Leikkuu-pellolla.
Kesän kukkaiset olivat jo vähenneet, jo kellastuneet vainiot
ilmoittivat syksyn tuloa. Raskahina, täysinäisinä seisoivat tähkä-päät
Niemen pellolla. Valmiina sirpille olivat ne olleet jo pari päivää,
mutta kaikella työ-väellä oli kiiru, ei saatu leikkaajia; tänä päivänä
oli toki Niemellä talkoo, nyt oli leikkuu tehtävä. Väkeä kokoontui
Kuuselasta sekä liki-kylistä.
Niemen ukko meni leikkuu-väkensä etupäässä pellolle. Pelto oli ihanalla
niemellä, jaettuna kauniille saroille, vaan yksi sarka oli toisia
pisempi. Ukko katseli mieli-hyvällä viljavaa vainioa; se ei ollut
suuri, mutta kasvi oli vahva ja hyvä, vaan nyt näki hän uhkaavia pilviä
taivahalla, ja muotonsa muuttui synkäksi. Kääntyen leikkuu-väkeensä
päin, sanoi hän:
"Kyllä täyttä totta työtä tehdä saatte, jos vain ennätätte viljani
leikata ennen kuin sade tulee, mutta jos työnne hyvin käy, niin sitä
enemmän saatte tanssia illalla, eikä myös olutta silloin säästetä,
kyllä Niemen ukon tunnette, ei hän sanaansa syö".
"Kyllä!" huusivat iloisesti kaikki, ainoastaan Mikki ja Lyyli
kuuntelivat suru-mielin näitä ukon viimeiseksi sanottuja sanoja; mutta
kauan eivät näitä muistaa joutaneet, sillä ukko lisäsi vielä:
"Tuo yksi sarka on toisia paljon pisempi, paraat leikkaajat menkööt
sille, ja muut noille toisille saroille, Mikki! sinä saat yhdeksi
mennä, äläkä jää muitten jälkeen. Minä olen itse aina ennen ollut
väkeni etupäässä työtä tekemässä, vaan nyt on selkäni vanha ja väsynyt,
jonka vuoksi poikani saa olla siassani. Noh! kuka nyt menee Mikin
kumppaniksi?"
Talolan Hanna, eräs iso harteva talon-tytär, meni oitis saralle;
sanoen: "En ole ennenkään juuri jälkeen jäänyt, koetetaanpa nyt sitte,
kuinka tänä päivänä menestyy".
Lyyli seisoi heistä vähän matkan päässä, vaan hetkisen kohtelivat hänen
ja Mikin silmäilykset toisiansa ja sanaakaan sanomatta meni myös Lyyli
saralle, mutta samassa tuli Sanna sanoen:
"Mene sinä, Lyyli, joka olet hoikka ja heikko, näille muille saroille,
minä olen paremmin oppinut Mikin kanssa kilpailemaan". Ja naurahtaen
jatkoi hän: "Ei olekkaan minua suotta Niemellä syötetty, se päältänikin
näkyy, ett'ei minulta voimia puutu".
Lyyli punastui vallan harmista. Hän oikasi sorean vartalonsa, vastaten:
"Iso voi, paksu painaa, mutta pitkä puolensa pitää". Sitte aikoi hän
vikkelästi sirppiänsä käyttää. Joutuisasti kului työ, sillä ei kellään
ollut aikaa jutella, hiki-päässä vain leikattiin.
Päivä oli jo joutunut ilta-puolelle, eikä sadetta tullutkaan, sillä
pilvet olivat kaikki haihtuneet pois. Mieli-hyvällä katseli Niemi,
miten kuhilaita aina enentyi pellolle, ja nyt kun hän näki työn jo
olevan loppupuolella, huusi hän leikkuu-väelle:
"Nyt on aika käydä levähtämään, täällä on olutta, tulkaatte juomaan,
kyllä nyt vähäisen virvoitusta tarvitaan".
Haluisesti tulivat leikkaajat, sillä jokaisen selkä oli väsynyt, kun
olivat puoli-päivästä asti lakkaamatta kilpailleet.
Nyt juotiin vaahtoavaa olutta, ja ukko, joka oli oikein "hyvällä
tuulella", käski heitä istumaan nurmikolle, sanoen: "Kohta saamme
kahvia, istukaamme niin kauan. Eikö täällä nyt kukaan tiedä mitään
satua kertoa ajan vietteeksi? Tytöt, puhukaatte nyt; tehän aina
parahiten satuja tunnette, rukkinne rullatkin jo niitä teille hyrisee".
Tytöt nauraa hiiviskelivät, ja yksi sanoi: "En minä suinkaan taida".
"En minäkään muista", virkkoi toinen, mutta Lyyli, joka istui vähän
etäämmällä muista, nousi äkkiä ja meni istumaan Niemen ukon lähellä
olevalle kivelle, lausuen:
"Minäpä tahdon sadun kertoa; jos ei se ole hupainen, niin ei se ole
erin pitkäkään".
Lyyli oli aivan vaalea, hänen poskensa kukoistavat ruusut olivat ikään
kuin iäksi kadonneet, kun hän alkoi kertoa: "Oli ennen eräs ihana
niittu; keskellä niittua kasvoi suuri, kaunis honka, sen latva ulottui
korkealle, sen oksat olivat taajat ja viheriät. Näin seisoi honka kesät
talvet myrskyillä ja kauniilla säällä yhtä viheriänä ja vakavana, mutta
vihdoin hän toki rupesi vanhenemaan, vaan silloin puhkesi hänen
juureltansa nuori vesa, joka taas kasvoi ihanaksi puuksi ja vanhaa
puuta kauniimmaksi, se oli hoikempi, vaan kuitenkin samaa lujaa,
vakavaa laatua; ja niitto-mies antoi heidän olla niittunsa
kaunistuksena. Mutta myös nuoren hongan juurella kasvoi puu, vaan se
oli pieni koivahainen. Se kasvoi nuoren hongan suojassa soreaksi
puuksi. Maailma kiitti sen leheviä oksia, vaan paras kaikista oli toki,
että hän pohjan kylmiltä tuulilta ja päivän polttavalta helteeltä
suojeltuna sai kasvaa nuoren hongan turvissa; mutta onni vaihtelee --
vanha honka oli ylpeä, hän ei kärsinyt köyhää koivua, vaan sanoi: Tuo
koivu, miksi se meidän turvissamme kasvaa? se ei meihin kuulu, me
olemme honkia, ja hän vain koivurenttu, en minä häntä kärsi,
istutettakoon hän muitten koivujen joukkoon."
"Nuori honka ravisteli kaunista latvaansa sanoen: Isäni! Minä ja koivu
olemme yhdessä kasvaneet, jos koivu revitään pois, silloin minunkin
juureni loukkaantuvat, enkä jaksa elää, jollen koivuani suojella saa,
ja jos minä kuolen, niin on sinunkin sydämes kovan vamman saanut, ja
pian sinun korkea latvas kaatuu. Anna siis, o Isä! meidän rauhassa elää
yhdessä."
"Minun satuni on nyt loppunut", sanoi Lyyli, "sillä satu ei kerro, mitä
vanha honka vastasi".
Hän nousi kiveltä ja meni taas etäämmälle istumaan. Talkoo-väki oli
ääneti, ikään kuin he olisivat odottaneet Niemen ukon lausuntoa, sillä
he olivat kaikin kyllä ymmärtäneet sadun merkityksen, mutta ukon muoto
oli synkkä, ja hän sanoi:
"Huono satu tuo. Juodaan nyt kahvia ja lopetetaan sitte leikkuu".
Kahvia juotua hiottiin sirpit ja mentiin taas pellolle. Pian olivat
terävät sirpit kaataneet lopun viljaa, ja Mikki sekä Lyyli olivat
ensiksi saran päässä. Tästä ei Niemi joutunut paremmalle tuulelle,
vaan synkkänä läksi hän väkensä kanssa Niemen komeaan tupaan, jossa
pitkillä pöydillä kukkuraiset ruoka-astiat höyrysivät ja haarikoissa
vaahtoeli väkevä olut. Ukko meni itse istumaan pöydän päähän, ja muut
sovittelivat itsiänsä sitte vähitellen pöydän ympärille. Pian mataleni
kukkura ruoka-astioista ja väheni olut haarikoista, joita toki aina
välimiten täytettiin.
Ruo'alta päästyä, otti viulun-soittaja viulunsa, laski sen leukansa
alle virittääksensä sitä, eikä pitkä aika kulunutkaan, ennenkuin
polskan iloiset säveleet kutsuivat nuoria tanssimaan. Ei tuntenut
nuoret, että olivat raskaassa työssä päivän olleet, he tanssivat vain
illan loppuun asti eivätkä huomanneet että yö jo joutui ennenkuin
vanhemmat muistuttivat että oli aika kotia palata.