Sanoi se suutari: »Kuuleppas, Siimeon, tässä on suutarinmarkka.
Sen sinä saat, jos osannet olla nyt oikein viisas ja tarkka. Jos osaat
narrata tunniksi tieheen ukon ja akan, piikin saat ja saat vielä
lisäksi oppia konstit käytössä naskalin, virven ja lakan.»
Siimeon verensä viemänä aina on ilolla katsonut suutarin työtä,
katsonut arvonannolla, hengessä ollen myötä. Räätälit saksiaan,
neulojaan, rantojaan, syyrinkeitänsä varoa saivat, suutarille ei
koskaan Siimeonin takia koituneet mitkään harmit, ei vaivat.
Ei, sillä ammattivaisto jo Siimeonin verissä sykki. Hartaana, siivona,
tarkkaavaisena suutarin vieressä aina hän kykki. Ihmekö siis, jos
ihan auliisti auttoi hän suutarin tästä, talon veikeän tyttären takia
tulleesta pälkähästä.
Silmääpä iski vain Siimeon suutarille, liittoon pääsivät kunniakkaaseen
Ruuskasen Kalle ja Laasosen Ville. Siinäpä meni vain yksi sen siunaama
hetki: ukolle nauriskaskeen, akalle hernepeltoon tuli jo kiukkuisa
retki.
Kalle ja Ville ne juoksutti ukko parkaa: heti kun kiinni on saamassa,
silloin nuo saamarit karkaa. Herneessä Siimeon itse käpäliään käytti,
antausi, karkasi, itki ja nauroi ja pitkiä neniä kimmassa kiehuvan
eukon kiusaksi näytti.
Siimeon toisessa talossa palkkansa kantoi, ja suutari, aivan kuin
luvannut oli, saappaan teossa ilmaista oppia antoi. Suutarin temput
kaikki ne Siimeoniin kuin piki virpehen tarttui, salaisimmatkin
ammattitiedot tuon naskalin päähän kuin väkisin karttui.
Nytpä jo kohta naapurit kummia kuuli: mestarisuutariks vintiö tuo,
jota jokainen mihinkään kelpaamattomaks luuli. Saappaan se kädestään,
kuulkaahan, sellaisen päästää, että sen nähtyään jokainen moitteensa
säästää.
Saappaan sellaisen teki Siimeon, tuo pojan nappi, että sen kunniakseen
olis pitänyt vaikkapa pappi: keltainen tikki saumoissa oli kuin pistämä
koneen, pohjat kun naulata nappasi, eipä vain kahdesti naulahan iskenyt
moneen.
Siinäpäs saapas! Puolin ja toisin kelpasi sitä jo katsoa, koittaa.
»Siimeon», sanottiin, »mestarin itsensä kohta jo taidossa voittaa». Se
oli totta. Tiedossa Siimeonin oli jo maalaissuutarin jokainen niksi.
Mut se ei riittänyt pojalle, sillä suureksi tulla Siimeon tahtoi
suutarimestariksi.
Pian siis Siimeon pillit pussikin pisti ja lähti suureen kaupunkiin
uskoen, että hän sielläkin loistaa kuin mikä pyrstötähti, nousee kuin
vehnäinen taikina maineen tiellä, yhdessä virven viuhkeessa löytää
onnen ja rikkauden siellä.