Rikkaiden talojen tytöt, nuoret ja somat, mielellään olisivat olleet
sorjan suutarimestarin, suuharpun soittajan, mainion tanssijan omat.
Mutta nyt sattui jo Siimeonin tielle se Kohtalon asettama ansa, vipu,
johon viisainkin tarttuvi aikanansa.
Näinpä se sattune Simolle tärkeä seikka, joka oli hänelle onni ja
autuus ja myöhemmin kunniaa tuottava kuperkeikka. Parkkosen talossa
palveli kuuluisa Iita, köyhä mut kaunis kuin synti, Iita, josta oli
pitäjän pojilla ainainen kilpa ja riita.
Olihan Simokin litasta aiemmin kuullut, mutta kun tuntenut ei, oli
turhaksi loruksi sellaista ihmettä luullut. Nytpä hän Parkkosen isännän
saappaita neuloo, ja jokainen sauma ja tikki leimuaa lempenä Iitaan
kuin uunissa kuivattu taula, kuin ruuti ja rikki.
Sellaista Simolle ei ollut sattunut koskaan, niin kauan kuin muisti,
että hänen saumansa yrittivät vinoon ja virvistä harjakset luisti. Nyt
nekin sattuivat kummat ja vielä jos jotakin muuta, koska hän yhtenään
vilkuili Iitaa, suloja sen ja sen huikean kauniisti hymyilevää suuta.
Emännälle myös piti saappaat talveksi laittaa, mut silloinpa vasta,
kun tuli Iitan vuoro, silloin se työ vasta Simosta alkoi maittaa.
Kuka on onnellisempi kuin suutari, koska hän kauniin ja siveän immen
jalkaa mitalla koittaa! Niinkuin ihanat sinfoniat jalon suutarimestarin
sielussa silloin soittaa.
Niinkuin kärpänen makean paakelsin ympäri, niinpä nyt Siimeon hääri,
kun Iita kuin rinssessa Parkkosen penkillä istuen hiukkasen helmojaan
kääri. Kahtapa sellaista hetkeä tuskin vain jaksaisi kestää; onni niin
suuri saattaisi, nähkääs, jo normaalin ajatustoiminnan estää.
Siimeon mittoja ottaa, katsoo ja kinttuja kauniiksi kiittää. Iita
jo reippaasti sanoo: »Ei niin pitkiä varsia. Alapuolelle polvenkin
riittää.» Siimeon pitemmät varret Iitan saappaihin soisi. »Arvelin»,
sanoo hän, »että jos oikein kalastussaappaat ommeltu oisi».
Niistäpä Iitan saappaista saappaat tulivat vasta, saappaat niin
kauniit, että vain näyttäen niitä vois naurattaa itkevää lasta. Ne oli
saappaat oikean kaupungin mestarin työtä, sen näki jokainen, mutta ei
tietänyt moni, jokaisessa naskalin pistossa että oli rakkaus myötä.
Siitä se alkoi nyt rakkaus suuri ja julma, ja suutarimestarin iloisen
elämän tielle nyt astui toinenkin puntti ja pulma. Uhkaili pojat:
»Ennenkuin Iitan sormessa suutarin kihlaset kiiltää, täytyypä suutarin
nahasta hiukan liepeitä viiltää.»
Suutarimestari pelkäsi, sillä hän uskoi kyllä, mitä hänen nahastaan
sanotuks tuli jo yllä. Siksipä vasara taskussa suutari kulki nyt
iltamiin, häihin, voidakseen tarpeen tullen tottunein kopsuin pompata
kihlausjulkaisun poikien päihin.
Tansseissa kerranpa sanoikin sankari muuan jo että: »Simo se ei pirtua
juo, sen nahka se kestäisi vettä.» Riita ja mellakka samalla pantiin
nyt pystyyn, ja Iitakin luuli, että on mennyttä suutari, sellaiset
sanat kun nurkassa vavisten kuuli.
Tällaiset vakavanpuoleiset sattuivat nyt sananparret: »Teetänpä
suutarin omasta nahasta saappaanvarret!» Suutari vasaralla hakkasi
otsiin ja neniin ja leukoihin kamalat kuplat, sanoen: »Lyödäänpäs
ensinnä entisiin tukevat tuplat!»
Vasaraa pakohon sankarit saivat jo juosta. Ei jäänyt jälelle kuin paha
pirrun löyhkä vain joukosta tuosta. Niinpähän julkaisi kihlauksensa
siis suutari vakaa. Ja että se naulaus pitää, sen koko pitäjän anturat,
Siimeonin tekemät, takaa.
Sellaisen rytinän kanssa sai Siimeon Iitansa soman, sai kuin saikin
tuon tytön kauniin ja vallattoman. Niinpä — jos enää mistään merkistä
lienee taikaa — suutarimestarin uskoisi alkavan elää nyt ihanaa onnensa
aikaa.
Häämatka Imatran kuohuja katsomaan tehtiin, ilmoitus liitosta —
niinkuin »herskapit» ainakin — annettiin sanomalehtiin. Haaveiltiin
onnesta, joka kuin kultainen kuutamon silta välkkyvi vaiheilla heidän
niin kauan kuin joutuu jo rauhaisa elämän ilta.