Niinpä, kun eräänä syyskesän aamuna heräsi Simo, ei juuri sillä
hetkellä vaivannut viinan himo: kammarissa, verstassa kaikki on niin
hipo-hiljaista aivan, että se suutarin sieluhun pusersi kauhean kammon
ja tuskaisen vaivan.
Kuuntelee — ei edes hienointa hisausta missään. Yksin on Siimeon omassa
helvetissään. Haa! Niinpä onkin: tuossahan istuu Rienaaja suuri ja
musta, tarjoten Simolle saappaasta pirtua, rauhoitusta.
Iso ukko, Rienaaja itse, se nauraa jäyhä vain Simolle ryyppyä tarjoo.
Simo ei huoli, hän kauhusta huutaa ja kädellä silmänsä varjoo. Mut
mitäs apua siitä, ukon hän sittenkin erottaa selvästi juuri: musta ja
karvainen murjaani, naurava Saatana suuri.
Vihdoin hän hetkeksi selkenee, arvaten jotta sellainen, jollaisen näki
hän, se ei ole totta. Nousee hän pystyyn ja verisin silmin nyt ympäri
tarkkaa: ketään ei missään. Onkohan taskussa rahaa? On niinkuin onkin
viidestä tuhannesta tähteenä satasen markkaa.
Taskujaan Siimeon yhä vain vavisten, säikkyen kaivaa — resepti —
sellainen muisto kuin hämärä uni mieltänsä vaivaa. Ilostuu! Siinähän
resepti, jolla siis itsensä parantaa voisi, jos olis joku, joka sen
apteekin tiskille veisi ja ainetta toisi.
Itse hän ei voi lähteä, ei vaikka tulisi loppu. Onpa nyt Simolla edessä
vaikea hoppu. Yksinään pirujen kanssa ja pelko on sielussa suuri, pelko
ja katumus katkera, polttava niinkuin ahjosta otettu punainen rauta on
juuri.
Sälli on lähtenyt, akka on juossut jo karkuun, pitkin kyliä varmaankin
piileillen ratkennut surkeaan itkuun ja parkuun. Niinkuin hyypiö
aution kaupungin raunioläjällä koikkii, niinpä hän yksin nyt pirstaksi
lyötyjen kamppeiden keskellä hulluuden näkyjä torjuen nurkasta
nurkkahan loikkii.
Niin piti käymän. Tuska ja vaiva ja häpeä ahdisti suutari parkaa, möröt
ja kärpäset, pirut ja pikkuiset ukot ne hirvitti sielua arkaa. Ei mihin
kasvonsa kätkeä: aina on vastassa kurjuus. Silloinpa suutarin valtasi
huimaava hurjuus.
Asemalle, silmänsä raivonharmaina, värjyvin sieluin hän hyökkää,
piletin Imatralle ostaa ja itsensä vauhdissa olevaan vaunuhun työkkää.
Vauhdissa olevaan vaunuun! Ihmiset aivan jo säikähti tuosta, mut mitäs
suutari, hän olis mielestään vaunujen allekin joutanut juosta.
Vaunujen alle hän oliskin juossut, mut on yks tehtävä hällä, se kun
on tehty, sen koommin ei virkaa olekaan elolla tällä. Niin, yksi on
tehtävä suutari Siimeonilla, ennenkuin astuu hän askeleen, joka on
oleva sielun ja ruumihin pilla.
Yksi on tehtävä, jota ei jättää saata, sillä Iitaansa rakastamasta ei
suutari koskaan voi laata. Iita siis saakohon tietää nyt, mikä miehen
on salaisin mieli, vaikka sen kertomiseen ei olekaan taipunut suutarin
kieli.