Hotellista toiseen — mitä kun kaupungissa oli vain kaksi —
suutarimestari seilasi rentona niinkuin kulunut saappaan raksi. Pöytiä
kaatoi, toisille tasajaloin hyppi, kunnes jo poliisi hänet kuin
varpusen häkkihin nyppi.
Mut mitä auttoi se putka! Ja mitä se meinasi sakko! Simolla oli nyt
juomiseen, hulinaan, pahantekoon pakko, sellainen pakko, jota ei arvata
saattanut kukaan, pakko, jota ei arvostella voi maallisten mittojen
mukaan.
Kyllä hän kuuli, latkien melkein pirtua silkkaa, että jo ihmiset ympäri
— tuolla — alkoivat veistellä hänestä pilkkaa. Mutta hän kaikille
kovalla äänellä haistatti vain hevonhännät ja nauraen kohotti sitten,
näytteille oikein, molemmat pikiset, lakkaiset suutarin kännät.
Riemun ja unhon laineita soutaen huusi hän: »Huh-hei! Tässä on mestari,
jollaista toisesta helpolla tu' ei! Tulkaapas meille! Tulkaa, te
nuljuksen naskalit meille. Minäpä näytän kerrankin oikean suutarin
kuranssin teille.»
Äkkiä suutarimestari muijaansa muisti. Silloinpa pöydältä kaikki hän
sirpaleiks suisti, laskun kutsui ja lausuili verkkaan sitten: »Oppikaa
tietämään, mikä on mökä, ja mikä on meininki herrojen johtajitten.»
Maksoi runsaasti kaikki ja sitten hän lähti. Ulkona, taivaalla jenkkaa
jo tanssi jok'ainoa tähti. Tanssivat hänelle tähdet, vaikka tuli lunta
sen minkä taivaasta ehti. Sellaista pikkuista seikkaa ei huomannut
ollenkaan suutari rehti.
Ajurit odottivat lähellä, niitä hän ei nähnyt, ei ainakaan heti. Hän
näki miehen, joka siinä kadulla kävellen kelkkaansa veti. Suutari
miehelle: »Tuleppas kyytiin, pappa, niin rahaa saat vaikka ostaisit
talon! Osaatko mestari Lestin verstalle suoraan lävitse salon?»
Osasi mies, mutta huonoksi tietä hän luuli. Kuitenkin lähti, kun
Siimeonin kehuvan kuuli: »Minä olen tirehtyör, johtaja Siimeon Lesti,
ja tiedä: köyhyys jo erkanee sinusta, jos herra johtajan jaksat vain
kunnialla kotihin viedä.»
Myöhään yöllä niin mentiin. Ukko sai varin. Kerranpa kelkkakin hankehen
pyllähti nurin ja narin. Heräsi potkien, parkuen kelkkahan nukkunut
Siimeon, tirehtyöri, kauan hän hangessa tolkutta rehki ja sinne tänne
pyöri.
Mutta taas selvittiin toki jatkamaan taivalta pahaa. »Niin», sanoi
mestari, »helppoa ei ole kenenkään ansaita rahaa. Se tulee hitaasti,
tulee vain työllä ja tuskalla, kovasti raatain, mutta kun menemään
panee, niin menee se niinkuin Imatran koskesta kaatain.»
Mestari tarjosi äijälle tuikean naukun. Itse hän tämän tästä kallisti
kurkkuunsa ankaran paukun, lauleli niin että yöllinen maailma raikui,
kunnes jo ryypyistä käheäksi särkynyt ääni Iitankin korvahan unen läpi
kaikui.
Mestarin pihamaalla ukko sai runsahan maksun ja takaisin kääntyi,
Siimeon laulaen, hihkuen ovelle vääntyi, kolkutti, jyskytti, ryskytti,
tärähytti ikkunan rikki. »Nyt minä tutkia tahdon», hän huusi, »sietääkö
mestarin silmää se sällin tikki!»
Pahan piti mestari paukkeen, peloitteli sälliä, Iitaa. Mutta hän
vähitellen talttui, kun saanut ei opilla millään syntymään riitaa.
Väsyi ja makuulle mätkähti niinkuin säkki, peitteenä Iitan tyttönä
tikkaama silkkinen täkki.
Pahoja unia näki hän, möyrysi niinkuin härkä, unissaan itkikin niin
että ihan oli päänalus märkä. Aamulla vasta matami tiuski ja teutui ja
Simolle katuvalle hiuksien kautta hän järkeä jakoi. Mutta se auttanut
ei. Simo kuunteli hetken, yks kaks taas hänen mielensä muuttui ja
verensä sakoi.
Sieppasi matamin kiinni ja kouristi, huusi: »Rouhinko lannoitusaineeksi
syntiset luusi!» Palttonsa, hattunsa otti ja kiiruhti tekemään
kaupunkimatkaa, päättäen, vaikka se hornaan veis, taas hulinata jatkaa.
Sellaista menoa kesti nyt kesähän asti, kesähän, jolloin jo mestari
hulluuden rajoille merkkejä rasti. Enää ei kaupunkiin mennyt, kotona
lakkaamatta nyt alkoi pirtua niellä, matamin sanasta apua ei, sama
käske tai kiellä.
Vaikka on suutari norsuun verraten elävä pieni, niin pirtua jaksoi
hän kuukauskaupalla imeä itseensä kuin pesusieni, imeä, mellastaa,
kiekua niinkuin kukko; ja olikin suutari vaihteeksi eukolleen helkkarin
topsakka ukko.
Pahalle päälle kun sattui, niin kerrassa kaikki hän särki, kieltikös
viinahullua sellaista enää nyt järki. Sälli se tämän tästä kiireesti
karkuhun loikki, Simo kun uhkaili, että hän terävällä, kiperällä
suutarin veitsellä tempaisee sälliltä yksi kaks kaulat ja pilikukut
poikki.
Lopuksi hän ei tietänyt mahdilleen mitään mittaa ja määrää, vaan oli
ollaksensa hän mestari sellainen, joka ihan miten mielehen sattuu
huitoo ja häärää. Kunnes hän tosissaan oikein uskoikin olevansa
maailman napa, jonka ympäri muu kaikki pyörii ja pyllyilee — sellaista
uskoa onhan hullun ja juopuneen tapa.
No nyt, koska mestari aikansa tällaista peliään piti, niin tietäähän
sen, että siitä er' ankara katumus iti, katumus sellainen, jollaista ei
ole koettu montakaan kertaa, katumus, jolle ei Jopin ei Joonaan katumus
kykene vetämään vertaa.