Kuuselan Kukka.
Aurinko paistot kirkkaasti pyhä-aamuna, kun Mikki riensi metsän läpi
Kuuselaan vievää pientä polkua pitkin. Metsä oli kaunis; aamu-kaste
kimelsi kuusen oksilla, ja tuhansia lintuja lauleli metsässä. Polkua
katkaisi aina välimiten pieniä iloisesti liriseviä meren-juovia,
joidenka poikki oli muutamista pölkyistä tehty siltoja, mutta Mikki ei
siltojen yli mennyt, vaan hyppäsi kiveltä kivelle ja pääsi niin noitten
pörisevien juovien poikki; häntä vielä lapsetti, ja iloisena riensi hän
Kuuselaa kohti. Tultuansa sinne meni hän tupaan, jossa Kuuselan väki
juuri oli eineellä; isäntä itse istui pöydän päässä, ja häntä
vastapäätä istui Kaisu, mutta isäntä nousi heti, sanoen iloisesti:
"Hyvää huomenta naapuri! Mitäs nyt kuuluu? Kaisu! mene tuomaan
olut-haarikkaa ja kauppaa meidän nuorelle naapurillemme".
Kaisu nousi punastuen ja meni mieli-hyvillään olutta tuomaan tuolle
sorealle Mikille, mutta Mikki sanoi: "Ei, istukaatte rauhassa, minulla
vain oli vähäisen asiaa, sillä nytpä alkaa kalan-saalis, ja me
puolestamme olemme valmiit huomenna menemään merelle, jos teidän vain
sopii tulla".
"Kyllä me tulemme", vastasi Kuusela, "mutta, Kaisu, kraatarin Lyylin
täytyy myös sanan saada. Noh naapuri! juoppas nyt meidän Kaisun tekemää
vaahtoavaa olutta".
Kaisun vaaleat silmät tirkistelivät mieli-hyvällä Mikkiä, ihonsa hohti
punaiselta hänen pellavankarvaisen tukkansakkin läpitse, ja hymy-suin
otti hän tarjotun olut-haarikan vastaan, kun Mikki sanoi oluen olleen
hyvää.
Mikki jätti nyt hyvästi, sanoen; "Minä menen kraatari-tädin luo ja
samalla kyllä Lyylille vien sanan, että hänen on tuleminen kanssamme
nuotalle".
"Hyvä, hyvä", vastasi Kuusela, ja nyt läksi Mikki.
Hän meni Kuuselasta meren rannalle päin. Iloisena kulki hän, sillä tämä
polku rannalle oli hänelle rakas ja vanha tuttu aina hänen lapsuutensa
ajoista. Nyt oli hän ehtinyt rannalle, jonka reunoja aukean
Pohjanlahden aallot kastelivat. Rannalta muutaman sylenmitan oli
sileällä nurmella vähäinen punaiseksi maalattu mökki, jonka vähäistä
ruoho-pihaa kaksi lehevää pihlajaa varjosivat, Näitten pihlajain
siimeksessä oli Mikki monta kesäistä päivää viettänyt, sillä täällä
kävi hän lapsena "kraatari-tädin" luona lukemassa.
Mökin asukas oli kraatarin leski. Kraatari oli eläessään rakennuttanut
huoneen itsellensä Kuuselan maalle ja teki siitä vuokraksi Kuuselalle
kaikki kraatarin-työt, mitä isäntä tarvitsi. Kraatari itse oli jo kauan
ma'annut turpeen alla, vaan leski eli kraatari-täti (niin häntä aina
tavallisesti mainittiin) asui vielä mökissä ja teki apu-päiviä
Kuuselaan, aina kun niitä vaadittiin. Kotonaan teki hän kraatarin-työtä
sekä koulutti lapsia ja tuli työllään hyvin toimeen.
Kraatari-tädin luona oli Mikkikin käynyt lukemassa, kunnes taisi
aapisensa, katkismuksensa ja piplian-historian, muuta ei tätikään
taitanut. Lomahetkinä oli Mikki saanut vähäisessä ruoho-pihassa
leikitellä kraatari-tädin ainoan tyttären, pienen Lyylin, kanssa.
Tuossapa oli pihlajain alla samat lavitsat vielä, joilla hän lapsena
oli kevät-iltoina istunut aurinkoa katsellen siksi, että näki mihinkä
se levolle meni, ja kun se oli laskenut, että ei muuta näkynyt, kuin
punertava taivas ankean aaltoilevan meren takana, silloin Mikki huusi
iloisesti: "Aurinko nukkuu meressä, minä näin, kun se levolle meni".
Päivät menivät, viikot joutuivat, vuodet kuluivat, koulun käynti
loppui, ja Mikki oli sorea nuorukainen, mutta kraatari-tädin luona
kulki hän yhä vain.
Mikki oli äiditöin lapsi, mutta häntä rakastavainen sydämmensä kaipaili
äitin hellimistä, ja täti häntä helli, niinkuin äiti, sillä hän oli
ollut Mikin äiti-vainajan paras ystävä.
Mutta Pohjanlahden ranta-mökissä löytyi toinenkin olento, joka vielä
voimakkaammin johdatti Mikin askeleet sinne -- siellä oli silmä-pari
kirkkahampi kuin tyyne merenpinta, siellä oli posket hohtavammat kuin
aamu-rusko, siellä oli Mikin lapsuuden leikki-kumppani, kraatari-tädin
kahdeksantoista-vuotias sorea Lyyli. Hän oli seudun ihanin neito, ja
nimitettiinkin "Kuuselan Kukaksi".
Lyyliä nyt vaadittiin nuotalle Kuuselaisten kanssa, ja Mikki oli
iloinen, kun tiesi saavansa viettää monta päivää Lyylin parissa, koska
Niemen ukolla oli Kuuselan kanssa yhteinen nuotta. Hän riensi portaita
ylös, vaan seisahtui porstuaan, sillä hän kuuli tädin ja Lyylin
veisaavan:
"Ne niitun kukat korjat
Ja laiho laaksossa,
Niin ylpiät yrttitarhat,
Puut vihriät verassa,
Ne meilIen muistuttavat,
Suurt' hyvyytt' Jumalan", j.n.e.
"Niin, paljon, paljon tulee meidän Jumalaa kiittää", sanoi Mikki
itseksensä. Hän istui portaalle, ja hänen tietämättään vaipuivat
kätensä ristiin. Maailma tuntui hänestä suloiselta, hänen sydämmensä
oli onnea täynnä. Kun virsi oli mökissä veisattu, meni Mikki sisälle;
täälläkin oli onnellisia ihmisiä.
Kraatari-täti oli toki koettanut maailmaa, hän oli nähnyt päivät sekä
kirkkaat että pilviset, mutta hän oli näinä päivinä ko'onnut itsellensä
hyvän aarteen: tyytyväisen sydämmen ja vahvan luottamuksen Jumalaan;
vaan Lyyli ei ollut vielä mitään kokenut, ei, hän oli aina vain ollut
onnellinen. Nyt erittäinkin loisti tyytyväisyys hänen silmistänsä, kun
hän meni kättelemään ystäväänsä.
Mikki sanoi: "Olen täällä jo vähän aikaa ollut, istuin niin kauan, kuin
veisasitte, tuolla portahilla, ihaellen luonnon kauneutta ja kuunnellen
teitä".
"Niin, Jumalaa saamme kiittää, joka antaa meidän tervennä nauttia kesän
kauneutta. Luonto pitääkin nyt häitään, sillä se on juuri täydessä
morsius-puvussaan". Näin lausui täti ja läksi sahtia tuomaan sisälle.
"Lyyli, koska me häitämme pidämme?" sanoi nyt Mikki.
Lyylin ihanat posket tulivat tulipunaisiksi, ja hän vastasi: "Siksi on
vielä pitkät ajat, me olemme nuoret vielä".
"Ei siihen tarvitse olla pitkiä aikoja, minäpä olen jo yhdenkolmatta
vuoden vanha, saanpa jo mennä naimisiin, ja emäntä meillä tarvitaan".
"Voi Mikki! kuinka minä isäsi kanssa toimeen tulen. Suota aina väliin
ajattelen, mutta kun ne ajatukset ovat minua vaivanneet, olen jättänyt
kaikki mietteet toistaseksi, varmaana, että se aika vielä olisi
kaukana".
"Eipä olekkaan niin. Tiedätkö! isäni sanoi eräänä päivänä minulle, että
minun pitää toimittaman emäntää taloon, eikä jättämän naimista
vanhuuden päiviksi, niinkuin hän. Silloin, Lyyli, olin sanomaisillani,
että minulla jo oli morsian, että Kuuselan kaunis kukka oli omani,
mutta en tiedä, mikä suuni sitoi; isäni on niin kumma, että vaikka
tiedänkin olevani hänelle rakkaamman kaikkea muuta maailmassa, ja
vaikka hän on minulle sinua lähinnä kalliin, en rohkene sentään paljon
koskaan hänelle asioistani jutella, ja ellei sinua, pieni lemmittyni,
olisi, ja jollei täti olisi äitinä minulle, saisin kyllä kaikki
tunteeni tuulelle tarjota, kuusikolle kuiskaella. Mutta äitillesi,
Lyyli, tahdon minä ilmoittaa, että kihloissa olemme".
Täti tulikin samassa sisälle, ja Lyyli vaaleni; nyt vasta, kun kihlaus
oli ilmoitettava, tunsi hän, että muutos hänen elämässään oli
tapahtuva.
"Täti!" sanoi nyt Mikki, "te olette ollut niinkuin äiti minulle, vaan
suokaatte anteeksi, olen ollut teille kiittämätöin lapsi, sillä minä
olen omistanut kalliimman tavaranne, olen Lyylin kihlannut!"
Kraatari-täti katseli hellästi lapsiaan, lausuen: "Tuon on äitin silmä
jo kauan nähnyt. Kun näin teidän kasvavan, silloin näin myös, kuinka
rakkautenne kasvoi, vaan pelkään, että tämä rakkaus ei onneanne
kasvata, sillä jos oikein Niemen ukon tunnen, niin ei hän Lyyliä tahdo
Mikkinsä, silmä-teränsä vaimoksi".
"Miksi ei? Rakastanpa minä hänen Mikkiänsä enemmän, kuin ketään muuta
maailmassa -- äitini, rakas äitini! vielä enemmän, kuin teitäkin;
rakastanpa myös hänen kovaa, vaan rehellistä isäänsäkin ja häntä
tahtoisin helliä. Kuinka saattaisi hän minulta ryöstää minun onneni!"
"Lyylini! sinä et ole vielä maailmaa koettanut; tähän asti olet
kulkenut kuin kukka kedolla, iloisena, tietämättä, että joka ruusut
poimii, sitä sen okaat myös useasti pistävät. Minä kyllä olen tuota
miettinyt, mutta minun olisi ollut niin mahdotointa teidän rakkauttanne
estää, kuin olisi ollut mahdotointa sanoa, koska se alkunsa sai;
sentähden ajattelin: tämä varmaankin on Jumalalta, ja olkoonpa se sitte
murheeksi taikka iloksi, niin on se parhaaksemme. Mutta Niemen ukko ei
tätä suvaitse. Hän rakastaa paljon Mikkiä ja luulee, että juuri rikkaus
on Mikille parhaan onnen tuova, vaan tässä on tosi hänen rakkautensa
joutunut harhatielle, itsekkäisyys on sen pilannut. Mitä hän on kerran
päähänsä saanut, siitä hän ei luovu, vaikka se mitä maksaisi."
"Älä pahastu, Mikki, vaikka noin suoraan puhun; tuon vain tahdoin sanoa
tietääksenne, että ehkä piankin saatte luopua toisistanne. Kukatiesi
olisi paras ollut, että sen jo ennenkin olisin sanonut, vaan pelkäsin,
että rakkautenne ehkä olisi vain kiihtynyt vastapintaisuudestani, ja
päätin jättää neuvoni siksi, kuin itse oman parhaanne ymmärrätte".
"Siinä, täti, oikein teitte; tyhjästä surusta olisi Lyylin kukoistavat
posketkin lakastuneet, ja tässä asiassa teen minä, mitä sydämmeni
vaatii, vaikka maailma nurin kääntyisi. 'Vaikka maailman kaiken saisin,
en mä sinusta eri, vaikka tavarani kuluttaisin, sinun sittenkin
perin'". Näin lauloi Mikki, katsellen ihastuksella morsiantaan.
"Ei, meidän ei tarvitse toisistamme luopua", sanoi Lyyli, "minä en sitä
voi uskoa", mutta yhtä hyvin vieri kyynele toisensa perään hänen
silmistänsä, ja täti lausui:
"Nuoret, taivaallanne on pilviä, onko ukkosen, rakeen vai sateen
pilviä, sitä emme tiedä, kuka tiesi ovat ne ainoastaan hajapilviä,
jotka pian kajoavat pois, mutta mitä ovatkin, ja mitä tulleekin, niin
ottakaatte nöyryydellä vastaan, kysellen kaikissa Jumalan sanaa ja
omaatuntoanne, sillä jos omatuntokin väärin johdattaa, vie sana
kuitenkin oikealle tielle".
"Kiitoksia, täti, neuvostanne", vastasi Mikki. "Mutta minäpä olen nyt
viipynyt, olinpa unhottamaisillani Kuuselan asian, hän pyysi minua
käskemään Lyyliä maanantaina nuotalle".
"Kyllä minä valmis olen", vastasi Lyyli ja lisäsi vielä: "voi, jospa
nyt tulisi oikein kaunis ilma! silloin meidän olisi hupainen merellä
olla; mutta lähde nyt jo, Mikki, isäsi ehkä sinua kaipaa".
"Niin kyllä, jääkää nyt Jumalan haltuun", sanoi Mikki ja läksi kotia
kulkemaan.
Hän oli nytkin iloinen, hän ei nähnyt uhkaavia pilviä onnensa
taivaalla, vaan läksi eteenpäin, hyppien purojen ja juovien poikki,
ainoastaan matkan keskivälissä, jossa Surmasalmi yhdistää Kuuselan
vähäisen järven ja Pohjanlahden, täytyi hänen hilakseen kulkea
portaitten yli, koska salmen syvyys ammoitti hänen sivullaan, vaan
sitte riensi hän taas kiiruhusti polkuja pitkin, kunnes joutui kotia.
Niemen ukko tuli häntä vastaan, sanoen: "Kauan olet viipynyt".
"Niin, minä olin Kuuselassa ja Kraatari-tädillä".
"Hm, oli tai hupainen olo Kuuselassa?" Ukko katseli terävin silmin
Mikkiä sekä jatkoi: "Ehkä olet parhaaksi havainnut, että jäisit sinne
ainaseksi, että ottaisit Kaisun vaimoksesi. -- Häh?"
"Kaisun? Häntä en ikänä ota!"
"Hiljaa, hiljaa, sinulla ei vielä ole tarpeeksi ikää noita asioita
miettimään, vaan ajattele nyt tätä asiaa; Kaisu on hyvä tyttö, ja
vaikka ei hän ole kaunis, on hän kuitenkin kauniin talon perillinen;
en sinua toki tähän naimiseen pakota, vaikka tämä olisi mieleni mukaan,
löytyypä niitä muitakin rikkahia _talon-tyttäriä_".
Tätä sanoessaan tarkasteli ukko taas Mikkiä, ja mitä hänen silmänsä
lienee nähneet, sitä ei tiedä, mutta hänen äänensä kuului karkealta,
kun hän lausui; "Niin on laita, mieti asiaa".