Lempeä kylläkin tyttönä oli tuo Iita, mutta kun naimisiin pääsi, jo
alkanut kiivas ja katkera on jokapäiväinen riita. Miestään hän soivaa
ja sortaa ja laiskaksi haukkuu, ja oikein kun vimmalle sattuu, niin
antaapa, totta vie, molemmille korville niin että paukkuu.
Ensimmäistä menoa Siimeon nauraen kuunteli, huusi — leikillä tietenkin
—: »Tuki nyt äkkiä, eukko, tuo leveä suusi!» Siitäkös Iita nyt niinkuin
pirulta riivattu suuttui, jalkaa polki ja huusi ja lopulta kymmenin
kynsin suutarin tukkahan puuttui.
Pahasti holhosi Iita niin suutari parkaa, tahallaan oikein, tietäen,
että ei Siimeon pois hänen luotansa karkaa, vaikka on — Simo oli
litalle kerran kehunut tuota — karannut vanhan ja rikkaan matamin luota.
»Kas kun et karkaa!» ilveili Iita, kun tösähti vähän ja joskus tuskaili
toinen. Suutarin sisulle monasti läikähti kiusaus moinen, mutta hän
tyyntyi taas, koki jälleen sopua laittaa, vaikka tuon enkelin lempeys
toisinaan oli hänen jäsenensä taittaa.
Iita vain yltyi, yhä vain uusia temppuja keksi. Hänenpä tahdostaan tuli
Siimeon sällinkin ottaneheksi. Sellaisen verevän veitikan sai, jonka
rinnalla itse hän näytti keltaisen kalpeelta niinkuin se lampaan nahka,
jota hän saappaan vuorina käytti.
Sälli se oitis oli kuin kotona ikään, siitä ei oudolta tuntunut temppu
niin mikään. Mestarin uudet patiinit lainasi, joi ne, ja mestari tuosta
kun sätti, niin matamin, Iitan avulla moitteet takaisin Siimeonin
silmille mätti.
Pilasi sitten se parhainta patiininahkaa kyynärän verran. Mestari
suuttui ja käski nyt säliinsä lähtemään viimeisen kerran. Lähtikös
sälli jo tuosta? Vieläpäs mitä: Iitahan heti kuin poikaansa puolusti
sitä.
Iita ja sälli ne olivat aina vain Simoa vastaan, toinen toistansa
puoltaen niinkuin lastaan. Iita niin kylmäkskin Simolle muuttui kuin
olis ollut jo jäässä, ja tuosta niin mestari lannistui, että eli vain
päivästä päivään kuin puuroa päässä.
Kunnes jo talvehen päästyä alkoivat häntä ne höperönä pitää, ja kunnes
jo mestarin mielessä alkoi ilkeä epäluulo itää. Korvilleen mestari sai,
vaikka ahersi niin että päätä jo huikki, milloin hän kiireen kaupalla
joskus pihan yli luikki.
Kaiken tuon Simo kesti kuin kestää mestari aimo, kaiken kesti niin
kauan kuin uskoton ollut ei vaimo. Haukkukoon, lyököön, viis sille
suutarimestari veisaa, mut hänen enkeliään, hänen piruaan syrjäinen
näpätä ei saa.
Mutta se tuli se päivä, jolloinka Simo ei tietänyt luottaa, milloin
hänelle eukko tuon iankaikkisen häpeän tuottaa. Niinkuin kuumilla
kivillä suutari istuu ja vimmatun voimalla virpeä kiskoo, hermostuu,
jotakin etsii ja kappaleet kaikki kuin hullu hän hujan hajan viskoo.
Vihdoin hän sanoo: »Varokaa! Minä en ole silmätön sokko! Varokaa jo,
sillä kohtapa, kuulkaa, tässä on vimmattu pokko, vimmattu, villitty
sellainen, että tuo renki — tuo sälli — jos erkane ei, niin vanhaa
virvenpätkää kohta ei maksa sen henki!»
Siitäkös eukko vain yltyy, nauraa ja sällille, rentulle, jotakin
kuiskaten haastaa. Mokoma temppu on sydämen mestari Lestin rinnasta
juurineen raastaa. Vihdoinpa mestari mokomaan peliin ja lopulta
työhönkin kyltyi, työt kaikki nurkkaan heitti ja juomahan yltyi.
Reissäsi kaupunkiin Siimeon myrtynein mielin — vihaa ja vimmaa ja
harmia sellaisen miehen on vaikea kertoa kielin. Mutta nyt päätti hän
hummata, juoda niin paljon, että se ylitse läikkyy. Kylläpä, kun hän
kotihin palaa, Iitat ja sällit jo säikkyy.