Matkustaja.
Viikon päivät siitä, kuin Kraatari-täti tuli kotio, istui
pohjois-Hämeessä maantien-ääressä vanha valkia-päinen ukko. Aurinko oli
juuri laskenut, ja viileä tuulonen humisi hiljaa kahden puolen
maantietä olevassa honka-metsässä. Ukko pyyhkäili hiallaan hikeä
otsastansa ja nousi sitte istualta, sanoen itseksensä: "Ehkä taas
jaksan eteenpäin kulkea, koska päivän helle ei enään polta, mutta
minunpa jo vähitellen pitäisi tuleman sinne, missä poikani asuu", ja
katsellen ympärillensä ajatteli hän: "Täällä ei yhtään ihmis-asuntoa
näy -- ei mitään muuta, kuin nuot iki-vanhat hongat".
Hiljalleen kulki hän taas maantietä pitkin ja näki, vähän matkaa
kuljettuansa, yksinäisen mökin. Ukko meni mökkiin, siellä istui mies.
Hän katseli ukkoa sanoen: "Hyvää iltaa! istukaa".
Näytti siltä, kuin mies olisi ollut hyvin tottunut ottamaan vastaan
tuntemattomia: Hän kyseli nyt vanhukselta, mistä hän oli, ja vastauksen
saatuansa kysyi hän vielä muutamia kyselmiä ja näkyi sitte olevan hyvin
tyytyväinen. Hän tiesi nyt kuka ukko oli, ja huomasi myös, ett'ei ukko
häntä tuntenut. Tämä mies oli tietäjä ja oli kulkenut milloin missäkin.
Näillä kulku-retkillänsä oli hän myös ennen ollut Niemen tienoilla. --
Hän otti nyt ukon käteen kiini lausuen: "Oi, kuinka paljon ristejä ja
viivoja kädessänne on! Kah! tässäpä näen, että teillä on likisiä
sukulaisiakin tässä pitäjässä -- hm, mutta mitä tuommoisia juttelen,
itse asianne parahiten tiedätte".
"Mitä, oletteko tietäjä?" kysyi ukko.
"Hm, vähän yhtä ja vähän toista tiedän enemmän, kuin muut. _Sillä_ minä
paraasta päästä elän, että tietojani muillekkin annan", vastasi
tietäjä.
"Niin, niin, kyllä ymmärrän", sanoi ukko ja otti kukkarostansa
hopea-rahan, jonka hän antoi luiskahtaa tietäjän kouraan. Sitte
kurkotti hän kättänsä tietäjälle, joka heti oli valmis puhumaan:
"Pohjanmaalta tulette, niinkuin sanoittekin; rikas, mahtava olette
ollut, köyhäksi olette tullut, vaan köyhemmältä toki näytätte, kuin
todellakin olette. Vähän matkaa täältä on teillä poika taikka tytär".
"Poika, mutta ei tytär!" keskeytti ukko.
"No, pojan vaimo ja lapsen lapset", lisäsi tietäjä.
"Missä on poikani? Mihinkä päin menisin, että hänen tapaisin?" kysyi
ukko.
"Kulje ensin metsän läpi, mene sitte maan-tien poikki, jouda vielä
lahden halki, niin näet rannalla talon. Siellä on lapset kuin
ruusu-kukat, emäntä, jonka vertaista ei löydy näillä paikoilla, ja
isäntä toimellinen, jalo, hyvä, oivallinen".
"Kiitoksia neuvostanne! huomenna lähden, kun vain ensin saisin täällä
yöni levätä; minä olen hyvin väsynyt".
"Kyllä, varsin halusta", vastasi tietäjä.
Ukko lepäsi yönsä ja läksi aamulla taas matkalle, hän kulki eteenpäin
ja näki, ennätettyänsä metsän läpi, kylän vähäisen lahden rannalla, ja
lahden toisella rannalla näkyi kartano, jonka ukko arveli siksi, jota
tietäjä oli tarkoittanut.
Ukko meni nyt maantien poikki ja kulki kapeata polkua pitkin kylään.
Siellä väkeä liikkui edes takaisin, sillä nyt oli pyhä-päivä. Hän näki
muutamia nuoria menevän rannalle, josta aikoivat lähteä järvelle. Ukko
riensi sinne ja pyysi, että häntä ottaisivat veneesen ja saattaisivat
hänen toiselle puolen lahtea. Nuoret ottivat vanhuksen veneesensä,
koska heidän muutoinkin oli aikomus lähteä lahden toiselle puolen.
Päivä oli jo yli puolen, kun vene rannalle ehti; nuoret menivät tietä
pitkin, joka vei rannalle olevan kartanon ohitse erääsen kylään, mutta
ukko meni polkua myöden kartanoa kohti. Hän meni muutamia askeleita;
mutta polvensa värähtivät kummasti, kun hän ajatteli, että ehkä
muutaman hetken päästä hän jo näkisi poikansa. Ukko ei mennyt
edemmäksi, vaan istui tien vieressä olevalle kivelle. Hän katseli
ympärillensä -- seutu oli varsin ihana; tuolla tuo kaunis järvi
saarinensa, täällä vihavat pellot, joidenka äyräitä kukka-nurmet
kaunistivat, ja talon ympärillä iki-vanhat koivut, jotka lehevinä
seisoivat.
Ukko istui ihmetellen seudun ihanuutta, ja samassa kuuli hän kauniin,
suloisen äänen laulavan:
Tuoll' Pohjanlahden rannalla
On sileällä nurmella
Mun kotoni. Vaikk' matala,
Se ompi mulle kultala.
Siell' ompi laakso lauhkea
Ja lehto kaunis, tuuhea.
Mä siellä istuin, laulelin
Ja ystävääni muistelin.
Mun lauluni, kun kajahti,
Toi ystäväni luokseni;
Mä hänen omakseni sain
Ja jouduin kauas kodostain.
Vaan vaikka koti-tienoilta
Mä jouduin kauas armailta,
Niin sinne toki mieleni
Ja aatteheni lentävi.
Ja jospa sinne joutuisin
Mä kerran vielä takaisin,
Niin laulaisin mä ilolla;
Oi kallis, kaunis Pohjala!
Ukko oli kuunnellut, kummasti sykki hänen sydämmensä, ja nousten
istualta sanoi hän itseksensä: "Lyylin ääni. -- Sydän, miksi pehmenet?
Hän on ryöstänyt sinulta elämäsi ilon, vanhuutesi turvan". -- Ukko
läheni nyt taloa -- ja mikä näkö -- siellä istui ruoho-pihalla lehevien
puitten varjossa ihana Lyyli kahden kauniin lapsensa kanssa. Lapset
poimivat voi-kukkia, joista äiti sitoi kiehkuroita.
Ukko tuli lähemmäksi, kumarsi ja pyysi ruo'an apua. Lyyli nousi heti ja
aikoi mennä tuomaan, mutta ukko sanoi vielä:
"Saisinko, emäntä hyvä, täällä vähäisen levähtää? Olen kovin
väsynyt".
"Kyllä", vastasi Lyyli, ja käski sitte ukkoa sisälle. Toinen lapsista
rupesi huutamaan: "äiti, äiti! älä jätä!"
"Älä huuda, Maiju", sanoi Lyyli, "vaan tule sisälle -- ja Mikki tule
sinäkin".
Ukko katseli poikaa, hän oli varsin isänsä kuva. "Tuommoinen oli
minunkin Mikkini piennä", ajatteli ukko. Sisälle tultuansa käski hän
poikaa luoksensa, kysyi hänen nimensä ja koetti kaikin tavoin häntä
miellyttää.
Poika oli iloinen ja vilkas eikä yhtään ujoksunut, vaan hyppäsi ukon
syliin, kysyen: "Mistä sinä olet?"
"Pohjanmaalta", vastasi ukko.
"Vai Pohjanmaalta! Sieltä on iso-isänikin; oletko häntä nähnyt?"
"En tiedä. Kuka on iso-isäsi?"
"Etkö häntä tunne -- Niemen ukkoa?"
"En tunne".
Heidän näin puhuessaan tuli Mikki, joka oli ollut vainioitansa
katselemassa, sisälle. Hän tarkasteli ukkoa ja kysyi sitte, mistä hän
oli, vaan pikku Mikki vastasi vanhuksen puolesta: "Vieras on
Pohjanmaalta, mutta ei hän tunne iso-isää".
"Niin, poikani, Pohjanmaa on lavea, ei kaikki Pohjalaiset iässään
toisiansa näe", vastasi Mikki.
"Voi jospa olisit tuntenut iso-isääni", sanoi taas pikku Mikki, "hän on
pitkä, kaunis vanha ukko ja rakastaa isää ja meitä".
"Oletko sinä nähnyt iso-isääsi, koska tiedät, että hän sinua rakastaa",
sanoi vanhus pikku Mikille.
"En ole", vastasi poika, "mutta äiti on niin sanonut; ja äiti sanoo,
että pitää joka ilta ja aamu siunata iso-isää, että Jumala häntä
muistaisi -- mutta mikä sinun on, ukko? -- silmäs ovat vettä täynnä".
"Ilta tulee, silmiäni sumuttaa". Ukon ääni värähti, kun hän sanansa
sanoi.
Poika puhui vielä: "Isä ja äitikin iso-isää aina siunaavat; äiti sanoo:
Hyvä Jumala! Siunaa häntä ja pehmitä hänen sydämmensä".
"Lapseni! sinä vaivaat vanhusta", sanoi Lyyli, "tule nyt pois".
"Antakaatte hänen olla vain", vastasi ukko, "minä rakastan lapsia.
Sitte on jo aikoja kulunut, kuin olen niitä sylissäni pitänyt". Pari
kyyneltä vieri hiljaa ukon poskille, ja poika huudahti taas:
"Miksi ukko itkee?"
Vanhus lausui: "Hm, rästäät tippuu, kevät tulee, ukko tulee uudestaan
lapseksi".
Mikki oli järkähtämättä katsellut ukkoa, ja nyt käski hän poikaansa
luoksensa sanoen: "Lapseni! pyydä vierasta siunaamaan isääsi ja
äitiäsi". Kun lapsi viattomasti ukolle sanoi, mitä isä oli käskenyt,
niin Mikki lausui:
"Isä, rakas isä! minä pyydän: anna lapseni rukous sydämmesi voittaa!"
Vanha ukko ojensi heille kättänsä, sanoen: "Jumala teitä kaikkia
siunatkoon! Siunattu sinä äiti, joka opetit lapseni lapsia minua
siunaamaan, ja sinä pikku Mikki, joka opetit minua tuntemaan kelpo
äitiäsi".
Onni oli nyt ylinnä tässä kodossa, ja Mikki jutteli ukolle, miten hänen
oli asiat hyvin menestyneet, ukko puhui myös, mitä koetuksia hän oli
kärsiä saanut, mutta kaikki nämät tapaukset olemme jo kuulleet silloin,
kuin ukko Kraatari-tädin kanssa haasteli.
"Nyt varmaankin aina olette meillä", sanoi Lyyli. "Oi Mikki! nyt olemme
niin onnelliset, kuin vain maailmassa olla saattaa".
"Tiedän minä", lausui Mikki, "koska vielä onnellisemmat olemme --
silloin kuin kaikin Mittumaari-iltaa vietämme Pohjanlahden rannalla".
Mikki kertoi nyt ukolle, miten heidän oli ollut aikomus lähteä
Mittumaariksi Kraatari-tädille, jonka vuoksi täti jo ennen oli
lähtenytkin kotia, laittaaksensa yhtä ja toista lapsiensa ja lastensa
lapsien tuloksi.
Mittumaari tuli, ja Kraatari-tädin huone oli taas Juhannus-aattona
koristettn niinkuin tavallisesti ennenkin Lyylin kotona ollessa.
Pihalla istuivat kukoistavien pihlajien suojassa Täti ja Niemen ukko
sekä Mikki ja Lyyli lastensa kanssa. Onnellisna istuivat he tässä vielä
myöhään illalla, muistellen entisiä muistoja, nuoruuden armahia aikoja
ja katsellen Pohjanlahden välkkyviä aaltoja siksi, kuin aurinko levolle
laski.
* * * * *
Muutamia vuosia vielä oli Mikki vuokratussa kartanossaan, vaan
Pohjanlahden rannoille oli hänen halunsa, jonka vuoksi hän
koti-tienoillansa osti itsellensä talon, jossa hän perheinensä sitte
eli onnellisna.
Niemen ukko muutti poikansa taloon ja eli vielä kauan hänen tykönänsä.
Rauhallisna, niinkuin tyyne kesä-ilta, kuluivat ukon vanhuuden päivät
hänen lastensa luona, ja heistä oppi hän myös tuntemaan, että: Jumalan
pelko, rakkaus ja työ onnen tuo, vaan ei peritty rikkaus.