Raision Kirkon Rakentaminen.
Suomessa Ristin-uskon levittämisen alulla, Raision pitäjän
talonpojat päättivät pitäjän kokouksessa, ensimmäisenä päivänä
Toukokuuta, rakentaa kivisen Kirkon, ja pyysivät hengellistä isäänsä
etsimään taitavaa pykmestaria. Pappi, ehkä kuinka halasi toimittaa
pitäjäläisiensä hurskaan pyynnön, ei tietänyt mistä vois saaha
Kirkon rakentajan. Niin yhtenä kauniina kesä-iltana, huoltunut tästä
ajatuksesta, uupunut kauallisista kävelyksistänsä, istahti kivelle
liki suurta maantietä. Hetkeesen istuttuansa lähestyi häntä hyvästi
verhoitettu matkamies, ja kysyi:
— Sanokatte, olkaatte niin hyvät! onko tästä vielä kaukana pappila?
Minä sain kuulla, että Raisiolaiset aikoovat rakentaa uutta Kirkkoa, ja
sentähen mielelläni tahtosin nähä heiän Kirkkoherraansa.
Pappi vastasi: — minä olen se sama, jota te tahotte nähä. Mitä te
tahotte?
— Minä olen kaukaisista maista matkustavainen pykmestari, ja tahallani
teen Mikkelin päiväksi kunnon Kirkon, huotavasta hinnasta lisäsi vieras.
Ihastunut pappi pyysi häntä luoksensa, pappilaan, ja piti häntä
hyvänä, kuin piispaa. Pykmestarin nimi oli niin outo, ettei pappi
millään konsteilla saanut sitä sanoneeksi. Toisena aamuna pappi näytti
pitäjäläisillensä Kirkon kuvan ja piirroksen, jonka rakentaja oli heti
tehnyt, ja ilmoitti hinnan mitä hän vaati teoksestansa. Pitäjäläiset
suostuivat kaikkeen mitä pykmestari vaati. Senjälkeen vieras meni
etsimään itsellensä apulaisia ja työmiehiä.
Muutaman päivän perästä tuli hän ainoastaan yhen miehen keralla. Pappi,
tyytymätöinnä ajan jouten menettämisestä, kysäsi vihaisesti. Koskas
tuleevat apulaisesi? Vieras vastasi kylmästi: — Se on minun asiani.
Minulle on kylläksi yhessäki työmiehessä. —
Toen perään, tämä ihmeellinen mestari itse kantoi kaikki tarpeet,
ja kutoi seiniä, mutta apulaisensa takoi yöllä ja päivällä pajassa.
Työ kulki kauhean kiiruusti, ja kirkko Syyskuuksi jo oli valmis,
pait' sisä-puolisia kaunistuksia. Kummastunut pappi vihtoin ymmärsi,
etteivät kirkon rakentajat olleet oikeat ihmiset. Hän aikoi mennäksensä
yheltä vanhalta ystävältänsä neuoa kysymään, miten pitää käytteleiä
tälläisessä tapauksessa.
Varain aamulla, Mikonpäivän aattona, pappi läksi pitäjänsä kaukaiseen
kylään ystävällensä, ja jutteli hänelle kummallisesta kirkon
rakentamisesta. Se uskotti hänen, että kirkon pykääjät olivat
pahalaiset, ihmisen vartaloon pukeineet, saahaksensa pitäjän hopiaiset
rahat. Vaan, me teemme heille kokkaisen, niin he eivät saa rahoja,
joita niin haluaavat. Välttämättömästi meiän pitää saaha tietää heiän
oikeat nimensä: jos ne kerran tuleevat tietyksi, niin heiän voimansa
meiän ja kirkonki ylitse katoaa; pitäjäläiset säilyttäävät rahansa
ja saavat kirkon — ilmaseksi. Rauhoitettu palasi pappi illan suussa
kotiinsa, vaan astuen ajatuksissaan ystävänsä sanoista, eksyi, ja ei
ennen huomannut sitä, ennen kuin pimiä ilta tapasi hänen synkässä
salossa. Kotvan turhaan etsittyänsä tietä, täytyi hänen jäähä saloon,
päivän valoa vuottamaan. Puolen yön aikana pappi havahtui rääkyvästä
lapsen huuosta, joka hänellen ikään kuin olis kuulunut yläältä
vuorelta. Huuon perästä kaikui törkiä vaimon ääni, toruen lasta,
joka ei lakannut huutamasta, tämän ohessa kuului kolke — kätkyen
liikunnasta; vaimo tukahuttaaksensa lapsen huutoa, alkoi suurella ja
kolkolla äänellä laulaa:
Killi tekee Kirkkoa,
Nalli takoo nauloja
Rikkaassa Raisiossa
Pitäjässä paraassa.
Lapsen huuto ja laulun kolkko-ääni, kauheasti kaikuivat salossa.
Pappi ensin säikähti tästä parkunnasta ja huuosta, vaan sitte hyvin
ihastui, kuulleen Raision Kirkon rakentajain nimet: yhen olevan Killi,
toisen Nalli. Hän arveli, että tämä vaimo, uskottavasti, oli vaimo,
mutta itkevä lapsi poika yhelle heistä! Koska itku ja laulu vähittain
vaikenivat, pappi uuestaan nukkui, ja havahtui taas vasta päivän
valetessa.
Aamulla varain pappi kiirehti kotiinsa — sillä oli Jumalan palvelus
toimitettavana. Ensin kuitenki poikkesi katsomaan uutta kirkkoa, se
oli melkeen valmis: rakentajat olivat katolla, johon kiinnittivät
eräitä kaunistuksia; työnsä kulki hyvin joutuisasti; vaan kuin kävivät
pystyttämään ristiä katon harjalle, nytpä ei enempää käsissään työ
sujunut — risti alituisaan putoili käsistänsä. Voimattomuutensa ristin
pystyttämisessä, vielä enemmän vakuutti papin arvelua, että kirkon
pykääjät eivät olleet oikeita ihmisiä, vaan pahalaisia, joita hän taisi
karkottaa ristin merkin tekemisellä ja heiän nimiensä ääntämisellä.
Pappi teki ristin merkin rintaansa, ja kiljasi:
Pois Killi Kirkoltani!
Pois Nalli nauloiltani!
Samassa rakentajat muuttuivat suuriksi haukoiksi, hirmuisella huuolla
nousivat ilmaan ja hävisivät pimeihin pilvihin.
Tämän onnellisen tapauksen jutteli pappi pitäjäläisillensä, jotka
samana Mikkelin päivänä pyysivät häntä vihkimään Kirkkoa.
Kohta sen perästä kuului pitäjissä lähellä Turkua, että eräs
kuleksiva Jättiläinen saattoi yhteisen pelon koko sille tienouelle.
Ne jotka näkivät tätä hirvitystä, sanoivat, että se oli korkeampi
korkeinta honkaa, hänen yllänsä oli harmaa viitta ja selässänsä,
säkin sisässä, kantoi hirmun suurta kiveä. Kulkien syvimpien merien
ja järvien yli vesi ei ylettynyt saappajensa yli. Haastettiin myöski,
että hän joka paikassa kyseli tietä Raision pitäjään, kuhun hän
kulki kostamaan Raisiolaisille Kirkon rakentamisesta määrätyn rahan
maksamattomuuttansa. Jättiläinen tahtoi särkeä uuen Kirkon, kivellä
joka oli selässänsä, etteivät Raisiolaiset iloitsisi petoksestansa.
Raisiolaiset kauhistuivat tästä sanomasta, he menivät neuoittelemaan
papillensa, joka arvasi, että se jättiläinen ei ollut mikään muu,
kuin Killi. Pappi luuli paraaksi vaaran estämiseksi taivuttaa Killin
akan pitäjäläisiin puolelle. Tämän tähen läksi hän salolle etsimään
akkaa, ja koittelemaan taivuttaa häntä viehättämään jollain kompeella
pahalaista pois Raision pitäjän rajoilta. Tuskin löysi sen paikan,
jossa hän yöllä kuuli lapsen itkun. Louhen suussa hän äkkäsi vanhan,
ruman, hirmun suuren vaimon liekuttavan lasta, joka makasi suurista
kivistä ku'otussa kätkyessä. Papin kysymykseen: eikö hän olekki
voimallisen Killin vaimo, ja eikö hän ole mitä kuullut miehestänsä,
ruma akka vastasi: että hän tosin on pahalaisen Killin akka, vaan ei
ole miestänsä siitä ajasta asti nähnyt, kuin se otti rakentaaksensa
Raisiolaisille kirkkoa. "Uskottavasti, lisäsi akka, tapahtui tahi
tapahtuu hänen kanssansa joku onnettomuus; sillä lapsi lakkaamatta
itkee, ja minä en voi häntä viihyttää. Killin pitäsi jo ammoin olla
kotona. Hän vähä pitää huolta akastansa ja lapsestansa. Ehkä hänellä
on paljo kultaa ja hopiata, niin siitteni pakottaa minua kärsimään
vajautta."
Pappi jutteli eukolle miehensä kummallisesta Raision kivi-kirkon
rakentamisesta ja ilmoitti vaaran, jota uhataan Raisiolaisille, pyysi
häntä jollain tavalla viehättämään pahalaista pois Raision pitäjästä.
Päätteeksi pappi lupasi pahalaisen eukolle. Ärtynyt Killin akka ei
huolinut papin sanoista; vaan kuin se antoi hänelle muutamia kulta
rahoja, luvaten vielä enemmän antaa, hän viimein suostui miestänsä
viehättämään Raision tieltä, niin ettei Killi milloinkaan enempätä
tulis Raisioon. Eukko vei kätkyen makaavan lapsen keralla luolaansa, se
suun tukkesi suurilla kivillä, ja itse läksi kulkemaan.
Kerjäläis-ämmän haamussa hän alkoi kerätä kylistä vanhoja kuluneita
virsuja ja taittuneita airoja. Kooten suuren röykön virsuja ja
airoja, hän läksi meren rannalle; täältä sai vanhan veneen. Täyttäen
veneensä virsuilla ja airoilla, läksi Killin eukko vesitse miestänsä
tavoittamaan, jonka tapasi lahella, seisomassa veen pinnalla, hirmuinen
kivi selässä. Nähtyänsä akkansa Killi sanoi:
— Hyvä, kuin tapasin sinun; tahon mennä Raision pitäjään, vaan en löyä
tietä. Minä sären kirkon, jonka tein sentähen kuin pitäjäläiset eivät
maksaneet minulle rahoja. Kyllähän sinä tieät tien sinne; niin näytä
minulle, se lyhyin.
— Sinä hyvin erehyt, jos luulet täältä löytäväsi tien Raision kirkolle;
se on täältä hirmun kaukana, monen tuhannen vuoren ja järven takana.
Minä nyt paraikaan tulen sieltä, sillä luulin löytäväni sinun Raision
kirkolta. Katsos kuinka paljo virsuja minä kulutin, kulkeissani
röneekköjä, vuoria ja saloja myöten, ja kuinka paljo airoja särin,
soutaissani järvien yli.
Killi hämmästyi ja sanoi:
— Jos Raisioon on niin pitkä matka, niin en taho kauempata kantaa
senlaista kuormaa: minä löyän toisen tämänlaisen kiven liki kirkkoa,
jolla sen sären. Killi tempasi kontistansa kiven ja lähätti sen lähellä
olevalle rannalle.
Näin, kertoo muinelma, pahalaisen vaimon viekkauella tuli tärviöstä
pelastetuksi pahalaisilta rakennettu Raision Kirkko.
Killin kantelemaa kiveä vielä nytki näytetään Ruissalon (Runsalan)
saaren rannalla, joka on lähellä Turkua.
Killin kivi näöstään on suuren, reväistyn kallion muotoinen.
Talonpoikainen kansa nimittää sitä kontti-kiveksi. Salmea, hyvin
kuuluisata syvyyeltään ja suurilta aalloiltaan, nimitetään "konttikiven
salmeksi."