Köyri-markkinoilla.
Marraskuun ensi päivän aamuna käy kello vasta kolme kraatari-tädin
huoneessa, kun Lyyli jo oli vaatteissa. Hän meni ulos, aukasi
ala-luhdin oven ja otti sieltä leipää, juustoa ja voita, nämät laski
hän vähäiseen vakkaseen, meni sitte yli-luhtiin, jossa hänen vaatteensa
olivat, ja otti arkustansa ison valkoisen villa-huivin, jossa oli
puna-kukillinen reunus; tämä oli hänen paras huivinsa, ja paras oli nyt
päähän pantava, sillä tänään oli Kokkolassa Köyri-markkinat. Näistä
markkinoista eivät annakat ole tietäneet, mutta kaikki Kokkolan
lähipitäjät kyllä niistä tietävät, sillä silloin menee kaikki nuori
väki markkinoille, ja sinne oli nyt Lyylikin menevä. Kuuselan Kaisu oli
luvannut, että Lyyli pääsisi heidän hevosellansa markkinoille.
Lyyli lukitsi nyt luhdin oven ja meni tupaan; siellä hän pani
villahuivin päähänsä ja pisti sen leuan alta neulalla kiini, mutta päät
ne sitoi hän vyötäröille. Nyt oli hän valmis lähtemään ja meni, sanoen
jää-hyväiset äitillensä, ovesta ulos.
Syksy ja talvi taisteli ulkona, sillä lunta tuli ehtimiseen; Kuuselan
vanhat kuusetkin olivat valkoisena lumesta, mutta eipä Lyyli ilmasta
huolinut, iloisena, punaposkisena riensi hän vain eteenpäin, kunnes
joutui Kuuselaan. Täällä oli jo hevonen valjaissa, ja nyt istui Kaisu
sekä Lyyli rattahille. Kuuselan renki Jaakko, joka oli ajajana, istui
heidän syliinsä, ja piika sai vielä sijan istuimen takana. Näin
läksivät he nyt markkinoille. Hitaasti kului matka, sillä lumi istui
pyöriin kiini niin ett'ei hevonen jaksanut juosta, mutta matka kului
toki; ei ollut enään pitkä Kokkolaan, jopa näkyi patroona Roos'in
kivi-muurin katto, jopa jo koko kaupunkikin. Jaakko huimasi vähän
piiskalla hevosta ja pian joutuivat he kaupunkiin.
Kaupungissa oli vilkas väen liike. Maa-miehillä ei ollut paljo myytävää
tavaraa, mutta kauppapuodeissa kulki edes takaisin nuoria tyttöjä ja
poikia; he kun nyt olivat saaneet vuosipalkkansa, tahtoivat ostaa mitä
millekin mieluista oli. Nisu-leivän myyjiä istuskeli myös joukottain
torin syrjällä, ja näitten ympärille kokoontui myös paljo ostajia.
Niemen Mikkikin oli markkinoilla, mutta hän käveli vain kädet taskuissa
pitkin katuja, katsellen ympärillensä, ikään kuin olisi hän jotakuta
hakenut. Muutaman hetken kuluttua oli hän löytänytkin mitä haki, sillä
nyt kulki Lyyli hänen sivullansa. Mikki pyysi Lyyliä tulemaan kanssansa
kauppapuotiin, mutta Lyyli piti vähän vastaan, vaan vihdoin meni hän
toki.
"Valitse nyt, Lyyli, silkkihuivi itsellesi", sanoi Mikki, "minä ostan
sinulle semmoisen, jota parahiten haluat".
Lyyli ujosteli vähän, mutta valitsi toki vihdoin yhden, josta Mikki
maksoi 20 markkaa. Sitte kulkivat he taas yhdessä pitkin katua. Lyylin
posket punoittivat, ja hänen silmänsä loistivat ilosta, kun hän kulki
pitäen kädessänsä paperikääröä, jossa oli Mikin antama silkki. Hän oli
niin kaunis, että kaikki, jotka hänen sivutsensa kulkivat, katselivat
häntä, josta syystä hänen poskensa vielä enemmän punastuivat. Vähän
matkaa siitä, missä Mikki ja Lyyli kulki, tuli heitä vastaan kaksi
nuorta miestä, he lähenivät, ja toinen huusi:
"Hör du flicka der! Ä du svensk?" (Kuuletko tyttö siellä! Oletko
ruotsalainen?)
"Ole sinä vai, venskalainen", vastasi Mikki, "taikka mene pois venskas
kanssa".
Näin vastattuaan meni hän Lyylin kanssa ruotsalaisten miesten sivutse,
mutta miehet kääntyivät takaisin, ja toinen sanoi taas:
"No ä he en stjyni grannan flicka ti vara finnflicka" (Kyllä tuo on
hyvin sorea tyttö suomalaiseksi tytöksi.) Näin sanottuaan alkoi hän
suomea puhumaan, koska hän tätäkin osasi. Hän oli Kokkolan pitäjästä,
ja siellä kyllä suomeakin osataan.
Mikki vei Lyylin nisu-leivän myyjän luo ja osti hänelle rinkilöitä.
Kokkolainen tahtoi myös ostaa hänelle makeisia, mutta Lyyli ei ottanut
vastaan. Kokkolainen kyseli, mistä Lyyli oli, ja Lyyli vastasi: "Siitä
ei saa selvää". Mutta sittemmin kysyi Kokkolainen vielä eräältä akalta,
joka vähän aikaa Lyylin kanssa jutteli:
"Kuka tuo tyttö oli, jonka kanssa puhuitte?"
"Ettekö häntä tunne?" vastasi akka, "se on Kuuselan Kukka, kaikkein
kauniin tyttö näillä paikoin ja Niemen pojan morsian, vaikka ei Mikki
sentään häntä saa, sillä isä on sen niin päähänsä pannut, ja mitä hän
kerran määrää, sitä ei kukaan muuta". Tämän vastauksen kuultuaan läksi
Kokkolainen pois, hän ei joutanut enempää kuulla. Hän oli kyllä usiasti
kuullut puhuttavan Kuuselasta että se oli varakas talo, ja päätti akan
puheesta, että Lyyli oli Kuuselan tytär, ja ett'ei Kuusela Mikille
antaisi tytärtään.
Nyt meni hän mielihyvillään kortteeriinsa, katseli pöydällä olevaan
peiliin -- olipa hänen vaalean-keltaiset hiuksensa kauniit,
kähäräiset, ja hän itse -- noh kylläpä hän varsin hyvin sopisi Kuuselan
Kukalle. Hän meni taas ulos, käveli pitkin katuja, ja hyvä onnensa
saattoi niin, että hän juuri ennätti erään kauppa-puodin portaitten
viereen, kun Lyyli tuli puodin ovesta ulos. Nyt pyysi hän "Kuuselan
Kukkaa" torille kahvia juomaan, sillä siellä oli kahvin myyjiä, Lyyli
punastui, kun tunsi nimensä, jolla häntä kylän kesken mainittiin; ja
vastasi:
"Kiitoksia vain, mutta ei minua nyt haluta makeat kahvit eikä makeat
kielet, minun on kiiru pois, sillä me lähdemme heti kotia". Näin sanoen
meni Lyyli kortteeriinsa, josta hän vähän ajan kuluttua kumppaniensa
seurassa läksi kotia.
* * * * *
Kuukausia oli kulunut siitä, kuin Köyri-markkinoilla oltiin. Ne olivat
jo varsin unhottuneetkin, kun yhtenä kauniina pyhä-iltana ison kellon
ääni kuului Kuuselan mäellä. Kaksi nuoria miestä astui re'estä; he
sitoivat hevosensa portin pieleen, panivat heiniä eteen ja menivät
Kuuselan asuin-tupaa kohti. Kuusela viritti kynttilän, tuli vieraitansa
vastaan ja sanoi, kun ei hän näitä tuntenut:
"Hyvää iltaa! mistä kaukaa ollaan?"
"Kokkolasta", sanoi toinen näistä.
"Vai niin", vastasi Kuusela, "käykäätte istumaan. Mitä nyt Kokkolasta
kuuluu?"
"Hyvää vain", sanoi Kokkolainen.
"Yhtäpä toki puuttuu", virkkoi kumppani naurahtaen, "paras puhua
suoraan asiansa. Tällä on talot ja tavat, mutta emäntä taloon
tarvittaisiin".
Kokkolainen hymyili, yskähti vähäisen ja lausui sitte; "Niin, minulla
on hyvä talo ja tavaraa kyllä, vaan talo emännättä on kuin suuri karja
paimenetta, ja mies vaimotta on kuin päivä auringotta. Senpä tähden
minäkin nyt olen parhaaksi nähnyt hakea itselleni morsianta. Minä näin
tyttärenne Köyri-markkinoilla ja mielistyin häneen niin, että nyt olen
tullut tänne, pyytääkseni häntä vaimokseni. Tämä kumppanini kyllä
tuntee, että en minä tytärtänne huonoon taloon pyydä viedä, sillä
minulla on hyvä talo. Karjaa ei tarvitse laitumelle kauas kuljettaa,
sillä laidun on heti talon vieressä, ja hyvä onkin, että eläimet
sarvista saakka heinässä käyvät".
"Kylläpä kuuluu kaikki hyvinpäin olevan, mutta en tahdo vielä mitään
päättää, ennenkuin kuulen mitä tyttäreni vastaa". Näin sanoen meni
Kuusela tuvasta pois, aukasi porstuan-peräisen kamarin oven ja huusi;
"Kaisu! täällä on vieraita, tuo olutta". Kuusela meni taas vieraittensa
luo, mutta Kaisu, joka heti arvasi, mitä asiaa miehillä oli, katsoi
ensin peiliin, silitti valkoiset hiuksensa ja juoksi sitte kellariin,
jossa hän tynnyristä laski vaahtoavaa olutta haarikkaan. Olut-haarikka
kädessä riensi hän nyt tupaan päin, mutta portahilla oli Lyyli häntä
vastassa.
"Kävin sinua hakemassa meille", sanoi Lyyli, "vaan kuulin, että teillä
on vieraita, et nyt taida tullakkaan".
"Odota vähäisen, kohta tulen sanomaan, tulenko vai enkö", vastasi Kaisu
ja riensi sisälle.
Tupaan tultuansa meni hän, punastuen korviin saakka, vieraille olutta
tarjoamaan, vaan nuoret miehet katselivat toisiansa, kummastus oli
selvästi nähtävänä heidän kasvoissansa, mutta he joivat olutta, jota
Kaisu tarjosi, ja kehuivat sitä, vaan kun Kuusela alkoi tyttärellensä
selvittää, mitä asiaa vierailla oli, niin silloin hätäyntyi Kokkolainen
ja nousi istualta sanoen:
"Älkäästä vielä puhuko, minun täytyy mennä katsomaan, seisooko
hevoseni, se on hyvin irstainen".
Kuusela katseli vähän pitkään vierastansa, mutta samalla tämä jo
putkahti ulos ovesta ja riensi pihalle ajatellen: "Mitä tämä merkitsee?
tuossa tytössä ei ole rahtuakaan _sen_ Kuuselan Kukan näköä, jonka minä
markkinoilla näin, ja täälläpä piti oleman ainoastaan yksi tytär". --
Kokkolainen meni nyt hevosensa luo, vaan samassa näki hän Lyylin, joka
seisoi portilla kuun valossa. Hän tunsi heti tytön ja ajatteli:
"Ahhaa: täällä tahdotaan ensin naittaa pois rumempaa tytärtä, mutta ei
siitä, ukko, mitään tule". Nyt meni hän Lyylin luokse sanoen:
"Hyvää iltaa Kuuselan kaunis Kukka! Sinun tähtesi olen minä tänne
tullut. En tietänyt isälläsi olevan kaksi tytärtä, jonka vuoksi vain
puhuin että omakseni tahtoisin hänen tyttärensä, mutta hämmästykseni
oli suuri, kuu sinun siasasi sain nähdä tytön, joka ei ollut vähänkään
näköisesi, mutta --".
Lyyli keskeytti hänen puheensa sanoen: "Kuuselassa ei ole muuta tytärtä
kuin Kaisu. Te olette varsin pettynyt kaikin tavoin, sillä minua ette
suinkaan tahdo, kun kuulette, että minun kotoni on Kuuselan maalla
oleva matala mökki, jossa ei muuta hopeata näy kuin kuun hopeinen valo,
eikä muuta kultaa, kuin auringon kultainen loiste".
Nytpä meidän Kokkolainen tuli somaan pulaan, hän oli joutunut yhdestä
pahasta toiseen. Hän silitti hevostansa, sanoen: "Niin, kyllä sen näen,
Rusko parka, että et sinä täältä emäntää saa viedä. Kaisusta en huoli,
ja Kuuselan Kukka minun hylkää; hullu, että tänne tulinkaan!"
"Kyllä se tosi on, että en teistä huoli, mutta, totta puhuen, ette
tekään huoli Kuuselan köyhästä kukasta, vaan se olematon, se rikas,
josta haaveksitte, se olisi kelvannut".
Kokkolainen katseli Lyyliä. Hän näki edessänsä neiden niin kauniin ja
suloisen, jommoista harvoin näkee, ja sanoi nyt sydämmestä: "Tyttö!
minä tahdon sinun omakseni, vaikka olisit köyhempi, kuin oletkaan. Minä
hain rikasta Kuuselan tytärtä, se on tosi, mutta nyt antaisin osan
rikkaudestani, jos sinun omakseni saisin".
Lyyli hymyili surullisesti, vastaten: "puhuuko suunne mitä sydämmenne
ajattelee, sitä en tiedä, mutta omaksenne en saata tulla". Sitte sanoi
hän hyvästi eikä odottanut enään Kaisua, vaan läksi kotia.
Kokkolainen näytti vähän ala-kuloiselta, mutta nyt rohkaisi hän
mielensä, ikään kuin olisi miettimisensä joutunut päätökseen. Hän meni
taas tupaan. Kaisu oli mennyt tuvasta pois, sillä toinen vieras oli
heti Kokkolaisen mentyä sanonut: "Ei tämä se tytär ole, jota kumppanini
omaksensa tahtoo, eikö täällä toista ole?" Vaan kuultuansa, että ei
toista tytärtä ollutkaan, sanoi hän taas: "Muistaakseni kumppanini
häntä nimitti Kuuselan Kukaksi".
"Se oli Lyyli!" huudahti Kaisu ja hiipi sitte pois tuvasta, mutta nyt
tuli Kokkolainen sisälle. Ikään kuin takka putosi hänen sydämmestään,
kun hän näki, että Kaisu oli poissa, ja hän sanoi:
"Suokaatte anteeksi, isäntä hyvä, että nyt tahdon puhua suuni
puhtaaksi. Sen tytön, jota morsiamekseni hain, tapasin minä tuolla
ulkona, mutta hän ei ollutkaan, niinkuin luulin, teidän tyttärenne".
"Kyllä me jo tiedämme kaikki", vastasi Kuusela, "enkä tiedä parempaa
neuvoa antaa, kuin että toiste jo edeltäpäin hankitte itsellenne
tarkempia tietoja siitä, jota morsiameksenne pyytää ai'otte".
Tämän lausuttuansa sanoi hän jää-hyväiset vieraillensa, jotka eivät
mitään niin toivoneet, kuin että heti pääsisivät pois Kuuselan
tienoilta. Pian istuivat he re'essä. Kokkolainen huimasi piiskalla
hevostansa, ja hyvää kyytiä läksivät he pois. Vähän aikaa vielä kuului
ison kellon ääni, vaan aina etäämmälle joutui se ja taukosi viimein
vallan.