Siimeon Lestistä oli nyt varttunut mies mitä uhkein. Eipä siis ihme,
matami että sai viettelemään tätä poikaa muodoin muhkein. Viittein
selvin hän itsensä tarjolle työnsi, temppuili tavoin ja toisin, kunnes
jo Siimeon eksyi ja hänelle itsensä myönsi.
Nyt olis kelpaavan luullut — jo kai toki, köyhän pojan — pienellä
pappilamatkalla hypätä komeasti ylitse köyhyyden ojan. Mutta ei
Siimeon: yhä hän mietti ja empi, vaikka jo matami häntä kuin omaansa
konsanaan syötti ja hoiti ja lempi.
Niinäpä aikoina vapaata lempeä saarnasi muutamat hullut, mut ei se
onneksi kuitenkaan lopulta kaikkien tavaksi tullut, vain oman aikansa
oli se ihmisten suissa ja päissä ja toimitti pastorin virkaa myöskin
Simon ja mahtavan matamin häissä.
Valmista verstaa nyt niinkuin ainakin mestari Siimeon piti. Rahaa oli
kyllä ja ruokaa ja hellyyttä — kuitenkin ikävä nuoren mestarin sielussa
yhä vain iti. Mörkkinä aina hän istui, pikisen nyrkkinsä varassa poski;
istui, vaikkakin tiesi, että se matamin sydämeen syvälle koski.
Matami hymyllä koetti lääkitä armaansa surun ja vaivan — matamin suu
oli suloinen vaikka jo hampaaton aivan — lääkitsi, sanoi: »Mikähän
suru on armaani mieltä noin pimittämässä? Rahaa on piirongin loorassa,
pöyrässä ruokaa, jos tahrot pussata kultaas, niin se on tässä.»
Huokasi Siimeon, kämmentä viittasi hälle, suuttui ja selkään antoi
hän pojalle irvistävälle. Mitäpäs, tyytyä täytyi, vaikka oli mielessä
muuta: Siimeon haaveili, nähkäätte, pussattavaksensa nuorta ja punaista
suuta.
Työväen rientoja seurata — huvikseen — alkoi nyt Siimeon parka,
vaikkapa poikien tähden olikin aluksi tuntonsa arka. Sillä, niin mietti
hän, minäpä juuri, tuon aattehen mukaan, heikkojen verta ja hikeä imen
jos kukaan.
Niin, hän huomasi kylläkin olevansa porvari paha — mut minkäpäs mahtoi:
mukavaa mukavuus oli ja rakasta raha. Niinhän se äitikin sanoi: »Kun
olet köyhä, niin kehu vain ett' olet rikas; kun tulet rikkaaksi sitten,
niin — taas sanojes mukaan — köyhyys on ainainen vikas.»
Niinpä ei mennytkään kauan kun hänen tuntonsa paatui, mukaiseks toisten
suutarien hän muuttui ja maatui, sorrosta puhui ja pauhasi — sellainen
olihan aate — kotiin kun pääsi, niin parhaana kukkona poikia sorteli
kaulassa punainen ammattivaate.
Sattuipa Siimeon sitten, jossakin työväen juhlassa, sievään neitihin
kohti, jonka oli suipussa punainen suu ja posket verevät tiukassa
nuoruuden lihassa hohti. Sydänjuuria myöten se liikutti Siimeonin,
sellainen näky. Siinäpä hänelle viekoitteleva, tuores ja makea täky.
Tuttavuus tehtiin, ja seuran tekoa, sellaista, melkoiset ajat jo kesti.
Aviollisen elämän viihtyisyysmahdollisuudet se vihdoin tykkänään esti.
»Se nyt on kumma, se sellainen seuroissa juoksu», matami sanoi ja
pisti: »Jokos on tähteelle alkanut maistua nahkan ja pikilangan tuoksu?»
Pianpa Siimeonin retkistä lisäysten kanssa jo kielittiin matamille.
Matami ankaran, pauhaavan kiellon nyt pöllytti tukkahan Siimeonille:
Vapaa rakkaus! Olkoon! Mutta vain matamiin nähden. Painakoon mieleensä
Siimeon, että ei maita ja metsiä maleksi tyttöjen tähden.
Siitäpä jutusta alkoi nyt risti ja harmi: matami joka päivä lakia
luki niin että Siimeonin selkäpiitä karmi. Kylläpä menossa siinä jo
haihtuivat työväen aatteet, vaihtuivat taas pikipöksyihin mestarin
»fiinimmät» vaatteet.
Haikein mielin hän rummulla istuu jälleen, kastelee nahkaa ja
lappaelee, ja niinkuin entinen mestari nöyrä jo on emännälleen.
Poikihin, poloisiin, kaiken hän vihansa viskoo, niitä hän
tikkausremmillä lyöpi ja tukasta, korvista kiskoo.
Kunnes jo eräänä keväisnä päivänä laukesi luontonsa tappi, kiehahti
sisu ja ratkesi katkera sappi: matamin eteen hän saappaantekeleen
vimmalla, voimalla paukkaa, ovelle säntää ja hammasta purren ja kiroten
kadulle laukkaa.
Ei auta matamin enää nyt jälestä juosta. Iäksi päiväksi haihtui kuin
haihtuikin Siimeon piinasta tuosta. Pois koko kaupungista ja — takaisin
luontoon nyt Siimeon reisaa, päivän, toisen synkkänä kulkee, kolmannen
aamuna maantiellä iloista virttä jo veisaa.
Mikäpäs hätänä valmiissa maailmassa! Niin kauan kulkee kuin piisaa
taskussa kassa. Se kun on lopussa, pysähtyy, taloihin kääntyy, toiselle
päällensä istuu ja surutta, huoletta aivan taas suutariks sääntyy.
Aurinko ihanasti paistaa, kukkaset suloisesti tuoksuu ja kesälinnut
laulaa. Hyvä on vapaana kulkea, poiketa taloissa syömään ja kermalla
kastella kaulaa. Maailma kaunis on niinkuin taivahan yrttitarha, elämä
hymyilee, orjuuden viimeinen muisto on haihtunut kauas kuin unen ilkeä
harha.
Niin tuli rahoista loppu ja joutui se hetki, jolloinka päättyi nuoren
suutarimestarin vapaa ja iloinen retki. Taloihin ylpeihin poikkeili
poika ja taitonsa kenkiä, saappaita neuloen näytti, aikansa muutenkin
avoimin silmin ja sydämin hyväkseen käytti.
Hoi sitä kultaista aikaa! Olla kuin lintunen taivaan! Huolta ei muuta
kuin mitä pikemmin päivät iltahan sai vaan, iltahan, jolloin ne
odottivat aittojen ovet, sykkivät Simolle kauneiden, rikkaiden tytärten
pulleat povet.
Sellaista elämää! Kuin mitä Kaanaan häitä ne olivat ajat! Ainaista
iloa, jolta on poistettu rajat. Sellaista elämää saanut ois jatkua
iäti, aameneen asti ja sivukin siitä. Päiviä moisia mies mikä tahansa
konsanaan ei koe niitä.
Sellaista elämää Siimeon ilokseen eli ja mainetta niitti. Kunniaa,
rahaa ja lihavaa ruokaa ja lempeä tähteeksi jäämäänkin riitti.
Keisari varmaankin moisesta onnesta kateeksi olisi tullut, jos olis
siitä vain kuullut, mutta hän lienee vain Simoa köyhäksi, kurjaksi
suutarinsälliksi luullut.
Pystyssä päin kävi Siimeon hypystä hyppyyn. Ei ollut huoli, ei murhe
tikannut reippaan suutarin kulmia ryppyyn. Mihin vain tuli hän,
naurussa suut oli heti, ja kaikkien mielet hän voitti, sillä hän
iloinen oli ja niinkuin Herran enkeli huuliharppua soitti.
Kunnes, kuulkaapas, Siimeonin paulaansa kietoi enkeli vaimoksi tullut,
enkeli sellainen, että sen perässä pitäjän parhaatkin pojat juoksi kuin
hullut. Sellaisen hedelmän pauloihin joutui nyt suutari sorja, mut
mikäs sen sievempää, mikäs hurskaampaa toki onkaan kuin olla suutari
suuri ja ihanan enkelin orja.
Niinpähän kai, jos ei Rienaaja pelihin puutu, jos ei vain ihana enkeli
avioliitossa piruksi muutu. Sellaista ennenkin nähty on, montakin
kertaa, taivaan riemua mokomaa, jonka ei kiusalle helvetin piinakaan
vetäisi vertaa.