Martti saattoi käydä
silloin tällöin talossa mutta hänen asianaan oli kysyä mitä kuului
Kaarinasta — yhä vain Kaarinasta. Ja hänestä kuului aina hyvät sanomat.
Poikkeuksetta.
Oliko Kaarina nyt tullut kotiin... edeltäpäin ilmoittamatta, yllättäen!
Ja kaiken lopuksi kurjalla kievarikyydillä...
No, äiti saa helliä häntä siellä, isä pian yhtyy palvontaan. Ja Martti
rientää, kunhan saa tietää — tai ei, tuskin tulee: on hiljaisesti
kiitollinen tietäessään Kaarinan hengittävän samaa ilmaa.
Maijun hennot sormet pyörittelivät taas taikinaa. Pienet herkulliset
leivokset jatkoivat kesken jääneen rivin, ja pelti täyttyi pian
reunojaan myöten. Työn loputtua kiiruhti hän huoneeseensa, sillä niin
tyynen kylmäksi kuin hän tunsikin mielensä, täytyi hänen sittenkin
koota itsessään jotain, ennenkuin kohtasi sisarensa.
Ovella tuli isä häntä vastaan. Isän kasvoilla välkkyi iloa ja
surunsekaista sääliä, koko hänen kookas vartensa näytti kantavan kuin
taakkana näitä kahta mielentäytettä.
— Olisitko voinut uskoa sitä, Maiju tyttöseni, sanoi hän ainaisella
tyyneydellään, ja äänessä kuulsi peitetty, hiljainen hyväily. Maiju
oivalsi sen kyllä, isän ei olisi laisinkaan tarvinnut tunteittensa
ilmaisuksi hipaista tyttären vaaleita, pään yli kierretyitä palmikoita.
— Mihin hän on jättänyt miehensä?
— Roomaan kai. Hän näyttää sairaalta ja murtuneelta, lapsi raukka. Ja
äiti on kovin järkytetty. Mutta nyt kai sinä jo joudutkin?
Ei, hänen piti pestä kätensä ensin.
Vai murtunut ja sairas... Äskeinen loistava kuva Maijun mielessä
vaihtui toiseen, haaltuneempaan. Hän karsi pois vähän sisarensa
ylpeästä ryhdistä, silmien säihkystä ja äänen helinästä, mutta hän
varoi ottamasta liikaa, sillä mikä maailmassa olisi päässyt runtelemaan
Kaarinaa, kun juuri elämä itse kaikkine apulaisineen kantoi häntä
käsillään, helli, hoivi, kukitti häntä!
Ja sitähän se ei tehnyt aivan monelle... Mutta kuinka olikaan Kaarina
muuttunut! Varjo vain hän oli entiseensä verraten. Kohotessaan
tervehtimään Maijua hän pääsi tuskin ylös lepotuolista, johon äiti oli
peitellyt hänet tyynyin ja vaipoin. Käsi, joka ojentautui sisarelle,
oli luiseva ja kutistunut, ei enää sametinpehmyt eikä hienoinen.
— Maiju kulta! On suloista nähdä sinua ja sanoa: anna anteeksi. Olen
tullut kotiin vain kuolemaan... siksi vain...
Maiju ei vastannut. Hänen sydämensä ei liikahtanutkaan, ja häntä
itseäänkin hirvitti sen kylmyys.
— Kuinka sinä olet tuores ja säilynyt, Maiju! Oi elä ole vihainen,
ethän? Ajattelin, että täällä kotona olisi helpompi kuolla kuin siellä
muualla... vieraissa...
Kaarinan ääni särähti — mihin oli haihtunutkaan sen entinen hely!
Äiti nyyhki ääneen.
— Elä puhu mitään anteeksiannosta, rakas lapsi... olit kultainen kun
tulit. Isä, joko soitit lääkäriä? Maiju, katsos, tue häntä tästä,
näin...
Äiti oli unhoittanut kokonaan rajun, hillittömän, elämän kiihkeyttä
himoitsevan tyttären, hänen sydämestään oli yhdellä pyyhkäisyllä
haihtunut viimeinenkin katkeruuden hiven tuhlaajatytön tuottamista
suruista ja kyynelistä, valvotuista öistä — häpeästäkin. Hänen
sylissään oli nyt vain murtunut, sairas lapsi, pääskysparka, joka
kaikesta päättäen oli matkallaan kärsinyt kovan vaurion...
Ei sekään sulattanut jäätikköä Maijun sydämestä, hän ei voinut yhtyä
äidin hellyyteen eikä isän osanottoon. Kukaties Kaarina liioittelee
sairauttaan, tuo hemmoiteltu lapsi, säälin turvin syöstäkseen heidän
sydäntensä syvimpään — oliko hän mihinkään puolinaiseen koskaan
tyytynytkään. Täyttä antautumista hän aina oli kaikilta vaatinut, ja
voi sitä, joka uskalsi olla välinpitämätön hänelle!
Varmaan eli pohjimmaisena se sävel nytkin... tuo nöyryys oli kai
ulkonainen hely, matkan varrelta silmäin lumeeksi tuotu...
— Oletko hyvin sairas? kysyi Maiju viimein.
— Olen, vastasi sisaren äänetön katse, kyynelten tippuessa esiin
pitkien, mustien ripsien alta.
Katse koski Maijun sydämeen, siinä ilmeni jokin ylivoimainen ote, joka
pani jäänkin järkkymään. Mutta hän ei sallinut sen päästä näkyviin.
— Miten maailmassa miehesi sallii sinun matkustaa yksin tuollaisessa
tilassa?
— Niin, Maiju... ja äiti ja isä... nyt en enää valehtele teille...
— Oletko sinä sitten valehdellut? Ja milloin?
— Olen, olen — kaiken aikaa!
Se tuli vihloen kuin hätähuuto, saaden jokaisen käsittämään, että
kysymyksessä oli ankara totuus. Sisaren kylmä, suora kysymys oli
murtanut padon päästäen vapaaksi omaan valheeseensa vangitun
ihmisen. Vapautusta seurasi helpoitus, helpoitusta nöyryys, ja
hänen tunnustuksensa rakentautui sillaksi, jota myöten hän pääsi
suljetuimpaankin soppeen maailmassa — sisarensa sydämeen.
— Puoli vuotta kotoa-lähtöni jälkeen ei minulla enää miestä ole
ollutkaan, siinä syy, miksi hän sallii minun kuljeksia vaikka missä
tilassa... Oi suuri Jumala, kuinka minä olen ollut murtunut, turvaton
ja yksin maailmassa! Hän, tuo viheliäinen, jätti minut, _minut_, jota
ei vielä kukaan ollut uskaltanut loukata!
— Taivaan isä, mikset ilmaissut sitä heti ja palannut kotiin?
— Olin liian ylpeä taipuakseni siihen tekoon. Kuljeksin mieluummin
maita, kärsin, tein työtä, salasin, valehtelin... _vaikka mitä_,
ennenkuin tunnustin häpeäni ja tappioni.
— Eihän se ollut häpeä, lapsi.
— Oli, oli se minusta. Silloin. Kun vain ajattelinkin seisovani
edessänne paljastettuna ja nöyryytettynä, vapisin kauhusta, kauhusta
juuri, Maiju kulta, joka ei ollut muuta kuin mieletöntä itserakkautta,
korskaa typeryyttä. Minulla oli silloin vielä voimaa uhmata...
— Mutta sinähän kirjoitit, oi mistä kaikista maanpaikoista sinä
kirjoititkaan, olevasi onnellinen, terve, voitokas.
— Saatoinko tehdä muuta. Tuo järjetön ajatukseni vaati minut siihen —
ja kun minulla ei ollut voimaa puhua totta, niin valehtelin.
— Sitten, lapsi, sitten?
— Sitten monien surujen ja nöyryytysten jälkeen alkoi ensin järkeni ja
viimein sydämenikin puhua. Se veti minua tänne, ehdottomasti teidän
luoksenne. Mutta kauheita olivat ne taistelut, joita uusi ihminen sai
käydä vanhaa ihmistä vastaan, ennenkuin se pääsi voitolle... Tiedätkö,
Maiju, mihin niin usein kompastuin. Kas tähän: näin sinut sieluni
silmien edessä halveksivasti hymyilevänä, kylmänä, osaaottamattomana...
Hyvä Jumala, nyt näenkin sinun itkevän...
Jäätikkö oli sulanut. Sekin laski vankinsa vapaaksi sallien lämmön
tulvehtia sydämestä sydämeen. Maiju painui voitettuna sisaren
jalkoihin, sulki hänen kylmät, vapisevat kätensä omiinsa lämmittäen
niitä kyynelillään.
— Kaarina, Kaarina rukka...
Katumus vyöryi hänen ylitseen, se tuli äkkiä ja ylivoimaisena kuin
suuren joen jäänlähtö, joka vie mennessään kaikki esteet, jättäen
jälkeensä kirkkaan, kimmeltävän vedenpinnan voimallisen kevätauringon
lämmitettäväksi.
— Sellainen minä olen ollutkin kaikkina näinä vuosina — kylmä,
sulamaton ja karsas, nyyhki hän. — Vielä äsken, kun sain kuulla
tulostasi, tuntui mahdottomalta antaa anteeksi ... mutta sinähän
veitkin minulta parhaimpani... Ei, Kaarina, elä keskeytä, minä
en antaisi sinulle anteeksi nytkään, jos olisit tullut terveenä,
onnellisena — entisesi laisena. Silloin ei olisi löytynyt mitään
tietä päästäksesi luokseni. Nytkö, rakas? Voi, nythän olet samalla
tasolla, säretty, vähäpätöinen, kovia kokenut... nyt olet tullut
sitä yhtä ainoata mahdollista tietä, sitä yhtä, joka sittenkin oli
olemassa _sinullekin_, vastoin varmaa luuloani. Mutta mitä on minun
anteeksiantoni, Kaarina. On toisia... Jumala ennen kaikkia...
Hän puhui katkonaisesti, nyyhkien, mutta herännyt lämpö ja osanotto soi
jokaisesta sanasta.
— Uskon Jumalan antaneen minulle anteeksi. Niin uskon... tunnen sen. Ja
siksi voin ajatella kuolemaa...
— Ei, Kaarina, sinä tulet terveeksi. Koti parantaa lapsensa... saat
nähdä.
— Se on jo myöhäistä, äiti, enkä minä sitä ansaitsekaan. Siinä jo
kyllin, kun pääsen teidän saattamananne kotoiseen hautaan. Huu —
ajatelkaas, yksin vieraalla maalla, raskas, sovittamaton taakka
sydämellä! Mutta nyt, kun sovitus kulkee kuoleman edellä — nythän on
kaikki niin rauhaisaa...
Parin päivän kuluttua hän oli matkalla jälleen, sillä viimeisellä, joka
vie suureen kirkkauteen.