Niemen Ukko.
Pohjois-Suomessa oli merenrannalla kaunis Niemen talo, jota hallitsi
kuudenkymmenen vuoden vanha ukko. Tämä talo ei ollut iso, vaan sen
haltia oli toki rikas ja mahtava, sillä hän oli uutterasti työtä
tehnyt, ja erittäinkin oli hän kalanpyynnöllä rikastunut, sillä
kalan-saalis oli hyvä, ja ukko lähettikin aina joka vuosi saaliistansa
monta veneellistä Ruotsiin, josta sai kiiltävät riksit takaisin.
Vanhan-puoliaisella iällä oli ukko ottanut itsellensä nuoren, kauniin
ja hempeän vaimon, jota hän paljon rakasti, mutta jolta hän myös paljon
vaati. Ukko oli aina tottunut olemaan itsevaltaisena hallitsiana
talossaan, ja niin tahtoi hän vieläkin olla, vaikka nuori emäntäkin
taloon tuli. Hän oli vankka työ-mies sekä ensimmäinen joka työssä; ja
koska isäntä kävi edellä, ei ollut emännän eikä palkollisten jälkeen
jääminen; mutta emäntä oli kehno ja tuli liiasta työstä vielä
kehnommaksi. Naapurit kyllä varoittivat isäntää antamasta emännän
liioin työtä tehdä, mutta silloin vastasi ukko: "Lapseni" (niin kutsui
hän tavallisesti vaimoansa) "annan minä työllä voimiansa vahvistaa, ja
seuratkaatte muutkin esimerkkiäni". Vaan nuori vaimo lakastui, ja pian
täytyi isännän saattaa hänen kalpeaa ruumistansa haudalle.
Valitusta ei kukaan kuullut isännältä, kaikki vain teki hän samassa
vakavassa järjestyksessä kuin ennen, mutta silloin, kuin hän haudalta
palasi, läksi hän oitis vähäistä kätkyttä kohti, jossa pienokainen
poikansa makasi. Syvä huokaus nousi hänen rinnastansa, silmistänsä
kiilsi jotain oudon-näköistä, harvaan putosi muutamia raskaita
kyyneleitä pojan vuoteelle, ja hän lausui: "Lapseni! paljon on Jumala
minulta ottanut, mutta vielä enemmän sinulta, suloinen hellä äitisi on
poissa, ja jäljellä vain kova jäykkä isä". Mutta vuoden vanha lapsi
kätkyessä hymyili isällensä eikä tietänyt kaipauksesta mitään.
Hellällä huolella kasvatti nyt Niemen isäntä poikaansa; rakkautensa
tätä lasta kohtaan oli suuri, näytti ikään, kuin olisi hän lapsellensa
tahtonut kahden-kertaisesti osoittaa sitä rakkautta, jota ei hän
lapsen äitille näyttänyt.
Vuodet vyörivät edellensä, ja poikanen, pieni Mikki, kasvoi kauniiksi,
soreaksi nuorukaiseksi. Kaikki häntä rakastivat, niin hyvin kylässä
kuin kotonakin. Luonnoltaan oli hän hellä-sydämminen, niinkuin
äiti-vainajansa, sekä iloinen ja vilkas, mutta useasti hänessä myös
havaittiin isänsä vakavuutta. Työssä oli Mikki aina isänsä sivulla, ja
kun hän pyssy olalla meni metsästämään, niin totta hänellä palatessa
aina oli enempi taikka vähempi lintuja toisella olallansa. Sama onni
oli hänellä myös kalanpyynnössä, eikä koko seudussa ollut niin hyvää
uimaria kuin Mikki, hänpä taisi niinkuin suorsa uppountua veden alle ja
taasen hiljaa uiskennella sen pinnalla. Eipä kummaakaan, että kaikki
miehet pitivät häntä hyvänä kumppanina, ja tytöille oli hän oikea
sydän-käpyinen. Tälle pojallensa koki nyt Niemi ko'ota tavaraa niin
paljon, kuin mahdollista oli; hän luuli sillä oikein perustavansa
lapsensa onnen.
Vähän matkaa Niemeltä oli Kuuselan talo; se oli rakettu töyrälle,
vähäisen järven rannalle. Muutamia kiven-heittoja talosta oli aukea
meri, ja sen sinertävä pinta pilkoitti sieltä ja täältä tuuhean
kuusikon läpitse. Tämä talo miellytti Niemen ukkoa, ja hän olisi
halusta ostanut sen, saadaksensa pojallensa isomman tilan, kun hän
kerran olisi isännäksi tuleva, mutta Kuuselan isäntää ei haluttanut
taloansa myydä, hän oli hyvissä varoissa, niinkuin Niemen ukkokin, niin
ett'ei hänen ollut mitään pakkoa erota talostansa, mutta Niemi oli nyt
kerran saanut sen päähänsä, että nämät talot oli yhdistettävät, ja
läksi eräänä päivänä taas Kuuselaan kauppaa tekemään. Hän koroitti
hintaa ehtimiseen, vaan viimein sanoi Kuusela:
"Taloni on minulle rakas, enkä siitä luovu, mutta ottakoon poikasi
tyttäreni vaimoksensa, silloinpa tulevat he kerran molempain taloin
omistajiksi. Sepä on varsin niinkuin Jumalan säätämä, koska sinulla on
ainoastaan yksi poika, ja minulla yksi tytär".
"Hm, en tuota ole vielä ajatellutkaan, koska poikani vasta on 21:tta
vuoden vanha, mutta ei suuttaisi olla hullumpaa".
"Kaisu meidän on hyvä lapsi, vaikka hän on vähän jolsa muodoltaan",
sanoi Kuusela, "ja pari vuotta on hän myös Mikkiä vanhempi, mutta eipä
tuo mitään tee".
"Ei teekkään. Täytyypä nyt totuttaa poikaani ajattelemaan omaa
parastansa", vastasi Niemen ukko, ja sitte paiskasi hän oikein
ystävällisesti kättä ja läksi kotiapäin kulkemaan. Kotiin tultuansa
sanoi hän pojallensa:
"Ei kaupasta tule mitään, Kuusela ei tahdo taloansa myydä, mutta kaunis
on talo, ja jospa se maailmassa olisi poikani oma, sepä vasta olisi
sopivaa".
"Kylläpä onkin se kaunis talo, niinkuin Niemikin, mutta onhan meillä
täällä tarpeeksi tilaa, mitä isä enemmästä huolii".
"Poikani! sinä ehkä joudut naimisiin, enkä silloin vaimoasi tänne
tahdo; minä vaadin paljon, tunnen sen, eikä siitä olisi mitään hyvää,
että asuisimme samassa talossa, ja jos olisit kaukana -- sitä en
kestäisi, sillä, poikani! vaikka olenkin kova, niin sinä olet toki
ainoa, jonka vuoksi vielä täällä elää tahdon".
Mikki oli vaiti ja kuunteli tarkasti isäänsä, vaan ukon puhuttua sanoi
hän: "Isäni! ei ole minun kiirutta naimisiin, eipä isänikään nuorena
nainut".
"Siinä ei sinun ole isästäsi esi-merkkiä ottaminen; parempi olisi
ollut, ja enemmin olisin rakastetun äiti-vainajasi mieltä noudattanut,
jos olisin nuorempana nainut, ja silloinpa seppäkin takoo, kuin rauta
on kuumana, ja rakkaus syämmihin syttyy ain' nuoruuen aikana".
Mikki katseli kummastuen isäänsä, joka tavallista enemmän oli puhunut,
ja hänkin nyt paremmin rohkeni suoraan jutella isänsä kanssa. Silmänsä
olivat kirkkaat, kun hän vallan punastuen sanoi: "Isäni, kun minä otan
vaimon itselleni, niin pitää teidän olla hänellekkin isänä, niinkuin
minulle; hän hellii teitä niin, kuin olisitte hänen oma isänsä, ettekä
taitaisi toivoa kenenkään tekevän työt paremmin, kuin hän ne tekee, ja
hän on oleva se kukkanen, joka kotomme kaunistaa. Mikä on teidän
kotonne, on myös oleva meidän kotomme, ja vanhoilla päivillänne on hän
teitä hoitava".
Nytpä Niemen ukko sai suuret silmät, hän näki ja kuuli, kuinka
innokkaasti Mikki puhui, ja aavisti, ett'ei Mikin sydämmessä ollut
kaikki vallan entisellään. "Lieneekö Kuuselan Kaisu jo poikaani
miellyttänyt? sepä olisi hupaista", ajatteli ukko, vaan nyt muisti hän,
miten Mikki oli vakuuttanut, ett'ei kukaan talon töitä paremmin tekisi
kuin se, joka hänelle oli vaimoksi tuleva, ja Kaisu oli vähän kömpelö
ja hidas -- eipä se ollut hän, "Ei", arveli ukko, "rakkaudesta vain
minua kohtaan poikani noin lämpimästi puhui".
Niin luuli ukko, vaon jos hän nyt olisi tehnyt yhden ainoan kyselmän
pojallensa tässä asiassa, niin olisi hän saanut tietää, kuinka hän oli
hairahtunut, mutta ukko jätti sen asian sillensä, sanoen pojallensa:
"Sinun täytyy mennä huomen-aamulla Kuuselaan kuulemaan, joutuvatko
maanantai-aamuna tulla kalamajoille".
"Menen kyllä kernaastikkin", vastasi Mikki iloisesti, vaan ukko katseli
häntä tarkasti ja läksi sitte pois, mumisten itseksensä: "Kummaa! miten
hän nytkin tuli iloiseksi, kun Kuuselaisten kanssa kalastamaan mennään,
eikä muita talon-tyttäriä ole ollut liki-maillakaan, mutta Lyyli -- ei,
mitä vielä, köyhä tyttö-rentukka ja minun rikas komea poikani, se ei
sovi, rikkaan pitää Mikin vaimon olla".
Näin ajatteli Niemen ukko, ja läksi tuvan takana olevaan kamariinsa,
luullen, että rikkaus oli hänen lapsensa paras onni.