Vanhus.
Vuosia menee, toisia tulee, ja ne katoavat taas. Aika joutuu, vaan se
ei kulu jälkiä jättämättä. "Vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen
kasvattaa", sanoo sananlasku. Kuusi vuotta oli kulunut, sitte kuin
Mikki nuoren vaimonsa kanssa läksi Kuuselan rannoilta, ja aina vielä
oli Kraatari-tädin ovi lukussa, se oli jo varsin ruostunutkin. Huoneen
katolla kasvoivat sammaleet, mutta pihlajat pihalla olivat lehevät ja
kauniit, niinkuin ennenkin. Linnut visertelivät iloisesti, sillä nyt
oli Kesäkuun alku-puoli.
Vieno tuuli tuuvitteli Pohjanlahden aaltoja, ja vähäinen vene näkyi
lainehilla liikkuvan. Yksinäinen vanha mies istui veneessä, hän souteli
hiljaa rantaan päin. Rannalle tultuaan veti hän veneensä maalle.
Veneestä otti hän ongen ja vähäisen kappasen, jossa oli kaloja, ja
istahti sitte nurmelle. Vanhus istui siinä vaiti, ikään kuin syviin
mietteisin vaipununna. Hänen hiuksensa olivat varsin valkoiset, ja
pitkä valkoinen parta tippui hänen rinnallensa. Ukko huokasi syvään,
sanoen itseksensä:
"Mikä olen minä? Olenko tottakin sama mies kuin ennen, jolloin Niemellä
isäntänä olin? En olekkaan. -- Minä olen kuin karsittu kuusi, kuin
kuorittu koivu, olen kuin lahonnut puu. Kuinka sanoi Kraatari-tädin
tyttö sadussansa? -- 'Silloin on sinunkin sydämmes kovan vamman saava,
ja sinun korkea latvas kaatuu'. Niin se taatun", lausui ukko ja nousi
istualta. Samassa kuului ratasten jyrinä, se läheni, ja jopa tulikin
rattaat pihaan. Rattahilta hyppäsi vaimo, jonka Niemen ukko heti tunsi
Kraatari-tädiksi, vaan täti ei ukkoa tuntenut, sillä ukko oli
vanhentunut tuntemattomaksi. Oikoinen selkä oli koukistunut, ruskeat
hiukset olivat jo valkoisiksi tulleet.
Kraatari-täti koetti vääntää ovensa lukkua, vaan se oli ruostunut ja
kankea eikä tahtonut aueta. Niemen ukko katseli järkähtämättä tätiä
siksi, että täti hänen huomasi. Sitte läheni hän sanoen: "Tunnetteko
vielä minua".
Täti katseli ukkoa ja sanoi sitte: "En tunne".
"Niin", vastasi ukko, "Murheet tuopi mustan muodon, ei ole Niemen ukko
enään sama kuin kuusi vuotta takaperin".
"Niemi!" huudahti täti, "no miten nyt jaksatte? Enpä olisi tuntenut
teitä!"
"Hm, menee päivät, menee vuodetkin, vaikka eivät mene jälkiä
jättämättä. Taloni paloi poroksi, enkä minä enään jaksanut sitä
rakentaa, sillä vanhuus tuli ja nurkka-mieheni oli poissa" -- ukon ääni
vapisi vähän -- "minä myin taloni, ja rahani tallensin minä
huoneessani, mutta eräänä iltana, kun kotia tulin, oli huoneeni ovi
auki, ja rahat poissa, muuten oli kaikki paikoillansa. Minä saan toki
kohtuullisen muonan talosta, ett'ei minulla hätää ole", Nämät viimeiset
sanat sanoi ukko äänellä, jossa vielä vanha pöyhkeys ilmautui.
"Kylläpä teillä murheita kyllin onkin ollut", vastasi täti. "Pojallanne
sitä vastaan on kaikin tavoin menestystä ollut. Hän pääsi ensin
lampuodiksi vähäiseen taloon, joka oli serkkuni emo, vaan sitte sai hän
vuokrata erään evestin virka-talon, jossa hän on hyvin toimeen tullut,
Siellä ovat tahtoneet minuakin viipymään vuodesta vuoteen, mutta teki
toki mieleni omaa pesäänikin vielä katsella, Kaksi kaunista lasta
Mikillä on; nuorempi varsinkin on kaunis, sillä se on niin
ympyriäiskasvoinen, kuin nisu-kakko. Niitä lapsia oikein ikäväni tulee,
sillä aina he ympärilläni pyöri".
Näin puhuttuaan meni täti taas tupansa oven lukkua vääntämään, ja ovi
aukeni. Hän käski nyt ukkoakin sisälle, mutta tämä ravisti päätään,
sanoen, että hänen täytyi kotia lähteä, Ukko aikoi mennä, mutta
Kraatari-täti huusi häntä vielä takaisin, kysyen:
"Mitäs Kuuselasta kuuluu? Onko siellä vielä kaikki entisellään?"
"Kaisu on naitu hyvään taloon, ja Kuusela on vanhentunut hänkin",
vastasi Niemi ja läksi sitte pois.
Kraatari-täti kummeksi Niemen ukon muuttumista. Hän ajatteli
itseksensä; "Maailma nuijii, vaan ukon sydäntä ei mikään nuija ole
pehmittänyt ennenkuin vasta nyt, vanhuuden päivinä nyt vihdoinkin on
nuija koskenut -- mutta pelkään toki, että vieläkin vanhaa ylpeyttä
ukossa asuu, koska ei hän tupaani tullut; hänellä oli kyllä aikaa --
mihinkäpä hänen olisi kiirutta ollut? Lyylistä hän ei puhunut, eikä hän
pojastansakkaan olisi kysynyt, jollen noin muuten olisi puhunut".
Näin tuumasi täti korjatessaan kapineitansa huoneesensa, mutta Niemen
ukko kulki syviin mietteisin vaipununna metsä-polkua pitkin Niemelle
päin.
Kotia tultuansa istahti ukko vuoteensa äärelle, syvä huokaus nousi
hänen rinnastansa, ja hän lausui itseksensä: "Yksin olen aina, aina
yksin, tämä on oma syyni. Poikani olisi kyllä takaisin tullut, jos
olisin tahtonut, mutta enkö silloin olisi alentanut itseäni, jos olisin
käskenyt hänen takaisin, kun kerran olin ajanut hänen pois -- se ei
mihinkään olisi sopinut". Hänen oma-tuntonsa kuiskasi kyllä välistä:
"Joka ylpeää luontoansa on seurannut ja väärin tehnyt, sen pitää myös,
jos parannusta tehdä tahtoo, itseänsä nöyryyttämän". -- Nämät tunteet
tukehutti hän toki pian ja ajatteli: "Minä lähden poikani luo;
varmaankaan ei hän minua tunne eikä isänä tietää saa, että entinen
mahtava Niemen ukko, hänen ylpeä isänsä, on kerjäläisenä tullut häntä
katsomaan. Aamu on ollut, päivä mennyt, ja jo iltakin joutuu, elämäni
ilta, minä tahdon vielä nähdä poikaani, ennenkuin päiväni päätän". Näin
ajatteli ukko ja meni väsyneenä levolle.