kaivanut esille ainakin virtahevon, kun nostitte niin kamalan äläkän!
Luuletteko, että tämä pieni yökkö-raukka aikoo syödä teidät?"
Hän kumartui ottamaan peikon lattialta, mutta pikku veitikka sähisi
niin kimakasti häntä vastaan ja puraisi häntä niin uhmaavasti, että hän
iloitsi paksuista kintaistaan. Palvelijattaret tirskuivat.
"Näettekös, herra?" sanoi Jane rohkeasti. "Kyllä se söisi meidät, jos
saisi; se on niin villi."
"Se on tosiaankin urhea pikku paholainen", vastasi mies nostaen sen
varovasti kinnaskourassaan ja vieden sen ikkunalle.
Peikko oli nyt ihan hereillä, ja sen "kellonveto" oli kiukusta rämeätä,
kun se oli vangittuna miehen kädessä. Ikkunan ääressä mies laski sen
vapauteen. Täysi päivänpaiste häikäisi sitä, mutta sulkien silmänsä
hiuskarvan levyiseksi raoksi, se erotti maiseman aivan selvästi.
Silmänräpäyksessä se heittäytyi ilmaan, ja seuraavassa se jo lenteli
lähimpäin puunoksien keskellä. Pysytellen niin tarkoin kuin mahdollista
puitten välissä se suuntasi matkansa veden rannalle ja sitten ketojen
yli vanhalle ladolle. Parin minuutin kuluttua se levollisesti ripusti
itsensä nukkuvien kumppaniensa viereen katonharjan lämpimään ruskeaan
hämyyn.
Tavallisissa oloissa peikko nyt olisi jäänyt nukkumaan iltaan asti.
Mutta tämän vuorokauden oli kohtalo säätänyt sille monivaiheiseksi.
Kapealla ylimmäisellä orrella, muutaman jalan päässä alapuolellaan,
se huomasi eilisiltaisen leikkitoverinsa, pikku äidin kahden lapsensa
kanssa. Tämä oli laskenut ne hirren sileälle pinnalle siksi aikaa, kun
itse järjesteli ulkoasuaan, mikä puuha on yhtä tärkeä yökölle kuin
hienoimmalle kissalle. Hämmästyttävän taitavasti se raappi korviensa
taustoja kynsiin päättyvillä siivillään ja kampasi karvoja ruumiinsa
näennäisesti saavuttamattomissa osissa. Sitten se otti siipiensä
kalvot, ensin toisen ja sitten toisen, oikoi ne, tarkasti niitä, veti
ne hampaittensa välitse ja nuoli niitä, kunnes ei enää voinut syntyä
epäilystäkään niiden puhtaudesta.
Tämän puuhan aikana lensi muuan pääskynen savipesästä räystään alta
vinhasti kattoa kohti ajaen takaa isoa sinipunervaa mehiläistä.
Epätoivoinen hyönteinen vältti takaa-ajajansa juuri kurkihirren alla
ja syöksyi alaspäin orren ohitse melkein sipaisten pieniä yökköjä
mennessään. Pääskynen lensi huolimattomasti sen perästä ja teki
enemmänkin kuin vain hipaisi noita pieniä kömpijöitä. Se näet riipaisi
niitä niin kiivaasti, että ne luisuivat pois orrelta. Vielä lentoon
oppimattomina ne kuitenkin levittivät hennot siipensä ja putosivat
lepatellen kuin kaksi kuihtunutta tammenlehteä lattiaan.
Ladon lattialla oli onneksi paksulta viime vuoden heinien jätteitä
ja muita roskia, niin että pienokaiset putosivat pehmeälle eivätkä
loukkaantuneet. Mutta ne joutuivat kauas erilleen, kuten kahden
lentelevän lehden olisi käynyt. Emo, joka onnettomuuden sattuessa oli
melkein kietoutuneena siipiensä laskoksiin, irroitti itsensä rajulla
liikkeeltä ja pyyhälsi alas niiden perästä. Silloin peikko, joka
oli viime seikkailuistaan käynyt yritteliääksi, tuli risteillen sen
jäljestä katsomaan, olisiko mitään tekemistä.
Sitä kyllä oli, vieläpä siekailematta. Suuri rotta, joka asui ladon
lattian alla, oli juuri tulossa kolostaan. Se luuli nähneensä jonkin
putoavan ja vaikkei se tiennyt, mitä se oli, tapsutti se esille hyvin
toivorikkaana. Sen mieleen johtui, että ehkä tuo oli nuori pääskynen,
joka putosi tai tungettiin ulos pesästään, ja se piti nuorista
pääskysistä vaihteen vuoksi.
Äkkiä sen huomion käänsi toisaalle kevyt isku päähän. Yökkö oli
nähtävästi melkein pudonnut sen selkään. Rotta ei suuttunut;
päinvastoin se tunsi tavatonta mieltymystä. Se ei ollut koskaan syönyt
yökköä, vaikka usein oli halunnut, ja nyt näytti tulleen hyvä onni,
sillä tuo yökkö oli nähtävästi saanut vamman tai sairastunut. Rotta
hyppäsi sitä kohti. Tosin yökkö luiskahti rotalta, mutta vähältä piti,
ja se lepatteli vielä heikosti melkein rotan ulottuvilla. Yhä uudelleen
rotta hypähti ylöspäin, ja pitkät valkoiset hampaat loksahtivat yhteen
ilkeästi narskuen, mutta saamatta mitään, kunnes se vihdoin huomasi
olevansa taas nurkassa reiän luona, josta juuri oli tullut. Silloin
rotan kiusaksi heikosti lepatteleva olento, joka oli tuntunut olevan
melkein sen kynsissä, kiiti voimallisilla siivillään pois kattoon,
samalla kuin toinen yökkö kohosi kaarrellen keskeltä lattiaa kaksi
pienokaista kaulassaan.
Hämillään ja suutuksissaan rotta hiipi ruohikkoon saamaan lohdutusta
kepeäjalkaisista heinäsirkoista, kun taas hämäränpeikko voitonriemusta
paisuen liiteli takaisin korkealle orrelleen. Seikkailtuaan pöllöjen,
kärppien, perhosten, ihmisten ja rottien kanssa se tunsi tavallisen
uneliaisuutensa haihtuneen. Siksi se ryhtyi siistimään itseään niin
perinpohjaisen tarkasti, kuin sopi tällaisia urotöitä suorittaneelle
ruskealle yökölle.
Kun eversti tuli Gallagherin leirille.
Gallagherin leirijoukko oli pieni ‒ kahdeksan miestä vain, paitsi
päällikköä ja keittäjää.
Se metsälohko, jota nämä kaatoivat, oli syrjäinen ja rajoitettu ‒ se
pieni laakso, mistä raju Ottanoonsis-joki saa alkunsa lammikosta, jolle
puunhakkaajat ties mistä syystä ovat antaneet nimen "Kaksi järveä."
Tänään, jouluaattona, oli leirissä ollut nurinaa; sitä ei iso Tim
Gallagher, hyvänsävyinen päällikkö, saanut asettumaan eikä edes Jimmy
Dillihunt, kekseliäs keittäjä, kaunopuheisilla kuvauksillaan uhkeasta
kakusta, jonka hän lupasi heille valmistaa huomiseksi, niin että se
olisi rusinoista paksu ja höyryisi kuumasta maustetusta liemestä.
Pojat halusivat näet tuoretta lihaa. He olivat kuin sairaita, kun
oli pitänyt yhtä mittaa syödä vain suolaista sianlihaa, suolattua
raavaanlihaa ja taas suolaista sianlihaa. He olivat odottaneet jouluksi
hanhenpaistia, vieläpä oikein runsaasti. Jollei hanhenpaistia, niin
ainakin tuoretta raavaanlihaa, punaista ja mehukasta, ja ruskeata
kastiketta niin runsaasti, että heidän perunansa saisivat siinä uida.
Ja nyt heille aiottiinkin antaa sianlihaa!
Siitä ei nähtävästi ollut pelastusta. Pikku Pat Nolan puki sanoiksi
koko joukkueen tunteet ärähtäessään:
"En minä uskonnollisten epäilysten takia vihaa sikaa, vaan syynä on se,
että olen syönyt sitä, kunnes mahani vonkuu!"
Tähän kiusaan ei ollut syynä päällikkö eikä Jimmy Dillihuntkaan. Aivan
odottamaton lumentulo, myrsky myrskyn jälkeen, lumipyry toisensa
perästä, oli ajanut pitkän metsätien niin tukkoon, että kaukaisista
siirtoloista ei voinut saada uusia ruokavaroja. Milloin uutta muonaa
‒ tuoretta lihaa ja vihanneksia, jotka varjelevat puunhakkuuleirin
joukkojen terveyttä ja mielialaa ‒ olisi odotettavissa, sitä ei kukaan
osannut sanoa.
Pahaksi onneksi oli ne suuret järvitaimenet, joita ennen oli ollut
parvittain Kahden järven lammessa, viime kalastuskautena hävittänyt
muuan dynamiitilla saalistanut salajoukkue. Ja kaiken päälliseksi
tuntuivat hirvi ja poro olevan kiinni askareissa, jotka pidättivät
ne jossakin muualla. Viimeksi kuluneina neljänä tai viitenä päivänä
oli miehistä kaksi alituiseen ollut jännittävässä hirvien ja porojen
etsinnässä tai haeskelemassa jonkun talviuntaan nukkuvan karhun
kätkettyä pesää. Mutta he eivät olleet saaliikseen saaneet edes
ainokaista laihaa kaniinia.
Tänä iltapäivänä miehet olivat kaikki päättäneet työn varhain, paremmin
viettääkseen jouluaattoa ja saattaakseen mukavammin antautua oikeutetun
nurkumisensa valtaan. Kokoontuneina hehkuvan kamiinan ympärille tai
loikoillen mukavasti lavitsoillaan he saattoivat käyttää parhaan
taitonsa päällikön, Tim Gallagherin, haukkumiseen tai ahkeran ja
kiusaantuneen Jimmy Dillihuntin härnäämiseen.
Tämä viimeksimainittu ajankulu tuotti jonkinlaista helpotusta heidän
tunteilleen. Oli todellakin hauskaa nähdä, kuinka Jimmy kiihtyi
leipoessaan, kunnes nosti jauhoiset kasvonsa ja syyti karkeita
haukkumasanoja heidän esi-isistään tai molemmat taikinaiset kädet
nyrkkiin puristettuina päänsä yläpuolella hyppi ylös ja alas ja haastoi
jokaista piinaajaansa veriseen taisteluun. Koska Jimmy oli sekä
ensiluokkainen painija että enemmänkin kuin ensiluokkainen keittäjä,
torjuttiin nämä tappelut aina yhdennentoista hetken anteeksipyynnöillä,
sillä tällainen keittäjä ei saanut joutua mihinkään vahingoittumisen
vaaraan.
Päällikkö puolestaan ei koskaan suuttunut kahdesta perin hyvästä
syystä. Ensinnäkin hän oli hyväluontoinen ja mielellään antoi
poikien hiukan huvitella omallakin kustannuksellaan; toiseksi ei
kukaan tahtonut, että hän suuttuisi. Laajalle levinnyt ja syvälle
juurtunut vakaumus oli, että jos Tim Gallagher todella menettäisi
mielenmalttinsa, tulisi se jollekulle olemaan aika epämiellyttävää,
eikä se "joku" olisi Tim.
Sentähden, milloin poikien haukkumiset alkoivat kiusoittaa päällikköä
(eikä se tapahtunut usein), kävivät hänen leveät, tuulenpieksemät,
rosoiset kasvonsa vakaviksi, ja heti pitkän Eph Babcockinkin,
Androscogginin tukkilaisen, terävä pila viisaasti kadotti kaiken
kärkensä. Vaikka Tim Gallagherin arvo näytti hoippuvan kuinkakin
täpärällä, riitti sen palauttamiseksi, että hän vain kävi totisen
näköiseksi.
Tänä jouluaaton iltapäivänä, vaikka miehet olivatkin palanneet
asuntoonsa siellä purkaakseen tyytymättömyyttään, huomasivat he pian,
että nuriseminen ja Jimmyn kiusoittelukin olivat kadottaneet makunsa.
Pitkä Eph ja Evan Morgan, päivän metsämiehet, olivat tulleet takaisin
tyhjin käsin. Jokainen vaipui alakuloisuuden valtaan. He alkoivat
puhella, mitä haluaisivat, jos Tim Gallagher ei olisi heitä saattanut
tähän pulaan ja jos heillä olisi keittäjä, joka osaisi erottaa päänsä
taikinapallosta.
"Hiiteen kakkuinesi, Jimmy!" sanoi Eph. "Anna meille vaikka hieman
sammakonpaistia!"
"Vasten kuonoasi saat!" vastasi Jimmy lyhyesti.
"Minä muistelen", murahti Pat Nolan kaihomielisellä äänellä, "keitettyä
kalkkunaa, joka oli sipuleilla ja ostereilla täytetty; semmoista me
kerran söimme Flahertyn luona Frederictonissa. Luullakseni en koskaan
enää saa sellaista maistaa."
Tämän kuvauksen kuultuaan jokainen huokasi Tantaluksen tuskissa. Yksin
päällikkökin ärähti:
"No, lopeta jo, Pat!"
"Pojat", mutisi Evan Morgan silmissään hurmaantunut katse, varmaankin
sellainen, millä hänen walesilaiset esi-isänsä kuuntelivat harppua
Harlechin tornien juurella, "pojat, oletteko koskaan, kukaan teistä,
syöneet hyvää, mehukasta karhunpaistia ‒ karhua, joka on mustikoilla
lihotettu?"
"Eikös vain olekin?" ärähti Sam Oulton lavitsaltaan äänellä, jonka
muistojen kidutus teki häijynilkiseksi.
"No, ole niin hyvä, Sammy!" puhua venytteli pitkä androscogginilainen.
"Ripusta pieni sukkasi esille tänä iltana. Jos se ei ole liian
likainen, ehkä joulupukki ohikulkiessaan pudottaa siihen sinulle
palasen karhua."
Kookas päällikkö, joka kylmäkiskoisena loikoili penkillä kamiinan
luona, nousi äkkiä suoraksi istumaan. Gallagherilla oli tarkka korva,
eikä hän ollut kuunnellut miestensä tyhjää suunsoittoa.
"Kuulkaas tuota, pojat!" sanoi hän. "Joku on tulossa!"
Raskaat askeleet, mutta kompastelevat ja epävarmat, natisivat lumessa
juuri oven ulkopuolella.
Ennenkuulumatonta oli, että ainoakaan vieras, yksinäinen jalankulkija,
löytäisi tähän vuodenaikaan näin syrjäiseen ja eristettyyn leiriin
kuin tämä Gallagherin leiri oli. Puunhakkaajat ovat enimmäkseen
taikauskoisia. He ajattelivat heti peikkoja ja haltioita. Ihoa
värisytti heidän karkeilla poskillaankin, ja kuolonhiljaisuus valtasi
majan.
Mutta Eph Babcock oli ennen kaikkea utelias. Vaikka hän ei ollut
taikauskosta vapaa, oli hän kuitenkin valmis vaihteen vuoksi
toivottamaan tervetulleeksi itse Beelsebubin. Hän harppasi ovelle.
Pat Nolanin oli jo kielellä huudahtaa: "varo itseäsi!" mutta pidätti
itsensä.
Eph lennätti oven selkoselälleen.
Seuraavana hetkenä hän hyppäsi taaksepäin päästäen pelästyneen
kirouksen ja juoksi pyssyänsä hakemaan, mikä seisoi hänen lavitsaansa
vasten aivan päällikön istuinpaikan takana.
Suoraan keskelle huonetta, räpytellen silmiään lampunvalossa mutta
säikkymättä tuota ihmiskasvojen paljoutta, tulla kompuroi tavattoman
iso musta karhu.
Päästyään pitkän pöydän päähän tuo hämmästystä herättävä vieras
kohosi takajaloilleen ja seisoi siinä yhtä mahtavana kuin itse Tim
Gallagher, suunnattoman isot karvaiset käpälät siivosti painettuina
valtavaa rintaa vasten. Se katseli rukoilevasti ympärilleen, sitten
alkoi nuuskia äänekkäästi kuin höyrykone, kun se veti sieraimiinsa
monenlaisia salaperäisiä, mutta aika miellyttäviä tuoksuja höyryävästä
ilmasta.
Jimmy Dillihunt oli siepannut paistiveitsensä ja hypännyt notkeasti
uunin taa. Hän tunsi, että keittäjät ovat kallisarvoisia. Miehistä
muut ‒ ei pelästyneinä tietenkään, vaan hämillään, kun heidän
keskuuteensa ilmestyi äkkiä aivan vieras ‒ olivat enemmän tai vähemmän
täydellisesti poistaneet itsensä toistaiseksi, kainosti luiskahtaen
makuupaikkoihinsa. Kaikki paitsi Evan Morgan. Hänen lavitsansa ei ollut
likellä, joten hän seisoi hyvin suorana ja kunnioittavana ja syrjään
vetäytyneenä lähimmässä nurkassa ‒ siinä, joka oli lähinnä häntä eikä
karhua. Kirveet olivat kaikki ulkona. Ja ainoa pyssy, paitsi Eph
Babcockin omistamaa, seisoi oven vieressä, juuri karhun takana. Evan
Morgan silmäili sitä ikävöiden, mutta se näytti hänen mielestään olevan
hyvin kaukana. Vain päällikkö näytti olevan aivan hämmentymätön. Hän
istui paikoillaan ja katseli levollisesti vierasta.
Noin kymmenkunnan sekuntia karhu seisoi siinä liikkumatta näyttäen
jännittyneille katseille isommalta kuin norsu. Hiljaisuus oli niin
täydellinen, että hiiren rapina katossa kuului pelottavan äänekkäältä.
Hetken aikaa karhu näytti olevan kummastunut. Sitten sen silmiin osui
iso läkkivati ihan sen kohdalla pöydällä. Vati oli kaksi miuuuttia
varemmin ollut täynnä höyryäviä, siirapissa lionneita, paistetuita
papuja, jotka Jimmy Dillihunt juuri oli tyhjentänyt toiseen säiliöön.
Sen tahmeassa sisäpinnassa oli säilynyt houkutteleva tuoksu yhdessä
monen pavun kanssa.
Innokkaasti, vaikka sentään jonkun verran arkaillen, karhu ojensi
mahtavan käpälän, veti vadin puoleensa ja alkoi nälkäisesti nuolla sen
sisustaa saaden aikaan kovin sopimatonta ääntä. Eph Babcock oli sillä
välin saanut käsiinsä pyssynsä, kääntyi ympäri ja kohotti sen olkaansa
vasten. Mutta ennenkuin hän sai painettua liipaisinta, laski raskas
käsi hänen käsivarrelleen.
"Seis! Odota!" komensi päällikkö hiljaisella, mutta hyvin jyrkällä
äänellä. Hän käsitti, että huoneen suljettu tila oli huono paikka,
missä sopisi suorittaa temmellys elämästä ja kuolemasta.
Babcock pysähtyi ja odotti, vaikka hänen mielestään päällikön oli
hullua niin sanoa. Hän laski pyssynsä, vilkaisi piippuun ja virnisti
kömpelösti.
"Ei se ole ladattukaan!" mutisi hän kuin anteeksi pyytäen, vaikkei
sanonut, karhultako vai päälliköltä hän pyysi anteeksi.
"Ei nyt ole aika menettää semmoista hyvää, rasvaista, mehukasta
karhunpaistia, josta Evan puhui, Tim!" vastusteli Sam Oultonin karkea
ääni lymypaikastaan.
Mutta makuusijoilta kohosi varovasti tukahutettu huokaus, kun kaikki
käsittivät Eph Babcockin pulmallisen aseman. Hänellä ei ollut
patruunia. Ja jokainen saattoi nähdä, missä patruunat olivat. Molemmat
vyöt riippuivat hyvin täytettyinä naulassa oven luona.
Oultonin vastalauseeseen ei päällikkö virkkanut mitään. Hän oli
nähtävästi liiaksi kiintynyt karhuun huomatakseen Samia. Useimmat
miehet olivat ihan haljeta ehdotuksista, kuinka joku toinen voisi
ottaa nuo patruunat ojentaakseen ne sitten Eph Babcockille. Mutta ei
ainoatakaan näistä epäilemättä erinomaisista suunnitelmista pantu
täytäntöön, sillä juuri tällä hetkellä vieraan käytös muuttui niin
eriskummaiseksi, että jokikinen unohti, mitä oli aikonut sanoa.
Nuoltuaan astian tyhjäksi karhu katsahti ympärilleen ja ulisi. Selvää
oli, että se piti pavuista ja tahtoi lisää. Sillä näytti olevan
hyvin vaatimaton, kodikas maku, ja monelta katselijalta pääsi pitkä
helpotuksen huokaus.
Karhu vaihteli rauhattomasti toiselta isolta jalalta toiselle ja
sitten, tarttuen molemmilla etukäpälillään vatiin, kääntyi ja marssi
sitä kantaen suoraan Jimmy Dillihuntin luo. Se oli liikuttava rukous,
mutta Jimmy puolestaan ei ensinkään näyttänyt sitä ymmärtävän.
Heiluttaen paistiveistään hurjana vastalauseena sen johdosta, että
hänet näin valittiin tovereittensa joukosta, hän syöksyi uunin takaa ja
pääsi vimmatulla loikkauksella nurkkaan Evan Morganin seuraan. Evan,
joka jo alkoi malttaa mieltänsä, murahti vailla kaikkea myötätuntoa:
"Minne sinulla on semmoinen hätä, Jimmy?" Mutta Jimmy ei suvainnut
vastata.
Kun karhu näin pettyi nähdessään sen, jolta se nähtävästi oli odottanut
niin paljon, äkkiä poistuvan, pudotti se perin tyhjän vatinsa
hellalle. Kova rämähdys säikäytti sitä, ja se astui notkeasti syrjään
hyppäyksellä, aivan kuin tyttö, joka on ollut astumaisillaan lätäkköön.
Silloin se huomasi suuren purkin papuja hellan etupuolella, minne Jimmy
oli ne pannut lämpiämään. Ne vasta hyvältä haisivat! Tyytyväisesti
ulvahtaen se hotkaisi niitä suunsa täyteen.
Mutta pavut, mallikelpoisia vihanneksia kun ovat, olivat suorittaneet
tehtävänsä hyvin. Ne olivat kuumenneet. Karhu hämmästyi ja tuskaantui
tuntiessaan, kuinka kuumia ne olivat. Sulkien tiukasti silmänsä ja
liikutellen hyvin nopeasti leukojaan se koetti jatkaa syömistään. Mutta
siitä tuli karhulle liian kova urakka. Pahasti karjahtaen se sylki ne
lattialle ja sitten, surkeasti hieroen kuonoaan ensin toisella isolla
käpälällä ja sitten toisella, loi säälittävän katseen ympärilleen. Tämä
katse osui Pat Nolanin silmiin. Lämminsydämisen pikku irlantilaisen
mielestä se oli täynnä nuhdetta.
"Ihan varmasti se ei ole minun syyni, poikaseni!" murahti Pat hellän
osanoton äänellä. "Sehän oli Jimmyn häijyä koirankuria. Hänen olisi
pitänyt varoittaa sinua ajoissa."
Patin äänessä lienee ollut jotakin, mikä antoi karhun aavistaa, että
täältä käsin se löytäisi myötätuntoa, jota tähän asti oli puuttunut
vastaanotosta. Epäröiden, vaikkakaan ei toivoa vailla, se hitaasti
kompuroi yli huoneen Nolanin makuusijaa kohti.
"Enkös jo sanonut, etten _minä_ sitä tehnyt!" huusi Nolan kiihkeästi.
"Voi, Mooseksen äiti, eikö teistä pojista kukaan osaa tehdä mitään,
millä kääntäisi sen huomion muualle?"
"Heilautappa tänne tuo pyssy, Eph!" tokaisi Sam Oulton, joka oli
vimmatusti etsiskellyt makuulavansa takaa. "Minä löysin patruunia."
Päällikkö oli puuttumaisillaan asiaan ja samoin Evan Morgan, joka
tiesi karhuista enemmän kuin muut puunhakkaajat, mutta Eph Babcock
oli jo luovuttanut pyssyn, joka kulki nopeasti epätoivoisesta kädestä
toiseen Oultonin lavitsaa kohti. Mutta karhu oli huomannut sen ja
hyökkäsi vinhasti eteenpäin, samalla kun kauhistuneita kirosanoja
sateli ympärillä. Juuri kun pyssy saavutti Oultonin makuusijan ja
Oulton ojensi kätensä sen siepatakseen, saapui karhukin paikalle. Se
oli Oultonia nopeampi. Pistäen esille suunnattoman mustan käpälän, se
tempasi pyssyn. Oulton hävisi vuoteeseensa kuin kilpikonnan pää kuoren
alle. Karhu nosti voitonriemuisena pyssyn olalleen ja alkoi vakavasti
nostella jalkojaan marssin tahdissa.
"Hyvä, ettet kerinnyt sitä vielä lataamaan, Sammy!" vinkui
Pätkä-Johnsonin kimakka ääni lähinnä ovea olevalta lavitsalta. "Eversti
olisi kyllä tehnyt puhdasta jälkeä koko sakista."
Päällikkö ja Evan Morgan ‒ ja myös pikku Pat Nolan, joka oli alkanut
käsittää, että tässä karhussa oli jotakin tavatonta ‒ rohkenivat
nauraa, mutta toiset katselivat ällistyksen yhä paisuessa kauhean
vieraansa omituista esiintymistä. Heidän mielestään se oli vain
merkkinä sen yliluonnollisesta ja siis tietysti pahansuovasta älystä.
He eivät olisi hämmästyneet, vaikka olisivat nähneet sen astelevan
ovelle, ottavan alas patruunavyön ja lataavan aseen, jota se osasi niin
taitavasti pidellä olallaan. Mutta kun se yhä polki tahtia selkä oveen
päin, jonkun matkan päässä siitä, alkoivat he tointua. Erikoisesti Sam
Oulton jälleen kohosi tämän tilaisuuden tasalle. Välittämättä päällikön
ja Evan Morganin virnistyksestä hän pisti taas esille päänsä ja huusi:
"No, Jimmy! Nyt on sinun vuorosi. Loikkaa, mies, ja vie ulos lumeen
tuo papuvati. Kyllä se menee perässä. Sitten me voimme sen tappaa
pilaamalta huonetta."
Mutta Jimmy ei ollut ylen halukas kiirehtimään hätään, vaikka tosin
pavut tuntuivat kuuluvan hänen osastoonsa.
"Vie sinä, Pätkä, vati ulos", ehdotti hän päällikön takaa. "Sinä olet
lähinnä."
"Hiljaa siellä, Sammy", keskeytti Pat Nolan. "Mitä varten sinä rupeisit
tappamaan tuommoista ystävällistä otusta? Näethän, kuinka se koettaa
meitä huvittaa."
"Huvi h‒‒iin! Siinä on meille tuoretta lihaa kuukaudeksi!" ärähti Sam.
Oultonin verenhimoiset sanat herättivät murahtelevia vastaväitteitä
monelta makuulavalta päin. Niin äkkiä muuttuu mieliala leireissä. Evan
Morganilta kuului kaksikärkinen vastaus:
"Etkö ikänä osaa muuta ajatella kuin tuota ‒ ‒ mahaasi?" kivahti hän.
Sam Oulton alkoi ärtyä.
"Te, pojat, tarvitsette vielä maitopulloja!" ivasi hän. "Jos tästä
leiristä tulee kirottu lastentarha, täytyy kai minun yksin tappaa tuo
elukka!"
Silloin päällikkö, joka oli nyt täysin arvioinut tilannetta, piti
paraana sekaantua asiaan. Karhu polki yhä paikallaan pyssy olalla.
Mutta se näytti odottavan jotakin.
"Mars!" sanoi päällikkö kovalla äänellä.
Heti karhu astui eteenpäin kömpelöin, mutta vakavin askelin suoraan
poikki huoneen sitä ryhmää kohti, missä olivat päällikkö, Eph Babcock,
Evan Morgan ja Jimmy Dillihunt. Päällikkö odotti sitä tyynenä, samoin
Evan. Mutta Eph ja Jimmy alkoivat siirtyä hermostuneesti pöydän ympäri.
"Seis!" komensi päällikkö, ennenkuin karhu pääsi liian lähelle.
Karhu pysähtyi, ja jokainen veti pitkän henkäyksen.
"Kas nyt, Sammy", alkoi päällikkö juhlallisella äänellä, "heitä sinä
puheet tappamisesta. Eikö sinulla ole silmiä päässäsi? Kesy karhu se
on, ja aika tyytyväinen se onkin päästessään taas ystävien luo, kun
on saanut harhailla yksin tuolla talvisessa metsässä. Katsokaas nyt!
Oikein taitava sotilas se on. Huomi-o!"
Komentosanan lopputavun kajahtaessa karhu ponnahti asentoon. Mutta se
yritti liian hätäisesti. Pyssy luiskahti sen karvaisesta käpälästä ja
putosi kolisten lattiaan. Karhu painoi pelokkaana alas päänsä ja sulki
silmät tiukasti ikäänkuin iskua odottaen.
Ilmeisesti Tim Gallagher oli oikeassa. Se oli opetettu karhu, ja nyt
se oli tullut rukoilemaan heiltä vierasvaraisuutta. Iloissaan kuin
lapset alkoivat miehet kompuroida lavitsoiltaan tehden monenmoisia
huomautuksia.
"Aikamoinen eversti se onkin! Älä sitä läimäytä, vaikka se pudottikin
pyssynsä, Tim!" huudahti Pätkä-Johnson lähennellessään heitä pöydän
toiselta puolen.
"Ehkä Sammy tahtoisi painia sen kanssa!" ehdotti Eph Babcock. "Siitä
tulisi hauska joulunäytelmä."
Oulton ryömi takaisin vuoteensa syvyyksiin ja haukkasi ylimääräisen
palan purutupakkaa siten hillitäkseen kieltänsä. Hän huomasi olevansa
kovin masentavassa vähemmistössä.