Maaseutukaupungin konserttisali on täyttynyt ääriään myöten. Viimeinen
paikka myötiin jo aamupäivällä, ja kaikki myöhemmin tulleet saivat
palata tyhjin toimin takaisin.
Nuori, lupaava laulajatar esiintyy ensi kertaa täkäläiselle yleisölle,
joka juhlapukuisena odottaen kuiskii salissa. Arvelut ja arvostelut
kulkevat miehestä mieheen. Kerrotaan mitä on sanomalehdistä luettu
tai kuultu joltain pääkaupunkilaistuttavalta, asiantuntijalta. Se
kaikki on ollut kiittävää, yksimielisen kiittävää. Ja jos jossain on
joku moitteen häivä viskattu, ei sitä ole moitteeksi tarkoitettu,
vaan kiihoitteeksi nuorelle taiteilijalle sen tai sen seikan
saavuttamiseksi, sen tai sen vajavuuden täyttämiseksi. Häntä on taiteen
uralla seurannut onni, sen tietää hän itse ja sen tietävät muut.
Salin takimaisella penkillä, mutta juuri laululavan kohdalla,
istuu mietteisiinsä painunut nuori mies. Hän ei virka mitään
vierustovereilleen, eikä hänen silmänsä etsi tuttavia penkkiriveiltä
nyökätäkseen heille. Hän tuskin huomaa ihmisiä ympärillään, ja milloin
hän havahtuu huomaamaan sen, nousee äreä ilme hänen kasvoillensa ja hän
tekee pienen kärsimättömän liikkeen polvellaan lepäävällä kädellään.
Hän vain odottaa. Ja odottaessa kulkee mennyt aika hetki hetkeltä
hänen sielussaan. Aika, joka ainakin tuntuu kaukaiselta. Silloin oli
laulajatar kuusitoistavuotias. Nyt, kuluvan kuun viimeisenä päivänä,
hän täyttää kaksikymmentäneljä vuotta — niin juuri. Silloin oli heillä
niin paljon yhteistä, että sille olisi luullut voivan rakentaa vaikka
kuinka paljon... Silloin he olivat olleet naapurit ja kaikessa niin
tasaväkiset, ettei olisi voinut luulla teiden niin eroavan ja matkan
niin pitkäksi heidän välillään käyvän...
Mutta ihanasti hän jo silloinkin lauloi!
Viimeinkin aukeaa ovi ja pieni, notkea, valkoisiin puettu olento astuu
saliin, kulkien nopein, joustavin askelin aivan ensimäisen tuolirivin
editse korokkeelle, jonka yllä sähkökruunu hehkuu. Pitkä, mustiin
puettu säestäjä — iältään se voisi olla vaikka hänen äitinsä — seuraa
hänen jälessään.
Iloinen, tervehtivä kättenpauke pauhaa salissa, se kestää pitkään ja
kuolee vähitellen. Siinä hymyssä, jolla laulajatar kiittää, värähtää
uhkuvan vetreä sulo, niin luonnollinen, että se tuntuu miltei lapsen
hymyltä.
Ja niin hän alkaa laulaa.
Ensimäinen sävel syntyy hiljaa, uneksien. Se tulee kuin kevättuuli yli
lumisien kenttien, joissa vasta siellä täällä pieni pälvi vilkkuu,
mutta se tulee kuitenkin, sillä sen on tuotava kevään viesti ja se tuo
sen! Ja niin alkavat pälvet suureta, kunnes viimeisetkin lumen rippeet
haihtuvat solisevien kevätpurojen partailta ja sininen ilma käy yhä
sädehtivämmäksi nuortuvan maan yllä...
Sävel kasvaa ja paisuu.
Nyt on jo kukkia maassa, toukoa tehdään ja leivonen nousee korkeuteen
omien riemukkaiden säveltensä nostamana. Ihana kasvullisuus kuvastuu
järven pintaan, ja tuoksu, tuhansien kukkien vapautunut sielu, leijuu
yli niittyjen ja peltojen... Kaikkialla nousee, kasvaa ja soi!
Ja niin on kesä!
Sävelten tenho tunkeutuu sydämiin, silmät syttyvät, ja mielistä unohtuu
aivan itsestään ikävä ja masennus. Ihaillen ja nauttien seurataan
esitystä, ja kun ensimäisen osan loppu on käsissä ja laulajatar poistuu
salista, seuraa häntä raikuva kättenpauke, joka rävähtää kautta salin
kuin äkkinäinen raekuuro, täyttäen ilman voimakkaalla kuminallaan.
Niin ei kaikille lämmetä viimeisen säkeenkään vaiettua...
Takimaisella penkillä istuva mies on saanut tulta silmiinsä. Hänen
kätensä vapisee hiljaa, ja hän pidättää henkeään kuin kuulisi vielä
sävelen viimeisen häipyvän soinnun — jota muut eivät kuule. Sitten hän
nousee päättävästi, aivan kuin jokainen jänne hänessä sanoisi: minä
menen! Ja niin huomaamatta kuin mahdollista hiipii hän eteiseen, etsii
sinne jättämänsä kielokimpun ja rientää laulajattaren huoneeseen.
Heidän tervehdyksensä on lämmin ja tuttavallinen, kuten ainakin kahden
vanhan ystävän, jotka pitkän ajan kuluttua toisensa tapaavat. Mutta
siinä on muutakin... Toisesta toiseen henkii hiljainen, salattu...
jokin, joka juuri puhkeaa esiin, uinuttuaan pitkään unhon tai pakon
valkoisen hangen alla. Mutta sanoissa se ei ilmene...
Vasta sitten, kun mies muistuttaa siitä, kuinka ihanasti muinoin
kuusitoistavuotias lauloi Loreleyn, tulee jotakin esiin joissakin
lauseissa, joita hän ei jaksa hallita ja rakentaa aivan niinkuin
tahtoisi... Ja kun toinen vastaa, sisältyy siihenkin pieni, kätketty,
kimmeltävä helmi, värähdys vain, mutta niin lämmin, lämmin, että se
sytyttää.
Väliajan kuluttua kajahtaa laulu taas, ja yhä lämpenevä yleisö
vaatii pian jokaisen numeron toistettavaksi. Mies takapenkillä istuu
onnellisen huumeen valtaamana. Hänen sydämessään on juhla, ja sävelet
kuljettavat hänet kaukaisille päivänpaistekentille, missä harvinainen
valo välkkyy...
Hän ei saa katsettaan hetkeksikään irroitetuksi laulajattaresta. On
kuin he olisivat täällä kahden ja hän laulaisi vain hänelle! Sillä
kaikki muu on kadonnut ympäriltä...
Ohjelma loppuu.
Vaikka viimeinen laulu on jo toistettu ja laulajatar poistunut, ei
yksikään kuulijoista nouse lähteäkseen. Sali kaikuu vaativien käsien
paukkeesta: he eivät voi päästää häntä vielä luotaan.
Ja niin tulee laulajatar takaisin vielä kerran.
Hänen katseensa kulkee kiitäen ja tervehtien yli salin, pysähtyäkseen
sen perimmäiselle penkille lapsuuden ystävän luokse. Eikä hän voi olla
nyökkäämättä hänelle monien päiden yli. Eikä hänen laulunsa tällä
hetkellä voi olla muu kuin Loreley!
Lähteekö se tenho, joka salissa nyt vallitsee, laulun
tutunomaisuudesta? Johtuuko se siitä, että tuo vanha sävel on
kietoutunut vähän itsekunkin kuulijan menneisiin muistoihin ja tuo nyt
tullessaan osan niistä esille — kenties. Vai onko se innostuneiden
mielien — niin laulajan kuin kuulijainkin — aikaansaama hurmaus...
Yksi kuulijoista sen täydelleen tietää.
Ja hänet valtaa syvä liikutus. Nyt hän tietää, että laulajattarenkin
ympäriltä on kaikki muu haihtunut ja että hän todellakin laulaa vain
yksin hänelle! Noin ei ole koko iltana sävel noussut ja helissyt...
Lämpöä ja tunnetta sellaista kuin tässä, ei yhdessäkään laulussa vielä
ole ollut...
Tässä purkautuu esille salaisuus...
Mutta se salaisuus on liian ihana elääkseen tai ilmetäkseen missään
muussa muodossa kuin sävelissä — sen hän tietää. Ja niin hän — heti
kun laulu on loppunut — ryntää ylös ja poistuu, kiirehtien kotiinsa
näkemättä tai kuulematta ketään.
Hän tahtoo sulkea tämän hetken, tämän sävelen ja tämän valtavan rikkaan
tunnelman ikiajoiksi sieluunsa — juuri sellaisenaan. Enempää ei hän
koskaan voi saavuttaa — enempään ei hän halua pyrkiäkään. Tosin hänellä
kerran on ollut unelma, mutta sen hän on uhrannut jo kauan sitten. Ja
niin ihmeellisesti kaikki hämäryys nyt selkeneekin! Katkeruus monta
vuotta sitten kadotetusta onnesta haihtuu, ja mieleen tulee epäitsekäs
ajatus: ilman uhrausta ei rakkahin nyt olisi taiteen kukkuloilla...
ilman uhrausta Suomi olisi yhtä mainehikasta tytärtä vailla...
Juuri kuin kaiken vahvistukseksi kuuluu hetken kuluttua koputus ovelta
ja laulajatar astuu sisään vaatimattomaan lukumiehen huoneeseen, yllään
kallisarvoinen viitta, joka antaa hänen olemukselleen ruhtinattaren
sävyn.
— Katsos, minä en voinut lähteä niin... sanoo hän lämpimästi. — Ja
sitten täytyy minun vielä saada sanotuksi, ettet sinä saa antaa
katkeruuden asua sydämessäsi... Tiedäthän, että jos tiemme eivät
erinneet, en koskaan olisi päässyt tänne asti — _en koskaan!_ Ja sitä
minä en voi katua, minä en voi, näetkös. Menestys on hurmannut minut.
— Sitä sinun ei tarvitsekaan, Loreley. Joskaan minulla ei ole
korvaajana sitä, mitä sinulla on: menestystä, niin tyydyn... koetan...
— Eikö sinulla ole... mitään...?
Laulajattaren katse kiertää huoneessa, jossa on vain kirjoja, kirjoja.
Mies seuraa hänen hapuilevaa katsettaan ja hänet valtaa äkkiä hurja ilo.
— On, on! peruuttaa hän samassa. — Minulla on sinun menestyksesi ilo.
Ja se on ehkä vieläkin kalliimpi minulle kuin sinulle.
— Kiitos —!
Hän tuntee kaksi lämmintä kättä omissaan ja niiden puristuksen hetken,
hetken vain. Sitten on taas kaikki yksinäistä — laulajatar on poissa.
Kukkakimput — tän'iltaiset voitonmerkkinsä — hän on jättänyt jälkeensä.
Ainoastaan kielokimpun hän on ottanut mukaansa.