pujahtanut komeroonsa. Sitten hän astui rohkeasti esiin pitäen
kädessään suurta, rasvaista viipaletta savustettua sianlihaa. Karhu
haisti sen ja avasi silmänsä: se alkoi käsittää, että sitä ei
aiottukaan lyödä pyssyn pudottamisesta. Se katsoi makupalaa ja sitten
Jimmyn tummia kasvoja ja ojensi esille toivehikkaan, mutta epäröivän
käpälän. Mutta kun Jimmy ei antanut minkäänlaista vastausta tähän
rukoukseen, näytti karhu päättelevän, että sen täytyisi tehdä jotakin
ansaitakseen tuon palkinnon ‒ jotakin vaikeata ja erikoista. Ulisten
se painui maahan, sovitti kuononsa jalkainsa väliin, kohotti hitaasti
ja murahdellen suunnattoman takapuolensa ja seisoi vakavasti päällään.
Useita sekunteja se pysytteli tässä asennossa, sitte laskeutui hitaasti
ja murahdellen takaisin, nousi taas pystyyn ja kääntyi mairitellen
Jimmyn puoleen.
Koko leiri kajahteli riemuhuudoista.
"Anna se sille, Jimmy!"
"Et olisi paremmin osannut itsekään!"
"Ansainnut se on sen, totisesti!"
"Pidä varasi, Jimmy, tai se luulee, että sinä vain puijaat; ja sivaltaa
sinua!"
"Kiltti eversti-vanhus!" Tällaisia suosionhuutoja kaikui joka suusta,
paitsi Sam Oultonilta.
Jimmy ojensi sianlihapalan, ja karhu otti sen sirosti tummalla
käpälällään.
"Kevyt kuin naisen pikku käsi!" huudahti Pat Nolan ihastuksissaan.
Tästä alkaen ilta muodostui jonkinlaiseksi vastaanottojuhlaksi.
Gallagherin leiri pani näet toimeen tuliaispidot everstille; tämä
Pätkä-Johnsonin antama nimitys oli osunut kohdalleen ja otettu
käytäntöön. Eversti oli laajasti ja monipuolisesti oppinut karhu, ja
sillä oli sitäpaitsi yksinkertainen usko ihmiseen. Sen lapsellinen
luottamus jokaisen hyvään tahtoon liikutti laajasydämisiä ja
herkkätunteisia puunhakkaajia, kunnes he olivat sille yhtä helliä
kuin lapsilauma pikku vauvalle. Eph Babcock sai hävetä, että
arvostelukyvyttömän hämmästyksensä ensi hetkenä oli tavoitellut
pyssyään.
"Eph", sanoi Pat Nolan, "jos sinä olisit vahingoittanut karvaakaan
sen kekseliäästä ja luottavaisesta päästä, niin minulle olisi jäänyt
tuskallinen velvollisuus ratkoa kupusi omalla hienolla kädelläni."
"Ja minä tunnustan, että olisin sen ansainnutkin, Paddy", vastasi
androscogginilainen sävyisästi.
Jokainen oli riemastunut, paitsi Oulton. Hän pysyi loukkaantuneena ja
ylenkatseellisena vaiti koko illan ja tuskin alentui vilkaisemaankaan
karhun huvittavimpia temppuja. Mutta koko leiri tiesi, että hänen
mielensä sittenkin oli karhuun kiintynyt.
Se oli suurenmoinen ilta Gallagherin leirissä. Eversti oli ensimäinen,
joka väsyi ilakoimiseen. Sen myönsi jokainen luonnolliseksi asiaksi,
sillä olihan karhu yksin suorittanut koko ohjelman. Nyt se, hyvin
ravittuna ja onnellisena, halusi päästä nukkumaan, minkä se ilmaisi
nuuskimalla joka nurkkaa etsiessään makuupaikkaa.
Karhun tuuheassa kaulakarvassa oli kulunut kohta, joka näytti, missä
oli ennen ollut kaulahihna. Päällikkö teki sille uuden kaulavyön
paksusta ohjaspätkästä ja vei sen kesynä ja lauhkeana pitkään vajaan,
jota leiriläiset käyttivät pajana. Ladosta tuotiin suuri sylys olkia ja
innokkaasti pöyhittyään sitä ympärilleen eversti laskeutui levolle ihan
kuin tuhlaajapoika, joka on päässyt kotiin ja siitä iloitsee.
Seuraavana päivänä päällikkö antoi sen viisaan käskyn, että everstiä
ei saisi laskea huoneeseen ennen päivällisaikaa. Tämän määräyksen
syvämielinen tarkoitus oli säästää juhlaa varten jonkinlaista
mielenkiinnon tuoreutta, jotta miehet paremmin pysyisivät huvitettuina
ja olisivat vähemmän taipuvaisia nurisemaan tuoreen lihan puutetta.
Koko aamun miehet, kuten tavallista sunnuntaisin ja vapaapäivinä,
askartelivat veltosti kotosalla, pesten, paikaten, poltellen piippua,
veistellen huoneessa tai kujeillen ulkona lumessa.
Kun eversti päästettiin ulos heti aamiaisen jälkeen, ei mitään
tällaisia kujeita ollut tekeillä; muutoin se epäilemättä olisi jäänyt
kotiin leikkimään uusien ystäviensä kanssa. Huomatessaan siis, että
siltä kiellettiin pääsy huoneeseen, tutki se huolellisesti ympäristön,
säikäytti hevosia nuuskimalla äänekkäästi tallin ovella ja kompuroi
sitten metsään.
"Kyllä se tulee tänne taas ennen pitkää", sanoi Gallagher. "Eversti
ymmärtää etunsa, kun sitä on potkaissut tämmöinen onni!"
Ja Gallagher oli oikeassa. Hän ymmärsi miehiä ja everstejä.
Puoliyhdentoista tienoissa aamulla, kun Eph Babcock ja Pätkä-Johnson
painiskelivat juuri oven ulkopuolella, huomasivat he karhun
ilmestyvän metsästä, raivatun alan ulommalta puolelta. Sehän ei ollut
merkillistä, mutta sen liikkeissä oli jotakin niin omituista, että
molemmat läähättävät taistelijat hellittivät otteensa kuin yhteisestä
päätöksestä ja seisoivat suu auki. Heidän huudahduksensa houkuttelivat
ulos koko leirin näkemään, mitä oli tekeillä.
"Silläpä vasta näyttää olevan lystiä yksikseen", mutisi Evan Morgan
kynnykseltä.
"Ei se juuri yksinkään ole", korjasi päällikkö.
"Ei, se on kumma, jollei se ole iso siili, mikä sillä on siellä",
venytteli Babcock.
"Ja se ajaa karhua takaa!" huusi Pat Nolan ällistyneenä.
Mikä olikin tavallaan totta.
Eversti hyppi ja puikkelehti hullunkurisesti puolelta toiselle,
kuin jättiläismäinen, mutta kovin nuorekas koiranpentu julmistuneen
siilin edellä, joka kulki hitaasti eteenpäin joka piikki pystyssä,
kunnes näytti niin isolta kuin nelikon vetävä kori. Eversti perääntyi
taloa kohti, ikäänkuin olisi tahtonut jakaa ystäviensä kanssa uuden
leikkikalunsa, tämän omituisen, äkämystyneen pikku pedon, jonka se oli
löytänyt metsästä.
"Se saa itsensä täyteen piikkejä", sanoi Pätkä-Johnson, "ja siinä
sinulla on vasta homma, että saat ne irti, Tim. Hyvä on, että se on
sinun karhusi eikä minun."
Tom Oulton näytti siltä, kuin tässä avautunut näköala ei olisi hänelle
epämieluisa.
"Älä sure, Pätkä", vastasi päällikkö. "Tuo karhu ei ole mikään tyhmyri.
Se tietää siileistä yhtä ja toista."
Tosiaankin eversti piti hyvin huolta, ettei mennyt liian lähelle siilin
vaarallisia piikkejä. Se ojensi ensin yhden käpälän leikillisesti ja
kiusoittaen, sitten toisen, ja tavoitti vihaista pikku elävää. Mutta se
ymmärsi olla siihen koskematta.
Mitä siiliin tulee, katseli se ilmeisesti vihan vimmassa kiusaajaansa.
Siili on sekä kovin peloton että tyhmä, ja kun se päättää mielessään
mennä johonkin erikoiseen suuntaan, voi ainoastaan kuolema tai jokin
syötävä kääntää sen toisaalle.
Tällä kertaa siili oli päättänyt marssia everstin suuntaan, toivoen
epäilemättä, vastoin kaikkea todennäköisyyttä, saavuttavansa sen ja
pistävänsä sen turkin piikkejä täyteen. Koska eversti peräytyi taloa
kohti, joutui siilikin tänne päin vaaroista välittämättä. Palanen
hyvin suolattua kalannahkaa saisi vanhan siilin, joka on elämässään
kärsinyt enemmän tai vähemmän vastuksia, hyökkäämään vaikka kokonaista
varustettua sotajoukkoa vastaan.
Vaara vältettiin kuitenkin tällä kertaa Jimmy Dillihuntin pikaisen
väliintulon avulla. Everstin peräytyminen oli tuonut siilin jo noin
viidenkymmenen jalan päähän talosta, kun äkkiä Jimmy Dillihunt,
kimeästi huutaen juoksi rintamalle hiilihanko aseenaan. Lykäten
hämmästyneen everstin syrjään, hän iski siiliä tarkasti tylpän kuonon
päähän. Tuo pysty piikkimetsä kaatui maahan. Sätkäyttäen lyhyitä
tanakoita jalkojaan siili kierähti ympäri kuolleena kuin kivi.
Eversti istahti kintereilleen ja silmäili Jimmyä ihaillen. Katsojista
muut karjuivat hyväksymisensä valituin sanoin, joita on "kuitenkin
enemmän tai vähemmän mahdoton julkaista. Jimmy otti maasta siilin
hervottoman ruumiin, tarttuen varovasti sen aseettomiin etukäpäliin ja
kantoi sen sisään.
"Siilistä tulee hyvää syötävää, kun se on oikein valmistettu!" sanoi
hän voitonriemuisesti irvistäen, hävitessään omaan pyhäkköönsä.
Se oli tosin vain yksi siili, mutta erittäin iso ja lihava, ja Jimmy
Dillihunt tiesi, kuinka se oli saatava riittämään pitkälle. Hän laittoi
siitä soppaa, jossa oli runsaasti palleroita ja myös runsaasti, se on
myönnettävä, hienoksi leikattua suolaista sianlihaa. Koska pienikin
määrä siilinlihaa riittää antamaan paljon makua, maistui kaikki
sianliha sopassa siilinlihalta, eikä kellään ollut syytä valittaa.
Päivällinen oli ehdottomasti onnistunut.
Eversti kulki edestakaisin aterioivien takana ja lähenteli jokaista
vuoron perään, mairitellen ja anoen herkkupaloja, joita kukin
halukkaasti sille tarjosi. Vihdoin se tuli Sam Oultonin luo, jota se
tähän asti kehoituksen puutteessa oli välttänyt. Tuli äänettömyys, kun
kukin ihmetteli, mitä Tommy, tuo leppymätön tekisi.
Oulton katsahti everstin valtavaan, luottavaiseen päähän, jonka
se oli tunkenut hänen kyynärpäänsä viereen. Hän epäröi, irvisti
hyväntahtoisesti, mutta kömpelösti; sitten pyyhkäisi hihallaan
kiiltävää suutaan, kohotti isoa kahvituoppiaan ja nousi päättävästi
seisaalle.
"Herra Karhu ‒ tarkoitan, Eversti", sanoi hän, "toivotan teille oikein
hauskaa joulua ja monta samanlaista! Te olette ainoa tosi herra tässä
leirissä, sillä te olette ainoa koko joukosta, joka ystävällisesti
muisti tovereitaan antamalla niille joululahjan."
Ja hän antoi Everstille rintaluun!