Hotellihuoneessa tälläpuolen Imatran siltaa suutarimestari Siimeon
Lesti nyt kulutti viimeistä iltaa, piirrellen värssyjä paperille
kirjaimin selkein, jäähyväisvärssyjä litalle vakavana, mietteliäänä ja
ylväästi melkein.
Ylväästi! — niin että pirutkin hetkeksi sinunsa syrjähän siirsi —
suutari värssyjä tunnelmarikkaita paperille piirsi. Eihän ne syntyneet
helposti niinkuin saappaiden saumat ja pohjat, sillä suutarin kourassa
pikilanka paremmin kestää kuin Pegasoksen ohjat.
Pännän jo suutarimestari sivulle siirtää ja eestaas huoneessa kulkee,
sitten hän haikeesti huokaa ja kirjeen kuorehen sulkee, kuorehen, jossa
on: »K. Rouva Suutari Mestarin Matami Iita Lesti», katsoo ja piruille
nyökkää: nytpä ei mitään, mikä hänet Imatran kuohuihin menemästä esti.
Silloinpa pikku ukoille piruille hoppu: nopeasti nyt piti nähdä
se kuuluisan suutarimestarin urhea loppu! Mörköjä suuria, pimeitä
jokaisesta nurkasta kuhki, pikkuiset punaiset äijät ne kirkuen niinkuin
riivatut yrittivät suutarimestarin silmiä puhki.
»Siivolla!» suutari komensi, kiljahti niin että itsekin säikkyi. Ovella
heti, niinkuin jo odottaen häntä, Iso-ukko, Rienaaja väikkyi, nauroi,
seisoi ja seisoi (portieeri varmaan!) ja kysyi: »Mikä on hätä?» Simo
oli vaiti, tuijotti vain. Kun se lähti, hän huusi: »Äläpäs jätä!»
»Äläpäs jätä! Äläpäs jätä!» hän hihkui ja hyppäsi ulos. Hypystä siitä
millainen olikaan tulos: Rienaaja — (portieeri) — pakenee Simoa, joka
taas seuraa vain siksi, että hän tosissaan Rienaajan viemänä kuolemaan
halaa, hauskassa seurassa sinne, josta ei koskaan palaa.
Suutarin näkemä Rienaaja kylläkin hyppäsi syrjään jo keskelle tiheintä
puskaa, mutta — niin Simosta näytti — toinen ja entistä lystimpi
häntä nyt kuskaa. Tämäpä vasta on veitikka: nauraa ja pulloa näyttää,
sellaista vauhtia mennessä vielä tuo ryökäle välkkyvän pikarin täyttää.
Kelpaa sen kestihin mennä! Maailman murjoma suutari, jälestä lennä!
Lennä ja hihkaise vain ja suutarin kämmentä kaikelle viittaa! Se, jota
Saatanan seurassa viedään, ei murheista piittaa!
Hii! Haa! Sitä juoksua Imatran pauhuja kohti! Pikku ukot ajoivat
takaa, iso itse edellä johti. Vilisi viidakot tieltä, kalliot keikkui,
tantereet tanssi, notkot nousi ja laski, kun kaapaisi suutari kuoloa
kohti naamansa paistaen punaisna niinkuin hiekalla hangattu, tuhkalla
kuurattu kahvipannun vaski.
Valtion Hotelli hohteli niinkuin satujen linna ruskossa syksyisen
illan. Sitä kohti sihtasi suutari ohitse kuuluisan Imatran sillan,
takajaloin ponnisti rannalla, hyppäsi Imatran pauhuun ja katosi äkkiä
juuri kuin hyttynen suureen ja sakeaan tulipalon sauhuun.
Ihmiset rannalla luulivat: se oli suutarin surma, mut pian kuulivat
kaikki, että ei kohdannut miestä ei pieninkään turma! Alempana toisella
rannalla suutari vedestä rämpi, selvänä pää ja hiukan vain nolona naama
hän kuivalle kämpi.
Taskusta reseptin kaivoi, reseptin, jossa oli määrätty hänelle pirtua
silkkaa. Sitä hän noutamaan pyysi nyt kiireen vilkkaa. Sillä — niin
arveli suutari — paha jos janohon nääntyy, paha niinikään jos vilustuu
vielä ja kuolemansairaaksi kääntyy.
Juoksipa sukkelin mies heti apteekista nyt riitä, ansaiten suutarin
suuret kiitokset siitä. Niinpä taas kaikki oli hyvin ja virkahti reipas
suutari että: »Huh! kuinka koskessa tuossa on kylmää vettä.»
No niin no, eipähän sitten sen enempi tuosta. Suutari ryypyn sai ja
alkoi taas sitä kyytiä kotihin juosta. Matami ihmeen kuultuaan palasi,
antoi Simolle ansaitun sovintomuiskun, mutta jo samana iltana niinikään
ansaitun ankaran tukkatuiskun.
Niinpä on suutarin luona taas rauha ja rakkaus jälleen. Mutta kuinkahan
moni vain kykenee pitämään akkansa aisoissa tälleen. Siellä hän istuu
nyt, Siimeon, rumpunsa päällä ja uljaasti vetää taas pikilankaa, kenkiä
tekee ja korjaa ja pohjat ja kannat kiiltävän mustiksi hankaa.
Mitäs nyt sanotte tästä te räätälit? Tokkopa vertaa teissä on
suutarissäädylle tällä kertaa. Kyllähän jokaisen pätii suutansa
soittaa, mutta niin helppo ei olekaan manalle mennä ja pauhaava kurimus
voittaa.
Moni ei Imatraan hyppää, vaikkapa suuttuisi kuinkakin pahoin, ja
yksikään temppua tuota ei tee ihan ehjin nahoin. Sen teki suutari!
Kunnia suutareille! Iästä ikäänpä Siimeon Lestin tempun jo luulisi
kelpaavan valtiksi heille.