Surmasalmella.
Talvi oli ollut, kevät mennyt, kesä oli loppumaisillansa, sillä
nyt oli Elokuun ensi päivä. Kraatari-tädin huoneessa istui Lyyli
kangas-puitten laudalla, vaan sukkula lepäsi, sillä kutoja istui
syvissä mietteissä, nojaten päätänsä kättänsä vastaan; vihdoin puhkesi
hän puhumaan sanoen:
"Oi äitini! Tänä päivänä lupasi Mikki isällensä sanoa, että hän on
päättänyt ottaa minun vaimoksensa, vaan kovin pelkään, ett'ei ukko
siihen päätökseen suostu. Kumma ukko, että hän toki köyhyyteni tähden
minua noin vihaa, mutta vaikka emme toisiamme saisikkaan, niin rakastan
kuitenkin aina Mikkiä. Kyllä Mikki sanoi minulle, että emme tarvitse
hänen isänsä tavaroita, koska meillä on voimia ja taidamme työtä tehdä.
'Isä saa yksin jäädä taloonsa, ja me saatamme itsekkin kodon itsellemme
valmistaa', näin sanoi Mikki".
"Mutta sen huoneen nurkkakivet eivät lujana seiso, eikä onni siinä
kodossa asu, jossa ei ole isän siunausta. Paljon, lapseni, pidän minä
Mikistä, ja rakasta sinä häntä vaikka elämäsi loppuun asti, sillä hän
sen ansaitsee, vaan vaimoksi hänelle et saa mennä, jos ei Niemen ukko
teille siunaustansa anna".
"Ei, äitini, sitä en teekkään. Ukon viha olisi aina kalvaavana matona,
polttavana tulena minun rinnassani. Mutta nyt on kello jo kuusi, minun
täytyy mennä Surmasalmelle, sillä Mikki käski minun tulla sinne
kuulemaan häneltä, mitä ukko on vastannut."
"Mene, lapseni, ja muista, että jossa ei ole vanhempaen siunausta,
siinä ei ole Jumalan siunausta."
Lyyli pyyhkieli silmiänsä vyö-liinallaan ja läksi surullisena
Surmasalmelle päin.
Niemen vieras-tuvassa kulki Mikki edestakaisin laattialla, hänen
otsansa oli tuskan hiessä, ja puoliääneensä sanoi hän: "Ei, tästä pitää
loppu tuleman. Mikä oikeus on isälläni estää minua naimasta sitä, jota
rakastan, ja olisinko minä mies, jos antaisin hänen itseäni estää. Hän
sanoo, että hän koko elin-aikanansa on työtä tehnyt, nähdäksensä minua
kerran rikkaampana ja mahtavampana kuin kenenkään muun. Kumma isä!
erinlainen muista olet aina ollut ja niinpä on sinun rakkautesikin.
Minä tiedän, että hän antaisi henkensäkin, jos sillä saisi minun
onnelliseksi mielensä mukaan, mutta kun minun onneni ei nyt osaa olla
sitä laatua, kuin hän on toivonut, niin on hän kova ja kylmä, kuin
jää". Mikki katsoi kelloansa, se oli jo kuusi. "Lyyli minua jo
odottaa", ajatteli Mikki ja nyt läksi hänkin Surmasalmelle.
Lyyli oli jo ennen siellä ja kun Mikki tuli, näki hän heti sulhonsa
vakavasta muodosta, ett'ei hänellä iloisia uutisia ollut, ja lausui:
"Minä näen ett'ei isäsi ole pyyntöösi suostunut".
"Ei ole", vastasi Mikki synkästi, "mutta vähäpä tästä, meillä on
terveet ja voimalliset kädet, me pidämme häät äitisi luona ja rupeamme
lampuodiksi. Me lähdemme kauas täältä pohjois-Hämeesen ja olemme siellä
siksi, kuin isäni viha lauhtuu, ja --".
"Mutta sitä saatte odottaa", keskeytti heitä Niemen ukon ääni. Jos
olisi salama kaatanut puun heidän jalkainsa eteen, olisivat vähemmän
hämmästyneet, kuin nyt, jolloin ukko näin äkki-arvaamatta ilmestyi
heidän keskellensä. Lyyli tointui toki ensiksi tästä hämmästyksestä;
hän riensi ukon luo ja hänen sini-silmänsä olivat kesä-taivasta
suloisemmat, kun hän sanoi:
"Oi sulhoni isä! miksi minua vihaatte! Minä tahtoisin ja taitaisin
teitä rakastaa niin, kuin lapsi isäänsä, vaan te vihaatte minua minun
köyhyyteni tähden, ja kuitenkin on köyhyys, niinkuin rikkauskin,
Jumalalta".
"En minä sinua vihaa, vaan poikaani et saa, muista se!" ärjäsi Niemi,
mutta nyt oli Mikkikin taas tointunut ja sanoi:
"_Minun_ pitää hänen olla niin totta, kuin tässä olen. Minä olen mies
ja pidän sanani, minä olen luvannut hänen vaimokseni ottaa".
"Mikki! Kuinka uskallat sinä minun kuulteni noin puhua", huudahti
Niemi, "oletko raivossa poika?"
"Minulla on luja ja vakava luonto", vastasi Mikki, "sen olen minä
perinyt isältäni, ja semmoinen luonto onkin miehen kunnia".
Ääneti katseli Niemi soreaa poikaansa, ja hänen silmissänsä näkyi
jotain kimeltävän. Hanki kimeltää, kun auringon säteet sitä sulattaa,
mutta aurinko vetäyntyy pilvien taakse, ja hanki jäätyy taas kovaksi,
kylmäksi jääksi. Niin oli myös Niemen ukon. Hetkeksi vain oli hänen
kova sydämmensä pehmennyt, ja samassa oli hän taas kylmä, jäykkä,
niinkuin ennenkin. Hän lausui nyt kovalla äänellä: "Pois saat mennä
talostani, et äyriäkään perinnöksi saa etkä myös isällistä siunaustani,
minulla ei enään poikaa ole".
"Jääkäätte siis hyvästi!" vastasi Mikki kolkosti, mutta Lyyli, joka
ääneti oli kuunnellut isän ja pojan keskustelua, lausui nyt:
"Ei, Mikki! minun tähteni ei sinun pidä isääsi jättämän. Sinua tahdon
minä aina, aina rakastaa, vaan omaksesi en taida tulla, sillä meillä ei
onnea saattaisi olla, isäsi viha sen tuhaksi polttaisi".
"Lyyli!" sanoi Mikki, "tahdotko sinäkin minua hylätä? eikö siinä ole
kyllä, että isäni on minun hyljännyt".
"Minä en sinua hylkää, mutta omaksesi en tule ennenkuin isäsi meille
siunauksensa antaa", vastasi Lyyli.
Mikki muuttui kalpeata kalpeammaksi, ja kamalalta kuului hänen äänensä,
kun hän huudahti: "Hoho! Semmoisiako naiset ovatkin, ja minä, hupsu,
joka sinua luulin paremmaksi. Kyllä ymmärrän -- kun minäkin olen köyhä,
niin en enään kelpaa -- siinäkö sinun rakkautesi sitte olikin? --
Isäni, minä tahdon teitä seurata, teillä löytyy toki rakkautta vaikka
se on kummallinen".
"Mikki!" sanoi Lyyli, "älä tuomitse minua, sillä minä rakastan sinua,
mutta äitinikään ei minua antaisi sinulle, koska se avioliitto, jota
isän kirous seuraa, ei saata olla Jumalalta".
"Niin, hän ei antaisi, kun en enään ole talon isännäksi tuleva. Hyvästi
vain, Lyyli, ei minulla enään morsianta ole". Näin sanoen aikoi Mikki
isänsä seurassa lähteä kotia. Hän oli nyt vakuutettu siitä, että Lyyli
oli enemmän rakastanut tavaroita, kuin sulhoansa, ja Lyylin arvo
halpeni hänen mielestänsä niin, että hän luuli saattavansa hänen
unhottaa; mutta Lyyli raukka -- hän seisoi toivotonna, tätä ei hän
odottanut. Haikeasti huusi hän vielä Mikin perään:
"Oi Mikki! unohda minua, vaan älä luule minusta sitä, että tavarain
tähden sinun morsiamesi olin".
Mikki ei häntä tahtonut kuulla, hän oli mielestänsä kovin loukattu.
Lyyli väänsi tuskissaan käsiänsä, hänen päätänsä poltti, hänen
ruumiinsa vapisi, ja hän riensi kotiapäin, mutta jouduttuansa kapealle
pölkky-sillalle, joka vei Surmasalmen ylitse, ei hän muistanut niin
varovainen olla, kuin tarves olisi ollut, vaan hoipertui, ja samassa
kuului loiskahdus salmesta; se ennätti vielä Mikin korville, ja nuolen
nopeudella oli Mikki rannalla, mistä loiske kuului. Hän näki vielä
veden päällä Lyylin palmikoista toisen, mutta samassa katosi se, vaan
Mikki oli myös heti salmessa. Hän osasi sukeltaa veden alle, ja sen hän
nytkin teki.
Niemen ukko, joka tuli Mikin perässä, peljästyi kovasti nähdessänsä,
miten poikansa katosi veden alle. Hän luuli Mikin itsensä hukuttaneen
ja juosta hoiperoitti Kuuselaan päin hakemaan ihmisiä apuun, vaan
tiellä kohtasi hän kraatari-tädin, joka, levotonna siitä että
tyttärensä viipyi, oli aikonut lähteä häntä hakemaan.
Niemen ukko tarttui tädin käsi-varsiin kiinni, huutaen kovasti;
"Tyttäresi on Surmasalmessa, ja minun poikani meni perästä. Kuule!
minun Mikkini uppountui, johdu auttamaan!" Sitte meni hän taas
kiiruusti Kuuselaan päin, jättäen kraatari-tädin, joka peljästyksestä
oli uupumaisillansa, mutta äitin rakkaus piti hänen toki pystössä, ja
hän riensi Surmasalmelle, vaan ennen, kuin hän sinne joutui, kuuli hän
krapsahduksen metsässä; hän katsahti sinne päin ja näki tyttärensä
makaavan nurmikolla lehevän leppä-puun suojassa ja Mikin, joka häntä
siinä virvoitteli. Äiti riensi heidän luoksensa. Tämä hetki oli kova,
vaan kovemman sanoman oli jo Niemen ukko hänelle antanut, kun sanoi
heidän olevan salmen syvyydessä; nyt näki hän toki lapsensa vaan
päältä, ja tämä lapsi hengitti vielä.
Lyyli makasi nurmella ikään kuin kuollut, vaan yht'äkkiä aivasti hän,
ja vettä purskahti vielä suusta, sitte aukasi hän silmänsä ja sanoi,
nähtyänsä Mikin, surullisella äänellä: "Sinun olisin, vaikka olisit
kerjäläinen, mutta isäsi kirous ei anna minun omaksesi tulla", --
samassa näki Lyyli äitinsä, ja silloin näkyi hän ikään kuin miettivän,
missä hän oli. Hän nousi istualle, mutta nyt kuului Niemen ukon ääni
sekä muita ääniä, sillä ukko oli Kuuselasta saanut väkeä kokoon. Lyyli
pyysi nyt tuskaantuneella äänellä:
"Oi auttakaatte minua kotia! Viekäätte minua toista polkua, en tahdo
nähdä noita".
Hän nousi ylös ja pääsi äitinsä sekä Mikin avulla kotia, vaan silloin
olivat hänen voimansa loppuneet. Hän laskettiin vuoteelle, ja äiti meni
hänelle ottamaan kuivia vaatteita sanoen Mikille; "Mene sinä
Surmasalmelle sanomaa viemään, ett'eivät suotta rupea hukkuneita
hakemaan, ja mene sitte sinäkin kuivia vaatteita ottamaan päällesi.
Tule toki pian takaisin", lisäsi hän vielä, vähän levokkaalla äänellä,
"sillä sinulta tahdon kuulla, miten kaikki tämä on tapahtunut, koska
näen, että lapseni ei puhua jaksa".
Mikki riensi Surmasalmelle; siellä oli miehiä ja vaimoja hukkuneita
hakemassa, vaan nähdessään Mikkiä kirkasivat he hämmästyksestä, kun
eivät olleet varmat siitä, oliko hän aave vai ihminen, mutta Mikki
sanoi: "Älkäätte suotta salmessa mellastako, Lyyli on kotonansa hyvässä
korjuussa, ja tässä olen minä, niinkuin näette".
Nyt kun näkisivät, että Mikki todellakin oli elävä ihminen, juoksivat
kaikin hänen tykönsä, ja kyselmiä ikään kuin sateli jokaisen huulilta,
mutta Mikki vastasi; "Lyyli putosi pölkky-sillalta". Muuta hän ei nyt
asiasta puhua joutanut, koska hän oli niin märkä, että hänen täytyi
rientää kotia vaatteita muuttamaan, ja kääntyen Niemen puoleen sanoi
hän: "Isäni! menkäämme kotia, että minä kuivia vaatteita päälleni
saan".
Niemi meni poikansa kanssa; hänen muotonsa oli synkkä eikä vartalonsa
niin komealta näyttänyt kuin ennen, sillä ukko oli tämän päivän
mielen-likutuksista aivan voimattomaksi tullut.
Ihmiset, jotka Surmasalmelle olivat apuun rientäneet, menivät nyt kukin
taas kotiansa, vaan paljo oli heillä puhumista; he arvelivat sinne
tänne eivätkä toki selvälle saaneet, mitä salmella tapahtunut oli. Että
Mikki Lyylin kuolemasta oli pelastanut, sen he tiesivät, mutta miten
Niemen ukko sinne oli tullut -- siitä nyt kävi kummia huhuja, sillä
ukko vihasi Lyyliä -- kukatiesi oli hän nyhäissyt Lyylin alas sillalta
-- vai oliko Lyyli itse tahtonut surmata itseänsä? -- Näin nyt
tuumattiin, vaan asian oikeaa laitaa ei kukaan arvannut eikä tahtonut
arvata.
Tietämättä mitään kaikista näistä huhuista makasi Lyyli vuoteellansa
äitinsä huoneessa. Ruusut olivat poissa hänen poskiltansa, hän oli
valkoinen kuin kuolemaan nukkunut, vaan hiljainen hengähdys ilmoitti
toki, että ei kuolema vielä ollut häntä ennättänyt, hän vain makasi
horroksissa, mutta vihdoin aukasi hän silmänsä ja katseli vähäisen
huoneen ympäri, ikään kuin ulisi hän kaipaillut ketään, vaan kun ei
kaivattua näkynyt, nousi hän istualle vuoteellensa, lausuen:
"Rakas äitini! Jos Jumala tahtoo minun pois täältä maailmasta, niin
tahdon minä halusta lähteä. Minä olen varma siitä, että hän minulle
antaa sijan taivaassansa, sillä Kristuksen veri puhdistaa minun
kaikista synneistäni. Rakas äitini! et usko, kuinka tyhjältä maailma
tuntuu minusta, sillä Mikki halveksii minua". Sitte puhui hän vielä
kaikki, mitä Surmasalmella oli tapahtunut, ja viimein sanoi hän: "Kun
onnetoinna salmen yli-käytävälle jouduin, musteni maailma silmäini
edessä, minä hoiperruin enkä sitte tietänyt mitään, ennenkuin siellä
kedolla silmäni aukaisin ja näin teitä ja näin, että Mikki oli se, joka
minun vaarasta oli pelastanut; mutta sen olisi Mikki tehnyt kenelle
hyvänsä, jonka hän vaarassa olisi nähnyt -- äitini! se minua raskaasti
painaa, että Mikki luulee minun häntä tavarain tähden rakastaneen".
"Ei lapseni!" vastasi Kraatarin-täti, "ei Mikki saata niin luulla, hän
on äkkinäinen, vaan kun hän joutuu asiaa oikein tyyneellä mielin
miettimään, on hän kyllä huomaava sinulle väärin tehneensä; siitä olen
minä vakuutettu. Minä olen jo tähän ikääni jotain nähnyt ja tunnen
nuorten mielet".
"Oi äiti! jospa minä hänen huuliltansa kuulisin ett'ei hän usko niin,
kuin hän sanoo, silloin olisi minulla rauha".
Lyyli oli puhunut, vaan voimansa loppuivat; hän kaatui taas
vuoteellensa, silmät vaipuivat kiini, hän oli kalpea, vaan toki kaunis,
suloinen, kuin keväällä valkoinen vilu-kukka.
Näin makasi Lyyli hiljaa hengittäen, kun Mikki tuli sisälle. Mikki
katseli Lyylin silmiä, joissa syvä murhe kuvautui. Hän katseli vähän
aikaa, vaan sitte tämä vahva nuorukainen puhkesi katkeraan itkuun, ja
ennenkuin kraatari-täti joutui häntä estämään, oli hän tarttunut Lyylin
käteen, huutaen:
"Lyyli! herää toki, katso minä olen taas tykönäsi". Lyyli aukaisi
silmänsä ja Mikki sanoi: "Anna anteeksi, Lyyli, että luulin väärin
sinusta, Minä tunsin sinun ja saatin toki epäillä; minä tein kovin
pahasti. Oi Lyylini, anna minulle anteeksi!"
Lyyli ojensi kätensä sulhollensa, ja autuaallinen hymy näkyi hänen
huulillansa; silloin äiti lausui: "Jumalan rauha olkoon teidän
välillänne!"