Juhannus-aatto.
Juhannus-aaton aamuna paistoi aurinko kirkkaana, valoisena taivahalla
kello 4:ltä, jolloin Sanna, Niemen emäntä-piika, heräsi. Sanna kiiruhti
askareihinsa, jotta iltaan saisi kaikki pöydät ja lavitsat puhtaaksi
huhdotuksi. Niemen ukko tuli pihalle, ja nähtyänsä Sannan täydessä
työssä, hymyili hän sanoen:
"Kas noin virkkuna pitää nuoren tytön olla. Aamu-työ kultaa kukkaroon
kuljettaa".
"Hm, lopussa kiitos seisoo. Olenhan minä puolestani koettanut, vaan ei
ole piika emännän verta -- mutta ehkä kyllä kohta tänne jo emäntäkin
tulee". Sanna yskähti ja aikoi puhettansa jatkaa, vaan ikäänkuin olisi
pala jäänyt kurkkuun, niin jäi sanat sanomatta, mutta ukko jatkoi
sanoen:
"Niin, kyllä Mikki jo naima-iässä on, eikä häneltä puutu taitoa, muotoa
eikä tavaraa, kylläpä sopii valita paraita _talon-tyttäriä_". Näin
puhuttuansa läksi ukko pois, mutta samassa tuli eräs itsellis-akka,
joka asui Niemen maalla, Sannan luo. Tälle pakisi nyt Sanna:
"Minä pöllö, joka en sanonut tuolle isännälle, mitä nyt jo kaikki muut
tietävät, että Kraatarin Lyyli on Mikin morsian. Ukko pöyhistelee ja
ylpeilee, mutta ei nyt saakkaan sen parempaa miniää. Mitäs kraatarin
Lyyli on? Ei yhtään parempi kuin piika-tyttö; ei hänellä mitään
rikkautta ole".
"Ei, ei yhtään, eikä siitä suinkaan mitään tule. Kyllä kai ukko siitä
lopun tekee", vastasi akka.
"Tekee maarin, kun vaan sen tietää saa, ja kyllä minä sen vielä sanon",
mutisi Sanna.
"Hm, kumma tuo onkin, että Mikki Lyylin ottaa, kun hän kerran köyhään
tyytyy -- noh! kaunis se nyt on, mutta on niitä muitakin kauniita --
minä tässä tuonain sanoin miehelleni, että kun Sanna vasta olisi komea
emäntä Niemellä, ei yhtään rahaa tarvittaisi. Kaikki talon komennot
sinä hyvin teet."
"Minä? mitäs minusta, mutta kyllä mä sen tiedän, vaikka sen itse sanon,
että kyllä minä siinä työt teen, kuin Lyylikin".
"No niin, vai ei. Kun muistan sitä kakkua, jota sinä leivot, niin
oikein vesi suuhuni tulee. Onkohan sinulla nyt Juhannus-kakku
leivottuna? Kyllä kai; sinä joka aina olet joutusa".
"Tottahan nyt jo! eilen aamulla sentään vasta kalasta kotia tulin.
Tulkaatte nyt, muori, niin saatte kakun". Muori seurasi Sanna, ja
saatuansa kakun pyysi hän vielä:
"Tiukkase Sanna kulta vähän maitoa tähän kivi-astiaan, otin sen
mukaani, koska ajattelin, että ehkä vähän ripoisi antaa". Akka sai,
mitä pyysi, ja meni sitte matkoihinsa.
Sanna jäi tuumaamaan, miten Niemen ukolle saisi sanotuksi Mikin
morsiamesta, mutta ei kauan ehtinytkään tuumata, sillä ukko tuli
samassa. Sanna nielasi, yskähti ja jopa jo puhkesi sanoihin: "Ettepä
tiedä, isäntä, mitä minä tiedän, että Mikillä on morsian".
"Vai niin, sittepä saan miniän, se hyvä".
"Niin kyllähän sen kaikki jo tietää, vaikka ei kukaan ole teille sitä
puhunut, että Mikki on kihlannut Kraatarin Lyylin, mutta tuossa minä
sen nyt sanon".
"Olisit säästänyt tuon siksi, kuin tapaat toisia juoru-ämmiä, sopisipa
se puhe jutuksi heille, muut kaikki kyllä ymmärtävät, että _Niemen
Mikki_ kyllä saa morsiamen rikkahimmista taloista. Älä toiste tuo
juoruja minulle pojastani, sillä et siitä makeisia saa. Paremmin minä
hänen tunnen, kuin te juoru-ämmät". Näin lausuttuansa jätti ukko
Sannan, joka lavitsoita harmissaan vielä kiivaammin huhtoi, ja läksi
oikoisena pois.
Ukko meni tuvan perässä olevaan kamariin, kamarissa oli leveä
keinu-tuoli: siihen ukko tavallisesti istui, kun hänellä oli jotain
tärkeätä tuumattavana, ja tähän hän nytkin istui. Hän keinutti tuolia,
että lattia jyskyi, vaan sitä ei hän näkynyt huomaavankaan, sillä häntä
kovin harmitti, että Mikki oli rakastunut Lyyliin. Hän ei tuota
epäillyt enään, vaikka ei hän sitä tahtonut muille näyttää, että hän
sen uskoi, eikä hän _sitä_ ollenkaan kärsinyt, että pojastansa hänelle
mitään kanneltiin. Tuokos nyt oli harmillista, että Mikki oli joutunut
juoru-ämmäen paneteltavaksi! Ukko tuumasi sinne tänne, miten tämä asia
olisi autettava, vaan tuumat jäivätkin kesken, kun Mikki astui sisälle.
Ukko katseli terävin silmin soreaa poikaansa ja sanoi nyt:
"Katso, poikani! tämä talo on hyvä ja kaunis. Huoneitten seinät ovat
vahvasta hongasta, seutu on ihana, katso, kuinka lainehet auringon
loistossa välkkyvät meressä, ja siellä on kalan-saalis hyvä. Niitut
kasvavat apila-heinää, ja pellot antavat runsaasti jyviä, kun vain
Herra hallalta varjelee. Tässä talossani olen aina työtä tehnyt
ajatellen, että sen kerran perinnöksi jättäisin rakkaalle pojalleni".
Ukko oli hetken ääneti, mutta nyt jatkoi hän vakavalla äänellä: "Yhden
toki vaadin sinulta ennen, kuin tämän sinulle annan. Kuuntele tarkasti!
Kunniallisen _talon-tyttären_ pitää sinun kotoon emännäksi tuoman,
tuosta kraatarin tytöstä en minä miniäksi huoli. Se puhe, että sinä
olet kihlannut Lyylin, on nyt jo akkaen juoru-juttuna; ole sen vuoksi
paremmin varallasi, kun Lyylin seurassa olet".
"Isäni! Lyylin silmät ovat kirkkahammat kuin välkkyvä meri, Lyylin
posket hohtavammat kuin apila-niittu, ja hänen sydämmensä on parempi,
on minulle kalliimpi kuin Niemen talo".
"Tyhmä poika! kyllä vielä toisin ajattelet; muista, että minä en
sanojani muuta", sanoi ukko ja läksi pois paiskaten oven kiinni.
Mikki jäi suru-mielin kamariin, suru-mielin meni hän päivälliselle,
eikä maistunut ruoka, vaan illan tultua läksi hän Kuuselaan päin,
mennäksensä muitten nuorten kanssa merelle tervatynnyreitä polttamaan.
Mikki kulki ala-kuloisena eteenpäin. Hän tiesi, ett'ei isänsä turhaan
sanoja sanele, mitä hän kerran on päättänyt, siitä ei hän luovu. "Mutta
minäkin olen päättänyt", ajatteli Mikki, "minä olen perinyt isäni
luonnon, mitä olen sanonut, sen olen myös tekevä, ja Lyyli on omakseni
tuleva. Tällä kertaa täytyy isäni tahdostansa luopua. Muutoin olen
hänelle kyllä kuuliainen, vaan tällä kertaa en. En, vaikka kohta
täytyisikin jättää kotoni ja muualla hakea leipääni. Minä ja Lyyli
osaamme molemmat työtä tehdä".
Näin ajatellen läksi Mikki eteenpäin kaunista metsä-polkua, surunsa
haihtui haihtumistansa, sillä koko luonto hänen ympärillänsä iloitsi.
Lintuset laulelivat iloisesti, tuomet ja pihlajat tuoksuivat. Siellä ja
täällä näkyi valkea jo korkealla leimuavan palavista terva-tynnyreistä.
Mikki kiiruhti askeleitansa. Jo näkyi se paikka, jossa polku haaroaa
kolmelle suunnalle: Niemelle, Kuuselaan ja Kraatari-tädille. Tässä
täytyi hänen odottaa Lyyliä. Hän piiloitteli pensaan takana ja näki
hetken kuluttua joukon nuoria tyttöjä tulevan Kuuselasta päin. Näissä
eroitti hän pian sorean Lyylin.
Lyyli oli siistissä koto-kutoisissa vaatteissa, ainoastaan
vaalean-punainen vyö-liina, jonka tummanpunaisia silkki-nauhoja tuuli
heilutteli, oli ostettu Kokkolasta. Hänen pitkät ruskeat hiuksensa
riippuivat kahdessa kauniissa palmikossa, joidenka päät myös oli
tumman-punaisilla silkki-nauhoilla solmittu. Muut olivat melkein samati
puettuna. Tyttöjen heleä nauru kuului, heillä oli kädessä yhdeksästä
puun-lajista sidotut vihdat, ja näillä oli heidän nyt aikomus la'aista
kolmi-haaraista tietä, sillä silloin olisi sulho tuleva. Sannan ääni
kuului joukosta, kun hän sanoi:
"Meneppä nyt Lyyli lakasemaan, kyllä me sinua onnellisesti tänne olemme
saattaneet, mutta saa nähdä, kuka sinun täältä takaisin saattaa".
Lyyli naurahti sanoen: "Menkäätte nyt ja tulkaatte vähän ajan päästä
takaisin, ei minua täältä kukaan saata". Tytöt menivät, mutta samassa
kuului krapsahdus heidän takanansa; he katsoivat taaksensa ja näkivät,
että Mikki auttoi Lyyliä ylös maasta. Silloin kääntyivät he takaisin
huutaen: "Kuinka nyt kävi?"
"Kompastuin polulla olevaan puun-juureen", vastasi Lyyli, "eikä nyt
tullutkaan koko lakasemisesta mitään, joka paras olikin".
"Lyyli on tyytyväinen nyt, kun hän Mikin näki", kuiskasi Sanna
kumppalillensa, "mutta saattepa nähdä, että tuo kompastuminen ei hyvää
tiedä, joku onnettomuus siitä seuraa".
Sannan pahat aavistukset vaikuttivat tyttöihin niin, että hekin
ikäänkuin odottivat jotain näkymätöintä pahaa, eikä heitä ketään
haluttanut mennä luutansa kanssa tien-haaralle.
Mikki oli iloinen, hän ei enää suruansa muistanut, hän ajatteli vain
merelle menoansa ja sanoi kääntyen Kuuselan Kaisuun: "Nyt, Kaisu,
lähdemme Kuuselan isolla veneellä merelle, eikö niin?"
"Vaikka vain, kyllähän se hyvin sopii", vastasi Kaisu.
He menivät nyt kaikin. Kuuselasta tuli miehiä lisää, ja heidän
seurassansa oli myös viulun-soittaja. Usioita tyhjiä terva-tynnyreitä
otettiin mukaan, ja tytöillä oli kaikilla jotain kädessään; mikä kantoi
kahvi-pannua, mikä vehnä-leipiä, mitä sokuria ja kahvia. Näin menivät
he rannalle, jossa Lyylin koto oli. Lyyli käski heitä odottamaan häntä
rannalla, koska hän ensin tahtoi vähän poiketa kotiansa.
Jouduttuaan porstuaan, kuuli hän mielestänsä sisältä puheen, samassa
aukeni ovi, ja Niemen ukko astui ulos ovesta. Ukko säikähti vähän, kun
noin äkki-arvaamatta näki Lyylin edessänsä, mutta samassa nyykähytti
hän vähän päätänsä Lyylille ja meni. Lyyli läksi sisälle ja näki
äitinsä itkussa silmin; hän kysyi: "Mitä, äiti, itkette? Mitä on Niemen
ukko teille puhunut?"
"Lapsein! Älä peljästy, minun täytyy sanoa sinulle, mitä hän minulle
puhui. Hän vakuutti, ett'et sinä ikänä Mikkiä saa, vaan kuka-tiesi toki
Mikin, mutta ilman Niemen kartanoa, ja, mikä vielä pahempi, ilman isän
siunausta! Tämä ukko pitää oman päänsä, häntä ei kukaan ihminen muuta".
"Ei ihmiset, mutta Jumala. Äitini! Jumalaan on toivoni, minä odotan
vaikka kuinka kauan, mutta Mikkiä rakastan aina".
Äiti ravisti päätänsä lausuen: "Suokoon Jumala, että kaikki hyväksi
muuttuisi".
Lyyli läksi nyt rannalla odottavien kumppaniensa luo, hän oli vaalea,
kun hän palasi, sen Mikki heti huomasi ja arvasi myös syyn, sillä hän
oli nähnyt isänsä tulevan Kraatarin-tädin mökistä ulos, mutta eipä nyt
ollut aikaa surullisia asioita miettiä, kohta vene lykättiin rannalta,
ja nyt oli aika tarttua airoihin. Kun vene oli vähän matkan päähän
joutunut, viskattiin palavat terva-tynnyrit mereen, jossa niitten valo
korkealle leimusi. Viuluniekka soitti iloista marssia, ja meidän nuoret
soutivat saarelle, jossa sitte juotiin kahvia, tanssittiin sekä oltiin
leskisillä ja ruoho-näkkisillä. Vielä lopuksi miehet hakkasivat poikki
nuoria koivuja ja pihlajia, jotka sitte kotona oli maahan pistettävät
pihalle portainten viereen, ja tytöt poimivat kukkaisia sekä lehtiä,
koristaaksensa tuvan seiniä ja laattioita.
Näin viettää Pohjan nuoriso valoisan Juhannus-yön.