Kalamajoilla.
Kirkkaana paistoi päivä maanantai-aamuna, kun Niemen kalastajat
laskivat veneensä rannalta. Veneessä istui Mikki, piika ja renki. Mikin
vankat kädet tarttuivat airoihin, ja keveästi, kuin vesilintunen
järvessä, kiisi nyt vene meren pinnalla, ja pian se oli joutunut
saarelle, jossa Niemen sekä Kuuselan kalamajat olivat. Veneestä
otettiin nyt eväät ja vietiin majaan.
Näillä meren rannan asukkailla on kaikilla saarissa kalamajat, joissa
kalastajat asuskelevat niin kauan, kuin kalansaalis on hyvä. Huonekalut
näissä majoissa ovat tavallisesti vuoteet ja lavitsat sekä akkunan alla
pöytä. Vuoteet ovat toinen toisensa ylitse seinään kiinni pantuna;
niissä on tavallisesti olkia, raiti ja vanha ryijy peitteenä, välistä
vain vanha nuotanrepale raitina, ja mikä milläkin on; majassa on heillä
myös vähäinen takka, jossa ruokansa keittävät ja josta lämpymän saavat,
sillä kalastajat useasti syksyin keväin ovat ulkona roskailmassa, jonka
vuoksi hyvin tarvitsevat, nuotalta tultuaan, majan lämpimän suojan.
Niemen ja Kuuselan kalamajat olivat rinnatusten samassa saaressa, sillä
heillä oli yhteinen nuotta, jota yhdessä vetivät. Majat olivat sekä
ulko- että sisäpuolelta mitä siistimpiä.
Mikki kuljeskeli rannalla odottaen Kuuselan venettä; jopa se nyt
näkyikin. Muutama hetki kului vielä, ja vene oli rannassa. Mikki auttoi
Kuuselaisia veneestä maalle, ja Kaisu hymyili mieli-hyvissään niin,
että olisi saattanut lukea, oliko hänellä vielä kaikki hampaat
tallella. Kaikki läksivät he nyt Kuuselan majalle, miehet oikoilivat
sitte ulkopuolella pihlajain varjossa, ja tytöt menivät päivällistä
toimittamaan. Eväät pantiin yhteen ja yhdessä aina syötiin, vaikka
heillä oli avaramman tilan vuoksi eri majansa.
Nämät kalassa-käynnit ovat oikein herkkupäiviä meren rannan
asukkaille, sillä silloinpa heillä on eväänä mitä Pohjan talonpoika
parhaana pitää, nimittäin leipää, voita, juustoa, viilipiimää ja kalaa.
Vähävaraisemniilta saa toki viili kotia jäädä, ja piimä vain mukaan
viedään, mutta meidän kalastajilla oli pöydällä niin paksua ja venyvää
viilipiimää, että se, ikään kuin suopa, oli lusikasta takaisin
luiskahtamaisillansa.
Syötyänsä menivät tytöt saarelle kuljeskelemaan, siellä taittoivat he
vihdaksia, sillä Juhannuksen aatto oli jo muutaman päivän päästä; siksi
heidän oli kotia meneminen, ja kaikilla piti oleman uudet vihdat
saunassa Juhannuksen aattona. Tytöt taittelivat oksia eivätkä
huomanneet, että Mikki heitä lähestyi ainoastaan vähän matkan päässä.
"Tiedättekö", sanoi Kaisu, "minä en Juhannuksen aattona näistä ota
vihtaa, kun kylpemään menen, vaan minä otan yhdeksästä eri puun-lajista
oksan ja teen siitä vihdan, sillä vihdon ja sitte puen itseni oikein
siistiksi ja menen vihdallani lakasemaan polkua, jossa on kolme
tienhaaraa, silloinpa näen sulhaseni -- niin sanoi eräs tietäjä, joka
täällä tavasta kuljeskelee".
"Kylläpä tiedän", virkkoi Niemen piika Sanna, "se on tuo mies tuolta
pohjois-Hämeestä, joka täällä välistä kulkee; hän on mainio tietäjä.
Minunpa myös tuota täytyy koettaa".
Mikki, joka kuuli heidän puheensa, ajatteli itseksensä: "Enpä minä vain
vastaanne tule", mutta nyt kuuli hän Kaisun kysyvän: "Lyyli, tuletko
sinäkin onneasi koettamaan?"
"Eipä minua juuri haluta, mutta kyllä tulen katsomaan, kuinka teidän
käy".
"Eipä saakkaan olla monta yhtä aikaa", vakuutti Sanna, "mutta Lyyli
pelkää, kun ei uskalla olla yksin tien-haaralla Juhannus-aattona, se on
koko asia se".
"Minäkö pelkäisin?" lausui Lyyli, "en pelkääkkään, mutta tuo on
taika-uskoisuutta, vaan jos pelkäämisestä puhutte, niin kylläpä minäkin
leikin vuoksi tuonne taidan mennä lakasemaan, että tomu tuoksuu, niin
näette ett'en pelkää".
"Silloinpa olen varallani", sanoi Mikki itseksensä, "että joudun
tien-haaralle, kun Lyyli tietä lakasee". Nyt meni hän tytöistä vähän
toisaalle ja huuhueli heille, ikään kuin ei hän olisi tietänyt, missä
olivat. Pian kajahti vastaus saaressa, ja Mikki riensi tyttöjen luokse.
"Vihtojako nyt teette?" kysyi hän ja rupesi oksia taittamaan tytöille.
Hän kuiskasi Lyylille oksia hänelle antaessaan; "Saa nähdä, onko meillä
nyt hyvä kalan-onni. Isäni on luvannut, että minä saan kaikki rahat,
mitkä tänä vuonna kaloista saamme".
"Onpa varmaankin sinulla onni", kuiskasi Lyyli vastaukseksi, "näyttääpä
ilta ihanalta, ja meren pinta tyyntyy varsin".
Näin oli Mikillä ja Lyylillä aina jotain kuiskailemista toisillensa,
Sannakin jo vähäisen heitä ihmetteli, eikä Kaisun hampaat enään aina
näkyneet, sillä tuo ainainen hymyily oli huulista poissa.
Ilta tuli, ja meidän kalastajat läksivät merelle; he laskivat
nuottansa, vetivät apajansa ja saivat kiiltävät silakat. Tätä tekoa
tekivät puoli-yöhön asti; täällä ei hämärä heitä estänyt työtänsä
tekemästä, sillä yö on valoisa niinkuin päiväkin, aurinko unohtaa
levolle laskea Pohjan kauniina kesä-yönä.
Kun toisen päivän aamu koitti, läksivät meidän kalastajat runsain
saaliineen majoillensa, jossa nyt keitettiin tuoreita kaloja
merivedessä ja pantiin vielä aika voin-könttä sekaan. Nämät kalat nyt
maistuivat kalastajille niin hyvältä, kuin ikään paras herkku-ruoka
ylhäisten pöydällä. Iltaisensa nautittua levittivät he nuotan kuivamaan
ja menivät väsyneinä levolle.
Toisena päivänä perattiin sekä suolattiin kalat ja illalla taas mentiin
nuotalle. Näin kuluivat päivät kalassa ollessa, ja se aamu koitti,
jolloin meidän kalastajien oli kotia lähteminen.
Kalat ja kapineet kannettiin veneisin, ja viimein menivät
kalastajatkin. Vieno myötä-tuuli liikutteli lainehia, ja veneet
purjeinensa olivat ikään kuin joutsenet aalloilla.