Aaltojärveläiset.
Ennen kuin Suomalaiset joutuivat Paapeinsa valtaan, elelivät he
vapaina avarassa maassansa, joka ulottui Urali tuntureista Itämereen,
Obi virtaan ja Hartsi vuoriin, ja Pohjais jäämerestä Mustaan ja
Kaspian merehen — niin lavia oli muinais Suomalaisten maa-ala.
Kotoisessa elämässänsä heillä oli valti'aana oma luonnollinen
järkensä. Jokainen talon isäntä oli kuningas ja rajatoin valtias
talossansa ja pereessänsä. Keskinäiseksi kansakäymiseksi ja yhteisen
vaaran estämiseksi yhistyivät likimmäiset talot ryhmihin, ryhmät
kylihin, nämät pitäjihin ja pitäjät kihlakuntiin; ja jokaisesta
näistä oli valittu mies, jota nimitettiin vanhimmaksi. Koska yhteistä
neuvottelemista tarvittiin, niin kokoontuivat millon vanhimmat,
millon taas kaikki talonisännät käräjihin, ja jos sattui vihollisia
vastusteltavaksi, tahi kaukaisille maille lähetettäväksi, niin
valitsivat keskuu'estansa etevämmät ja voimakkaammat itsellensä
esimiehiksi vainoteillä, tahi muissa vaarallisissa retkissä, joissa
tarvittiin monta urosta yhteen ja miehen älyä käytelleissä. Senlaisia
esimiehiä muinais-suomalaisilla olivat Kaleva, Väinämöinen ja muut,
joista muisto on meilleki säilynyt vanhoissa kansamme runoissa.
Näinä Suomalaisien sankari- ja vapa-aikona asui avaran Aalto-järven
pohjaisella suunnalla, he'elmällisellä saarella, mahtava Karjalaisien
kihlakunnan vanhin, Valamoinen, uros suuresta su'usta. Valamoinen oli
ankara sankari so'issa, viisas neuvoissa.
Valamoisella oli väkirikas talo, vaan oma pereensä pieni: naisensa
Eukko ja tyttärensä Impi. Talossansa oli monta orjaa, mi oli so'asta
saatu, mi veloista tuotu. Kaikkea oli kyllä Valamon saaren isännällä,
vaan itse oli vanha, Eukko i'ähtynyt, Impi vähäikäinen. Immellä oli
suloinen sulho, soria Sortavainen, nuori Nevaisen poika, jota päivä
päivältä uoteltiin sotaretkiltänsä Valamon saarelle tulemaan, neitiä
kosijoimaan ja kotihinsa Sortavalaan viemään.
Kovaksi lykyksi tuli Valamon saarelle Tuoni ennen sulhoa; vei Ison
ja Emon Tuonelaan. Yksinänsä jäi Impi kotihinsa suremaan. Isännuu'en
talossa valtasivat pahankuriset orjat; Immestä arpaa heittelivät
kennen omaksi joutuisi. Impi yksin surressansa, näkee itsellensä tuhon
tulevan, joutusasti juoksee rannalle, työntää pienoisen purtensa
veteen, täyttä väkeänsä soutaa sel'älle.
Kohta julma joukko näki Immen pa'ossa olevan, samassa rientivät neitoa
etsimään, läksivät tyttöä tavoittelemaan.
Jo Impi näkee itseänsä turmion tapaavan, pahalaisten pauloihin
joutuvansa; pelko sy'äntänsä särisytti, vaara voimia lisäsi. Mut'
pahalaisetki yhä likeneevät. Hä'ässänsä Impi itkuhun purskahti, alkoi
Ukkoa, Yli-Jumalaa, rukoilla avuksensa tulemaan, vaarasta vapahtamaan:
"Oi Ukko, Yli-Jumalaa,
Hattarojen hallitsia
Tule turvaksi minulle,
Avukseni armas Luoja!
Tapa tuimat muo'ollasi,
Kurikalla kultasella,
Jot' en jou'u juoniloihin
Pahan pauloihin pakahu.
Jos et tuho turmioita,
Tapa tappajan sukua,
Niin menehyn mierukka,
Kuollo korjaapi katalan, —
Neu'o neittä, vaara estä,
Pahan pauloista pelasta: —
Missä piilen piika parka,
Levon löy'än orpo-lapsi;
Vierenenkö mie vetehen,
Vaivun valko-vaahtoiseksi,
Vainko mennen männikköhön,
Manalan omaksi maa'un? —
Tule Tuoni turvakseni,
Kataloa korjaamaahan
Isoni sulo-sivulle,
Emoni oman mukahan."
Heti kuului ihana ääni kirkkaassa hiljaisessa ilmassa, ikään kuin
kanteleen soitto:
"Elä itke Impyeni,
Valittele vaikiasti;
Elä kostoa kokota,
Tappoloja toivottele:
Kosto kuoleman kokema,
Pahalaisten palkitsema;
Tappo tuhmien tekemä,
Vainomiesten murhaelma;
Elä viere sie vetehen,
Vaivu valko-vaahtoiseksi —
Vetelä vetinen vuo'e,
Vaahti on vähavaranen,
Elä mäne männikköhön,
Maan Manalan omaksi —
Manalassa maot syövät,
Männikössä sie mätänet. —
Ei oo tuoni turvanasi
Sua sieltä ottamassa
Ei oo suotuna sinulle,
Olla isosi sivulla;
Eikä kanneta, koponi,
Sua emosi mukahan:
Sull' on suotu onni suuri,
Elo pitkä ennustettu."
Impi tuli rohvaistuksi, vakuutettu pelastuksestansa, tie'on halulta
voitettuna kysäsi ihana ääniseltä ilmassa oli'alta:
"Kukas olet kultueni,
Kuka ilmassa olia?
Ootko Onnetar omani
Toivon tyttö taivosessa,
Joka onnen annat mulle
Elon pitkän ennustelet?"
Suloinen ilman ääni vastaeli lempi'ästi:
"Olen Onnetar iloinen
Ilman impi, luonnon lempi
Hyvän, hellän haltiatar,
Kapo kaunisten kuninkas,
Jok' en anna omiani
Lemmon luomien omaksi."
Nyt rupesi Immen pursi joutusammasti juoksemaan; vaan kuin neiti
tunsi voimansa vähenevän, niin pistisii pursineen lahteen piilemään.
Lahen pohjukassa, rannikolla, sattui seisomaan sotainen pursi. Nei'on
sy'än säpsähti ilosta: — Pursi ei ollut vieras — se oli sulhon pursi.
Sortavainen oli tulemassa Valamon saarelle, neien haentaan, vaan mänö
matkallansa poikkesi aluellensa halmeitansa katsomaan.
Sortavaisen mieli musteni kuullessansa pahankuristen orjien kunnottomia
neuvoja ja käytöksiä; heti lähti neitensä keralla kotihinsa, miettien
kovasti kostaaksensa pahat Valamois vainaan palveliat.
Immen ajajat eivät äkänneet neien piilopaikkaa, he souti e'elleen.
Sortavainen kohta näki hei'ät. Nähtyänsä kovan kostajan purren
pahalaiset hätäyntyivät. Tuskissansa he paniivat maalle. Sortavainen
hei'än perästä; Impi ummon miemona purressansa. Liki rantaa
päästy'änsä, Nevaisen pojan pursi sattui kiveen, Lempo autteli omiansa,
jotta rupesi vuotamaan, orjat rupesivat jättämään, he pakenivat
maalle. Pääsi Sortavainenki kuivalle; pienoisen puron luona saavutti
pahalaiset, tässä hei'ät vaara tapasi. Nevaisen poika kuritti hei'ät
— tappoi kauhialla kalvallansa. Koko tämän koston ajan Impi ei ollut
elävä eikä kuollut. Nyt Sortavainen elvytti neitinsä, paransi purtensa,
ja meni morsiamensa keralla kotihinsa, jossa Impinensä eli onnellisesti
monta monuista vuotta, kaikilta kunnioitettuna ja hyvänä piettynä.
Kohta kotihin tultu'ansa, kävi Sortavainen saarella tuhoamassa
jäännökset orjat, jotka olivat uottelemassa kumppaneitansa neien
keralla, eivätkä ehtineet kostoa välttää. Valamon saari jäi autioksi,
sinnes, kunnes sen valtasivat Venäläiset.
<tb>
Tämän tarinamme perustuksia löytyy tänäki päivänä: _Valamon saari_
löytyy nytki. _Eukoksi_ nimitetään jokaista, miehekästä naista;
_Immeksi_ jokaista, kaunokaista, hyvänlaatuista tyttöä. _Sortavala_
vieläki on paikallaan. _Nevaisen_ nimi alkaa olla unohtumaisillaan:
Nevaisen järveksi kutsuttiin toisinaan _Aaltojärveä_, jonka Venäläiset
ristivät _Laatokaksi_, josta _Nevajoki_ nytki juoksee Suomen
mereen. Lahtea, jossa Impi löysi sulhonsa, kutsutaan, muistoksensa,
_Impilaheksi_, josta sai koko pitäjä nimensä. _Purovaaran kylä_,
Impilahen pitäjätä, Sortavalaan päin muistuttaa paikkaa, jossa vaara
tapasi pahankuriset orjat.