YHDEKSÄS LUKU

Hotellihuoneessa tälläpuolen Imatran siltaa suutarimestari Siimeon

Lesti nyt kulutti viimeistä iltaa, piirrellen värssyjä paperille

kirjaimin selkein, jäähyväisvärssyjä litalle vakavana, mietteliäänä ja

ylväästi melkein.

Ylväästi! — niin että pirutkin hetkeksi sinunsa syrjähän siirsi —

suutari värssyjä tunnelmarikkaita paperille piirsi. Eihän ne syntyneet

helposti niinkuin saappaiden saumat ja pohjat, sillä suutarin kourassa

pikilanka paremmin kestää kuin Pegasoksen ohjat.

Pännän jo suutarimestari sivulle siirtää ja eestaas huoneessa kulkee,

sitten hän haikeesti huokaa ja kirjeen kuorehen sulkee, kuorehen, jossa

on: »K. Rouva Suutari Mestarin Matami Iita Lesti», katsoo ja piruille

nyökkää: nytpä ei mitään, mikä hänet Imatran kuohuihin menemästä esti.

Silloinpa pikku ukoille piruille hoppu: nopeasti nyt piti nähdä

se kuuluisan suutarimestarin urhea loppu! Mörköjä suuria, pimeitä

jokaisesta nurkasta kuhki, pikkuiset punaiset äijät ne kirkuen niinkuin

riivatut yrittivät suutarimestarin silmiä puhki.

»Siivolla!» suutari komensi, kiljahti niin että itsekin säikkyi. Ovella

heti, niinkuin jo odottaen häntä, Iso-ukko, Rienaaja väikkyi, nauroi,

seisoi ja seisoi (portieeri varmaan!) ja kysyi: »Mikä on hätä?» Simo

oli vaiti, tuijotti vain. Kun se lähti, hän huusi: »Äläpäs jätä!»

»Äläpäs jätä! Äläpäs jätä!» hän hihkui ja hyppäsi ulos. Hypystä siitä

millainen olikaan tulos: Rienaaja — (portieeri) — pakenee Simoa, joka

taas seuraa vain siksi, että hän tosissaan Rienaajan viemänä kuolemaan

halaa, hauskassa seurassa sinne, josta ei koskaan palaa.

Suutarin näkemä Rienaaja kylläkin hyppäsi syrjään jo keskelle tiheintä

puskaa, mutta — niin Simosta näytti — toinen ja entistä lystimpi

häntä nyt kuskaa. Tämäpä vasta on veitikka: nauraa ja pulloa näyttää,

sellaista vauhtia mennessä vielä tuo ryökäle välkkyvän pikarin täyttää.

Kelpaa sen kestihin mennä! Maailman murjoma suutari, jälestä lennä!

Lennä ja hihkaise vain ja suutarin kämmentä kaikelle viittaa! Se, jota

Saatanan seurassa viedään, ei murheista piittaa!

Hii! Haa! Sitä juoksua Imatran pauhuja kohti! Pikku ukot ajoivat

takaa, iso itse edellä johti. Vilisi viidakot tieltä, kalliot keikkui,

tantereet tanssi, notkot nousi ja laski, kun kaapaisi suutari kuoloa

kohti naamansa paistaen punaisna niinkuin hiekalla hangattu, tuhkalla

kuurattu kahvipannun vaski.

Valtion Hotelli hohteli niinkuin satujen linna ruskossa syksyisen

illan. Sitä kohti sihtasi suutari ohitse kuuluisan Imatran sillan,

takajaloin ponnisti rannalla, hyppäsi Imatran pauhuun ja katosi äkkiä

juuri kuin hyttynen suureen ja sakeaan tulipalon sauhuun.

Ihmiset rannalla luulivat: se oli suutarin surma, mut pian kuulivat

kaikki, että ei kohdannut miestä ei pieninkään turma! Alempana toisella

rannalla suutari vedestä rämpi, selvänä pää ja hiukan vain nolona naama

hän kuivalle kämpi.

Taskusta reseptin kaivoi, reseptin, jossa oli määrätty hänelle pirtua

silkkaa. Sitä hän noutamaan pyysi nyt kiireen vilkkaa. Sillä — niin

arveli suutari — paha jos janohon nääntyy, paha niinikään jos vilustuu

vielä ja kuolemansairaaksi kääntyy.

Juoksipa sukkelin mies heti apteekista nyt riitä, ansaiten suutarin

suuret kiitokset siitä. Niinpä taas kaikki oli hyvin ja virkahti reipas

suutari että: »Huh! kuinka koskessa tuossa on kylmää vettä.»

No niin no, eipähän sitten sen enempi tuosta. Suutari ryypyn sai ja

alkoi taas sitä kyytiä kotihin juosta. Matami ihmeen kuultuaan palasi,

antoi Simolle ansaitun sovintomuiskun, mutta jo samana iltana niinikään

ansaitun ankaran tukkatuiskun.

Niinpä on suutarin luona taas rauha ja rakkaus jälleen. Mutta kuinkahan

moni vain kykenee pitämään akkansa aisoissa tälleen. Siellä hän istuu

nyt, Siimeon, rumpunsa päällä ja uljaasti vetää taas pikilankaa, kenkiä

tekee ja korjaa ja pohjat ja kannat kiiltävän mustiksi hankaa.

Mitäs nyt sanotte tästä te räätälit? Tokkopa vertaa teissä on

suutarissäädylle tällä kertaa. Kyllähän jokaisen pätii suutansa

soittaa, mutta niin helppo ei olekaan manalle mennä ja pauhaava kurimus

voittaa.

Moni ei Imatraan hyppää, vaikkapa suuttuisi kuinkakin pahoin, ja

yksikään temppua tuota ei tee ihan ehjin nahoin. Sen teki suutari!

Kunnia suutareille! Iästä ikäänpä Siimeon Lestin tempun jo luulisi

kelpaavan valtiksi heille.

Mainio kertomus suutarimestari Siimeon Lestin syntymästä ja sankarillisesta elämästä · 第 11 / 12 题