Muutto.
Muutamia päiviä oli kulunut sitte, kuin onnettomuus Surmasalmella
tapahtui, mutta Lyyli oli jo varsin terve. Kun hänen sydämmensä sai
rauhan, niin hänen ruumiinsa voimatkin pian takaisin palasivat.
Nyt on lauantai-ilta ja Lyyli lakaisee puhtaaksi vähäistä ruoho-pihaa
pyhän tuloksi. Ruusut kukoistavat taas hohtavana hänen poskillansa, ja
hän näyttää onnelliselta niinkuin ennenkin. Hän oli juuri ennättänyt
pihan lakaista, kun näki sulhonsa tulevan. Lyyli laski pois luutansa ja
meni iloisesti tervehtien Mikkiä vastaan; sitte istuivat he portahille,
sillä ilta oli ihana, Aurinko laski kultaisen loisteensa Pohjanlahden
tyyneelle pinnalle, ja ehtookellon äänen kajahdus kuului kaukaa. Meidän
nuoret kuuntelivat, vaan kun kellojen ääni taukosi, sanoi Mikki
vakavasti: "Lyyli, vielä minä kysyn: tahdotko omakseni tulla?"
"Minä en sitä vastaan ole", vastasi Lyyli, "jos äitini vain lupauksensa
antaa, sillä sinunpa olenkin, koska sinä minun Jumalan avulla
kuolemasta pelastit".
"Mennään äitisi luo", sanoi Mikki. "Minä vielä tänä iltana tahtoisin
mennä kuulutusta ottamaan". He menivät sisälle, ja Mikki lausui: "Täti
hyvä! Lyyli on luvannut omakseni tulla, jos ei teillä mitään tätä
vastaan ole, mutta siinä väärin tekisitte, jos tätä vastaan olisitte,
koska ette minussa tiedä mitään vikaa, joka Lyylin onnettomaksi
saattaisi".
"En tiedäkkään, se on tosi", vastasi täti, "enkä häntä kellekkään niin
halusta antaisi, kuin sinulle, jollei isäsi olisi tätä naimista
vastaan, vaan sittekin olen minä nyt toiselle päälle tullut, sillä
sinäpä olit minun lapseni pelastaja, kun hän kuoleman hädässä oli,
Sinä olit Jumalan kädessä se välikappale, joka tyttäreni elohon
saatti. Olkoon hän siis sinun, ja minä annan teille siunaukseni
monin-kertaisesti; ehkä äitin siunaukset saattaa johonkin määrään isän
siunauksen palkita".
Kiitollisilla sydämmillä syleilivät nuoret äitiänsä, ja Mikki lupasi
vielä puhua isänsä kanssa. "Mutta", sanoi hän, "jos isäni tekee niin
taikka näin, tahdon toki tänä iltana mennä pappilaan kuulutusta
ottamaan".
Mikki ei nyt joutanut viipyä morsiamensa luona, vaan sanoi
jää-hyväiset ja läksi kotia. Taajaan sykki Mikin sydän, kun hän astui
isänsä huoneesen, ja hänen äänensä värähti, kun hän lausui: "Isäni,
kasvattajani! viimeisen kerran tulen luoksenne pyytämään, että
siunauksenne antaisitte Lyylille ja minulle. Miettikäätte ja
punnitkaatte asiaa, älkäätte kieltäkö, sillä tänä iltana otan minä
kuulutuksen ja viimeisen kerran olen teidän suostumustanne pyytävä.
Katkeraa on jättää koto, jossa joka kuusi kuiskailee lapsuuteni
ajoista, joka lintu livertelee lapsuuteni leikkilöistä; ja isäni!
jokaiseen muistoon on aina yhdistetty kahden silmän suloinen katsanto
-- ne silmät ovat Lyylin, ja hänen tähtensä jätän minä kotoni, jos
sinä, isä, niin vaadit, jos ei sinun sydämmesi pehmene. Minä vien hänen
kauas näiltä rannoilta tuonne pohjois-Hämeesen, jossa hänen äitinsä
serkkukin on".
Ukko ei mitään puhunut; hänellä näkyi olevan kova taistelu oman itsensä
kanssa, vaan vihdoin sanoi hän toki:
"Mitä sanonut olen, sen olen sanonut, ei pidä kenenkään sanoman Niemen
ukosta, että hän on kuin viiri, joka sinne tänne häälyy".
"Eikä myöskään hänen pojastansa, että hän on kunniatoin,
huikentelevainen sanansa syöjä", vastasi Mikki vakavasti ja jatkoi
vielä: "Joka väärin tekee, sen on aina paras sanaansa katua, vaan jos
minä sanani katuisin, silloin vasta väärin tekisin". Sitte otti hän
taskustansa kukkaron käteensä sanoen: "Tässä on rahat, jotka annoitte
minulle kesän kalan-saaliista".
"Mitä sinun on ollut, pitää oleman sinun, minä en sinulta mitään ota,
etkä sinä minulta mitään saa -- sen olen minä sanonut".
Ukon ääni vapisi; sydämmessään olisi hän toivonut, että niitä rahoja,
joita hän Mikille oli antanut, olisi ollut toista vertaa enemmän,
vaan nyt ei hän enään tahtonut niitä lisätä -- sitä ei hänen
yksi-päisyytensä antanut myöden.
Mikki pisti kukkaronsa takaisin taskuunsa; sitte sanoi hän sorretulla
äänellä jää-hyväisensä ja meni.
Niemen ukko kulki edes takaisin kamarinsa laattialla. Hänen omatuntonsa
vaati häntä sanojansa peräyttämään, mutta hän koetti sitä tyydyttää,
ajatellen itseksensä: "Ihmisetkin sanoisivat, että Niemen täytyi toki
viimein myöntyä -- vaan sitä en minä tee, en". Näin ajatteli Niemi,
mutta Mikkiä ei omatunto vaivannut, eikä hän kovin suruksensa pannut,
vaikka hänen täytyi kotonsa jättää; hänellä oli nyt muutamia satoja
markkoja, hyvä taito ja työn-voima -- siitäpä oli tavaraa kyllä
nuorelle alkavalle, ja tyytyväisenä läksi hän kuulutusta ottamaan.
Pyhänä, jolloin nuori paris-kunta kirkossa kuulutettiin, ja Mikin sekä
Lyylin nimi mainittiin, silloin kirkko kohisi, sillä kaikilla oli
jotain kuiskattavana toisillensa, koska ei kukaan tietänyt, että
kuulutusta oli otettu. Että kirkko kohisi -- se hyvää merkitsi, sillä
se pariskunta rikastuu, jota kuuluttaissa kohina kirkossa nousee.
Pyhä-iltana tuli Lyylin tuttavista monta kraatari-tädin
huoneesen Lyylille onnea toivottamaan. Muutamia vaati sinne heidän
uteliaisuutensa, koska tahtoivat kuulla, oliko Niemi nyt viimeinkin
suostumuksensa antanut. Näitten joukossa oli Niemen Sannakin, vaan hän
ei muuta tietää saanut, kuin että Mikin ja Lyylin piti muuttaman pois,
ja kuultuansa Mikin lampuodiksi menevän, sanoi hän Lyylille vähän
ilvehtien: "Vai lampuodin emännäksi sinä nyt tuletkin, mutta liukas on
lampuodin portin pieli".
"Jos se on liukas, niin kyllä minä sannoitan", vastasi Lyyli ja meni
pois Sannan tyköä.
Sannan ei tehnyt mieli olla Kraatari-tädillä, kun oli saanut johonkin
määrin uteliaisuutensa tyydytetyksi. Hän sanoi sentähden; "Ei, kyllä
minun jo täytyy mennä kotia iltatoimiani tekemään". Sitte kääntyi hän
Mikkiin kysyen: "koska sinä tulet kotia?"
Mikki ei tahtonut hänelle selvittää, ett'ei hän enään saattanut kotia
tullakkaan, vaan vastasi lyhyesti: "En tiedä".
Sanna meni, ja vähitellen myös kaikki muut.
* * * * *
Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun Mikki ja Lyyli kuulutettiin.
Kraatari-tädin huoneessa oli joka nurkka ja pieli puhdas ja siisti,
laattialla oli riivittyjä katajan-hakoja ja kukkakiehkuroita huoneen
seinillä, mutta kauniin kukka tässä huoneessa oli Lyyli. Tämä ihana
tyttö oli nyt morsius-puvussa. Hänen vaatteensa olivat mustat, joka
olikin mukavaa hänen päänsä vaatetuksen suhteen, sillä hänellä oli
päässä kiillekullan kukista ja kierukoista tehty puolen kyynärän
korkuinen kruunu, leveä valkoinen pitsi oli laskostettu kaulan
ympärille, pitsin päälle oli sinne tänne pantu punaisia kukkia, ja
punainen silkkirihma oli sidottuna vyötäröille.
Kaaso eli se, joka morsianta vaatettaa, oli nyt valmiiksi pukenut
Lyylin. Nuori pariskunta oli kirkossa vihittävä. Pohjanmaalla usein
tapahtuu, että morsius-pari Jumalan palveluksen jälkeen kirkossa
vihitään. Vähäinen oli hääjoukko, joka kirkolle seurasi mahtavan Niemen
poikaa ja hänen kaunista morsiantansa, mutta jos se oli vähäinen, niin
sitä suurempi oli kansa, joka jäi kirkkoon katselemaan morsius-paria,
sillä miesmuistiin ei ollut kukaan nähnyt näin kaunista pariskuntaa.
Vihkimisen jälkeen läksi vähäinen hää-joukko taas Lyylin kotia, jossa
päivällinen oli heille valmistettuna. Näissä häissä ei tanssittu, sillä
huone oli vähäinen, eikä muutoinkaan morsius-pari oikein iloita
saattanut, sillä he olivat nyt viimeisen päivän kotiseuduillansa; Lyyli
oli tänä päivänä hyvästi jättävä kaikki tuttavansa. Se toki Lyyliä
lohdutti, että hänen äitinsä oli heidän kanssaan tuleva. Kraatari-täti
oli luvannut saattaa lapsiansa pohjois-Hämeessä asuvan serkkunsa tykö,
sillä nuoret eivät hänen serkkuansa tunteneet. Heidän oli aikomus
siellä asua siksi kuin Mikki pääsisi lampuodiksi.
Pohjanmaalla eivät talot yleensä ole suuret, siellä kukin itse hoitaa
omaisuutensa, mutta Hämeessä usein talolliset lampuoteja pitävät, ja
senpä vuoksi Mikkikin sinne pyrki.
Hää-päivä riensi loppuun, ja vieraat tulivat sanomaan jää-hyväisiänsä.
Kaikki olivat he kovin liikutetut, kun menivät pois. Vieraitten mentyä
istuivat Mikki ja Lyyli portahille, he tahtoivat vielä viimeisen kerran
sieltä katsella ilta-auringon loistoa.
"Muistatko, Lyyli, vielä", sanoi Mikki, "kuinka lasna ollessamme täältä
katselimme, miten aurinko levolle laski? Me olimme lapset, mutta jo
silloinkin olimme onnelliset ainoastaan jolloin yhdessä saimme olla".
"Muistan", vastasi Lyyli, "ja mitä iloa minulla vain oli, sitä täytyi
minun sinullekkin ilmoittaa, muuten en saattanut tyytyväinen olla. Nyt
olemme aina yhdessä, ja toivon, että saatamme onnellisiksi tulla,
vaikka jätämmekin lapsuutemme kodit".
"Ja kerran, se toivo on minulla varma", lausui Mikki, "me vielä tänne
takaisin palajamme".
Näin kuiskaelivat nämät nuoret tämän viimeisen illan, vaan toisen
päivän aamun koittaessa oli kaksi kuormaa valmiina pihalla.
Kraatari-täti lukitsi huoneensa oven, ja tämä vähäinen perhe läksi
kotiseuduiltansa kauas pois onneansa hakemaan.
Kappaleen matkaa maantiestä oli vähäinen vuoren kukkula; siinä istui
vanha mies, vaan kun meidän matkustavaiset olivat ohitse menneet, nousi
ukko istualta ja läksi syvästi huokaten Niemelle päin.